Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Sivukartta

 

Eversti
Valo Nihtilä
SA-kuva

Valo Konstantin Nihtilä 1896−1973

SA-kuva

Robert Brantberg

Sotaupseerit

21 suomalaisen sotaupseerin elämäntarina.

288 sivua ja kuvaliite

Revontuli 1999

Robert Brantberg
Sotaupseerit
Alpo Marttinen

 

 

Robert Brantberg

Käärmeenpesä

Suomen sotilastiedustelu ja

suurvaltojen salainen sota

236 sivua ja kuvaliite

Revontuli 2007

 

 

Eversti Valo Nihtilä

 

Päämajan operaatiopäällikkö

 

4. joulukuuta 1939, päämaja, Mikkeli. Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim on pahalla tuulella. Sota on muuttumassa kaaokseksi, ylipäällikön ohjeita ei noudateta. Joukot on marsalkan mielestä vedetty liian nopeasti taakse, jopa perättömiin tietoihin perustuen.

”Meillä on luottamuspula omiin voimiimme”, operatiivisen osaston tuore päällikkö, everstiluutnantti Valo Nihtilä sanoo. ”Meidän pitäisi saada jossakin kunnon voitto. Sillä tavoin näytettäisiin, että pystymme selviämään vihollisesta, kunhan pää pidetään kylmänä.”

”Olen samaa mieltä kuin everstiluutnantti”, ylipäällikkö vastaa.

Nihtilä osoittaa Mannerheimille, että Tolvajärvellä vihollisella on rajalliset voimat, joita on vaikea nopeasti täydentää.

”Sen lyöminen on käsitykseni mukaan suoritettavissa”, Nihtilä jatkaa.

 

Itsenäisyyspäivän aattona kello yksi aamulla marsalkka Mannerheim määrää eversti Paavo Talvelan Tolvajärven ja Ilomantsin suunnan komentajaksi. Avukseen Kiljuva Jalopeura vaatii ja saa vanhan aseveljensä vuoden 1919 Aunuksen retkiltä, everstiluutnantti Aaro Pajarin.

”Kovin huolestuneena odotan juuri tätä kirjoittaessani tulosta suuresta taistelusta, joka voi olla loistava voittona, mutta myös kohtalokas tappiona”, Talvela kirjoitti vaimolleen joulukuun 12. päivänä.

Pajarin jalkaväkirykmentti 16 lyö puna-armeijan 163. divisioonan Tolvajärvellä samana päivänä. Talvisodan ensimmäinen, psykologisesti merkittävä voitto on saavutettu.

Everstiluutnantti Valo Nihtilän oivallus on johtanut loistavaan menestykseen. Tapaus ei jää viimeiseksi.

 

Valo Konstantin Nihtilä syntyi maanantaina huhtikuun 27. päivänä vuonna 1896 Hämeen Kärkölässä. Hänen vanhempansa olivat tilanomistaja Konsta ja Alina Nihtilä. Valo oli seitsenhenkisen perheen esikoinen. Hän valmistui ylioppilaaksi Lahden yhteiskoulusta vuoden 1916 keväällä. Hän aloitti agronomin opinnot Helsingin Aleksanterin-yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa.

Tuohon aikaan moni nuori ylioppilas lähti Saksaan saamaan sotilaskoulutusta. Nihtilä ei lähtenyt. ”Tiesin kyllä, että opiskelutovereitani oli matkustanut Saksaan”, Nihtilä kertoi. ”Mutta olin kai niin syventynyt lukuihini, että asia ei juolahtanut mieleeni.”

Nihtilä osallistui kansalaissodaksi muuttuneeseen vapaussotaan Sysmän suojeluskunnan riveissä. Hän taisteli ryhmän- ja joukkueenjohtajana Heinolan suunnassa ja Hillosensalmella.

“Täten kutsutaan ja haastetaan talollisenpoika Valo Nihtilä saapumaan Kärkölän vallankumousoikeuteen huhtikuun 3 p:nä 1918 klo 10 e.pp. vastaamaan osanotosta vastavallankumoukselliseen toimintaan”, todettiin vallankumousoikeuden yleisen syyttäjän K.D. Toivosen allekirjoittamassa paperissa.

Nihtilällä oli muuta tekemistä.

 

Sodan jälkeen Nihtilä sai upseerikoulutusta Etelä-Savon rykmentissä, myöhemmin Lahden vartiopataljoonassa Hennalassa. ”Punavankien vartiointi oli epämiellyttävin tehtävä, mihin elämässäni olen joutunut.”

