Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

Sivukartta

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

 

Kenraaliluutnantti
Albert Puroma

Albert Aleksander Puroma 1895−1987

SA-kuva

Robert Brantberg

 

Kenraaliluutnantti

Albert Puroma

Robert Brantberg

Sotaupseerit

 

21 suomalaisen

sotaupseerin elämäkerta

 

288 sivua ja kuvaliite

Revontuli 1999

Jänkäjääkäreiden komentaja

Jänkäjääkäreiksi sanottu jalkaväkirykmentti 12 ylittää valtakunnanrajan paalun 123 kohdalla Sallassa heinäkuun 1. päivänä vuonna 1941. Kello on kaksi aamulla. Miehet ovat ottamassa takaisin omaa maataan, lupaa kysymättä.

Seuraavana päivänä rykmentin kärjen edessä on Kirakkalampeen laskeva puro. Yhtäkkiä vastarannalla repeää. Niskaan sataa luotia ja kranaattia. Rykmentin komentajan, eversti Albert Puroman vieressä olevat kaksi lähettiupseeria kaatuu.

Puroma ottaa tulen alla komennon rykmentin kärjessä. ”Konekiväärit ja norsupyssyt eteen. Yhdeksikkö kaartaa oikealta vihollisen sivuun, kolmonen ja kakkonen perässä ryssän selkään.”

Joukkueen vahvuinen vihollinen huomaa suomalaisten ylivoiman ja vetäytyy. He jättävät peräänsä konekiväärin ja ryhmän verran kuolleita.

”Siinä se heilui tulessa kuin toisetkin, näittekö”

”Pari ukkoa meni sivuilta.”

Eversti Albert Reikärauta Puroma, 46, tunnettiin vuoden 1941 heinäkuun toisen päivän jälkeen koko rykmentissä. Vaikka viisasteltiin.

”Rykmentti kyllä hyökkäsi perse edellä”

 

Albert Aleksander Puroma (ent. Bäckman) syntyi torstaina helmikuun 21. päivänä vuonna 1895 Tuusulassa. Hänen vanhempansa olivat liikemies Magnus Bäckman ja Hanna o.s. Strömberg.

Albert Puroma kävi kansakoulun ja lähti 18-vuotiaana merille, koska halusi opiskjella merikapteeniksi. Ensimmäinen maailmansota syttyi ja saksalaiset internoivat laivan. Puroma livahti erään toverinsa kanssa ruotsalaiseen laivaan, joka kaapattiin mutta vapautettiin myöhemmin, koska Ruotsi oli puolueeton maa.

Puroma tovereineen internoitiin Saksaan. He kuulivat juttua suomalaisista jääkäreistä ja liittyivät marraskuun 6. päivänä vuonna 1915 Preussin Jääkäripataljoona 27:ään, Puroma sen 2. komppaniaan.

Puroma osallistui Venäjän vastaisella rintamalla Misse-joen, Riianlahden ja Aa-joen taisteluihin. Hänet ylennettiin Gruppenführeriksi, ryhmänjohtajaksi vuoden 1917 kesäkuussa. Vänrikiksi hänet ylennettiin seuraavan vuoden helmikuussa ja hän saapui yli tuhannen jääkärin joukossa Vaasaan.

 

Vuoden 1918 sodassa Puroma toimi 4. jääkärirykmentin joukkueenjohtajana ja osallistui Viipurin valtaukseen. Sodan jälkeen Puroma päätti jäädä Suomen armeijaan. Hänet ylennettiin toukokuussa luutnantiksi ja kaksi vuotta myöhemmin kapteeniksi. Vuoteen 1922 hän toimi Kajaanin sissipataljoonan komppanianpäällikkönä Tampereella.

Vuonna 1922 Puroma meni naimisiin Rauha Elisabeth Pirilän kanssa. Pariskunnalle syntyi lapset Kyllikki 1929 ja Matti Jarmo Johannes 1940.

Puroma toimi jääkäriprikaatin aliupseerikoulun johtajana Laihialla vuoteen 1927. Tänä aikana hän suoritti yksityisesti 7. luokan Vaasan suomalaisessa lyseossa. Hän toimi komppanianpäällikkönä, koulutusupseerina ja koulun johtajan viransijaisena reserviupseerikoulussa vuodesta 1927. Majuriksi hänet ylennettiin seuraavana vuonna. Sotakorkeakoulun hän kävi vuosina 1930−1932.

Vuonna 1936 Puroma komennettiin Kannaksen sotilaspiirin päälliköksi. Hänet ylennettiin everstiluutnantiksi. Vuonna 1938 hän toimi puolustusministeriöön reservinkoulutustoimiston päälliköksi.

