|
Käärmeenpesä Suomen sotilastiedustelu ja suurvaltojen salainen sota 236 sivua ja
kuvaliite Gummerus Kirjapaino
Oy Jyväskylä 2007 ISBN
978-952-5170-66-5 |
SA-kuva |
SA-kuva |
Amerikkalaisilla,
ranskalaisilla ja englantilaisilla oli 1940-luvulla palveluksessaan useita
suomalaisia huippuvakoojia. Operaatio Stella Polariksessa kyse oli Neuvostoliittoon kohdistuvasta vakoilusta länsivaltojen
hyväksi. Länsivallat rakensivat suomalaisten
avulla tarkan kuvan Neuvostoliitosta, puna-armeijasta ja maan
Itämerenlaivastosta. Suomalaiset upseerit
aiheuttivat kriisin paljastaessaan, että Britannian ja Ranskan
tiedustelupalvelut tekivät yhteistyötä Yhdysvaltain selän takana. He vaaransivat myös
maansa kansallisen turvallisuuden, koska Neuvostoliiton tiedustelupalvelu oli
soluttanut Britannian MI6:n ja Ranskan SDECE:n. Yhdysvaltain
tiedustelupalvelun asiakirjat paljastavat tulenarkaa ja jopa hauskaa
tietoa. Kuten sen, että James Bondin esikuva rahoitti suomalaisten
vakoilutoimintaa. |
|
Tukholma on toisen maailmansodan lopulla Lissaboniin tai Ankaraan verrattavissa oleva vakoilun keskus, jossa eri maiden
asiamiehet ostavat ja myyvät tietoa. Ruotsi on, ainakin muodollisesti,
puolueeton maa meneillään olevassa suursodassa. Ruotsin pääkaupungissa toimii
myös useita yksityisyrittäjiä, jotka vakoilevat milloin kenenkin laskuun. Ruotsin sanomalehdet ja Tukholmassa toimivat sotakirjeenvaihtajat ovat
ehkä parhaiten informoidut koko maailmassa. Lehtien sotilasasiantuntijat ovat
usein entisiä sotilaita, joilla on hyvät henkilösuhteet alan ammattilaisiin.
Moni kirjeenvaihtaja on myös kotimaansa tiedustelupalvelun asiamies. Eri
maiden tiedustelupalvelut tutkivat tarkoin Tukholmassa kirjoitettuja
laadukkaita, mutta huhujen ja arvelujen värittämiä lehtijuttuja. Itämeren länsirannalla sijaitseva lähes seitsemänsadantuhannen asukkaan
kaupunki on vakoilijoiden Mekka ja sen tietävät myös suomalaiset ja
ruotsalaiset tiedustelumiehet. Yhdysvaltain ulkomaantiedustelu OSS, Office
for Strategic Services, on lähettänyt Tukholmaan peräti
seitsemänkymmentäviisi virkailijaa. Ruotsin kuningaskunta on maailmansodan aikana yrittänyt pysyä
puolueettomana, mutta liittoutuneiden ja etenkin amerikkalaisten mielestä maa
on kallellaan Saksan suuntaan. Syynä on Pohjois-Ruotsin malmi. Kiirunan
kaivokset tuottavat panssarisodankäynnille elintärkeää rautaa, joka
kuljetetaan Atlantin tai Itämeren kautta Saksaan. Itämeri on ikivanha kauppa- ja sotatie. Kiirunan rautamalmi kulkee Pohjanlahden ja kapean Ahvenanmeren kautta
etelään. Suomenlahden itäperukassa puolestaan sijaitsee suurkaupunki
Leningrad, jonka ulkopuolella sijaitsee Kronstadt, Neuvostoliiton
Itämerenlaivaston kotisatama. Itämeren rannalla on Tukholman lisäksi neljän muun valtion pääkaupungit:
Kööpenhamina, Riika, Tallinna ja Helsinki. Itämeren etelärannalla on Pommerin
pääkaupunki Stettin, Berliinin ulkosatama, jota kautta kulkee suurin osa
Ruotsin ja Suomen Keski-Euroopan kaupasta. Siitä länteen sijaitsevassa
Schleswig-Holsteinin pääkaupungissa Kielissä on Saksan suurin Itämeren
sotasatama. Kielistä lähtee myös kanava, joka yhdistää Itämeren Pohjanmereen. Viikingit purjehtivat jo kahdeksansataaluvulla Itämeren yli Novgorodiin
ja Kiovaan sekä perustivat Venäjän valtion. Kolmesataa vuotta myöhemmin
ruotsalaiset aloittivat Suomen valloituksen Ahvenanmaan vesien kautta.