Nihtilä hyväksyttiin Viipurin lähistöllä Markovillassa vuoden 1918 syksyllä alkaneelle upseerikurssille. Puolen vuoden jälkeen Nihtilä valmistui ns. B-kurssin priimuksena. Nihtilä sai siirron Keski-Suomen rykmenttiin Kouvolaan ja ylennettiin vänrikiksi heinäkuun viimeisenä päivänä vuonna 1919.

Nihtilä palveli Kouvolassa kuusi vuotta. Hän oli välillä kouluttajana jalkaväen kapitulanttikoulussa ja vuosina 1921−1922 kuunteluoppilaana kadettikoulussa.

Nihtilä ylennettiin kapteeniksi. Vuoden 1926 syksyllä hänet määrättiin kadettikouluun pedagogian opettajaksi ja kadettikomppanian päälliköksi. Vuosina 1927−1928 Nihtilä suoritti yleisesikuntaupseerin tutkinnon sotakorkeakoulussa kurssinsa toiseksi parhaana oppilaana.

Vuonna 1928 Nihtilä ylennettiin majuriksi. Samana vuonna meni naimisiin Marit Annie Wulffin kanssa. Vuotta myöhemmin heille syntyi poika, Valo Rainer Erik ja muutaman vuoden kuluttua tytär Aina Anne-Maria. Jatkosodan aikana heille syntyi vielä toinen poika, Valo Karl Kristian.

 

Sotakorkeakoulun johtaja, eversti Erik Heinrichs oli kiinnittänyt huomiota lahjakkaaseen oppilaaseen. Niinpä Nihtilä määrättiin taktiikan opettajaksi sotakorkeakoulussa vuoden 1930 elokuusta lähtien.

Majuri Nihtilän oppilaina olivat muun muassa Taavetti Laatikainen, Albert Puroma, Aarne Blick, Ruben Lagus, Adolf Ehrnrooth, Ali Koskimaa ja Elof Roschier, kaikki tulevia sotapäälliköitä.

Nihtilän johdolla he opiskelivat suomalaisiin oloihin sovellettua taistelutaitoa ja taktiikkaa.

”Ne olivat urani parhaita vuosia”, Nihtilä kertoi. ”Sain työskennellä minulle mieluisalla alueella pätevien kolleegoiden ja älykkäiden oppilaiden kanssa.”

 

Everstiluutnantiksi ylennetty Nihtilä määrättiin vuoden 1936 elokuussa pataljoonankomentajaksi Pohjan rykmenttiin Kuopioon. Vuoden 1938 maaliskuussa Nihtilä nimitettiin yleisesikunnan operatiivisen osaston maavoimatoimiston päälliköksi. Valintaan vaikutti voimakkaasti osaston päällikkö, eversti Aksel Airo. Nihtilä sai tehtäväkseen maavoimien puolustussuunnitelmien valmistelun.

Yleisesikunnan päällikkö, kenraaliluutnantti Lennart Oesch antoi Nihtilälle tehtäväksi tutkia päämajan sijoituspaikkaa mahdollisen sodan varalta.

”Keräsin kaikki viestiyhteyskartat ja maantiekartat”, Nihtilä kertoi. ”Ehdotin Mikkeliä, koska sieltä oli hämmästyttävän hyvät yhteydet eri suuntiin.”

Talvisota syttyi torstaina marraskuun 30. päivänä vuonna 1939. ”Aamulla minulle soitettiin kotiin ja ilmoitettiin, että sotatoimet ovat alkaneet. Laatokan Karjalasta ja Kannakselta oli tullut tieto, että raja oli ylitetty noin kello seitsemän.”

”Tunnelma esikunnassa oli rauhallinen, toiminta alkoi tavalliseen tyyliin. Meillähän oli päivystys. Ensimmäinen toimenpiteeni oli tietojen kerääminen. Sain ilmoituksen Viipurin pommituksista.”

 

Kaikkialla valmius ei kuitenkaan ollut yhtä hyvä kuin yleisesikunnassa. Panssarimiinoja oli jäänyt jonkin verran varastoon. Nihtilä soitti lauantaina jääkärieversti Lauri Starkille puolustusministeriöön. Aikomuksena oli pyytää häntä lähettämään loputkin miinoista Kannaksen armeijan käyttöön. Naisääni vastasi puhelimeen.

”Hän ei ole paikalla.”

”No, kutsukaa sieltä joku upseeri sitten.”

”Ei täällä ketään ole.”

”No, onhan siellä päivystävä upseeri.”

”Ei täällä ketään ole.”

”No, kukas te sitten olette?”

”Siivooja. Kello kaksi ne jo lähtivät pois ja sanoivat, että näkemiin maanantaiaamuun.”

