Viipurin linnanherra

Viipurin linna keskiviikkona 13. maaliskuuta 1940 kello 3.15 iltapäivällä. Suomen sotalippu liehuu Pyhän Olavin tornissa, päivä on kirkas, kylmä ja hiljainen. Komendantin rakennuksen rauniot savuavat aamuisen pommituksen jäljiltä.

Länsi-Kannasta puolustava kenraali astuu seurueineen sisään portista. Polkupyöräkomppania ryhdistäytyy asentoon linnan alapihalla.

”Sotilaat!” komentaja aloittaa kuuluvalla äänellä. ”Olemme pakotetut luovuttamaan Viipurin linnan, Pohjolan vapauden ikivanhan vartijan. Niin katkeraa, kuin tämä onkin, se ei voi tahrata teidän, Viipurin urhoollisten puolustajien kunniaa. Te olette täyttäneet velvollisuutenne viimeiseen asti.”

Rauha oli solmittu Moskovassa edellisenä iltana, pakkorauha, joka monen mielestä on häpeärauha. Punatykit olivat vaienneet kello yksitoista.

Kranaatit ja lentopommit ovat murjoneet Viipurin linnaa. Neljän metrin paksuiset graniittimuurit ovat kestäneet, mutta alapihan rakennukset ovat tuhoutuneet. Nuori saarni, josta piti tulla linnan palvontapuu, on katkennut. Unkarilaiset ruusupensaat, japanilaiset hortensiat ja pyramidijalavat ovat poissa, villiviini on repeytynyt irti muureista.

”Kun valtakunnanlippu nyt laskeutuu Pyhän Olavin tornin salosta, niin se laskeutuu yhtä puhtaana, kuin on Suomen armeijan kunnia”, kenraali jatkaa. ”Tehkäämme kunniaa Suomen lipulle ja vanhalle uljaalle Viipurin linnalle.”

Kädet lentävät lippaan ja väsyneet katseet suuntautuvat ylös. Repaleinen sotalippu laskee puolitankoon, lepattaa siinä hetken, kohoaa jälleen ylös ja laskee alas.

Muuan vänrikki tuo aliupseerin ja sotamiehen saattamana laskostetun lipun pihalle ja luovuttaa sen jalkaväkirykmentti 7:n komentajalle, eversti Kaarlo Heiskaselle, joka antaa lipun eteenpäin divisioonankomentajalle. ”Viipurin puolustajat luovuttavat tämän lipun siksi, kunnes se voidaan jälleen asettaa paikalleen.”

Divisioonankomentaja Auno Kaila on niin järkyttynyt, että hänen sanansa tuskin kuuluvat, kun hän luovuttaa lipun edelleen armeijakunnan komentajalle. ”Herra kenraali! Kolmas divisioona on täyttänyt tehtävänsä. Vihollinen ei valloittanut Viipuria.”

Viipurin linnanherra, toisen armeijakunnan komentaja Harald Öhquist ottaa lipun vastaan. ”Lepo!”

Lippu matkaa Sotamuseoon, kenraali Öhquist ja hänen esikuntapäällikkönsä lähtevät hakemaan virkahuoneisiinsa jääneitä pikkutavaroita; presidenttien kuvia, kirjallisuutta ja papereita.

Sataviisi päivää kestänyt kunniakas taistelu on ohi. Myöhemmin sotaa opittiin sanomaan talvisodaksi, koska sotamarsalkka Gustaf Mannerheim oli eräässä päiväkäskyssä niin sanonut.

SUURI TEHTÄVÄ

Sota oli alkanut 30. päivänä marraskuuta 1939, mutta kenraali Öhquist oli joutunut taistelemaan jo edeltävän kuukauden, koska hänellä oli kaksi hankalaa esimiestä, Kannaksen armeijan komentaja Hugo Österman ja itse ylipäällikkö Mannerheim. Sotamarsalkka vastasi koko sodankäynnistä, kenraali Österman Kannaksesta ja kenraali Öhquist alueen tärkeimmän osan, Suomen portiksi sanotun Länsi-Kannaksen puolustuksesta.

Lokakuussa Suomessa oli käynnistetty yleinen liikekannallepano Neuvostoliiton ärhentelyn vuoksi. Öhquist, joka kenraaleista tunsi parhaiten Karjalankannaksen, komensi noin kahden divisioonan vahvuisia suojajoukkoja, rauhanajan armeijaa. Nyt hän sai komennettavakseen neljä divisioonaa lisää, joista muodostettiin Länsi-Kannaksella toimiva toinen armeijakunta.

