|
Albert
Aleksander Puroma 1895−1987 SA-kuva |
Kenraaliluutnantti Albert Puroma |
|
|
21 suomalaisen sotaupseerin
elämäkerta 288 sivua ja kuvaliite Revontuli 1999 |
Jänkäjääkäreiden komentaja
Jänkäjääkäreiksi sanottu
jalkaväkirykmentti 12 ylittää valtakunnanrajan paalun 123 kohdalla Sallassa heinäkuun
1. päivänä vuonna 1941. Kello on kaksi aamulla. Miehet ovat ottamassa takaisin
omaa maataan, lupaa kysymättä.
Seuraavana
päivänä rykmentin kärjen edessä on Kirakkalampeen laskeva puro. Yhtäkkiä
vastarannalla repeää. Niskaan sataa luotia ja kranaattia. Rykmentin komentajan,
eversti Albert Puroman vieressä olevat kaksi lähettiupseeria kaatuu.
Puroma
ottaa tulen alla komennon rykmentin kärjessä. ”Konekiväärit ja norsupyssyt
eteen. Yhdeksikkö kaartaa oikealta vihollisen sivuun, kolmonen ja kakkonen
perässä ryssän selkään.”
Joukkueen
vahvuinen vihollinen huomaa suomalaisten ylivoiman ja vetäytyy. He jättävät
peräänsä konekiväärin ja ryhmän verran kuolleita.
”Siinä
se heilui tulessa kuin toisetkin, näittekö”
”Pari
ukkoa meni sivuilta.”
Eversti
Albert Reikärauta Puroma, 46,
tunnettiin vuoden 1941 heinäkuun toisen päivän jälkeen koko rykmentissä. Vaikka
viisasteltiin.
”Rykmentti
kyllä hyökkäsi perse edellä”
Albert Aleksander Puroma (ent.
Bäckman) syntyi torstaina helmikuun 21. päivänä vuonna 1895 Tuusulassa. Hänen
vanhempansa olivat liikemies Magnus Bäckman ja Hanna o.s. Strömberg.
Albert
Puroma kävi kansakoulun ja lähti 18-vuotiaana merille, koska halusi opiskjella
merikapteeniksi. Ensimmäinen maailmansota syttyi ja saksalaiset internoivat
laivan. Puroma livahti erään toverinsa kanssa ruotsalaiseen laivaan, joka
kaapattiin mutta vapautettiin myöhemmin, koska Ruotsi oli puolueeton maa.
Puroma
tovereineen internoitiin Saksaan. He kuulivat juttua suomalaisista jääkäreistä
ja liittyivät marraskuun 6. päivänä vuonna 1915 Preussin Jääkäripataljoona
27:ään, Puroma sen 2. komppaniaan.
Puroma
osallistui Venäjän vastaisella rintamalla Misse-joen, Riianlahden ja Aa-joen
taisteluihin. Hänet ylennettiin Gruppenführeriksi,
ryhmänjohtajaksi vuoden 1917 kesäkuussa. Vänrikiksi hänet ylennettiin seuraavan
vuoden helmikuussa ja hän saapui yli tuhannen jääkärin joukossa Vaasaan.
Vuoden 1918 sodassa
Puroma toimi 4. jääkärirykmentin joukkueenjohtajana ja osallistui Viipurin
valtaukseen. Sodan jälkeen Puroma päätti jäädä Suomen armeijaan. Hänet
ylennettiin toukokuussa luutnantiksi ja kaksi vuotta myöhemmin kapteeniksi.
Vuoteen 1922 hän toimi Kajaanin sissipataljoonan komppanianpäällikkönä
Tampereella.
Vuonna
1922 Puroma meni naimisiin Rauha Elisabeth Pirilän kanssa. Pariskunnalle syntyi
lapset Kyllikki 1929 ja Matti Jarmo Johannes 1940.
Puroma
toimi jääkäriprikaatin aliupseerikoulun johtajana Laihialla vuoteen 1927. Tänä
aikana hän suoritti yksityisesti 7. luokan Vaasan suomalaisessa lyseossa. Hän
toimi komppanianpäällikkönä, koulutusupseerina ja koulun johtajan
viransijaisena reserviupseerikoulussa vuodesta 1927. Majuriksi hänet
ylennettiin seuraavana vuonna. Sotakorkeakoulun hän kävi vuosina 1930−1932.
Vuonna
1936 Puroma komennettiin Kannaksen sotilaspiirin päälliköksi. Hänet ylennettiin
everstiluutnantiksi. Vuonna 1938 hän toimi puolustusministeriöön
reservinkoulutustoimiston päälliköksi.