Nihtilä sai eversti Starkin käsiinsä kotoaan ja asia tuli hoidetuksi.

Päämaja muutti Hotelli Helsingin kautta Mikkeliin ja Nihtilä sai hoitaakseen operatiivisen osaston päällikön tehtävät.

Nihtilän aloitteen pohjalta suomalaiset saavuttivat Tolvajärvellä eversti Paavo Talvelan johdolla ensimmäisen tärkeän voittonsa. Mutta joulukuun lopulla kävi huonommin. Suurta hyökkäystä Kannaksella sanottiinkin joukkojen piirissä hölmön tölmäykseksi. Kyseessä oli toisen armeijakunnan vastahyökkäys. Ajatus oli lähtöisin “aina hyökkäyshaluiselta” kenraaliluutnantti Harald Öhquistiltä.

Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim antoi luvan ja päämaja jäi odottamaan hyökkäyssuunnitelmaa. Hyökkäyksen piti tapahtua joulukuun  23. päivänä. Suunnitelma saapui “kovistelun jälkeen” päämajaan päivää aikaisemmin.

”Näytin suunnitelmaa Airolle”, Nihtilä kertoi. ”Sanoin, että se on liian laaja toteutettavaksi. Meillä ei ollut riittävästi tykistöä ja suunnitelmassa oli asetettu kaikki voimat käyttöön heti alkuun. Olin koko ajan ollut siinä käsityksessä, että se olisi pieni hyökkäys.”

”Ylipäällikkö ei enää voinut peruuttaa hyökkäystä, koska joukot olivat jo marssilla.”

Öhquistin oli hyökkäyspäivän iltana annettava käsky kaikkien joukkojen vetämisestä takaisin. Tykistön lisäksi suomalaisilta puuttuivat toimivat viestiyhteydet ja panssarintorjunta-aseet. Pakkanen oli kova. Hyökkäyksen hinta oli tuhatviisisataa miestä kaatuneena, haavoittuneena tai paleltuneena.

Nihtilän mukaan hyökkäyksellä oli epäonnistumisestaan huolimatta merkitystä. Puna-armeijan komentajat huomasivat, että Suomen vastarinta oli sitkeää. Tilanne Kannaksella rauhoittui helmikuun alkuun saakka ja Neuvostoliitto joutui keskittämään sotanäyttämölle runsaasti uusia joukkoja.

 

Laatokan Karjalassa kenraaliluutnantti Woldemar Hägglundin neljäs armeijakunta oli saanut käskyn Käsnäselän kautta maahan tunkeutuneen vihollisen lyömisen. Ensimmäinen yritys joulukuun 12. päivänä oli epäonnistunut, se oli vastoin päämajan ohjetta suunnattu neuvostojoukkojen kärkeen. Myöskään seuraavat yritykset eivät tuottaneet mainittavia tuloksia. Nihtilä sai kiusallisen tehtävän ylipäälliköltä.

”Huolehtikaa nyt, että hyökkäys tällä kertaa menee lävitse.”

Nihtilä saapui neljännen armeijakunnan esikuntaan Suistamolle tammikuun 5. päivänä. Tehtävää ei helpottanut “Hägglundin ärtymys ja runsas alkoholin käyttö”.

Armeijakunnan hyökkäys Laatokan pohjoispuolella alkoi varhain seuraavana aamuna. Eversti Hannu Hannukselan johtama taisteluosasto juuttui alkumenestyksen jälkeen paikoilleen.

”Siinä näet, ei tästä mitään tule, näin on aina käynyt”, Hägglund sanoi Nihtilälle.

”Ei voida ajatellakaan, että ensimmäisen kosketuksen jälkeen hyökkäys pysäytetään”, Nihtilä vastasi. ”Ylipäällikkö ei tule missään tapauksessa sitä hyväksymään.”

”No, mitäs tässä tehdään?”

Nihtilä ehdotti vihollisen saartamista Lemetin länsipuolella. Puna-armeijan sivustassa oli aukko ja Nihtilälle oli luvattu käyttöön reservi, jääkäripataljoona 4. Aikansa vastustettuaan Hägglund antoi suostumuksensa.

Jääkäripataljoona 4 lähti liikkeelle seuraavana aamuna ja onnistui tehtävässään. Jääkäripataljoonaa seurasi osia Hannukselan taisteluosastosta. Idempänä eversti Pietari Autin taisteluosasto pääsi Laatokan rannalle. Pääosa puna-armeijan 56. armeijakunnan joukoista, kaksi divisioonaa ja yksi panssariprikaati, oli saarrettu.

