|
Valo Konstantin Nihtilä 1896−1973 SA-kuva |
21 suomalaisen sotaupseerin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
|
Suomen sotilastiedustelu
ja suurvaltojen salainen
sota 236 sivua ja kuvaliite |
|
Eversti Valo Nihtilä
Päämajan
operaatiopäällikkö
4. joulukuuta 1939, päämaja, Mikkeli.
Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim on pahalla tuulella. Sota on muuttumassa
kaaokseksi, ylipäällikön ohjeita ei noudateta. Joukot on marsalkan mielestä
vedetty liian nopeasti taakse, jopa perättömiin tietoihin perustuen.
”Meillä on luottamuspula
omiin voimiimme”, operatiivisen osaston tuore päällikkö, everstiluutnantti Valo
Nihtilä sanoo. ”Meidän pitäisi saada jossakin kunnon voitto. Sillä tavoin
näytettäisiin, että pystymme selviämään vihollisesta, kunhan pää pidetään kylmänä.”
”Olen samaa mieltä kuin
everstiluutnantti”, ylipäällikkö vastaa.
Nihtilä osoittaa
Mannerheimille, että Tolvajärvellä vihollisella on rajalliset voimat, joita on
vaikea nopeasti täydentää.
”Sen lyöminen on
käsitykseni mukaan suoritettavissa”, Nihtilä jatkaa.
Itsenäisyyspäivän aattona kello yksi
aamulla marsalkka Mannerheim määrää eversti Paavo Talvelan Tolvajärven ja
Ilomantsin suunnan komentajaksi. Avukseen Kiljuva
Jalopeura vaatii ja saa vanhan aseveljensä vuoden 1919 Aunuksen retkiltä,
everstiluutnantti Aaro Pajarin.
”Kovin huolestuneena
odotan juuri tätä kirjoittaessani tulosta suuresta taistelusta, joka voi olla
loistava voittona, mutta myös kohtalokas tappiona”, Talvela kirjoitti
vaimolleen joulukuun 12. päivänä.
Pajarin
jalkaväkirykmentti 16 lyö puna-armeijan 163. divisioonan Tolvajärvellä samana
päivänä. Talvisodan ensimmäinen, psykologisesti merkittävä voitto on saavutettu.
Everstiluutnantti Valo
Nihtilän oivallus on johtanut loistavaan menestykseen. Tapaus ei jää
viimeiseksi.
Valo Konstantin Nihtilä syntyi
maanantaina huhtikuun 27. päivänä vuonna 1896 Hämeen Kärkölässä. Hänen
vanhempansa olivat tilanomistaja Konsta ja Alina Nihtilä. Valo oli
seitsenhenkisen perheen esikoinen. Hän valmistui ylioppilaaksi Lahden
yhteiskoulusta vuoden 1916 keväällä. Hän aloitti agronomin opinnot Helsingin Aleksanterin-yliopiston
maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa.
Tuohon aikaan moni nuori
ylioppilas lähti Saksaan saamaan sotilaskoulutusta. Nihtilä ei lähtenyt.
”Tiesin kyllä, että opiskelutovereitani oli matkustanut Saksaan”, Nihtilä
kertoi. ”Mutta olin kai niin syventynyt lukuihini, että asia ei juolahtanut
mieleeni.”
Nihtilä osallistui
kansalaissodaksi muuttuneeseen vapaussotaan Sysmän suojeluskunnan riveissä. Hän
taisteli ryhmän- ja joukkueenjohtajana Heinolan suunnassa ja Hillosensalmella.
“Täten kutsutaan ja
haastetaan talollisenpoika Valo Nihtilä saapumaan Kärkölän
vallankumousoikeuteen huhtikuun 3 p:nä 1918 klo 10 e.pp. vastaamaan osanotosta
vastavallankumoukselliseen toimintaan”, todettiin vallankumousoikeuden yleisen
syyttäjän K.D. Toivosen allekirjoittamassa paperissa.
Nihtilällä oli muuta
tekemistä.
Sodan jälkeen Nihtilä sai upseerikoulutusta Etelä-Savon rykmentissä, myöhemmin Lahden vartiopataljoonassa Hennalassa.
”Punavankien vartiointi oli epämiellyttävin tehtävä, mihin elämässäni olen
joutunut.”
Nihtilä hyväksyttiin
Viipurin lähistöllä Markovillassa vuoden 1918 syksyllä alkaneelle
upseerikurssille. Puolen vuoden jälkeen Nihtilä valmistui ns. B-kurssin
priimuksena. Nihtilä sai siirron Keski-Suomen rykmenttiin Kouvolaan ja
ylennettiin vänrikiksi heinäkuun viimeisenä päivänä vuonna 1919.