Keskiajan lopulla Itämeren rannoilla oli yli kolmekymmentä hansakaupunkia.
Hansaliiton laivat, koggit, kuljettivat turkisten, vuotien, hylkeenrasvan,
sillin ja viljan lisäksi suolaa, hunajaa, mausteita ja viinejä. Suomen sisällissodassa vuonna 1918 saksalainen divisioona saapui Itämeren
yli ja pelasti maan pääkaupungin Helsingin punaisten kapinallisten otteesta.
Maa oli itsenäistynyt edellisen vuoden joulukuussa. Talvisodan ja sitä seuranneen lyhyen rauhanjakson aikana vuosina
1939–1941 Suomi joutui hoitamaan kauppamerenkulkunsa Jäämeren rannalla
sijaitsevan Petsamon kautta, koska Itämeri oli suljettu. Neuvostoliitto on
sodan aikana hoitanut ase- ja tarvikekuljetuksensa pohjoisten satamien
Murmanskin ja Arkangelin kautta. Itämeri, Mare Balticum, on strategisesti tärkeä meri. Suomen päämajan tiedustelueverstit Aladàr Paasonen
ja Reino Hallamaa
ovat ylipäällikkö Gustaf
Mannerheimin luottomiehiä. He ovat Suomen ja Neuvostoliiton välisen sodan
loppuvaiheessa rakentaneet hyvät suhteet OSS:n Tukholman toimiston
päällikköön, lakitieteen tohtori Wilho Tikanderiin. Suomalaiset tapaavat
amerikansuomalaisen tai jonkun hänen lähimmistä miehistään aina salaa,
yleensä Tikanderin asunnossa Tukholman keskustassa. He pitävät tarkoin huolta
siitä, ettei heitä varjosteta matkalla kohtaamiseen. Eversti Paasosen
mielestä tapaaminen Tikanderin kotona on sangen varomatonta, mutta Paasonen
on taitava eksyttäjä. Hänellä on siitä kokemusta jo 1930-luvun Moskovasta. Tikander on värikäs ja suorapuheinen amerikansuomalainen, joka on
kiinnostunut suomalaiseversteistä, koska nämä ovat vuoden 1944 syyskuussa
evakuoineet Suomesta Ruotsiin suuret määrät salaista tiedustelumateriaalia
sekä suuren osan Suomen sangen taitavasta tiedusteluhenkilöstöstä. Tikander tietää olevansa tekemisissä alan huippumiesten kanssa. Eversti Paasonen on
Suomen päämajan tiedustelupäällikkö, jolla on hyvät suhteet Euroopan
tiedustelupiireihin. Paasonen on myös toiminut sotilasasiamiehenä Moskovassa
ja Berliinissä. Eversti
Hallamaa on rakentanut Euroopan parhaan radiotiedusteluorganisaation,
joka on pitänyt Suomen päämajan ja maan hallituksen sisärenkaan ajan tasalla
siitä, mitä Euroopassa ja muualla maailmassa tapahtuu. Ennen sotaa Hallamaa
on ollut mukana rakentamassa Ruotsin radiotiedustelua. Talvi- ja jatkosodassa
Hallamaan organisaatio hankki virolaisten, ruotsalaisten, saksalaisten ja japanilaisten
avulla korvaamatonta tietoa Neuvostoliiton ja puna-armeijan aikeista. Lisäksi
Hallamaa on tehnyt suuria palveluksia Saksalle jatkosodan aikana. Vuoden 1944 syksyllä suomalaiseversteillä on yhteinen huoli. Sota
Neuvostoliittoa vastaan on päättynyt Suomen kannalta ankaraan rauhaan.
