Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

 

 

Kansi%20-%20EhrnroothRobert Brantberg

 

Ehrnrooth

 

Jalkaväenkenraali ja Mannerheim-ristin ritari

Adolf Erik Ehrnroothin elämäkerta

 

288 sivua ja kuvaliite

Kansi: Terhi Lehtolainen

Gummerus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2002

ISBN 952-5170-25-X

 

Kustannusosakeyhtiö Revontuli

Suomen tietokirjailijat ry:n tuella

Pokkari 2009

 Katso myös:

Adolf Ehrnroothin pienoiselämäkerta

 

Luku 1

Äyräpää

Puna-armeijan tykit moukaroivat ankarasti Suomen vetäytyviä joukkoja Karjalan kannaksella tiistaina kesäkuun 20. päivänä vuon­na 1944. Suomalaiset ovat verisesti taistellen vetäytyneet venäläisten murskaavan ylivoiman alta viimeiselle puolustuslinjalleen, Viipurista Kuparsaaren kautta Taipaleelle johtavalle VKT-asemalle.

Tuosta päivästä tulee synkkä luku Suomen sotahistoriaan. Puna-armeijan panssarit vyöryvät päivän kestäneiden taistelujen jälkeen Viipuriin, jota eversti Armas Kemppi, Jalkaväkirykmentti 7:n entinen komentaja, on yrittänyt puolustaa aivan liian pienellä joukolla. Vänrikki Eelis Mäkinen laskee Suomen lipun Pyhän Olavin tornista kello 16.55. Viipuri on menetetty.

 Äyräpäässä ja Vuosalmella tuon synkän päivän ilta on kuitenkin rauhallinen, suomalaisten tykistö ja kranaatinheittimistö ovat toimittaneet periviholliselleen kunnon vastaiskun. Jalkaväkirykmentti 7:n komentopaikka on Paavilaisen talossa Lampelassa, vuolaana virtaavan Vuoksen pohjoispuolella, kahden ja puolen kilometrin päässä joen rannasta.

Vasta 39-vuo­tiaan komentajan, everstiluutnantti Adolf Ehrnroothin, kenttäpuhelin pirahtaa. Langan toisessa päässä on vastarannalla olevan Äyräpään sillanpääaseman jämäkkä pataljoonankomentaja, kapteeni Aimo Raassina.

– Herra everstiluutnantti, täällä on hieman vaikeat paikat, Raassina aloittaa varovasti. – Miehet uhkaavat jättää asemansa. Nyt olisi komentajan paras tulla tänne.

Ehrnrooth kimmastuu, ei tällaista voi tapahtua maineikkaassa Tyrjän rykmentissä, olkoonkin, että kovasti harvenneet joukot ovat väsyneitä Siiranmäen kuluttavien torjuntataistelujen jälkeen.

– Mitä tämä oikein on, mistä on kysymys?

– Miehet sanovat, että tämä on huono ja epäedullinen asema, ettei tässä voi kukaan taistella.

 Ehrnrooth miettii vaihtoehtoja. Hänellä on omat käskynsä kenraalimajuri Armas-Eino Martolalta, 2. divisioonan komentajalta. Äyräpäänharju kuuluu pääpuolustuslinjaan, josta ei ole lupa luopua. Harju on parikymmentä metriä korkeammalla kuin Vuosalmen puoleinen vastaranta. Jos venäläiset saisivat harjun haltuunsa, he voisivat esteettä tähystää ja ampua tykistöllään vastarannalle parhaillaan ryhmittäytyviä suomalaisjoukkoja.

Everstiluutnantti Ehrnrooth voisi siis lähettää kapteeni Raassinalle kirjallisen käskyn, jossa hän määrää pitämään asemat. Tinkimättömänä upseerina Raassina täyttäisi käskyn ja Ehrnrooth saisi jatkaa kipeästi kaipaamaansa lepoa. Siiranmäellä hän oli valvonut neljä vuorokautta yhteen menoon. Mutta vastuun pakoilu ei sovi komentajan luonteelle.

– Tulen sinne heti, Ehrnrooth sanoo.