Karjalan armeijan komentajan Östermanin mielestä Öhquistille oli alistettu aivan liikaa joukkoja, puolet koko sodanaikaisesta armeijasta, ja vaati armeijakunnan jakamista kahteen osaan. Öhquist ei kuitenkaan halunnut luopua joukoistaan ja ylipäällikkö tyrmäsi Östermanin ajatuksen.

Suojajoukkojen tehtävänä oli viivyttää vihollista etumaastossa, kunnes kenttäarmeija oli valmiina pääasemassa, Mannerheim-linjalla. Suomi oli kuitenkin mobilisoinut ajoissa, kenttäarmeija oli asemissa. Öhquist teki johtopäätöksensä, suojajoukot voisivat vetäytyä suoraan, ilman viivytystä, Mannerheim-linjalle. Näin säästettäisiin verta. Tästä kehittyi toinen riita; Mannerheim halusi taistella jokaisesta neliömetristä Suomen maaperää.

Kun sota alkoi, joukot vetäytyivät ylipäällikön mielestä liian nopeasti. Hän komensi Öhquistin vastahyökkäykseen, josta tämä kuitenkin kieltäytyi. Riita oli valmis ja Öhquist joutui yhdessä esimiehensä Östermanin kanssa ylipäällikön ankaraan puhutteluun Karjalan armeijan esikunnassa Imatran valtionhotellilla.

Joukot olivat Mannerheim-linjalla itsenäisyyspäivänä. Joulukuun puolivälin jälkeen venäläiset aloittivat rajun suurhyökkäyksen tykistön ja panssarivaunujen tuella. Rankimmat taistelut käytiin Summassa. Joulukuun 20. päivänä Öhquist oli torjunut hyökkäyksen.

Öhquist yritti Suomen historian kautta aikojen suurinta vastahyökkäystä 23. päivänä joulukuuta, mutta epäonnistui pahasti. Operaatio laimensi kuitenkin venäläisten hyökkäysintoa.

Puna-armeija yritti uudestaan marsalkka Semjon Timošenkon johdolla helmikuun alussa. Öhquist joutui vetäytymään väliaseman kautta taka-asemaan, joka kulki Viipurin tasalla.

Maaliskuun alkupuolella Öhquist puolustautui väsyneillä joukoillaan lähes epätoivoisesti Viipurin edustalla. Ylipäällikkö ei kuitenkaan antanut hänen vetäytyä taaemmaksi edullisempiin puolustusasemiin, koska rauhantekoa silmällä pitäen Viipuri oli pidettävä. Öhquist ei ymmärtänyt päämajan kantaa, koska hänelle ei kerrottu rauhanneuvottelujen edistymisestä. Hänen mukaansa taistelua olisi voinut jatkaa useita viikkoja, jopa kuukausia, jos armeijakunta olisi saanut vetäytyä.

Tosin kävi.

YLIOPPILASAKTIVISTI

Harald Öhquist oli helsinkiläispoika, josta viimeistään avioliittonsa kautta tuli viipurilainen. Hän syntyi sunnuntaina maaliskuun 1. päivänä vuonna 1891. Hänen vanhempansa olivat kirjailija ja Aleksanterin yliopiston saksan kielen lehtori Johannes Öhquist sekä Helene o.s. von Collins. Perhe oli erittäin saksalaismielinen.

Harald kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1908 Nya Svenska Samskolanista Helsingissä, samana vuonna ja samasta koulusta, kuin toinen tuleva jääkärikenraali Erik Heinrichs. Harald lähti opiskelemaan lakia Aleksanterin yliopistoon. Isä Johannes Öhquist oli aktivisti, joka matkusti Berliiniin jo vuoden 1914 syyskuussa neuvottelemaan Saksan ulkoministeriön kanssa Suomen kapinaan noususta. Myös Harald Öhquistista tuli aktivisti, joka ylioppilasnuorison piirissä osallistui jääkäriliikkeen alullepanoon samana syksynä.

Aktivistit saivat sovituksi, että Saksa järjestää muutaman viikon sotilaskurssin parillesadalle nuorelle suomalaiselle. Harald Öhquist oli keskeisesti mukana valmisteluissa. Vuoden 1915 helmikuussa Öhquist oli vihollismaan pääkaupungissa Berliinissä vastaanottamassa ja ohjaamassa tulokkaita. Maaliskuussa hän itse liittyi ns. Pfadfinder-kurssille.