 

Talvisodassa everstiluutnantti Puroma toimi Viipurin suojeluskuntapiirin komentajana ja Kannaksen sotilaspiirin päällikkönä. Hänet oli alistettu suoraan toisen armeijakunnan komentajalle, kenraaliluutnantti Harald Öhquistille.

”Kaikki mahdollinen työ heitettiin harteilleni”, Puroma kertoi. ”Olin alueellani sotapäällikkö, huoltokomentaja, liikennepäällikkö, poliisimestari, ylin evakuoija, väestönsuojelija, sairaankuljetusjunien järjestäjä, hautausurakoitsija ja ties vaikka mitä. Silloin en todellakaan tuntenut vapaa-ajan ongelmia.”

Talvisodan jälkeen everstiksi ylennetty Puroma siirrettiin Mikkeliin maavoimien esikunnan koulutusosaston päälliköksi. Heinäkuussa hänet komennettiin päämajan henkilöosaston päälliköksi.

Kesän jälkeen Puromasta tuli 12. prikaatin komentaja aluksi Rovaniemellä ja myöhemmin Hanhikoskella. Puroman rintama ulottui Kuusamosta Jäämerelle.

Lähtö Rovaniemelle tuli äkkiä. Viidennen armeijakunnan komentaja, kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo oli jo aikaisemmin pyytänyt Puromaa Lappiin.

”Siilasvuolla oli niin tiukan herran maine, että en kiirehtinyt vapaaehtoisena ilmoittautumaan”, Puroma kertoi.

Syksyllä yleisesikunnan päällikkö, kenraaliluutnantti Erik Heinrichs kutsui Puroman luokseen.

”Eversti Puroma lähtee sitten huomenna Lappiin 12. prikaatin komentajaksi.”

”Pitäisi vähän järjestellä kotiasioitakin”, Puroma vastasi.

”Hyvä on, lähdette ylihuomenna”, Heinrichs päätti.

”Ja niin minä lähdin”, Puroma kertoi.

 

Jatkosota alkoi kesäkuun 25. päivänä. Jääkärieversti Albert Puroman komennossa oli eriskummallinen joukko, 12. prikaatista muodostettu jalkaväkirykmentti 12. Tämän jänkäjääkäreinä tunnetun rykmentin ensimmäinen ja toinen pataljoona koostuivat Koilliskairan nuorista asevelvollisista. Talvisodan veteraanit, Lapin jätkät, taistelivat kolmannessa pataljoonassa, jota sanottiin Sallan pataljoonaksi.

Kesäkuun lopulla rykmentin pääosa on Hautakylän kansakoululla Sallasta Kuusamoon johtavan maantien varrella. Eversti Puroma karauttaa ratsullaan paikalle. Useimmat miehet näkevät komentajansa ensimmäistä kertaa. Eversti puhuu miehilleen.

”Nyt mennään ja jotkut eivät retkeltämme palaa. Mutta kansamme nykyisyyden ja tulevaisuuden vuoksi matkamme on välttämätön.”

”Emme ole yksin lähdössä. Koko rintaman leveydeltä Mustaltamereltä Jäämerelle hyökkäysjoukot painavat itään. Saksalaiset rynnistävät ja pistävät ryssää matalaksi.”

Sanoi Puroma, pani kypärän päähänsä ja ratsasti neljännelle sotapolulleen. Jänkäjääkärit oli asetettu maailmanpolitiikan pelikentälle.

Puheessaan Puroma käytti kivääristä sanaa reikärauta. Siitä lähtien hän oli miehilleen Reikärauta-Puroma.

”Heidän veroisiaan korpitaistelijoita saa hakea”, Puroma kertoi.

Puroma joukkoineen lähti korpivaellukselle kohti Tuntsajokea. Tavoite saavutettiin kahakoiden ja rajujen taistelujen jälkeen. Kun saksalaisten joukkojen eteneminen pysähtyi Vienan korpeen, suomalaiset joutuivat vetäytymään.

Eversti Puroma siirrettiin vuoden 1941 lokakuussa Kiestingin suunnalle, jossa marraskuun 1. päivänä alkoi suuri läpimurtotaistelu.

Seuraavan vuoden huhtikuussa venäläiset tekivät rajun vastahyökkäyksen, jolloin kenraalimajuri Väinö Palojärven divisioona J ja kenraalimajuri Karl-Maria Demelhuberin SS-divisioona Nord joutuivat lähes mottiin. Puroman jänkäjääkäreiden onnistui palauttaa tilanne kutakuinkin ennalleen kesäkuun alkuun mennessä.