Hotelli Tornissa Helsingissä istuu liittoutuneiden valvontakomissio, jonka
puheenjohtaja Andrei Ždanov pitää Suomea lujassa otteessaan. Suomen armeija on kuitenkin varautunut pahimpaan mahdolliseen
vaihtoehtoon. Tikanderille on kerrottu, että Paasonen ja Hallamaa ovat
keskeisessä asemassa siinä vastarintaliikkeessä, joka syntyisi Neuvostoliiton
mahdollisesti miehittäessä Suomen. Eräänä myöhäissyksyn yönä Paasonen ja Hallamaa ovat
jälleen saapumassa Tikanderin luo. He ovat toimintansa rahoittamiseksi
myymässä amerikkalaisille salaista, Neuvostoliittoa koskevaa
radiotiedusteluaineistoa. Lisäksi State Department, Yhdysvaltain
ulkoministeriö, haluaa tietää, miten suomalaiset ovat sodan aikana
onnistuneet murtamaan ulkomaanlähetystöjensä salakirjoituskoodit.
Yhdysvaltain armeija puolestaan on kiinnostunut Suomen radiotiedustelun
tuloksista, koska myös Yhdysvaltain armeijan viestitiedustelupalvelu SIS,
Signal Intelligence Service, yrittää parhaillaan murtaa venäläisten
salasanomia. Tikanderin asuintalon hämärässä ja kaikuvassa portaikossa vastaan tulee
mies, jonka everstit tunnistavat suomalaiseksi tiedustelu-upseeriksi Heikki
Aulioksi. – Mitä helvettiä kapteeniluutnantti täällä tekee? Hallamaa ärähtää. Aulio pysähtyy hetkeksi ja tekee huolimattomasti kunniaa esimiehilleen. –
Samaa voisin tietysti kysyä herroilta eversteiltä. Toivotan hyvää
illanjatkoa! Aulio kiirehtii alas portaikkoon ja everstit kuulevat ulko-oven
sulkeutuvan. Paasonen
ja Hallamaa
katsovat toisiaan, Paasonen kohottaa olkapäitään. Miehet jatkavat portaita
ylös ja Hallamaa soittaa Tikanderin ovikelloa. Ovi avautuu varovaisesti. –
Mitä kapteeniluutnantti Aulio teki luonanne? Hallamaa kysyy suomea sujuvasti
puhuvalta Tikanderilta. – Ja vielä tähän kellonaikaan? Hallamaalla on taipumusta vainoharhaisuuteen, mutta tällä kertaa huoli on
aiheellinen. Kapteeniluutnantti Aulio on operaatio Stella Polariksen,
Suomen tiedusteluorganisaation evakuoinnin, pääsuunnittelijoita. Aulio on
muun muassa järjestänyt höyrylaivat operaation käyttöön. Jatkosodan alussa vuoden 1941 kesällä silloisen luutnantti Aulion
johdolla oli muodostettu pieni sotilasosasto, joka kuljetettiin Suomenlahden
yli saksalaisten selustaan Viron pääkaupunkiin Tallinnaan. Tehtävänä oli
edetä hyökkäävien saksalaisten perässä Leningradiin ja ottaa haltuun Suomea
koskevat arkistot. Erityistä huomiota oli kiinnitettävä Amiraliteetin
asiakirjoihin. Tunnetusta syystä hanke ei koskaan toteutunut. – Rauhoittukaa, hyvät herrat! Tikander sanoo. – Kapteeniluutnantti tiedusteli
mahdollisuuksia saada viisumi Yhdysvaltoihin. Hän ei halunnut kysyä sitä
lähetystöstämme. Luonnollisista syistä. – Se on yksityisyritteliäisyyttä, Hallamaa ärähtää. – En salli enkä tule
sallimaan sitä. – Tämä ei tule toistumaan, Tikander vakuuttaa. – Mutta antakaa toki
minulle märät trench coatinne. Saako herroille olla grogit? Tunnelma rauhoittuu ja miehet pääsevät keskustelemaan varsinaisesta
asiasta: Suomen tiedustelumateriaalin myymisestä amerikkalaisille. Suomalaiseverstit eivät tiedä, että kapteeniluutnantti Aulio on vakooja, jonka koodinimi OSS:ssä on
tunnetun viskimerkin mukaan Seagram. Aulio on sodan aikana toimittanut
tiedusteluaineistoa myös Yhdysvaltain vihollismaan Japanin
tiedustelupalvelulle Kempeitaille maan Tukholman sotilasattasean,
kenraalimajuri Makoto Onoderan kautta. Auliolla on myös hyvät yhteydet Saksan