Saksa päätti pidentää kurssia ja vuoden 1915 syyskuussa joukon vahvuus kohotettiin kahteentuhanteen mieheen. Suomessa aloitettiin koko maan kattava värväys. Öhquist ylennettiin syyskuussa Gruppenführeriksi ja jo marraskuussa Zugführeriksi, joukkueenjohtajaksi. Vuoden 1916 toukokuussa suomalaisista muodostettiin Kuninkaallinen Preussin jääkäripataljoona 27, joka lähetettiin hakemaan sotakokemusta Saksan itärintamalle, Kuurinmaalle.

Oberzugführeriksi ylennetty Öhquist osallistui muun muassa asemasotaan Misse-joella ja Riianlahdella sekä Aa-joen talvitaisteluihin. Öhquist astui majurina Suomen valkoisen armeijan palvelukseen ja saapui jääkärien etujoukon komentajana Vaasaan, sisällissotaa käyvään Suomeen, helmikuun 18. päivänä vuonna 1918.

VIIPURILAISEKSI

Öhquist sai tehtäväkseen perustaa ja järjestää IX Savo-Karjalan jääkäripataljoonan ja otti sen komentajana osaa Viipurin valloitukseen maalis-huhtikuussa.

Sisällissodan jälkeen Öhquist sai komentoonsa Karjalan kaartin rykmentin ja vuoden 1921 toukokuussa hänet ylennettiin everstiluutnantiksi. Seuraavana vuonna hän meni naimisiin viipurilaisen kauppaneuvoksen Ferdinand Alfthanin tyttären Britan kanssa. Pariskunta sai kolme lasta, Gustaf syntyi vuonna 1923, kaksoset Henrik Ferdinand ja Harald Kristoffer vuonna 1926.

Ruotsin sotakorkeakoulun suorittanut Öhquist ylennettiin everstiksi vuoden 1925 itsenäisyyspäivänä. Hänestä tehtiin Viipuriin sijoitetun 2. divisioonan komentaja ja varuskunnan komendantti, Viipurin linnanherra. Vuonna 1930 hän yleni kenraalimajuriksi. Armeijakunnan komentajaksi hän tuli vuonna 1933. Samana vuonna hänet valittiin viipurilaisseura Torkkelin Killan hallitukseen.

Kenraaliluutnantiksi Öhquist yleni vuoden 1936 itsenäisyyspäivänä. Marsalkka Mannerheimin johtaman puolustusneuvoston jäseneksi hän tuli vuonna 1938.

TALVISODAN JÄLKEEN

Ylipäällikkö määräsi Öhquistin talvisodan jälkeen vuoden 1940 huhtikuussa puolustusvoimien koulutuksen ylitarkastajaksi. Jatkosodan kynnyksellä kesäkuun 18. päivänä 1941 Öhquist lähetettiin ylipäällikön edustajaksi Saksan maavoimien esikuntaan. Siellä hän sai viettää aikaansa aina seuraavan vuoden tammikuun loppuun, jonka jälkeen Öhquistin niukkaan raportointiin turhautunut ylipäällikkö määräsi hänen tilalleen luottomiehensä, kenraalimajuri Paavo Talvelan.

Elettiin rauhallista asemasodan aikaa ja ylipäällikkö määräsi Öhquistin tämän paikallistuntemuksensa vuoksi Kannaksen ryhmän komentajaksi. Pikkutarkka Öhquist ajautui Kannaksella nopeasti riitoihin alaisensa, hyökkäyshenkisen divisioonankomentajan Aaro Pajarin kanssa.

Ensimmäisenä sai siirron kenraalimajuri Pajari, mutta vuoden 1944 maaliskuussa Öhquist huomasi jälleen olevansa sotakoulutuksen ylitarkastaja. Marsalkka odotti venäläisten suurhyökkäystä ja halusi hankalana kokemansa Öhquistin tilalle toisen kenraalin.

Öhquist julkaisi vuonna 1949 järkälemäisen teoksen Talvisota minun näkökulmastani, jossa hän puolusti omia näkemyksiään Kannaksen puolustuksesta. Työ palkittiin, kun Öhquist promovoitiin Helsingin yliopiston filosofian tiedekunnan kunniatohtoriksi seuraavan vuoden toukokuussa. Hän jatkoi virassaan vuoden 1951 maaliskuulle, jolloin hän säädetyn eroamisiän perusteella haki eroa armeijasta.

Öhquist toimi Helsingin kaupungin väestönsuojeluohjaajana vuosina 1952−1959. Hän toimi samoina vuosina myös Nordenskiöld-seuran puheenjohtajana.

Kenraaliluutnantti Harald Öhquist kuoli 10. päivänä helmikuuta vuonna 1971 Helsingissä.