 

Puromasta tehtiin Mannerheim-ristin ritari lokakuussa. Esityksen oli toukokuussa tehnyt kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo.

”Hän on kerran toisensa jälkeen taidollaan ja neuvokkuudellaan vaikuttanut ratkaisevasti käynnissä olevan operaation lopputulokseen”, Siilasvuo perusteli esitystään.

”Hyökkäyksessä Sallan suunnalla hän rykmentteineen suoritti laajan ja vaikean kiertoliikkeen tiettömän korven kautta vihollisen selustaan ratkaisten sillä operaation.”

”Marraskuun läpimurtotaisteluissa Kiestingin suunnalla hän rykmentteineen suoritti vahvasti varustetun vihollisaseman läpimurron sekä nopeasti edeten katkaisi vihollisen jälkiyhteydet. Sen jälkeen hän viisi vuorokautta yhtämittaisesti joukkojaan avoimilla sivustoillaan taitavasti käyttäen torjui vihollisen raivokkaat kevennyshyökkäykset tuottaen sille erittäin suuret tappiot.”

”Lohivaaran valtaustaistelussa marraskuussa 1941 hänen taitavan johtonsa ansiosta tuhottiin täydellisesti kokonainen vihollispataljoona omien tappioiden jäädessä aivan mitättömiksi.”

”Toukokuun 5. päivänä hänet irrotettiin lohkoltaan ja määrättiin taisteluosaston komentajaksi. Tällä varsin kirjavasti kokoonpannulla osastolla hän rohkeasti eteni erittäin vaikean maaston kautta vihollisen hallussa olevan maaston läpi hänelle määrättyyn tavoitteeseen sulkien sen ja mahdollistaen siten seuraavana päivänä vihollisrykmentin ja hiihtoprikaatin tuhon.”

”Toimien koko ajan vihollisen hallussa olevalla alueella hän yksin komentopaikallaan sen henkilöstöllä joutui torjumaan erään vihollispataljoonan hyökkäyksen tuhoten pataljoonan päävoimat.”

Jänkäjääkärit marssitettiin Karhumäen suunnalle vuoden 1943 keväällä. Seuraavan vuoden tammikuussa eversti Puroma sai uuden tehtävän. Hänet määrättiin kenraalimajuri Ruben Laguksen panssaridivisioonaan kuuluvan jääkäriprikaatin komentajaksi.

 

Vuoden 1944 kesän ratkaisutaistelut alkoivat kesäkuun 9. päivänä. Eversti Albert Puroma oli lomalla, kuten myös monet muutkin panssaridivisioonan miehet. He olivat kylvötöissä, lomilla ja kursseilla. Myös patteristojen telavetäjiä käytettiin kylvötöihin. Panssaridivisioona, jota sanottiin Marskin nyrkiksi, oli kaukana linjojen takana.

Suomi oli yllätetty siitä huolimatta, että etulinjan miehet ja päämajan tiedustelu hyvin tiesivät odotettavissa olevasta suurhyökkäyksestä. Päämaja ja neljännen armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Taavetti Pappa Laatikainen uskoivat hyökkäyksen tulevan myöhemmin kesällä.

Kesäkuun 10. päivän iltaan mennessä vihollinen oli edennyt parikymmentä kilometriä Viipurin suuntaan. Jääkäriprikaati alistettiin Laatikaiselle ja sai käskyn vastahyökkäykseen Kivennavan-Jäppilän tien suunnassa. Prikaati hyökkäsi jääkäripataljoona 5:n komentajan, everstiluutnantti Erik Sandströmin johdolla Polviselällä seuraavana aamuna kello kymmenen.

Iltapäivällä Puroma ehti rintamalle. Jääkäriprikaati jouduttiin irrottamaan. Se oli lähinnä tykistötuen ja panssarintorjunta-aseiden puuttumisen vuoksi menettänyt lähes joka kymmenennen miehensä, yli kaksisataa sotilasta, joista kaatuneina kaksi upseeria, viisi aliupseeria ja kuusitoista miestä. Venäläiset olivat VT-asemassa.

Päivän aikana tehtiin ihmeitä, majuri Into Tuorin miehet tuhosivat seitsemäntoista vihollisen panssarivaunua.

Kesäkuun 12. päivänä Puroman komentopaikalla järjestettiin koulutustilaisuus. Miehet saivat tutustua panssarinyrkkeihin ja panssarikauhuihin. Ne olivat tulleet maahan jo huhtikuun puolivälissä, mutta pidetty “viholliselta piilossa” ylemmissä portaissa.