 

Sodan loppuun saakka kestäneet legendaariset ja sitkeät mottitaistelut alkoivat. Suomalaiset tuhosivat näissä taisteluissa lähes kokonaan Puna-armeijan 18. divisioonan ja 34. panssariprikaatin. Kitilän suurmotti, johon 168. divisioona ja 56. armeijakunnan komentaja Ivan Tšerepanov oli saarrettu, piti puolensa talvisodan loppuun asti.

Puna-armeijan suurhyökkäys alkoi helmikuussa Kannaksella ja johti 10. päivänä sisäänmurtoon kenraali Harald Öhquistin toisen armeijakunnan alueella Summan lohkolla. Helmikuu 16. päivänä ylipäällikkö Mannerheim lähetti paikalle Nihtilän. Komennuksen piti kestää pari päivää, mutta toisin kävi.

”Tässä on pöytäsi ja puhelimesi”, Öhquist kertoi. ”Olen saanut marsalkalta luvan, että sinä jäät tänne esikuntapäälliköksi.”

Syykin selvisi. Vakituinen esikuntapäällikkö, eversti Yrjö Takkula oli äkillisesti sairastunut.

Kenttäupseeri Öhquistin ja sotateoreetikko Nihtilän suhteet kehittyivät kaksi viikkoa kestäneen komennuksen aikana luottamuksellisiksi. Myöhemmin Nihtilä torjui jyrkästi kenraali Paavo Talvelan väitteet Öhquistin pelkuruudesta aiheettomina.

“Öhquist oli vain huolissaan joukkojensa suurista tappioista, josta huolenpidosta ei Talvelaa voida liiemmin kiittää”, Pertti Kilkki toteaa kirjassaan Valo Nihtilä − päämajan eversti.

Toinen armeijakunta vetäytyi Viipuri-Kuparsaaren linjalle.

 

Päämajoitusmestari Aksel Airo oli useaan otteeseen vaatinut kenraali Öhquistiltä Nihtilää takaisin päämajaan, mutta Öhquist ei halunnut luopua esikuntapäälliköstään. Lopulta maaliskuun 2. päivänä Airo välitti marsalkan ehdottoman käskyn.

”Yritin väittää vastaan”, Öhquist kertoi. ”Mutta siitä ei ollut apua.”

Nihtilä lähti Mikkelin hotelli Otavaan, jonne päämajan operatiivinen osasto oli evakuoitu, samana iltana.

Työpaine oli kova. Puna-armeija hyökkäsi Viipurinlahden yli, jossa kenraaliluutnantti Lennart Oeschin rannikkoryhmä pani hanttiin. Öhqvistin toinen armeijakunta toppuutteli puna-armeijaa Viipurin edustalla. Itä-Kannaksella kenraalimajuri Paavo Talvelan kolmas armeijakunta taisteli Vuoksella. Rintamat kestivät.

Nihtilän mukaan syynä puna-armeijan vaatimattomaan menestykseen oli heikko koulutustaso. Hyökkääjä ei pystynyt salamasotaan. Kun suomalaiset irtautuivat asemistaan, puna-armeija kadotti kosketuksen. Suomalaiset saivat rauhassa vetäytyä taaempiin asemiin. Neuvostoliittolaiset olivat riippuvaisia kaivamistaan maakuopista ja nuotioista, telttoja ei ollut.

Talvisota päättyi maaliskuun 13. päivänä kello yksitoista.

Olisiko sotaa voitu tarvittaessa pitkittää? ”Kyllä muuten, mutta erityisesti tykistön ampumatarvikkeet olivat niin loppu, ettei tykistöllä olisi ollut suurtakaan osaa enää”, Nihtilä kertoi.

 

Kenraali Lennart Oesch nimitettiin toisen armeijakunnan komentajaksi ja hän valitsi esikuntapäällikökseen Valo Nihtilän. Armeijakunta oli vetäytynyt Suomenlahden rannikkokaistalle ja Nihtilän tehtäväksi tuli niin sanotun Salpa-aseman linnoittaminen.

”Kaikki suunnitelmat rakentuivat puolustuksen pohjalle”, Nihtilä kertoi. ”Aktiivisesta hyökkäämisestä ei edes keskusteltu. Katsottiin, että meillä ei ollut siihen mitään mahdollisuuksia.”

44-vuotias Nihtilä ylennettiin everstiksi vuoden 1940 marraskuussa.

Vuoden 1941 kesäkuussa toisesta armeijakunnasta muodostettiin IV armeijakunta, jolle annettiin uusi tehtävä: Länsi-Kannaksen ja Viipurin vapauttaminen.

Neljäs armeijakunta hyökkäsi itään elokuun 22. päivänä. Edellisenä päivänä oli tullut tieto, että vihollinen on vetäytynyt asemistaan. Suomalaiset lähtivät takaa-ajoon ja katkaisivat puna-armeijan selustayhteydet Viipurista etelään.