Talvisodassa everstiluutnantti Puroma toimi Viipurin suojeluskuntapiirin komentajana ja Kannaksen
sotilaspiirin päällikkönä. Hänet oli alistettu suoraan toisen armeijakunnan
komentajalle, kenraaliluutnantti Harald
Öhquistille.
”Kaikki
mahdollinen työ heitettiin harteilleni”, Puroma kertoi. ”Olin alueellani
sotapäällikkö, huoltokomentaja, liikennepäällikkö, poliisimestari, ylin
evakuoija, väestönsuojelija, sairaankuljetusjunien järjestäjä,
hautausurakoitsija ja ties vaikka mitä. Silloin en todellakaan tuntenut vapaa-ajan
ongelmia.”
Talvisodan
jälkeen everstiksi ylennetty Puroma siirrettiin Mikkeliin maavoimien esikunnan
koulutusosaston päälliköksi. Heinäkuussa hänet komennettiin päämajan
henkilöosaston päälliköksi.
Kesän
jälkeen Puromasta tuli 12. prikaatin komentaja aluksi Rovaniemellä ja myöhemmin
Hanhikoskella. Puroman rintama ulottui Kuusamosta Jäämerelle.
Lähtö
Rovaniemelle tuli äkkiä. Viidennen armeijakunnan komentaja, kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo
oli jo aikaisemmin pyytänyt Puromaa Lappiin.
”Siilasvuolla
oli niin tiukan herran maine, että en kiirehtinyt vapaaehtoisena
ilmoittautumaan”, Puroma kertoi.
Syksyllä
yleisesikunnan päällikkö, kenraaliluutnantti Erik Heinrichs
kutsui Puroman luokseen.
”Eversti
Puroma lähtee sitten huomenna Lappiin 12. prikaatin komentajaksi.”
”Pitäisi
vähän järjestellä kotiasioitakin”, Puroma vastasi.
”Hyvä
on, lähdette ylihuomenna”, Heinrichs päätti.
”Ja
niin minä lähdin”, Puroma kertoi.
Jatkosota alkoi kesäkuun
25. päivänä. Jääkärieversti Albert Puroman komennossa oli eriskummallinen joukko,
12. prikaatista muodostettu jalkaväkirykmentti 12. Tämän jänkäjääkäreinä tunnetun
rykmentin ensimmäinen ja toinen pataljoona koostuivat Koilliskairan nuorista
asevelvollisista. Talvisodan veteraanit, Lapin jätkät, taistelivat kolmannessa
pataljoonassa, jota sanottiin Sallan pataljoonaksi.
Kesäkuun
lopulla rykmentin pääosa on Hautakylän kansakoululla Sallasta Kuusamoon johtavan
maantien varrella. Eversti Puroma karauttaa ratsullaan paikalle. Useimmat
miehet näkevät komentajansa ensimmäistä kertaa. Eversti puhuu miehilleen.
”Nyt
mennään ja jotkut eivät retkeltämme palaa. Mutta kansamme nykyisyyden ja
tulevaisuuden vuoksi matkamme on välttämätön.”
”Emme
ole yksin lähdössä. Koko rintaman leveydeltä Mustaltamereltä Jäämerelle hyökkäysjoukot
painavat itään. Saksalaiset rynnistävät ja pistävät ryssää matalaksi.”
Sanoi
Puroma, pani kypärän päähänsä ja ratsasti neljännelle sotapolulleen.
Jänkäjääkärit oli asetettu maailmanpolitiikan pelikentälle.
Puheessaan
Puroma käytti kivääristä sanaa reikärauta. Siitä lähtien hän oli miehilleen Reikärauta-Puroma.
”Heidän
veroisiaan korpitaistelijoita saa hakea”, Puroma kertoi.
Puroma
joukkoineen lähti korpivaellukselle kohti Tuntsajokea. Tavoite saavutettiin
kahakoiden ja rajujen taistelujen jälkeen. Kun saksalaisten joukkojen
eteneminen pysähtyi Vienan korpeen, suomalaiset joutuivat vetäytymään.
Eversti
Puroma siirrettiin vuoden 1941 lokakuussa Kiestingin suunnalle, jossa
marraskuun 1. päivänä alkoi suuri läpimurtotaistelu.
Seuraavan
vuoden huhtikuussa venäläiset tekivät rajun vastahyökkäyksen, jolloin kenraalimajuri
Väinö Palojärven divisioona J ja kenraalimajuri Karl-Maria Demelhuberin
SS-divisioona Nord joutuivat lähes mottiin. Puroman jänkäjääkäreiden onnistui
palauttaa tilanne kutakuinkin ennalleen kesäkuun alkuun mennessä.