 

Koulutustilaisuuden jälkeen muodostettiin yli kolmentuhannen miehen vahvuinen taisteluosasto Puroma. Osasto sai 14. päivän iltapäivällä käskyn neljän patteriston tulituen ja rynnäkkötykkien avulla vallata takaisin VT-asema Kuuterselässä, jossa kenraalimajuri Aaro Pajarin 3. divisioona oli pulassa. Siitä tuli verisin suo­malaisten koskaan käymä taistelu.

”Taistelun meteli oli korvia huumaava”, Erkki Käkelä kertoo kirjassaan Ruben Lagus, panssarikenraali. ”Nuoria jääkäreitä ei tarvinnut patistella. Laakuksen verikoirat vähät välittivät vihollisen kaiutinpropagandasta, jolla yritettiin saada heidät antautumaan.”

Taisteluosasto Puroma tuotti kenraaliluuntantti Ivan Alferovin 109. armeijakunnalle Kuuterselän taisteluissa neljänkymmenen panssarivaunun ja useiden tuhansien miesten tappiot. Kenraaliluutnantti Stepan Rybaltšenkon johtaman 13. ilma-armeijan 49 lentokonetta pudotettiin. Suomalaiset menettivät kaatuneina 91, haavoittuneina 437 ja kadonneina 83 sotilasta, yhteensä yli kuusisataa miestä.

Puroman joukot eivät kuitenkaan enää kyenneet valtaamaan takaisin menetettyä linjaa, vaikka kaksi jääkäripataljoonaa, JP 2 ja JP 4, osittain pääsivätkin VT-asemaan. Taisteluosasto irtautui seuraavana päivänä. Syy irtautumiseen ei ollut Puroman miesten tehottomuus vaan se, että venäläinen oli sivustoilla päässyt etenemään.

 

Viipuri menetettiin kesäkuun 20. päivänä. Edessä olivat Tali-Ihantalan suurtaistelut. Kesäkuun 25. päivänä venäläiset aloittivat ankaran tykistövalmistelun Viipurin itäpuolisessa maastossa Talissa. Perässä seurasivat vahvat panssarivoimat ja maataistelukoneiden tukema jalkaväki. Kahdessa päivässä venäläiset olivat suomalaisten asemissa.

Suomalaisjoukot ryhmittäytyivät vastahyökkäykseen, joka alkoi kesäkuun 27. päivänä. Hyökkäys alkoi menestyksekkäästi, taisteluosasto Puroman ja rajajääkäreiden toimesta oli syntyä kymmenentuhannen punasotilaan jättiläismotti. Saarrostuspussin suu oli vain kahden kilometrin levyinen.  Mutta joukkoja oli liian vähän.

Kesäkuun 29. päivänä rintamalinjaa oikaistiin tuntuvasti. Suomalaiset vetäytyivät viimeiselle puolustusasemalleen, joka piti sodan loppuun.

Mutta vielä oli Vuosalmi, jossa vihollisen 115. armeijakunta ylitti Vuoksen 9. päivänä heinäkuuta. Taisteluryhmä Puroma lähti toivottomaan vastahyökkäykseen heinäkuun 11. päivänä kello kaksi aamulla.  Taistelut jatkuivat kiivaina heinäkuun 19. päivään asti. Eversti Puroman jääkäriprikaati koki Vuosalmella panssaridivisioonan suurimmat menetykset. Taisteluun lähdettäessä prikaatissa oli 3 335 miestä. Tappiot olivat 1 435 sotilasta.

Mutta vihollinen pysäytettiin.

 

Kun 6. divisioonan komentaja, kenraalimajuri Einar Vihma elokuun 5. päivänä kaatui Ihantalassa, eversti Puroma nimitettiin Vihman tilalle divisioonan komentajaksi. Sota Neuvostoliittoa vastaan loppui ja Lapin sota saksalaisia vastaan alkoi. Puroman divisioona hyökkäsi panssaridivisioonan kanssa Puolangan ja Ranuan kautta Rovaniemelle.

Marraskuun puolivälistä Puroma toimi ryhmä Puroman komentajana. Ryhmä taisteli vielä vuoden 1945 keväällä Käsivarressa.

Lapin sodan jälkeen Puroma siirtyi taistelukoulun johtajaksi. Hänet ylennettiin kenraalimajuriksi vuonna 1946. Vuosina 1946−1949 hän toimi pääesikunnan komentoesikunnan päällikkönä ja vuodesta 1949 rajavartiostojen päällikkönä.