Heti hyökkäyksen alettua kenraali Oesch sairastui.

”Oesch rasitti itseään, ei surkeillut yhtään”, Nihtilä kertoi. ”Huomasin, että hän oli aivan poikki uupumuksesta. Hälytin lääkärin.”

Päämajan lääkintäeversti Yngve Roschier määräsi Oeschille kymmenen päivää sairaslomaa. Oeschin sijaiseksi määrättiin kenraalimajuri Taavetti Laatikainen naapuriarmeijakunnasta.

 

”Laatikainen piipahti muodollisesti esikunnassa 24. päivän iltana”, Nihtilä kertoi. ”Sanoin antaneeni toimintaohjeet seuraavaa päivää varten.”

”No hyvä”, Laatikainen vastasi. ”Minä menen tapaamaan erästä tuttavaani ja tulen aamulla.”

Seuraavana aamuna Laatikainen piipahti jälleen esikunnassa, tutustui Nihtilän raportteihin ja ilmoitti menevänsä saunaan. Kolmantena päivänä Laatikainen soitti puolelta päivin.

”No, mitenkä siellä hurisee?” Laatikainen kysyi. Nihtilä pyysi Laatikaista tulemaan paikalle käskyjen allekirjoituksia varten.

”Hoida sinä ne sotatoimet, sehän on sinun alaasi, Laatikainen sanoi. ”Minä tulen sitten, kun kunniamerkit jaetaan.”

Näin Nihtilä joutui käytännössä johtamaan hyökkäystä Viipuriin. Kaupunki vallattiin ja puna-armeija vetäytyi etelään. Pakotie oli kuitenkin tukossa ja Porlammin alueelle syntyi sodan suurin motti. Kaatuneina ja sotavankeina vihollinen menetti Viipurin eteläpuolella noin 16 000 miestä. Sotasaaliiksi saatiin muun muassa toistasataa tykkiä ja yli tuhat ajoneuvoa. Puna-armeijan 43. divisioonan komentaja, kenraalimajuri Vladimir Kirpitšnikov antautui suomalaisille.

Oesch palasi Nihtilän pyynnöstä sotatöihin jo 28. päivänä elokuuta ja otti vastaan Viipurin valtausparaatin kahta päivää myöhemmin.

”Oesch keskusteli melko paljon Kirpitšnikovin kanssa”, Nihtilä kertoi. ”Kirpitšnikov lahjoitti Oeschille kypäränsä muistoksi. Kirpitšnikoville lausuttiin toivomus, että hän sotahistoriaa varten kirjoittaisi heti tuoreeltaan heidän toiminnastaan. Hän kirjoitti. Aineisto monistettiin ja lähetettiin päämajaan.”

 

Vuoden 1942 kesäkuussa Nihtilä määrättiin jalkaväkirykmentti 16:n komentajaksi lähinnä Laatokkaa olevalla Tapparin lohkolla. Joulukuussa hänet siirrettiin päämajaan hoitamaan tutuksi käynyttä operatiivisen osaston päällikön tehtäviä. Lähin esimies oli edelleen päämajoitusmestari Aksel Airo.

“Valo Nihtilä joutui sotavuosina usein kantamaan sitä raskasta taakkaa, joka olisi kuulunut päämajoitusmestarille”, Pertti Kilkki kirjoittaa. “Hän ei koskaan valittanut tehtävää sotien aikana, mutta rohkeni myöhemmin antaa hieman kriittisiäkin arvosteluja kuuluisasta esimiehestään”.

Kilkin mukaan Airolla oli “taipumusta viihtyä paremmin lasin kuin kartan ääressä, joskus jopa palvelusaikana”. Hänellä oli taito ystävystyä “paitsi naisten, niin myös tiedotusosaston henkilöstön kanssa”, ja niinpä hänestä tehtiin “legenda jo eläessään”.

 

Kesän 1944 suurhyökkäyksen voima ja ajankohta Karjalankannaksella yllättivät päämajan. Kenttäarmeija oli suurelta osin Itä-Karjalassa.

”Venäläiset tulevat hyökkäämään ja uskon sen tapahtuvat Kannaksella”, Nihtilä sanoi Airolle.

Airo oli eri mieltä, hän otaksui puna-armeijan hyökkäyksen tapahtuvan Narvajoen suulla Virossa, suuntana Berliini.

Toukokuussa merkit olivat yhä selvemmät. Sotavangeilta ja yliloikkareilta saadut tiedot viittasivat suurhyökkäykseen Karjalan kannaksella.