Puromasta tehtiin Mannerheim-ristin ritari lokakuussa. Esityksen oli toukokuussa tehnyt kenraaliluutnantti
Hjalmar
Siilasvuo.
”Hän
on kerran toisensa jälkeen taidollaan ja neuvokkuudellaan vaikuttanut
ratkaisevasti käynnissä olevan operaation lopputulokseen”, Siilasvuo perusteli
esitystään.
”Hyökkäyksessä
Sallan suunnalla hän rykmentteineen suoritti laajan ja vaikean kiertoliikkeen
tiettömän korven kautta vihollisen selustaan ratkaisten sillä operaation.”
”Marraskuun
läpimurtotaisteluissa Kiestingin suunnalla hän rykmentteineen suoritti vahvasti
varustetun vihollisaseman läpimurron sekä nopeasti edeten katkaisi vihollisen
jälkiyhteydet. Sen jälkeen hän viisi vuorokautta yhtämittaisesti joukkojaan
avoimilla sivustoillaan taitavasti käyttäen torjui vihollisen raivokkaat
kevennyshyökkäykset tuottaen sille erittäin suuret tappiot.”
”Lohivaaran
valtaustaistelussa marraskuussa 1941 hänen taitavan johtonsa ansiosta tuhottiin
täydellisesti kokonainen vihollispataljoona omien tappioiden jäädessä aivan
mitättömiksi.”
”Toukokuun
5. päivänä hänet irrotettiin lohkoltaan ja määrättiin taisteluosaston
komentajaksi. Tällä varsin kirjavasti kokoonpannulla osastolla hän rohkeasti
eteni erittäin vaikean maaston kautta vihollisen hallussa olevan maaston läpi
hänelle määrättyyn tavoitteeseen sulkien sen ja mahdollistaen siten seuraavana
päivänä vihollisrykmentin ja hiihtoprikaatin tuhon.”
”Toimien
koko ajan vihollisen hallussa olevalla alueella hän yksin komentopaikallaan sen
henkilöstöllä joutui torjumaan erään vihollispataljoonan hyökkäyksen tuhoten
pataljoonan päävoimat.”
Jänkäjääkärit
marssitettiin Karhumäen suunnalle vuoden 1943 keväällä. Seuraavan vuoden tammikuussa
eversti Puroma sai uuden tehtävän. Hänet määrättiin kenraalimajuri Ruben Laguksen panssaridivisioonaan
kuuluvan jääkäriprikaatin komentajaksi.
Vuoden 1944 kesän ratkaisutaistelut alkoivat kesäkuun 9. päivänä. Eversti Albert Puroma oli
lomalla, kuten myös monet muutkin panssaridivisioonan miehet. He olivat
kylvötöissä, lomilla ja kursseilla. Myös patteristojen telavetäjiä käytettiin
kylvötöihin. Panssaridivisioona, jota sanottiin Marskin nyrkiksi, oli kaukana linjojen takana.
Suomi
oli yllätetty siitä huolimatta, että etulinjan miehet ja päämajan tiedustelu
hyvin tiesivät odotettavissa olevasta suurhyökkäyksestä. Päämaja ja neljännen
armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Taavetti Pappa Laatikainen uskoivat hyökkäyksen
tulevan myöhemmin kesällä.
Kesäkuun
10. päivän iltaan mennessä vihollinen oli edennyt parikymmentä kilometriä
Viipurin suuntaan. Jääkäriprikaati alistettiin Laatikaiselle ja sai käskyn
vastahyökkäykseen Kivennavan-Jäppilän tien suunnassa. Prikaati hyökkäsi
jääkäripataljoona 5:n komentajan, everstiluutnantti Erik Sandströmin johdolla
Polviselällä seuraavana aamuna kello kymmenen.
Iltapäivällä
Puroma ehti rintamalle. Jääkäriprikaati jouduttiin irrottamaan. Se oli lähinnä
tykistötuen ja panssarintorjunta-aseiden puuttumisen vuoksi menettänyt lähes
joka kymmenennen miehensä, yli kaksisataa sotilasta, joista kaatuneina kaksi upseeria,
viisi aliupseeria ja kuusitoista miestä. Venäläiset olivat VT-asemassa.
Päivän
aikana tehtiin ihmeitä, majuri Into Tuorin miehet tuhosivat seitsemäntoista
vihollisen panssarivaunua.
Kesäkuun
12. päivänä Puroman komentopaikalla järjestettiin koulutustilaisuus. Miehet
saivat tutustua panssarinyrkkeihin ja panssarikauhuihin. Ne olivat tulleet
maahan jo huhtikuun puolivälissä, mutta pidetty “viholliselta piilossa”
ylemmissä portaissa.