Nihtilä palveli
Kouvolassa kuusi vuotta. Hän oli välillä kouluttajana jalkaväen
kapitulanttikoulussa ja vuosina 1921−1922 kuunteluoppilaana
kadettikoulussa.
Nihtilä ylennettiin
kapteeniksi. Vuoden 1926 syksyllä hänet määrättiin kadettikouluun pedagogian
opettajaksi ja kadettikomppanian päälliköksi. Vuosina 1927−1928 Nihtilä
suoritti yleisesikuntaupseerin tutkinnon sotakorkeakoulussa kurssinsa toiseksi
parhaana oppilaana.
Vuonna 1928 Nihtilä ylennettiin
majuriksi. Samana vuonna meni naimisiin Marit Annie Wulffin kanssa. Vuotta myöhemmin
heille syntyi poika, Valo Rainer Erik ja muutaman vuoden kuluttua tytär Aina
Anne-Maria. Jatkosodan aikana heille syntyi vielä toinen poika, Valo Karl
Kristian.
Sotakorkeakoulun johtaja, eversti Erik Heinrichs oli kiinnittänyt
huomiota lahjakkaaseen oppilaaseen. Niinpä Nihtilä määrättiin taktiikan opettajaksi
sotakorkeakoulussa vuoden 1930 elokuusta lähtien.
Majuri Nihtilän
oppilaina olivat muun muassa Taavetti Laatikainen, Albert Puroma, Aarne Blick, Ruben Lagus, Adolf Ehrnrooth, Ali Koskimaa ja Elof Roschier, kaikki
tulevia sotapäälliköitä.
Nihtilän johdolla he
opiskelivat suomalaisiin oloihin sovellettua taistelutaitoa ja taktiikkaa.
”Ne olivat urani
parhaita vuosia”, Nihtilä kertoi. ”Sain työskennellä minulle mieluisalla
alueella pätevien kolleegoiden ja älykkäiden oppilaiden kanssa.”
Everstiluutnantiksi ylennetty Nihtilä määrättiin
vuoden 1936 elokuussa pataljoonankomentajaksi Pohjan rykmenttiin Kuopioon. Vuoden
1938 maaliskuussa Nihtilä nimitettiin yleisesikunnan operatiivisen osaston
maavoimatoimiston päälliköksi. Valintaan vaikutti voimakkaasti osaston
päällikkö, eversti Aksel Airo. Nihtilä sai
tehtäväkseen maavoimien puolustussuunnitelmien valmistelun.
Yleisesikunnan
päällikkö, kenraaliluutnantti Lennart Oesch antoi Nihtilälle
tehtäväksi tutkia päämajan sijoituspaikkaa mahdollisen sodan varalta.
”Keräsin kaikki
viestiyhteyskartat ja maantiekartat”, Nihtilä kertoi. ”Ehdotin Mikkeliä, koska
sieltä oli hämmästyttävän hyvät yhteydet eri suuntiin.”
Talvisota syttyi
torstaina marraskuun 30. päivänä vuonna 1939. ”Aamulla minulle soitettiin
kotiin ja ilmoitettiin, että sotatoimet ovat alkaneet. Laatokan Karjalasta ja
Kannakselta oli tullut tieto, että raja oli ylitetty noin kello seitsemän.”
”Tunnelma esikunnassa
oli rauhallinen, toiminta alkoi tavalliseen tyyliin. Meillähän oli päivystys.
Ensimmäinen toimenpiteeni oli tietojen kerääminen. Sain ilmoituksen Viipurin
pommituksista.”
Kaikkialla valmius ei kuitenkaan ollut yhtä hyvä kuin yleisesikunnassa. Panssarimiinoja oli jäänyt jonkin verran
varastoon. Nihtilä soitti lauantaina jääkärieversti Lauri Starkille
puolustusministeriöön. Aikomuksena oli pyytää häntä lähettämään loputkin
miinoista Kannaksen armeijan käyttöön. Naisääni vastasi puhelimeen.
”Hän ei ole paikalla.”
”No, kutsukaa sieltä
joku upseeri sitten.”
”Ei täällä ketään ole.”
”No, onhan siellä
päivystävä upseeri.”
”Ei täällä ketään ole.”
”No, kukas te sitten
olette?”
”Siivooja. Kello kaksi
ne jo lähtivät pois ja sanoivat, että näkemiin maanantaiaamuun.”
Nihtilä sai eversti Starkin
käsiinsä kotoaan ja asia tuli hoidetuksi.
Päämaja muutti Hotelli
Helsingin kautta Mikkeliin ja Nihtilä sai hoitaakseen operatiivisen osaston
päällikön tehtävät.
Nihtilän aloitteen
pohjalta suomalaiset saavuttivat Tolvajärvellä eversti Paavo Talvelan johdolla
ensimmäisen tärkeän voittonsa. Mutta joulukuun lopulla kävi huonommin. Suurta
hyökkäystä Kannaksella sanottiinkin joukkojen piirissä hölmön tölmäykseksi. Kyseessä oli toisen armeijakunnan
vastahyökkäys. Ajatus oli lähtöisin “aina hyökkäyshaluiselta”
kenraaliluutnantti Harald Öhquistiltä.
Ylipäällikkö Gustaf
Mannerheim antoi luvan ja päämaja jäi odottamaan
hyökkäyssuunnitelmaa. Hyökkäyksen piti tapahtua joulukuun 23. päivänä. Suunnitelma saapui “kovistelun
jälkeen” päämajaan päivää aikaisemmin.
”Näytin suunnitelmaa Airolle”, Nihtilä kertoi. ”Sanoin,
että se on liian laaja toteutettavaksi. Meillä ei ollut riittävästi tykistöä ja
suunnitelmassa oli asetettu kaikki voimat käyttöön heti alkuun. Olin koko ajan
ollut siinä käsityksessä, että se olisi pieni
hyökkäys.”
”Ylipäällikkö ei enää
voinut peruuttaa hyökkäystä, koska joukot olivat jo marssilla.”
Öhquistin
oli hyökkäyspäivän iltana annettava käsky kaikkien joukkojen vetämisestä
takaisin. Tykistön lisäksi suomalaisilta puuttuivat toimivat viestiyhteydet ja
panssarintorjunta-aseet. Pakkanen oli kova. Hyökkäyksen hinta oli
tuhatviisisataa miestä kaatuneena, haavoittuneena tai paleltuneena.
Nihtilän mukaan
hyökkäyksellä oli epäonnistumisestaan huolimatta merkitystä. Puna-armeijan komentajat
huomasivat, että Suomen vastarinta oli sitkeää. Tilanne Kannaksella rauhoittui
helmikuun alkuun saakka ja Neuvostoliitto joutui keskittämään sotanäyttämölle
runsaasti uusia joukkoja.
Laatokan Karjalassa kenraaliluutnantti
Woldemar
Hägglundin neljäs armeijakunta oli saanut käskyn Käsnäselän kautta
maahan tunkeutuneen vihollisen lyömisen. Ensimmäinen yritys joulukuun 12. päivänä
oli epäonnistunut, se oli vastoin päämajan ohjetta suunnattu neuvostojoukkojen
kärkeen. Myöskään seuraavat yritykset eivät tuottaneet mainittavia tuloksia.
Nihtilä sai kiusallisen tehtävän ylipäälliköltä.
”Huolehtikaa nyt, että
hyökkäys tällä kertaa menee lävitse.”
Nihtilä saapui neljännen
armeijakunnan esikuntaan Suistamolle tammikuun 5. päivänä. Tehtävää ei
helpottanut “Hägglundin ärtymys ja runsas alkoholin käyttö”.
Armeijakunnan hyökkäys
Laatokan pohjoispuolella alkoi varhain seuraavana aamuna. Eversti Hannu
Hannukselan johtama taisteluosasto juuttui alkumenestyksen jälkeen paikoilleen.
”Siinä näet, ei tästä
mitään tule, näin on aina käynyt”, Hägglund sanoi Nihtilälle.
”Ei voida ajatellakaan,
että ensimmäisen kosketuksen jälkeen hyökkäys pysäytetään”, Nihtilä vastasi. ”Ylipäällikkö
ei tule missään tapauksessa sitä hyväksymään.”
”No, mitäs tässä
tehdään?”
Nihtilä ehdotti
vihollisen saartamista Lemetin länsipuolella. Puna-armeijan sivustassa oli
aukko ja Nihtilälle oli luvattu käyttöön reservi, jääkäripataljoona 4. Aikansa
vastustettuaan Hägglund antoi suostumuksensa.
Jääkäripataljoona 4
lähti liikkeelle seuraavana aamuna ja onnistui tehtävässään. Jääkäripataljoonaa
seurasi osia Hannukselan taisteluosastosta. Idempänä eversti Pietari Autin taisteluosasto pääsi Laatokan rannalle. Pääosa
puna-armeijan 56. armeijakunnan joukoista, kaksi divisioonaa ja yksi
panssariprikaati, oli saarrettu.
Sodan loppuun saakka kestäneet
legendaariset ja sitkeät mottitaistelut alkoivat. Suomalaiset tuhosivat näissä
taisteluissa lähes kokonaan Puna-armeijan 18. divisioonan ja 34.
panssariprikaatin. Kitilän suurmotti, johon 168. divisioona ja 56.
armeijakunnan komentaja Ivan Tšerepanov oli saarrettu, piti puolensa talvisodan
loppuun asti.