Liittoutuneiden joukot nousivat maihin Normandiassa kesäkuun 6. päivänä. Kilpajuoksu kohti Berliiniä oli alkanut. Kolme päivää maihinnousun jälkeen päämajan operatiivisen osaston puhelin soi Mikkelissä.

”Nyt se on alkanut.”

Puhelimessa oli Taavetti Laatikaisen neljännen armeijakunnan esikuntapäällikkö eversti Yrjö Hautala. Kello oli kuusi aamulla kesäkuun 9. päivänä 1944. Kyseessä oli armeijankenraali Leonid Govorovin suurhyökkäyksen valmistelu Kannaksella.

Varsinainen suurhyökkäys alkoi seuraavana aamuna yli kahdenkymmenen divisioonan ja vahvojen panssarijoukkojen voimin. Venäläiset etenivät samana päivänä Rajajoelle asti. Tunnelma päämajassa oli painostava.

”Ei kukaan osannut odottaa, että meitä vastaan tuossa vaiheessa joutaisi sellaista määrää divisioonia, tykistöä ja panssarivaunuja”, Nihtilä kertoi. ”Venäläiset panssarit olivat meidän suurimpana harminamme.”

Nihtilä esitti vetäytymisen jo alettua toiveen päämajan saksalaiskenraali Waldemar Erfurthin esikuntapäällikölle Biegermannille.

”Me emme pärjää tässä taistelussa, ellemme saa perusteellista panssarintorjuntaa. Niitä täytyy saada nyt lisää runsaasti ja nopeasti.”

Biegermann soitti iltapäivällä ja ilmoitti, että panssarinyrkkejä tulisi kolme koneellista vielä samana päivänä. Myöhemmin nyrkkejä toimitettiin lisää sukellusveneillä.

Vammelsuun-Taipaleen VT-linja murtui Kuuterselässä kesäkuun 14. päivänä. Suomalaiset joukot vetäytyivät 20. päivään kesäkuuta mennessä vajaat sata kilometriä taaempana sijaitsevan Viipurin-Kuparsaaren-Taipaleen linjalle, VKT-asemaan, Kannaksen viimeiseen puolustusasemaan. Viipuri menetettiin kesäkuun 21. päivänä.

 

Heinäkuun alussa Nihtilä komennettiin Laatokan Karjalaan selvittämään Aunuksen ryhmän tilannetta ja rauhoittamaan sen komentajaa, kenraali Paavo Talvelaa, joka vuoron perään uhkasi erottaa jokaisen komentajansa. Talvelan mukaan kenraalit irtautuivat ilman hänen henkilökohtaista lupaansa.

”Sellaisiin alaisiin en voi luottaa”, Talvela sanoi Nihtilälle.

Marsalkka oli Nihtilän tietämättä jo suostunut siirtämään VI armeijakunnan komentajan, kenraalimajuri Aarne Blickin 2. divisioonan komentajaksi Äyräpäähän ja Vuosalmelle.

Nihtilä kävi myös edessä Blickin ja 5. divisioonan komentajan, kenraalimajuri Kustaa Tapolan luona.

”Sain kuulla, että jos he toimisivat Talvelan mukaan, niin taistelukelpoisina ei U-linjaan saavuttaisi. Varsinkin Blick oli erittäin äkäinen.”

Myös Talvela saapui paikalle. Nähdessään Nihtilän Kiljuva Jalopeura tempaisi lakin päästään ja hyppi tasajalkaa.

”Joko sinä päämajan urkkija olet ehtinyt tänne”, Talvela huusi.

Paluumatkalla Talvela ja Nihtilä kuitenkin saavuttivat yksimielisyyden viivytystaistelun luonteesta.

”Kun tulimme esikuntaan, hän otti esiin pullon, jota oli pitkät ajat säilyttänyt rauhan kunniaksi avattavaksi”, Nihtilä kertoi.

Heinäkuun puolivälissä puna-armeijan eteneminen Suomessa pysähtyi lopullisesti. Tilanne rauhoittui.

Elokuun alussa ilmavoimien komentaja, kenraaliluutnantti Jarl Lundqvist soitti päämajan operatiiviselle osastolle. Eräällä lentokentällä Leningradin lähistöllä oli todettu Suomeen lähdössä olevia pommikoneita.

”Vieläkö niitä vastaan pitäisi hyökätä?”

”Herra kenraali, nythän on sota”, Nihtilä vastasi.

Aseet vaikenivat Neuvostoliiton rajalla 4.−5. syyskuuta.

 

Sodan jälkeen eversti Valo Nihtilä tunnettiin lähinnä asekätkijänä. Hän oli ottanut syyn siihen kokonaan itselleen. Mutta varsinaisena puuhamiehenä oli operatiivisen osaston everstiluutnantti Usko Sakari Haahti, jota avustivat majurit Reino Lukkari ja Reino Arimo. Elokuun 15. päivänä vuonna 1944 Nihtilä suostui mukaan juoneen.

Suunnitelmana oli, että jokaisen sotilaspiirin alueelle perustetaan materiaalivarasto, joka riittäisi yhdelle pataljoonalle. Miehitetyssä Suomessa pataljoona toimisi sissitehtävissä, normaalissa liikekannallepanossa suojapataljoonana. Tarkoitus oli perustaa 34 vahvennettua pataljoonaa. Käskyn toiminnan aloittamisesta Nihtilä antoi syyskuun 23. päivänä.

Asekätkentä saatiin loppuun viedyksi joulukuun 5. päivään mennessä, jolloin myös Suomen armeijan tuli olla demobilisoitu.

Käry kävi vuoden 1945 huhtikuussa, kun eräs entinen kaukopartiomies tavattiin Oulun torilta myymässä kätköstä varastamiaan elintarvikkeita. Mies yritti turhaan kiristää Oulussa kätkentää hoitanutta majuri Aito Kerovuorta ja antoi sen jälkeen ilmi Valpolle kotikunnassaan Iissä olevan asekätkön.

Kesäkuussa päämajaan tuli käsky Nihtilän ja Haahden pidättämisestä. ”Hetken päästä asunnolleni tuli upseeri ilmoittamaan, että auto on viiden minuutin päästä luonani ja se tulee viemään minut varmaan turvaan”, Nihtilä kertoo. ”Kiitin tarjouksesta, mutta ilmoitin jääväni paikoilleni ja vastaavani teostani.”

Illalla kesäkuun 10. päivänä Nihtilä vietiin Valpon vankilaan Ratakatu 12:een. Reissusta tuli pitkä.

 

Nihtilää kiisti syytteet asekätkennästä. Näin Nihtilä halusi antaa aikaa kätkentään osallistuneille upseereille. Heinäkuun alussa hän kuuli, että Haahti oli ottanut itselleen vastuun koko asiasta. Nihtilä tunnusti osallisuutensa. Pitkät kuulustelut koskivat lähinnä Mannerheimin, Heinrichsin ja Airon osuutta asiaan.

”Sanoin, ettei heillä ollut mitään tekemistä asekätkennän kanssa. Tahdoin rajoittaa syyllisiksi leimattavien lukumäärän mahdollisimman pieneksi ja suojata puolustusvoimia liian perusteellisilta puhdistuksilta.”

Elo-syyskuun vaihteesta lähtien Nihtilä oli täydellisessä eristyksessä Sörnäisten vankilassa.

Vuoden 1947 tammikuussa, yli puolitoista vuotta Nihtilän ja muiden asekätkijöiden pidätyksestä, eduskunta sääti taannehtivasti lain “aseellisen toiminnan luvattoman valmistelun rankaisemisesta eräissä tapauksissa”. Oikeuskäsittelyä kesti vuoden.

Vuoden 1948 huhtikuussa Nihtilä tuomittiin viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen aseiden ja muun materiaalin luvattomasta hajasijoittamisesta. Hänet erotettiin virastaan. Everstiluutnantti Haahti sai kuusi vuotta kuritushuonetta. Korkein oikeus langetti vapausrangaistuksen lähes tuhannelleviidellesadalle henkilölle. Pidätettynä ollut Airo vapautettiin.

Nihtilä oli ollut pidätettynä kolme vuotta ja neljä kuukautta. Hän vapautui ehdonalaiseen vuoden 1948 lokakuussa ja poistettiin upseeriluettelosta joulukuun 23. päivänä. Hän oli menettänyt eläkeoikeutensa ja oikeutensa kantaa asepukua.

 

Vapautumisensa jälkeen Nihtilälle tuotti vaikeuksia työpaikan löytäminen. ”Teollisuus ei voinut ottaa minua palvelukseensa, koska se olisi varmasti aiheuttanut lakkoja.”

Nihtilä sai paikan ilmoitusosaston päällikkönä Yhtyneissä Kuvalehdissä.

1950-luvun alussa Nihtilä kutsuttiin Pariisiin ministeri Toivo Jalannin Fennia -nimisen yhtiön palvelukseen. Suosituksen oli antanut presidentti Risto Ryti. ”Jalanti kävi Suomessa kevättalvella 1951. Hän oli ajatellut, että olisi hyvä viedä Pariisiin yksi upseeri, joka olisi käytettävissä, jos tilanne muuttuisi vaikeaksi.”

Vuoden 1954 maaliskuussa Pariisissa oli käymässä SKP:n entinen pääsihteeri Arvo Poika Tuominen, joka tuolloin oli Työväen sanomalehtien tietotoimiston kirjeenvaihtaja Tukholmassa.

”Me kun olemme vanhat rikolliset, niin meidän täytyy tavata”, Tuominen sanoi Nihtilälle.

”Kätkiessänne aseita teitte suunnattoman palveluksen maalle. Ždanov otti kaikki suomalaiset kommunistit mukaansa ja tuli Suomeen hoitamaan Stalinin käskystä asioita samalla tavalla kuin oli hoitanut Virossakin. Sitten kävi ilmi, että täällä oli kätketty aseita, joten heidän oli luovuttava suunnitelmistaan. En puhu teitä lohduttaakseni.”

Vuoden 1954 kesällä Nihtilä palasi Suomeen. Se oli presidentti Juho Paasikiven ehto armahdukselle. Entinen pääministeri Juho Rangell järjesti Nihtilälle paikan Kansallis-Osake-Pankissa. Nihtilällä oli nyt eläke ja pankinjohtajan paikka.

”Vaikeat vuoden tuntuivat olevan takanapäin.”

 

Vuosina 1955−1956 Nihtilä kehitteli Suomelle uutta puolustusjärjestelmää, joka paljolti nojasi Indokiinan sodan kokemuksiin. Näiden ajatusten pohjalta syntyi myöhemmin Suomen alueellinen puolustus. Nihtilä oli myös keskeisessä asemassa Suomen maanpuolustuskurssien suunnittelussa. Hän kirjoitti ahkerasti Suomen Kuvalehteen ja osallistui Kansa taisteli − Miehet kertovat -lehden toimittamiseen.

Nihtilä toimi KOP:n Töölön konttorin johtajana vuoteen 1963, jolloin hän jäi eläkkeelle.

Puolisonsa Nihtilä menetti vuonna 1958. Hän solmi uuden avioliiton vuonna 1972 Laila Kiven kanssa.

Eversti Valo Konstantin Nihtilä kuoli sydänkohtaukseen lokakuun 24. päivänä vuonna 1974 Kokoomuksen Munkkiniemen kansallisseuran esitelmätilaisuudessa. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin. Vuonna 1983 Nihtilän synnyinkodin puistossa Kärkölässä paljastettiin muistokivi päämajan everstin kunniaksi.

Mannerheim ja Airo tiesivät

Vuoden 1944 syyskuussa sota Neuvostoliittoa vastaan oli päättynyt ja Lapin sota alkanut. Suomi valmistautui pahimman varalle, maassa pelättiin Neuvostoliiton miehitystä. Päämajan nuoremmat upseerit suunnittelivat aseiden kätkemistä ja sissijoukkojen perustamista.

”Esitin asian kenraaliluutnantti Aksel Airolle syyskuun lopulla”, eversti Valo Nihtilä kertoi. ”Mainitsin samalla, etten katso sopivaksi esittää asiaa marsalkka Mannerheimille, sillä jos venäläiset saavat tietää asiasta, he tulevat vaatimaan asiaan osallistuneiden erottamista, ehkäpä rankaisemista.”

Airo hyväksyi Nihtilän esityksen ja suunnitelman toteuttaminen jäi Nihtilän harteille.

”Lienee ollut seuraava päivä, kun Airo mainitsi minulle puhuneensa asiasta Mannerheimille siltä varalta, että se kulkeutuisi hänen tietoonsa. Mannerheim oli Airon mukaan vain varoittanut ilmitulon vaarasta ja kehottanut noudattamaan suurinta varovaisuutta.”

Poliittisissa piireissä oli julkinen salaisuus, että Mannerheim tiesi asekätkennästä.

”Mannerheim oli varsin tietoinen jutusta jo sen tapahtuma-aikaan ja olisi tietysti voinut sen lopettaa”, sisäministeriön tuolloinen kansliapäällikkö Erkki Mantere kertoi.

Airo osallistui vuoden 1945 keväällä asekätkentään henkilökohtaisesti antamalla käskyjä asiassa.

Myöhemmin Nihtilä otti Valpon kuulusteluissa itselleen vastuun koko asekätkennästä. Airo pidätettiin ja asetettiin syytteeseen, mutta jouduttiin vapauttamaan todistajien puuttuessa.

 

 

Teksti: Robert Brantberg 1997, 2009

Wikipedia: Valo Nihtilä

Kansallisbiografia: Nihtilä, Valo

 

Sivun alkuun

 

Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Sivukartta