Puroma nouti yhdessä kenraalimajuri Kustaa Tapolan kanssa marsalkka Gustaf Mannerheimin ruumiin Sveitsistä tammikuun viimeisenä päivänä vuonna 1951. Puroma oli muiden kenraalien joukossa laskiaissunnuntaina helmikuun 4. päivänä kantamassa marsalkan arkkua Suurkirkosta tykkilavetille.

Kenraaliluutnantiksi Puroma ylennettiin vuonna 1953. Eläkkeelle hän siirtyi vuonna 1956. Leppoisana miehenä tunnettu Puroma osallistui aktiivisesti Jääkäriliiton toimintaan. Hän oli liiton viimeinen puheenjohtaja.

 

Esimiehistään Puroma arvostaa etenkin kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuota ja kenraalimajuri Ruben Lagusta.

”He olivat todellisia sotapäälliköitä”, Puroma kertoi. ”Mitä kriittisempi tilanne oli, sitä rauhallisempina ja määrätietoisempina he johtivat operaatioita.”

”He rohkaisivat ja tukivat rintamakomentajaa kannustaen tätä yhä parempiin saavutuksiin. Vastoinkäymisetkin he ymmärsivät, eihän kaikki voi sujua suunnitelmien mukaisesti. Yhteistuumin sitten keksittiin vastalääkkeet vihollisen nujertamiseksi. Silloin sai alainenkin sanoa reilusti oman mielipiteensä. Mutta yleensä nämä herrat osasivat valita juuri oikean taistelutavan omastakin takaa.”

Saksan jääkäri, kenraaliluutnantti ja Mannerheim-ristin ritari Albert Puroma kuoli huhtikuun 8. päivänä vuonna 1987. Hänet on haudattu Kaartin hautausmaalle Helsinkiin.

 

Oikea suomalainen jääkäri

 

Reservin vänrikki Johannes Virolainen toimi talvisodan aikana Puroman alaisuudessa toisen armeijakunnan esikunnassa Viipurissa.

”Hän ol silloin everstiluutnantti, tämä Albert Puroma, ja hänell ol tehtäväksi annettu Karjalan kannaksen evakuoinnin johtaminen sotilasviranomaisena”, Virolainen kertoi. ”Siinä ol sitten kansanhuoltoministeriön Viipurin piiritoimisto, jonka päällikkönä mie olin ja miut alistettiin Puromalle.”

Puroma on maininnut, että hän toimi siellä sotapäällikkönä, huoltokomentajana, liikennepäällikkönä ja ylimpänä evakuoijana?

”Kyllä, hänell ol suuri valta ja hän ol erittäin miellyttävä mies. Hän ol rauhallinen mies. 26. päivä joulukuuta alko se aavetykki sieltä Perkjärveltä ampumaan Viipuria. Puroman toimisto ol toisessa kerroksessa pienessä puutalossa. Hänell ol sellaiset paksut villasukat ja aamutohvelit ja pieni upseerin takki napit auki. Hän sanoi että en minä mihinkään suojaan mene että ei ne ryssät osaa tänne ampua. Ei ne tänne tarkkaa. Hänell ol tavattoman hyvät hermot.”

”Hän ol jääkäri ja hän ol harkitsevainen ja rauhallinen. Mie en koskaan nähnyt hänen hermostuvan.”

 

Virolainen tapasi Puroman useaan kertaan ollessaan myöhemmin sisäministerinä. Puroma oli tuolloin rajavartiostojen komentaja.

”Vaikka mie olin niin paljon nuorempi me kyllä ystävystyttiin hänen kanssaan. Mie arvostan häntä erittäin suuresti hyvänä suomalaisena isänmaallisena sotilaana, rauhallisena ja taitavana − ja rohkeana.”

Miten Puroma arvioi jälkikäteen talvi- ja jatkosotaa?

”Hän vain sanoi, ett jos meillä olisi ollut enemmän aseistusta niin ehkä olisimme pärjänneet vielä pitempään, nimenomaan talvisodassa, jossa aseistus oli niin huonoa ja tykistö varsinkin, jota ei voinut käyttää paljo ollenkaan.”

”Albert Puroma oli minusta kansanomainen, vapaa, hänessä ei ollut mitään sellaista sotilaallista jäykkyyttä. Hän ol oikea suomalainen jääkäri, suomalainen upseeri, joka ymmärsi kyllä kansaa erittäin hyvin.”

 

Teksti: Robert Brantberg 1997, 2009

 

Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

Sivukartta

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat