Ehrnrooth
Jalkaväenkenraali ja Mannerheim-ristin ritari
Adolf Erik Ehrnroothin elämäkerta
288 sivua ja kuvaliite
Kansi: Terhi Lehtolainen
Gummerus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2002
ISBN 952-5170-25-X
Suomen
tietokirjailijat ry:n tuella
Katso myös:
Adolf Ehrnroothin
pienoiselämäkerta
Luku 1
Puna-armeijan tykit moukaroivat ankarasti Suomen vetäytyviä joukkoja Karjalan kannaksella tiistaina
kesäkuun 20. päivänä vuonna 1944. Suomalaiset ovat verisesti taistellen
vetäytyneet venäläisten murskaavan ylivoiman alta viimeiselle
puolustuslinjalleen, Viipurista Kuparsaaren kautta Taipaleelle johtavalle
VKT-asemalle.
Tuosta päivästä tulee synkkä luku Suomen sotahistoriaan. Puna-armeijan
panssarit vyöryvät päivän kestäneiden taistelujen jälkeen Viipuriin, jota
eversti Armas
Kemppi, Jalkaväkirykmentti 7:n entinen komentaja, on
yrittänyt puolustaa aivan liian pienellä joukolla. Vänrikki Eelis Mäkinen laskee Suomen lipun
Pyhän Olavin tornista kello 16.55. Viipuri on menetetty.
Äyräpäässä ja Vuosalmella
tuon synkän päivän ilta on kuitenkin rauhallinen, suomalaisten tykistö ja
kranaatinheittimistö ovat toimittaneet periviholliselleen kunnon vastaiskun.
Jalkaväkirykmentti 7:n komentopaikka on Paavilaisen talossa Lampelassa,
vuolaana virtaavan Vuoksen pohjoispuolella, kahden ja puolen kilometrin päässä
joen rannasta.
Vasta 39-vuotiaan komentajan, everstiluutnantti Adolf Ehrnroothin, kenttäpuhelin pirahtaa. Langan toisessa päässä
on vastarannalla olevan Äyräpään sillanpääaseman jämäkkä pataljoonankomentaja,
kapteeni Aimo Raassina.
– Herra everstiluutnantti, täällä on hieman vaikeat paikat, Raassina
aloittaa varovasti. – Miehet uhkaavat jättää asemansa. Nyt olisi komentajan
paras tulla tänne.
Ehrnrooth kimmastuu, ei tällaista voi tapahtua maineikkaassa Tyrjän rykmentissä,
olkoonkin, että kovasti harvenneet joukot ovat väsyneitä Siiranmäen kuluttavien
torjuntataistelujen jälkeen.
– Mitä tämä oikein on, mistä on kysymys?
– Miehet sanovat, että tämä on huono ja epäedullinen asema, ettei tässä voi
kukaan taistella.
Ehrnrooth
miettii vaihtoehtoja. Hänellä on omat
käskynsä kenraalimajuri Armas-Eino Martolalta, 2. divisioonan komentajalta.
Äyräpäänharju kuuluu pääpuolustuslinjaan, josta ei ole lupa luopua. Harju
on parikymmentä metriä korkeammalla kuin Vuosalmen puoleinen vastaranta. Jos
venäläiset saisivat harjun haltuunsa, he voisivat esteettä tähystää ja ampua
tykistöllään vastarannalle parhaillaan ryhmittäytyviä suomalaisjoukkoja.
Everstiluutnantti Ehrnrooth voisi siis lähettää kapteeni Raassinalle
kirjallisen käskyn, jossa hän määrää pitämään asemat. Tinkimättömänä upseerina
Raassina täyttäisi käskyn ja Ehrnrooth saisi jatkaa kipeästi kaipaamaansa
lepoa. Siiranmäellä hän oli valvonut neljä vuorokautta yhteen menoon. Mutta
vastuun pakoilu ei sovi komentajan luonteelle.
– Tulen sinne heti, Ehrnrooth sanoo.
Ehrnrooth menee Vuoksen rantaan ja mietteissään oleva komentaja viedään
syöksyveneellä neljänsadan metrin
päähän vastarannalle. Martolan divisioonalla on erittäin vaikea tehtävä
Äyräpäässä ja Vuosalmella. Puolustusasemat ovat linnoittamatta, kuinkas muuten.
– Pahimmat virheet tehtiin laiminlyömällä lähes täysin VKT-aseman
linnoittaminen edes sen tärkeimmissä kohdissa, eversti ja sotakirjailija Matti Koskimaa sanoo. – Äyräpää ja
Vuosalmi kuuluivat aseman avainkohtiin. Kun sillanpää suunniteltiin
pidettäväksi, olisi se myös pitänyt linnoittaa vahvasti.
– Matalassa sillanpääasemassa oli pakko taistella jyrkän torjuvasti.
Tällainen taistelutapa vaatii tuekseen lujat linnoitteet, muuten omat tappiot
nousevat kohtuuttoman suuriksi. VKT-aseman linnoittamattomuus oli Päämajan
operatiivisen osaston ja linnoittamisesta vastaavan johdon virhe.
Linnoittamisen pääpaino oli lähes koko asemasotavaiheen ajan Itä-Karjalassa eikä
Karjalan kannaksella.
Laiminlyönnit olivat jo kostautuneet pääasemassa, ensimmäisessä
puolustuslinjassa, joka sekin oli osittain linnoittamatta vaikka siinä oli oltu
koko asemasota. Tosin Ehrnrooth ja Martola olivat omalla lohkolla tehneet
parhaansa. Myös toinen puolustuslinja, Vammelsuusta Taipaleelle kulkeva
VT-linja, oli ollut keskeneräinen. Ja nyt oltiin kolmannella ja samalla
viimeisellä linjalla. Takana avautui koko Etelä-Suomi.
Tyrjän rykmentin komentopaikka
Taisteluosasto Ehrnroothin komentaja kiipeää ylös kivisen harjun rinnettä. Kapteeni Raassinalla on
epäkiitollinen tehtävä, hänen on puolustettava Äyräpäänharjun vaikeinta kohtaa.
Etumaastossa on laajoja peltoaukeita, jotka ovat edullisia Puna-armeijan
panssarivaunuille. Puolustusaseman syvyys on vain parisataa metriä, pelivaraa
ei juuri ole.
Raassinan pataljoonan 7. komppania on asemissa Äyräpään kirkon raunioiden
ympärillä. Takana on Vuoksi ja edestä lähestyy vihollinen. Asemat ovat
matalahkolla kumpareella, etulinjan taistelijoiden kannalta hankalassa
paikassa. Miesten hermostuneisuutta lisää myös se, että vuolaana virtaavan
Vuoksen yli rakennettu ponttonisilta on purettu.
Uimataidottomille se on suorastaan kauhun paikka.
– Herra everstiluutnantti, viekää meidät pois täältä, eräs partainen ja
väsynyt sotamies sanoo. – Kukaan ei voi taistella täällä. Mutta toisella
puolella jokea otetaan varmasti vihollinen vastaan.
Ehrnrooth kiertelee ja katselee paikkoja. Hän tekee päätöksensä.
Ehrnrooth komentaa jokaisesta ryhmästä yhden miehen puhutteluun. Hän selvittää miehille, miksi on tärkeä
taistella näin hankalassa paikassa. Vihollista ei saa juuri nyt päästää virran
yli.
– Me olemme äsken tulleet näihin asemiin, Ehrnrooth sanoo sotilailleen. –
Tuolla Vuoksen takana ei vielä ole valmista. Ei ole edes kunnolla ehditty
tiedustelemaan, missä hyökkäys otetaan vastaan.
– Nyt on tarkoituksena saada pieni hengähdystauko, jotta voidaan
suunnitella asemat, ja vielä parempi, jos meillä olisi aikaa niitä rakentaakin.
Tämä on hallitseva harjanne, mistä on hyvä ampuma-ala ja missä vihollinen
voidaan pysäyttää.
Tyrjän rykmentin komentaja tuntee henkilökohtaisesti lähes kaikki
taistelijansa jo asemasodan ajoilta. He ymmärtävät väsyneinäkin selkeitä
perusteluja.
– Kyllä me siinä tapauksessa jäämme, joku ilmoittaa. Väsyneet miehet
katselevat toisiaan, nyökkäävät. Tilanne laukeaa.
Ehrnrooth ei uhkaile miehiään nähdessään, että tilanne on vakava. Sen
sijaan hän kertoo porukalle missä mennään ja miksi.
– Komentajamme vakuutti, ettei hän jätä meitä, kersantti Pentti Ohmeroluoma sanoo. – Olimme
varmoja, että Aatu pitää sanansa, kuten hän aina pitikin.
Samana päivänä Ehrnrooth
oli antanut päiväkäskyn taisteluosastolleen, vahvennetulle Jalkaväkirykmentti
7:lle. Käsky oli luettu jokaiselle sotilaalle ja sen jälkeen poltettu.
– Tyrjän rykmentin sotilaat! Ehrnrooth aloitti. – Viivytystaistelumme on
päättynyt. Viime yönä alkoi puolustustaistelumme Vuoksen linjalla.
– Rykmenttimme on saanut osalleen tämän linjan kenties vaikeimman lohkon,
Vuosalmen ja Äyräpään. Luotan siihen, että sama peloton uhrivalmius, jonka
voimalla löimme Lampijärvellä, Hartoisissa ja Siiranmäellä hyökänneet
vihollisdivisioonat ja panssariprikaatin, lujittaa Harju- ja Saarilohkon
puolustuksen murtumattomaksi. Näistä asemista emme peräydy muuten kuin
ylipäällikkömme käskystä.
Mutta Adolf Ehrnrooth osaa
tarvittaessa myös käyttää tiukkaa kieltä.
– Olen kuitenkin toistuvasti pannut merkille, että joskin sotilaistani
suurin enemmistö ja parhaimmisto täyttää taistelun aikana tinkimättä
velvollisuutensa, tykistökeskitysten ja hyökkäysten pelottamina harhailee
takamaastossa miehiä ja miesryhmiä jotka ovat syyllistyneet raskaaseen
häpeärikokseen, taistelusta karkaamiseen.
– Tähän asti olen, viivytystaistelun vaikeudet huomioon ottaen, suhtautunut
tällaisiin sotilaskarkureihin lievästi. Tästä alkaen järkähtämättömän
puolustustaistelun hengen mukaisesti, tulen saattamaan jokaisen sotilaan, joka
taistelun aikana tai sen jälkeen tavataan aiheettomasti poissa vartiopaikaltaan
tai hänelle määrätystä tehtävästä, täyteen vastuuseen rikoksestaan.
– Varoitan ketään, joukkoa tai yksityistä, johtajaa tai rivimiestä,
kuvittelemasta, että hänen edesottamuksiaan enää katsottaisiin sormien läpi.
Isänmaamme kestää paremmin leikkauksen, jolla se vapautetaan sotilasvalansa
rikkoneista pelkureista, kuin tappion, johon armeijan kurittomuus johtaisi.
– Sotilaat! Pysykää lujina ja rohkaiskaamme niitä, jotka ovat luonnostaan
heikompia. Mieluummin sotilaan kuolema taistelukentällä kuin elinkautinen orjuus pakkotyöleireillä. Kestäkäämme
tietoisina, että Vuosalmen ja Äyräpäänharjun jokaisessa pesäkkeessä ratkaistaan ehkä jo lähipäivinä kysymys
Suomen kansan elämästä tai kuolemasta.
Päiväkäsky veti miehet hiljaisiksi. Nyt oltiin tosipaikan edessä, mutta
periksi ei annettaisi.
Ehrnrooth selosti myöhemmin kirjailija Martti Sinermalle
menettelyään Äyräpään sillanpääasemassa tuona ensimmäisen taistelupäivän
iltana.
– Se oli käskyn perustelua, joka ei silloin voimassa olleiden oppien mukaan
olisi tullut kuuloonkaan, Ehrnrooth sanoo.
– Kadetti tai nuori upseeri ei olisi saanut sellaista tehdä. Se katsottiin
heikon johtajan ominaisuudeksi. Käskyn täytyi olla lyhyt ja tiukka, ei muuta.
Mutta suomalaista sotilasta ei Ehrnroothin mukaan tylsä käsky tyydytä.
Taistelija haluaa ajattelevana ja hyvin itsenäisenä miehenä tietää, mitkä ovat
ne syyt, joiden vuoksi johtajat vaativat
häneltä käskyn edellyttämiä, joskus jopa mahdottomilta tuntuvia
suorituksia.
– Kun hän ymmärsi ja hyväksyi sisimmissään ne, niin asia oli selvä. Hän
taisteli kuin vimmattu tukikohdassaan, poterossaan ja jopa epäedullisissa
olosuhteissakin. Muussa tapauksessa hän ajatteli, että kyllä tästä ihan pian
lähdetään.
– Toivon, että tämä on ymmärretty tämän päivän johtajakoulutuksessa.
Vihollinen aloitti hyökkäyksensä Äyräpään sillanpääasemaa vastaan seuraavana aamuna, keskiviikkona, kello
viisi tykistön tulivalmistelun jälkeen sillanpään oikealla siivellä. Hyökkäys
tyrehtyi Suomen tykistön ja kranaatinheittimistön sulkutuleen, joka aiheutti
viholliselle raskaita tappioita.
Samana iltana kello 21.40 vihollisen raketinheittimistö ampui suomalaisten
asemiin kaksi tuliryöppyä. Stalinin urkujen jälkeen voimakas punatykistö
aloitti kiivaan tulivalmistelun. Vihollinen hyökkäsi yöllä useita kertoja
suomalaisten asemia vastaan, aina tykistövalmistelun jälkeen. Ehrnroothin
joukot torjuivat itsepäisesti kaikki hyökkäykset.
Kesäkuun 22. päivän aamu kului suhteellisen rauhallisesti, vihollinen veti
henkeä. Iltapäivällä venäläiset hyökkäsivät tykistön ja viiden panssarivaunun
tukemana, mutta suomalainen tykistö lähetti kranaattiryöpyn vihollisen
hyökkäysryhmitykseen, joka hajosi. Vihollinen irtautui savuverhon suojassa.
Venäläiset nostivat tähystyspallon parinsadan metrin korkeuteen
Pölläkkälän kohdalla Ehrnroothin lohkon vasemmalla laidalla. Pallossa oli
tulenjohtaja, jonka avulla vihollisen tuli kohdistui kiusallisen tarkasti
Jalkaväkirykmentti 7:n asemiin. Ehrnrooth ajatti raskaan kenttätykin
suorasuuntausasemiin Pölläkkälän sahateollisuusyhdyskunnan vastarannalle. Tykin
kranaatti osui palloon, joka putosi tulenjohtajineen kuin soihtu.
Puna-armeija yritti vielä yhtä hyökkäystä kello 17 yhtä huonoin tuloksin.
Venäläiset kaivautuivat tapansa mukaan suomalaisten asemien etumaastoon,
sen he osasivat. Tilanne rauhoittui toistaiseksi.
Perjantai 23. päivä kesäkuuta
oli juhannusaatto. Armeijankenraali Leonid
Govorovin suurhyökkäystä Karjalan kannaksella oli kestänyt kaksi
viikkoa. Viisi vihollisen panssarivaunua ja kaksi rynnäkkötykkiä tulitti
iltapäivällä suomalaisten asemia Äyräpään kirkon etelä- ja kaakkoispuolella.
Suomalaiset saivat osuman ainakin yhteen vaunuun.
Kello 16:n jälkeen vihollinen aloitti koko illan
kestävän hyökkäysten sarjan. Puna-armeija pani tuleen
pataljoonan kerrallaan, joukkojahan kenraali Govorovilla riitti. Ja Stalinin
käsky oli selkeä, Helsinkiin. Vuosalmi ei ollut edes välitavoite, mutta se oli
avain Etelä-Suomeen.
Suomalaiset torjuivat kuitenkin kaikki hyökkäykset, venäläiset pakenivat
usein sekasorron vallassa. Viimeinen hyökkäys kirkon maastossa tuli kello 20
aikaan, tykistön valmistelemana ja savuverhon suojaamana. Tämäkin hyökkäys
lyötiin takaisin.
Tuo juhannusaatto jäi monen taistelijan mieleen. Kuten
myös juhannus kolme vuotta sitten, jolloin jatkosota oli alkanut.
– Olin vartiossa Suokas-nimisen miehen kanssa, ryhmänjohtaja Keijo
Luukkanen sanoo. – Hän oli kotoisin Hyrsylän mutkasta ja osasi myös venäjää,
joten hän kertoi monesti, mitä ne vastapelurit huutelivat.
– Parin kolmen metrin päässä etuvarustuksen takana oli syvä potero, johon
mies mahtui pitkäkseen. Nukuimme siinä vuoron perään toisen pitäessä vartiota.