Koulutustilaisuuden jälkeen muodostettiin yli kolmentuhannen miehen vahvuinen
taisteluosasto Puroma. Osasto sai 14. päivän iltapäivällä käskyn neljän
patteriston tulituen ja rynnäkkötykkien avulla vallata takaisin VT-asema
Kuuterselässä, jossa kenraalimajuri Aaro Pajarin 3.
divisioona oli pulassa. Siitä tuli verisin suomalaisten koskaan käymä taistelu.
”Taistelun
meteli oli korvia huumaava”, Erkki Käkelä kertoo kirjassaan Ruben Lagus,
panssarikenraali. ”Nuoria jääkäreitä ei tarvinnut patistella. Laakuksen verikoirat vähät välittivät vihollisen
kaiutinpropagandasta, jolla yritettiin saada heidät antautumaan.”
Taisteluosasto
Puroma tuotti kenraaliluuntantti Ivan Alferovin 109. armeijakunnalle Kuuterselän
taisteluissa neljänkymmenen panssarivaunun ja useiden tuhansien miesten tappiot.
Kenraaliluutnantti Stepan Rybaltšenkon johtaman 13. ilma-armeijan 49
lentokonetta pudotettiin. Suomalaiset menettivät kaatuneina 91, haavoittuneina
437 ja kadonneina 83 sotilasta, yhteensä yli kuusisataa miestä.
Puroman
joukot eivät kuitenkaan enää kyenneet valtaamaan takaisin menetettyä linjaa,
vaikka kaksi jääkäripataljoonaa, JP 2 ja JP 4, osittain pääsivätkin VT-asemaan.
Taisteluosasto irtautui seuraavana päivänä. Syy irtautumiseen ei ollut Puroman
miesten tehottomuus vaan se, että venäläinen oli sivustoilla päässyt etenemään.
Viipuri menetettiin kesäkuun
20. päivänä. Edessä olivat Tali-Ihantalan suurtaistelut. Kesäkuun 25. päivänä venäläiset
aloittivat ankaran tykistövalmistelun Viipurin itäpuolisessa maastossa Talissa.
Perässä seurasivat vahvat panssarivoimat ja maataistelukoneiden tukema
jalkaväki. Kahdessa päivässä venäläiset olivat suomalaisten asemissa.
Suomalaisjoukot
ryhmittäytyivät vastahyökkäykseen, joka alkoi kesäkuun 27. päivänä. Hyökkäys
alkoi menestyksekkäästi, taisteluosasto Puroman ja rajajääkäreiden toimesta oli
syntyä kymmenentuhannen punasotilaan jättiläismotti. Saarrostuspussin suu oli
vain kahden kilometrin levyinen. Mutta
joukkoja oli liian vähän.
Kesäkuun
29. päivänä rintamalinjaa oikaistiin tuntuvasti. Suomalaiset vetäytyivät
viimeiselle puolustusasemalleen, joka piti sodan loppuun.
Mutta
vielä oli Vuosalmi, jossa vihollisen 115. armeijakunta ylitti Vuoksen 9.
päivänä heinäkuuta. Taisteluryhmä Puroma lähti toivottomaan vastahyökkäykseen heinäkuun
11. päivänä kello kaksi aamulla.
Taistelut jatkuivat kiivaina heinäkuun 19. päivään asti. Eversti Puroman
jääkäriprikaati koki Vuosalmella panssaridivisioonan suurimmat menetykset.
Taisteluun lähdettäessä prikaatissa oli 3 335 miestä. Tappiot olivat 1 435
sotilasta.
Mutta
vihollinen pysäytettiin.
Kun 6. divisioonan komentaja, kenraalimajuri Einar Vihma elokuun
5. päivänä kaatui Ihantalassa, eversti Puroma nimitettiin Vihman tilalle divisioonan
komentajaksi. Sota Neuvostoliittoa vastaan loppui ja Lapin sota saksalaisia
vastaan alkoi. Puroman divisioona hyökkäsi panssaridivisioonan kanssa Puolangan
ja Ranuan kautta Rovaniemelle.
Marraskuun puolivälistä
Puroma toimi ryhmä Puroman komentajana. Ryhmä taisteli
vielä vuoden 1945 keväällä Käsivarressa.
Lapin
sodan jälkeen Puroma siirtyi taistelukoulun johtajaksi. Hänet ylennettiin
kenraalimajuriksi vuonna 1946. Vuosina 1946−1949 hän toimi pääesikunnan
komentoesikunnan päällikkönä ja vuodesta 1949 rajavartiostojen päällikkönä.
Puroma
nouti yhdessä kenraalimajuri Kustaa Tapolan
kanssa marsalkka Gustaf
Mannerheimin ruumiin Sveitsistä tammikuun viimeisenä päivänä vuonna 1951.
Puroma oli muiden kenraalien joukossa laskiaissunnuntaina helmikuun 4. päivänä kantamassa
marsalkan arkkua Suurkirkosta tykkilavetille.
Kenraaliluutnantiksi
Puroma ylennettiin vuonna 1953. Eläkkeelle hän siirtyi vuonna 1956. Leppoisana
miehenä tunnettu Puroma osallistui aktiivisesti Jääkäriliiton toimintaan. Hän
oli liiton viimeinen puheenjohtaja.
Esimiehistään Puroma arvostaa etenkin kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuota ja kenraalimajuri Ruben Lagusta.
”He
olivat todellisia sotapäälliköitä”, Puroma kertoi. ”Mitä kriittisempi tilanne
oli, sitä rauhallisempina ja määrätietoisempina he johtivat operaatioita.”
”He
rohkaisivat ja tukivat rintamakomentajaa kannustaen tätä yhä parempiin
saavutuksiin. Vastoinkäymisetkin he ymmärsivät, eihän kaikki voi sujua
suunnitelmien mukaisesti. Yhteistuumin sitten keksittiin vastalääkkeet
vihollisen nujertamiseksi. Silloin sai alainenkin sanoa reilusti oman
mielipiteensä. Mutta yleensä nämä herrat osasivat valita juuri oikean
taistelutavan omastakin takaa.”
Saksan
jääkäri, kenraaliluutnantti ja Mannerheim-ristin ritari Albert Puroma kuoli huhtikuun
8. päivänä vuonna 1987. Hänet on haudattu Kaartin hautausmaalle Helsinkiin.
Reservin vänrikki Johannes Virolainen toimi talvisodan aikana Puroman alaisuudessa toisen
armeijakunnan esikunnassa Viipurissa.
”Hän
ol silloin everstiluutnantti, tämä Albert Puroma, ja hänell ol tehtäväksi
annettu Karjalan kannaksen evakuoinnin johtaminen sotilasviranomaisena”,
Virolainen kertoi. ”Siinä ol sitten kansanhuoltoministeriön Viipurin
piiritoimisto, jonka päällikkönä mie olin ja miut alistettiin Puromalle.”
Puroma
on maininnut, että hän toimi siellä sotapäällikkönä, huoltokomentajana, liikennepäällikkönä
ja ylimpänä evakuoijana?
”Kyllä,
hänell ol suuri valta ja hän ol erittäin miellyttävä mies. Hän ol rauhallinen
mies. 26. päivä joulukuuta alko se aavetykki sieltä Perkjärveltä ampumaan
Viipuria. Puroman toimisto ol toisessa kerroksessa pienessä puutalossa. Hänell
ol sellaiset paksut villasukat ja aamutohvelit ja pieni upseerin takki napit
auki. Hän sanoi että en minä mihinkään suojaan mene että ei ne ryssät osaa tänne
ampua. Ei ne tänne tarkkaa. Hänell ol tavattoman hyvät hermot.”
”Hän
ol jääkäri ja hän ol harkitsevainen ja rauhallinen. Mie en koskaan nähnyt hänen
hermostuvan.”
Virolainen tapasi Puroman useaan kertaan ollessaan myöhemmin sisäministerinä. Puroma oli tuolloin rajavartiostojen komentaja.
”Vaikka
mie olin niin paljon nuorempi me kyllä ystävystyttiin hänen kanssaan. Mie
arvostan häntä erittäin suuresti hyvänä suomalaisena isänmaallisena sotilaana,
rauhallisena ja taitavana − ja rohkeana.”
Miten
Puroma arvioi jälkikäteen talvi- ja jatkosotaa?
”Hän
vain sanoi, ett jos meillä olisi ollut enemmän aseistusta niin ehkä olisimme
pärjänneet vielä pitempään, nimenomaan talvisodassa, jossa aseistus oli niin
huonoa ja tykistö varsinkin, jota ei voinut käyttää paljo ollenkaan.”
”Albert
Puroma oli minusta kansanomainen, vapaa, hänessä ei ollut mitään sellaista
sotilaallista jäykkyyttä. Hän ol oikea suomalainen jääkäri, suomalainen
upseeri, joka ymmärsi kyllä kansaa erittäin hyvin.”
Teksti: Robert Brantberg 1997, 2009