armeijan tiedustelupalveluun Abwehriin ja Britannian sotilaalliseen
ulkomaantiedusteluun MI6:een. Japani ja Saksa ovat kuitenkin akselivaltioita
ja Suomi oli heidän kanssasotijansa, joten siinä toiminnassa ei ollut
ihmettelemistä. Britannian ja OSS:n puolesta vakoileminen oli jo vakavampi
asia. Vuoden 1943 syyskuussa kapteeniluutnantti Aulio oli ottanut yhteyttä
Yhdysvaltain ja Iso-Britannian tiedustelumiehiin ja tarjonnut Saksaa koskevan
tiedustelutiedon vaihtamista. Britannia oli Kremlin painostuksesta julistanut
alusmaineen Suomelle sodan jo Suomen itsenäisyyspäivänä vuoden 1941
joulukuussa. Amerikkalaiset tiedustelumiehet torjuivat aluksi Aulion
tarjouksen, koska he tiesivät tämän hyvistä yhteyksistä japanilaisiin ja
saksalaisiin. OSS piti Auliota opportunistina ja ammattimaisena vakoojana. He
eivät vielä silloin luottaneet häneen. Kapteeniluutnantti Heikki Aulion asema muuttui, kun Suomi
välirauhansopimuksen seurauksena joutui sotaan Saksaa vastaan vuoden 1944
syksyllä. Jo saman vuoden keväällä Suomi oli tehostanut asiamiestiedustelua
Virossa. Kapteeniluutnantti Aulio johti Suomen päämajan tiedustelujaoston
salaisen S-toimiston agenttiverkkoa Tallinnassa. Vielä kesällä
yhteydet Viroon oli hoidettu veneillä Soukan saaristosta Helsingin
naapuripitäjästä Espoosta, mutta siitä piti luopua, kun venäläiset
välirauhansopimuksen mukaan saivat Porkkalan niemimaan haltuunsa. Viron asiamiesverkko on kuitenkin vahingoittumaton, reitti on avoinna
myös Leningradiin ja Neuvostoliiton pääkaupunkiin Moskovaan. Yhteydet
hoidetaan nyt radioiden avulla. Verkkoa on Tukholmassa määrätty hoitamaan
muuan majuri Alex Kristian, Viron entinen Helsingin sotilasasiamies, joka oli
saapunut Aulion kyydissä Virosta Stella Polaris -operaation yhteydessä. Välirauhan aikana vuosina 1940–1941 majuri Kristian oli Soukan
tukikohdassa kouluttanut kuudenkymmenen miehen virolaisryhmän tiedustelu- ja
sabotointitehtäviin. Vuoden 1941 heinäkuussa miehet oli neljällä
moottoritorpedoveneellä viety Suomenlahden yli puna-armeijan selustaan.
Radioyhteydet miehiin oli hoidettu Soukan huvilan radioasemalta. Tohtori Wilho Tikanderin suhde suomalaisiin on hankala. Neuvostoliittoon kohdistuva vakoilu ei ole
sisäsiistiä, koska Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat liittolaisia. Tohtori
Tikander käsittelee tulenarkaa aineistoa ja Yhdysvaltain ulkoministeriö on
huolissaan. Tikander on täysin käsittänyt tilanteen arkaluontoisuuden. Hän on
turvannut selustansa. – Saamme nämä tiedot vain erittäin salaisten järjestelyjen avulla,
Tikander oli raportoinut OSS:n päämajaan Washingtoniin. – Turvallisuussyistä
katson tarpeelliseksi kiinnittää huomiotanne niihin erittäin vakaviin
seurauksiin, jotka olisivat tuloksena siitä, että venäläiset saisivat hajua
siitä, että keräämme tällaista tietoa. Tämä pätee myös brittiläisiin
serkkuihimme. OSS on huolellisesti salannut Yhdysvaltain ulkoministeriöltä
Neuvostoliittoa koskevan tiedustelumateriaalin hankinnan. Mutta
diplomaattikoodien murtamisesta State Department on saanut kaiken
tarpeellisen tiedon. – Tukholmaan on lentämässä ulkoministeriön salakirjoitusasiantuntijoita
Washingtonista, Tikander sanoo suomalaisupseereille. – He ovat luonnollisesti
huolissaan. He ovat hyvin kiinnostuneita ja he haluavat tietää miten te
olette onnistuneet murtamaan heidän erittäin turvallisina pidetyt
salakoodinsa. – Toki voisin sanoa siitä paljonkin, Hallamaa sanoo.