Illalla katselimme, kun vihollinen ajoi ison tankkinsa Äyräpään
asemarakennuksen suojaan. Tykin putki ja osa vaunua jäi näkyviin. Siitä vaunu
ampui joskus meidän asemiamme.
Tuli yö ja Luukkanen meni ensimmäisenä poteroon nukkumaan. Alkoi
vesisade, olihan juhannusaatto.
– Suokas oli jostain löytänyt peltilevyn, jonka hän oli laittanut poteron
päälle, Luukkanen sanoo. – Mutta se peitti vain pääpuolen.
Kun Suokas herätti vartioparinsa, Luukkanen oli vyötäisistä alaspäin
likomärkä.
– Uskotko, että tämä juhannusaatto ei unohdu koskaan, Suokas sanoi
Luukkaselle.
Ei unohtunut.
Yöllä vihollisella oli kova työ evakuoidessaan kaatuneitaan ja
haavoittuneitaan. Juhannuspäivä oli rauhallinen, mutta ratkaisevat taistelut Äyräpään
sillanpääasemasta olivat kuitenkin vasta alkamassa.
Äyräpäässä ja Vuoksen toisella
rannalla Vuosalmella taisteltiin kesäkuun lopussa ja heinäkuun
alussa Suomen kohtalosta. Tyrjän rykmentti hoiti vahvennuksineen tehtävänsä.
Suuri ansio tästä lankeaa Äyräpään taistelujen aikana everstiksi ylennetylle
Adolf Ehrnroothille.
– Varsinaisia suurtaisteluja olivat jatkosodan viimeiset Siiranmäet,
Äyräpäät, Vuosalmet, Ehrnrooth sanoo. – Niissä ei ollut kyse pikkukahakoista,
sinne pantiin kaikki likoon mitä käytettävissä oli, molemmin puolin.
Ehrnrooth valitsi näiden taistelujen aikana komentopaikkansa hyvin läheltä
etulinjaa ja lopuksi Vuosalmella itse etulinjassa.
– Ainoa tapa pitää asemat on se, että johtaja näyttäytyy ja on aina
tietoinen tilanteesta. Kaukana jossain komentokorsussa, eli johtokeskuksessa
kuten nyt sanotaan, hän on teknillisten viestivälineiden varassa. Mehän
tiedämme että vihollinen voi häiritä yhteyksiä ja siinä hirmuisessa
tykkitulessa kaikki tällaiset ammutaan hajalle. Pitää nähdä omin silmin ja
kuulla omin korvin. Ja sitä ei näe eikä kuule, jollei komentopaikka ole hyvin
lähellä.
– Komentopaikan pitää olla siellä missä painopiste on. Sillä painopiste, jossa päähyökkäys menee, on
ratkaisukohta. Jos taistelu sitten aaltoilee ja vihollinen lähestyy
komentopaikkaasi, jos sinä silloin jätät sen ja sanot, että “vihollinen on
liian lähellä, en voi johtaa enää, minun on siirryttävä taaksepäin”, niin
miehet näkevät sen perääntymisenä, pelkuruutena, Jos lähtee silloin, niin
perässä tullaan.
Pääasia on Ehrnroothin mukaan se, että joukossa
vallitsee aito, hyvä me-henki, oli se sitten komppania, pataljoona, rykmentti
tai vielä suurempi joukko.
– Älkää missään tapauksessa vetäytykö splendid isolationiin, loistavaan eristäytyneisyyteen, Ehrnrooth sanoo. –
Menkää joukkojenne pariin.
– Kun te näytätte, mitä te vaaditte, minkälainen te olette ihmisenä, niin
teidän otteenne joukosta paranee. Sitä minä harrastin.
Tällä tavalla luodaan Ehrnroothin mukaan aito me-henki, ei sitä luoda
siten, että johtajat istuvat komentokorsussa ja pelaavat omaa peliään kun
miehet ovat jossain muualla.
– Sanoin, että luotan rajattomasti teihin, luottakaa tekin minuun, en jätä
teitä pulaan.
Niinpä Ehrnroothilla oli Äyräpäässä tarvittaessa varaa käyttää kovaakin
kieltä saadakseen tuoreet täydennysjoukot pysymään tulihelvetissä.
– Kun te nyt menette etulinjaan, niin sieltä ei tulla takaisin muuten kuin
kaatuneena, haavoittuneena tai minun käskystäni.
Teksti: Robert Brantberg 2002