Puna-armeijan
suurhyökkäys alkoi helmikuussa Kannaksella ja johti 10. päivänä sisäänmurtoon
kenraali Harald
Öhquistin toisen armeijakunnan alueella Summan lohkolla. Helmikuu 16.
päivänä ylipäällikkö
Mannerheim lähetti paikalle Nihtilän. Komennuksen piti kestää pari
päivää, mutta toisin kävi.
”Tässä on pöytäsi ja
puhelimesi”, Öhquist kertoi. ”Olen saanut marsalkalta luvan, että sinä jäät
tänne esikuntapäälliköksi.”
Syykin selvisi.
Vakituinen esikuntapäällikkö, eversti Yrjö Takkula oli äkillisesti sairastunut.
Kenttäupseeri Öhquistin
ja sotateoreetikko Nihtilän suhteet kehittyivät kaksi viikkoa kestäneen komennuksen
aikana luottamuksellisiksi. Myöhemmin Nihtilä torjui jyrkästi kenraali Paavo Talvelan väitteet Öhquistin
pelkuruudesta aiheettomina.
“Öhquist oli vain
huolissaan joukkojensa suurista tappioista, josta huolenpidosta ei Talvelaa
voida liiemmin kiittää”, Pertti Kilkki toteaa kirjassaan Valo Nihtilä − päämajan eversti.
Toinen armeijakunta
vetäytyi Viipuri-Kuparsaaren linjalle.
Päämajoitusmestari Aksel Airo oli useaan otteeseen vaatinut kenraali Öhquistiltä
Nihtilää takaisin päämajaan, mutta Öhquist ei halunnut luopua
esikuntapäälliköstään. Lopulta maaliskuun 2. päivänä Airo välitti marsalkan
ehdottoman käskyn.
”Yritin väittää vastaan”,
Öhquist kertoi. ”Mutta siitä ei ollut apua.”
Nihtilä lähti Mikkelin
hotelli Otavaan, jonne päämajan operatiivinen osasto oli evakuoitu, samana
iltana.
Työpaine oli kova.
Puna-armeija hyökkäsi Viipurinlahden yli, jossa kenraaliluutnantti Lennart Oeschin rannikkoryhmä pani
hanttiin. Öhqvistin toinen armeijakunta toppuutteli puna-armeijaa Viipurin
edustalla. Itä-Kannaksella kenraalimajuri Paavo Talvelan kolmas armeijakunta
taisteli Vuoksella. Rintamat kestivät.
Nihtilän mukaan syynä
puna-armeijan vaatimattomaan menestykseen oli heikko koulutustaso. Hyökkääjä ei
pystynyt salamasotaan. Kun suomalaiset irtautuivat asemistaan, puna-armeija
kadotti kosketuksen. Suomalaiset saivat rauhassa vetäytyä taaempiin asemiin.
Neuvostoliittolaiset olivat riippuvaisia kaivamistaan maakuopista ja
nuotioista, telttoja ei ollut.
Talvisota päättyi
maaliskuun 13. päivänä kello yksitoista.
Olisiko sotaa voitu
tarvittaessa pitkittää? ”Kyllä muuten, mutta erityisesti tykistön
ampumatarvikkeet olivat niin loppu, ettei tykistöllä olisi ollut suurtakaan
osaa enää”, Nihtilä kertoi.
Kenraali Lennart Oesch nimitettiin toisen armeijakunnan komentajaksi ja hän valitsi
esikuntapäällikökseen Valo Nihtilän. Armeijakunta oli vetäytynyt Suomenlahden
rannikkokaistalle ja Nihtilän tehtäväksi tuli niin sanotun Salpa-aseman
linnoittaminen.
”Kaikki suunnitelmat
rakentuivat puolustuksen pohjalle”, Nihtilä kertoi. ”Aktiivisesta
hyökkäämisestä ei edes keskusteltu. Katsottiin, että meillä ei ollut siihen
mitään mahdollisuuksia.”
44-vuotias Nihtilä
ylennettiin everstiksi vuoden 1940 marraskuussa.
Vuoden 1941 kesäkuussa toisesta
armeijakunnasta muodostettiin IV armeijakunta, jolle annettiin uusi tehtävä:
Länsi-Kannaksen ja Viipurin vapauttaminen.
Neljäs armeijakunta
hyökkäsi itään elokuun 22. päivänä. Edellisenä päivänä oli tullut tieto, että
vihollinen on vetäytynyt asemistaan. Suomalaiset lähtivät takaa-ajoon ja
katkaisivat puna-armeijan selustayhteydet Viipurista etelään.
Heti hyökkäyksen alettua
kenraali Oesch sairastui.
”Oesch rasitti itseään,
ei surkeillut yhtään”, Nihtilä kertoi. ”Huomasin, että hän oli aivan poikki
uupumuksesta. Hälytin lääkärin.”
Päämajan lääkintäeversti
Yngve Roschier määräsi Oeschille kymmenen päivää sairaslomaa. Oeschin
sijaiseksi määrättiin kenraalimajuri Taavetti Laatikainen
naapuriarmeijakunnasta.
”Laatikainen piipahti muodollisesti
esikunnassa 24. päivän iltana”, Nihtilä kertoi. ”Sanoin antaneeni
toimintaohjeet seuraavaa päivää varten.”
”No hyvä”, Laatikainen
vastasi. ”Minä menen tapaamaan erästä tuttavaani ja tulen aamulla.”
Seuraavana aamuna
Laatikainen piipahti jälleen esikunnassa, tutustui Nihtilän raportteihin ja
ilmoitti menevänsä saunaan. Kolmantena päivänä Laatikainen soitti puolelta
päivin.
”No, mitenkä siellä
hurisee?” Laatikainen kysyi. Nihtilä pyysi Laatikaista tulemaan paikalle
käskyjen allekirjoituksia varten.
”Hoida sinä ne
sotatoimet, sehän on sinun alaasi, Laatikainen sanoi. ”Minä tulen sitten, kun
kunniamerkit jaetaan.”
Näin Nihtilä joutui
käytännössä johtamaan hyökkäystä Viipuriin. Kaupunki vallattiin ja puna-armeija
vetäytyi etelään. Pakotie oli kuitenkin tukossa ja Porlammin alueelle syntyi
sodan suurin motti. Kaatuneina ja sotavankeina vihollinen menetti Viipurin
eteläpuolella noin 16 000 miestä. Sotasaaliiksi saatiin muun muassa toistasataa
tykkiä ja yli tuhat ajoneuvoa. Puna-armeijan 43. divisioonan komentaja,
kenraalimajuri Vladimir Kirpitšnikov antautui suomalaisille.
Oesch palasi Nihtilän
pyynnöstä sotatöihin jo 28. päivänä elokuuta ja otti vastaan Viipurin
valtausparaatin kahta päivää myöhemmin.
”Oesch keskusteli melko
paljon Kirpitšnikovin kanssa”, Nihtilä kertoi. ”Kirpitšnikov lahjoitti
Oeschille kypäränsä muistoksi. Kirpitšnikoville lausuttiin toivomus, että hän sotahistoriaa
varten kirjoittaisi heti tuoreeltaan heidän toiminnastaan. Hän kirjoitti. Aineisto
monistettiin ja lähetettiin päämajaan.”
Vuoden 1942 kesäkuussa Nihtilä
määrättiin jalkaväkirykmentti 16:n komentajaksi lähinnä Laatokkaa olevalla
Tapparin lohkolla. Joulukuussa hänet siirrettiin päämajaan hoitamaan tutuksi
käynyttä operatiivisen osaston päällikön tehtäviä. Lähin esimies oli edelleen päämajoitusmestari
Aksel Airo.
“Valo Nihtilä joutui
sotavuosina usein kantamaan sitä raskasta taakkaa, joka olisi kuulunut
päämajoitusmestarille”, Pertti Kilkki kirjoittaa. “Hän ei koskaan valittanut
tehtävää sotien aikana, mutta rohkeni myöhemmin antaa hieman kriittisiäkin
arvosteluja kuuluisasta esimiehestään”.
Kilkin mukaan Airolla
oli “taipumusta viihtyä paremmin lasin kuin kartan ääressä, joskus jopa
palvelusaikana”. Hänellä oli taito ystävystyä “paitsi naisten, niin myös
tiedotusosaston henkilöstön kanssa”, ja niinpä hänestä tehtiin “legenda jo
eläessään”.
Kesän 1944 suurhyökkäyksen voima ja
ajankohta Karjalankannaksella yllättivät päämajan. Kenttäarmeija oli suurelta
osin Itä-Karjalassa.
”Venäläiset tulevat hyökkäämään
ja uskon sen tapahtuvat Kannaksella”, Nihtilä sanoi Airolle.
Airo oli eri mieltä, hän
otaksui puna-armeijan hyökkäyksen tapahtuvan Narvajoen suulla Virossa, suuntana
Berliini.
Toukokuussa merkit
olivat yhä selvemmät. Sotavangeilta ja yliloikkareilta saadut tiedot
viittasivat suurhyökkäykseen Karjalan kannaksella.
Liittoutuneiden joukot
nousivat maihin Normandiassa kesäkuun 6. päivänä. Kilpajuoksu kohti Berliiniä
oli alkanut. Kolme päivää maihinnousun jälkeen päämajan operatiivisen osaston
puhelin soi Mikkelissä.
”Nyt se on alkanut.”
Puhelimessa oli Taavetti Laatikaisen neljännen
armeijakunnan esikuntapäällikkö eversti Yrjö Hautala. Kello oli kuusi aamulla
kesäkuun 9. päivänä 1944. Kyseessä oli armeijankenraali Leonid Govorovin
suurhyökkäyksen valmistelu Kannaksella.
Varsinainen suurhyökkäys
alkoi seuraavana aamuna yli kahdenkymmenen divisioonan ja vahvojen
panssarijoukkojen voimin. Venäläiset etenivät samana päivänä Rajajoelle asti.
Tunnelma päämajassa oli painostava.
”Ei kukaan osannut
odottaa, että meitä vastaan tuossa vaiheessa joutaisi sellaista määrää
divisioonia, tykistöä ja panssarivaunuja”, Nihtilä kertoi. ”Venäläiset
panssarit olivat meidän suurimpana harminamme.”
Nihtilä esitti
vetäytymisen jo alettua toiveen päämajan saksalaiskenraali Waldemar Erfurthin
esikuntapäällikölle Biegermannille.
”Me emme pärjää tässä
taistelussa, ellemme saa perusteellista panssarintorjuntaa. Niitä täytyy saada nyt
lisää runsaasti ja nopeasti.”
Biegermann soitti
iltapäivällä ja ilmoitti, että panssarinyrkkejä tulisi kolme koneellista vielä
samana päivänä. Myöhemmin nyrkkejä toimitettiin lisää sukellusveneillä.
Vammelsuun-Taipaleen
VT-linja murtui Kuuterselässä kesäkuun 14. päivänä. Suomalaiset joukot
vetäytyivät 20. päivään kesäkuuta mennessä vajaat sata kilometriä taaempana
sijaitsevan Viipurin-Kuparsaaren-Taipaleen linjalle, VKT-asemaan, Kannaksen
viimeiseen puolustusasemaan. Viipuri menetettiin kesäkuun 21. päivänä.
Heinäkuun alussa Nihtilä komennettiin
Laatokan Karjalaan selvittämään Aunuksen ryhmän tilannetta ja rauhoittamaan sen
komentajaa, kenraali Paavo Talvelaa, joka vuoron perään
uhkasi erottaa jokaisen komentajansa. Talvelan mukaan kenraalit irtautuivat
ilman hänen henkilökohtaista lupaansa.
”Sellaisiin alaisiin en
voi luottaa”, Talvela sanoi Nihtilälle.
Marsalkka oli Nihtilän
tietämättä jo suostunut siirtämään VI armeijakunnan komentajan, kenraalimajuri Aarne Blickin 2. divisioonan komentajaksi Äyräpäähän ja
Vuosalmelle.
Nihtilä kävi myös edessä
Blickin ja 5. divisioonan komentajan, kenraalimajuri Kustaa Tapolan luona.
”Sain kuulla, että jos
he toimisivat Talvelan mukaan, niin
taistelukelpoisina ei U-linjaan saavuttaisi. Varsinkin Blick oli erittäin äkäinen.”
Myös Talvela saapui
paikalle. Nähdessään Nihtilän Kiljuva
Jalopeura tempaisi lakin päästään ja hyppi tasajalkaa.
”Joko sinä päämajan
urkkija olet ehtinyt tänne”, Talvela huusi.
Paluumatkalla Talvela ja
Nihtilä kuitenkin saavuttivat yksimielisyyden viivytystaistelun luonteesta.
”Kun tulimme esikuntaan,
hän otti esiin pullon, jota oli pitkät ajat säilyttänyt rauhan kunniaksi
avattavaksi”, Nihtilä kertoi.
Heinäkuun puolivälissä puna-armeijan
eteneminen Suomessa pysähtyi lopullisesti. Tilanne rauhoittui.
Elokuun alussa
ilmavoimien komentaja, kenraaliluutnantti Jarl Lundqvist soitti päämajan operatiiviselle osastolle.
Eräällä lentokentällä Leningradin lähistöllä oli todettu Suomeen lähdössä olevia
pommikoneita.
”Vieläkö niitä vastaan
pitäisi hyökätä?”
”Herra kenraali, nythän
on sota”, Nihtilä vastasi.
Aseet vaikenivat
Neuvostoliiton rajalla 4.−5. syyskuuta.
Sodan jälkeen eversti Valo Nihtilä tunnettiin
lähinnä asekätkijänä. Hän oli ottanut syyn siihen kokonaan itselleen. Mutta
varsinaisena puuhamiehenä oli operatiivisen osaston everstiluutnantti Usko
Sakari Haahti, jota avustivat majurit Reino Lukkari ja Reino Arimo. Elokuun 15.
päivänä vuonna 1944 Nihtilä suostui mukaan juoneen.
Suunnitelmana oli, että
jokaisen sotilaspiirin alueelle perustetaan materiaalivarasto, joka riittäisi
yhdelle pataljoonalle. Miehitetyssä Suomessa pataljoona toimisi
sissitehtävissä, normaalissa liikekannallepanossa suojapataljoonana. Tarkoitus
oli perustaa 34 vahvennettua pataljoonaa. Käskyn toiminnan aloittamisesta
Nihtilä antoi syyskuun 23. päivänä.
Asekätkentä saatiin
loppuun viedyksi joulukuun 5. päivään mennessä, jolloin myös Suomen armeijan
tuli olla demobilisoitu.
Käry kävi vuoden 1945 huhtikuussa,
kun eräs entinen kaukopartiomies tavattiin Oulun torilta myymässä kätköstä
varastamiaan elintarvikkeita. Mies yritti turhaan kiristää Oulussa kätkentää
hoitanutta majuri Aito Kerovuorta ja antoi sen jälkeen ilmi Valpolle
kotikunnassaan Iissä olevan asekätkön.
Kesäkuussa päämajaan
tuli käsky Nihtilän ja Haahden pidättämisestä. ”Hetken päästä asunnolleni tuli
upseeri ilmoittamaan, että auto on viiden minuutin päästä luonani ja se tulee
viemään minut varmaan turvaan”, Nihtilä kertoo. ”Kiitin tarjouksesta, mutta
ilmoitin jääväni paikoilleni ja vastaavani teostani.”
Illalla kesäkuun 10.
päivänä Nihtilä vietiin Valpon vankilaan Ratakatu 12:een. Reissusta tuli pitkä.
Nihtilää kiisti syytteet
asekätkennästä. Näin Nihtilä halusi antaa aikaa kätkentään osallistuneille
upseereille. Heinäkuun alussa hän kuuli, että Haahti oli ottanut itselleen
vastuun koko asiasta. Nihtilä tunnusti osallisuutensa. Pitkät kuulustelut
koskivat lähinnä Mannerheimin, Heinrichsin ja Airon osuutta asiaan.
”Sanoin, ettei heillä
ollut mitään tekemistä asekätkennän kanssa. Tahdoin rajoittaa syyllisiksi
leimattavien lukumäärän mahdollisimman pieneksi ja suojata puolustusvoimia
liian perusteellisilta puhdistuksilta.”
Elo-syyskuun vaihteesta
lähtien Nihtilä oli täydellisessä eristyksessä Sörnäisten vankilassa.
Vuoden 1947 tammikuussa,
yli puolitoista vuotta Nihtilän ja muiden asekätkijöiden pidätyksestä,
eduskunta sääti taannehtivasti lain “aseellisen toiminnan luvattoman
valmistelun rankaisemisesta eräissä tapauksissa”. Oikeuskäsittelyä kesti
vuoden.
Vuoden 1948 huhtikuussa Nihtilä
tuomittiin viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen aseiden ja muun materiaalin
luvattomasta hajasijoittamisesta. Hänet erotettiin virastaan. Everstiluutnantti
Haahti sai kuusi vuotta kuritushuonetta. Korkein oikeus langetti
vapausrangaistuksen lähes tuhannelleviidellesadalle henkilölle. Pidätettynä
ollut Airo vapautettiin.
Nihtilä oli ollut
pidätettynä kolme vuotta ja neljä kuukautta. Hän vapautui ehdonalaiseen vuoden 1948
lokakuussa ja poistettiin upseeriluettelosta joulukuun 23. päivänä. Hän oli
menettänyt eläkeoikeutensa ja oikeutensa kantaa asepukua.
Vapautumisensa jälkeen Nihtilälle
tuotti vaikeuksia työpaikan löytäminen. ”Teollisuus ei voinut ottaa minua
palvelukseensa, koska se olisi varmasti aiheuttanut lakkoja.”
Nihtilä sai paikan
ilmoitusosaston päällikkönä Yhtyneissä Kuvalehdissä.
1950-luvun alussa Nihtilä
kutsuttiin Pariisiin ministeri Toivo Jalannin Fennia -nimisen yhtiön palvelukseen. Suosituksen oli antanut
presidentti Risto Ryti. ”Jalanti kävi Suomessa kevättalvella 1951. Hän oli
ajatellut, että olisi hyvä viedä Pariisiin yksi upseeri, joka olisi
käytettävissä, jos tilanne muuttuisi vaikeaksi.”
Vuoden 1954 maaliskuussa
Pariisissa oli käymässä SKP:n entinen pääsihteeri Arvo Poika Tuominen, joka tuolloin oli Työväen sanomalehtien tietotoimiston kirjeenvaihtaja Tukholmassa.
”Me kun olemme vanhat
rikolliset, niin meidän täytyy tavata”, Tuominen sanoi Nihtilälle.
”Kätkiessänne aseita
teitte suunnattoman palveluksen maalle. Ždanov otti kaikki suomalaiset
kommunistit mukaansa ja tuli Suomeen hoitamaan Stalinin käskystä asioita
samalla tavalla kuin oli hoitanut Virossakin. Sitten kävi ilmi, että täällä oli
kätketty aseita, joten heidän oli luovuttava suunnitelmistaan. En puhu teitä
lohduttaakseni.”
Vuoden 1954 kesällä Nihtilä
palasi Suomeen. Se oli presidentti Juho Paasikiven ehto armahdukselle. Entinen
pääministeri Juho Rangell järjesti Nihtilälle paikan Kansallis-Osake-Pankissa.
Nihtilällä oli nyt eläke ja pankinjohtajan paikka.
”Vaikeat vuoden
tuntuivat olevan takanapäin.”
Vuosina 1955−1956 Nihtilä kehitteli Suomelle uutta puolustusjärjestelmää, joka paljolti nojasi Indokiinan
sodan kokemuksiin. Näiden ajatusten pohjalta syntyi myöhemmin Suomen
alueellinen puolustus. Nihtilä oli myös keskeisessä asemassa Suomen
maanpuolustuskurssien suunnittelussa. Hän kirjoitti ahkerasti Suomen Kuvalehteen ja osallistui Kansa taisteli − Miehet kertovat
-lehden toimittamiseen.
Nihtilä toimi KOP:n
Töölön konttorin johtajana vuoteen 1963, jolloin hän jäi eläkkeelle.
Puolisonsa Nihtilä
menetti vuonna 1958. Hän solmi uuden avioliiton vuonna 1972 Laila Kiven kanssa.
Eversti Valo Konstantin
Nihtilä kuoli sydänkohtaukseen lokakuun 24. päivänä vuonna 1974 Kokoomuksen
Munkkiniemen kansallisseuran esitelmätilaisuudessa. Hänet on haudattu
Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin. Vuonna 1983 Nihtilän synnyinkodin
puistossa Kärkölässä paljastettiin muistokivi päämajan everstin kunniaksi.
Mannerheim ja Airo tiesivät
Vuoden 1944 syyskuussa sota
Neuvostoliittoa vastaan oli päättynyt ja Lapin sota alkanut. Suomi valmistautui
pahimman varalle, maassa pelättiin Neuvostoliiton miehitystä. Päämajan
nuoremmat upseerit suunnittelivat aseiden kätkemistä ja sissijoukkojen
perustamista.
”Esitin asian
kenraaliluutnantti Aksel Airolle syyskuun lopulla”,
eversti Valo Nihtilä kertoi. ”Mainitsin samalla, etten katso sopivaksi esittää
asiaa marsalkka Mannerheimille, sillä jos venäläiset saavat tietää asiasta,
he tulevat vaatimaan asiaan osallistuneiden erottamista, ehkäpä rankaisemista.”
Airo hyväksyi Nihtilän
esityksen ja suunnitelman toteuttaminen jäi Nihtilän harteille.
”Lienee ollut seuraava
päivä, kun Airo mainitsi minulle puhuneensa asiasta Mannerheimille siltä
varalta, että se kulkeutuisi hänen tietoonsa. Mannerheim oli Airon mukaan vain
varoittanut ilmitulon vaarasta ja kehottanut noudattamaan suurinta
varovaisuutta.”
Poliittisissa piireissä
oli julkinen salaisuus, että Mannerheim tiesi asekätkennästä.
”Mannerheim oli varsin
tietoinen jutusta jo sen tapahtuma-aikaan ja olisi tietysti voinut sen lopettaa”,
sisäministeriön tuolloinen kansliapäällikkö Erkki Mantere kertoi.
Airo osallistui vuoden 1945
keväällä asekätkentään henkilökohtaisesti antamalla käskyjä asiassa.
Myöhemmin Nihtilä otti
Valpon kuulusteluissa itselleen vastuun koko asekätkennästä. Airo pidätettiin
ja asetettiin syytteeseen, mutta jouduttiin vapauttamaan todistajien
puuttuessa.
Teksti: Robert
Brantberg 1997, 2009
Wikipedia: Valo Nihtilä
Kansallisbiografia: Nihtilä, Valo