– Mutta teidän pitäisi keskustella pääkryptologimme kanssa. Hän tietää kaikki
yksityiskohdat ja miehellä on loistava muisti. – Onko hän kenties Tukholmassa? – Ei. Mies on kotiutettu ja hän hoitaa siviilivirkaansa erään
vakuutusyhtiön matemaatikkona Helsingissä. – Voisitteko kutsua hänet tänne? – Kuten sanoin, hän on siviilissä ja käskyvaltani ulkopuolella. Mutta
voimmehan kysyä häneltä, josko hän pääsee tulemaan. Tällaisena vaikeana
aikana suomalaiset ovat hyvin kiinnostuneita ulkomaanmatkoista. – Rahasta se ei ole kiinni, Tikander sanoo. – Me haluamme selvittää asian
perusteellisesti. Tiesikö Saksa tai Japani, että te luitte State Departmentin
sähkeitä? – Tuohon emme ikävä kyllä voi vastata, Paasonen puuttuu
keskusteluun. – Mutta te voitte luonnollisesti tehdä omat johtopäätöksenne. – Hyvä on. Kutsukaa kryptologinne tänne. Me maksamme kaikki kulut ja
korvaamme hänen vaivannäkönsä. – Otan asian hoitaakseni, Paasonen sanoo. Tiedustelumiehet ryhtyivät keskustelemaan muista ajankohtaisista asioista. Suomalaiset ovat välirauhansopimuksen
mukaan ajamassa saksalaisia pois Lapista, toistaiseksi ilman Neuvostoliiton
väliintuloa. Keski-Euroopassa Saksa on ehkä luhistumassa, mutta
liittoutuneiden hyvin alkanut hyökkäys Normandian kautta on pysähtynyt
Alankomaiden etelärajalle. Tyynellämerellä japanilaiset ovat ryhtyneet
käyttämään itsemurhalentäjiä Yhdysvaltain tukialuksia ja muita
taistelulaivoja vastaan. Eversti Paasonen
joutuu lähtemään, mutta Hallamaa
jää jatkamaan keskustelua. Amerikkalainen tiedustelupäällikkö nousee ylös ja
laittaa soimaan Count Basien hittikappaleen vuodelta 1938: Sent for You
Yesterday and Here You Come Today. – Tällä minä kiusaan itärannikon poikia, Tikander sanoo. – Mutta mennään
asiaan. Yhtiötämme kiinnostaa salakirjoituskoodien lisäksi kaikki mahdollinen
tieto venäläisten sotapotentiaalista. Tarvitsemme tietoa puna-armeijan
organisaatiosta ja taktiikasta. Luonnollisesti teillä on myös tietoa
venäläisten Itämerenlaivaston toiminnasta? – Luonnollisesti, Hallamaa hymyilee. – Voimme luetella jopa alusten
komentajien rakastajattaret. Kaikissa satamissa. Tikander nostaa grogilasiaan. – Myös se informaatio kiinnostaa meitä,
sekä tiedot sotilasmaantieteestä, kuten satamista, lentokentistä ja
rautateistä. Kaikki kartat ja ilmavalokuvat ovat myös tervetulleita. Meillä
ei ole mitään. Ei yhtään mitään. – Katsotaan, mitä löydämme, Hallamaa sanoo. – Luonnollisesti tarvitsemme
korvauksen kuluistamme ja toimintamme rahoittamiseksi. – Luonnollisesti. Myös Hallamaa
poistuu Tukholman sateiseen yöhön. Tikander ei vielä tiedä, että amerikkalaiset tiedustelumiehet kahden vuoden kuluttua
käyttäisivät operaatio Stella Polariksesta sangen kuvaavaa nimeä: Käärmeenpesä.
Operaatiota tultaisiin Washingtonissa pitämään uhkana Yhdysvaltain
kansalliselle turvallisuudelle. Ranskan vastavakoilun SDECE:n ja
Britannian MI6:n miehet tulisivat olemaan jotakuinkin samaa mieltä. Käärmeenpesäksi operaatio Stella Polaris muuttuisi monessa suhteessa.
Yhdysvallat aloittaisi Neuvostoliiton järjestelmällisen vakoilun, kuten myös
Ranska ja Britannia. Keskinäisistä sopimuksistaan piittaamatta he hoitaisivat
operaationsa toistensa selän takana. Kaikki vakoilisivat toisiaan ja
värväisivät asiamiehiä toistensa leireistä. Vuoden 1944 syksyllä operaatio näyttää vielä sangen lupaavalta. Mutta
ennen lopullista romahdusta suomalaisten tiedustelumiesten edesottamukset
olisivat monta kertaa suurvaltojen tiedustelupalvelujen aamuesittelyjen
asialistalla. Myös Ruotsin armeijan vastavakoilupäällikön Carl Carlsson
Bonden ja yleisesikunnan päällikön Carl August Ehrensvärdin tukkaan
ilmaantuisi harmaita hiuksia. Viimeistään silloin, kun Suomen punainen Valpo
saapuisi Itämeren yli tutkimaan stellistien edesottamuksia ja Ruotsin
hallitus vaatisi selitystä. Kuka teki virheen ja kenen oli vastuu siitä, että operaatio Stella Polaris
aiheutti useamman kuin yhden kriisin suurvaltojen suhteissa? Kuka hyötyi
Stella Polariksesta? Tietojen vaihtaminen eri maiden tiedustelupalvelujen välillä on alalla
vakiintunut käytäntö. Eversti Reino Hallamaan radiotiedustelu oli rahoittanut
toimintaansa tällä tavalla jo ennen sotia. Myös diplomaatit ja
sotilasasiamiehet vaihtavat tietoja keskenään. Aladàr Paasonen ja
Reino Hallamaa
ovat vuoden 1944 syksyllä vakuuttuneita siitä, että Neuvostoliitto miehittää
Suomen. Siinä he olivat väärässä, mutta se ei poista heidän motiivejaan
Suomen maanpuolustuksen järjestämiseksi pahimman mahdollisen uhkakuvan
varalta. Näin sotilaan kuuluu tehdä. Tai kuten kiinalainen sotapäällikkö Sun
Tzu asian on ilmaissut: – Sen, jolla on pienet joukot, on valmistauduttava vihollista
vastaan. Yksityisyritteliäisyys ja oman edun tavoittelu on asia erikseen. Oli alan
käytäntö mikä hyvänsä. Vakoilua vieraan vallan laskuun ei missään maassa
hyväksytä. Stella polaris, Pohjantähti, on kirkkaista tähdistä se, joka on lähinnä tähtitaivaan pohjoisnapaa.
Nimen otti käyttöön joko Reino
Hallamaa, Aladàr
Paasonen tai Ruotsin armeijan salaisen tiedustelupalvelun C-toimiston päällikkö
Carl Petersén. Se oli heidän suunnitelmansa. Pohjantähti loistaa koko
Euroopassa, Andalusiassa tosin kaukana pohjoisessa, hyvin lähellä
horisonttia. Stella Polariksen seurauksena Yhdysvallat, Britannia ja Ranska ryhtyivät
vakavissaan ja aktiivisesti vakoilemaan Neuvostoliittoa. Näin operaatio tuli
osaltaan käynnistäneeksi kylmäksi sodaksi sanotun aikakauden lännen ja idän
suhteissa. Tosin kausi olisi käynnistynyt Stella Polariksesta huolimatta. Teksti: Robert Brantberg 2007 |
|