Ehrnrooth menee Vuoksen rantaan ja mietteissään oleva komentaja viedään syöksyveneellä neljänsadan metrin päähän vastarannalle. Martolan divisioonalla on erittäin vaikea tehtävä Äyräpäässä ja Vuosalmella. Puolustusasemat ovat linnoittamatta, kuinkas muuten.

– Pahimmat virheet tehtiin laiminlyömällä lähes täysin VKT-aseman linnoittaminen edes sen tärkeimmissä kohdissa, eversti ja sotakirjailija Matti Koskimaa sanoo. – Äyräpää ja Vuosalmi kuuluivat aseman avainkohtiin. Kun sillanpää suunniteltiin pidettäväksi, olisi se myös pitänyt linnoittaa vahvasti.

– Matalassa sillanpääasemassa oli pakko taistella jyrkän torjuvasti. Tällainen taistelutapa vaatii tuekseen lujat linnoitteet, muuten omat tappiot nousevat kohtuuttoman suuriksi. VKT-aseman linnoittamattomuus oli Päämajan operatiivisen osaston ja linnoittamisesta vastaavan johdon virhe. Linnoittamisen pääpaino oli lähes koko asemasotavaiheen ajan Itä-Karjalassa eikä Karjalan kannaksella.

Laiminlyönnit olivat jo kostautuneet pääasemassa, ensimmäisessä puolustuslinjassa, joka sekin oli osittain linnoittamatta vaikka siinä oli oltu koko asemasota. Tosin Ehrnrooth ja Martola olivat omalla lohkolla tehneet parhaansa. Myös toinen puolustuslinja, Vammelsuusta Taipaleelle kulkeva VT-linja, oli ollut keskeneräinen. Ja nyt oltiin kolmannella ja samalla viimeisellä linjalla. Takana avautui koko Etelä-Suomi.

 163251
Tyrjän rykmentin komentopaikka

Taisteluosasto Ehrnroothin komentaja kiipeää ylös kivisen harjun rinnettä. Kapteeni Raassinalla on epäkiitollinen tehtävä, hänen on puolustettava Äyräpäänharjun vaikeinta kohtaa. Etumaastossa on laajoja peltoaukeita, jotka ovat edullisia Puna-armeijan panssarivaunuille. Puolustusaseman syvyys on vain parisataa metriä, pelivaraa ei juuri ole.

Raassinan pataljoonan 7. komppania on asemissa Äyräpään kirkon raunioiden ympärillä. Takana on Vuoksi ja edestä lähestyy vihollinen. Asemat ovat matalahkolla kumpareella, etulinjan taistelijoiden kannalta hankalassa paikassa. Miesten hermostuneisuutta lisää myös se, että vuolaana virtaavan Vuoksen yli rakennettu ponttonisilta on purettu.

Uimataidottomille se on suorastaan kauhun paikka.

– Herra everstiluutnantti, viekää meidät pois täältä, eräs partainen ja väsynyt sotamies sanoo. – Kukaan ei voi taistella täällä. Mutta toisella puolella jokea otetaan varmasti vihollinen vastaan.

Ehrnrooth kiertelee ja katselee paikkoja. Hän tekee päätöksensä.

Ehrnrooth komentaa jokaisesta ryhmästä yhden miehen puhutteluun. Hän selvittää miehille, miksi on tärkeä taistella näin hankalassa paikassa. Vihollista ei saa juuri nyt päästää virran yli.

– Me olemme äsken tulleet näihin asemiin, Ehrnrooth sanoo sotilailleen. – Tuolla Vuoksen takana ei vielä ole valmista. Ei ole edes kunnolla ehditty tiedustelemaan, missä hyökkäys otetaan vastaan.

– Nyt on tarkoituksena saada pieni hengähdystauko, jotta voidaan suunnitella asemat, ja vielä parempi, jos meillä olisi aikaa niitä rakentaakin. Tämä on hallitseva harjanne, mistä on hyvä ampuma-ala ja missä vihollinen voidaan pysäyttää.

 Tyrjän rykmentin komentaja tuntee henkilökohtaisesti lähes kaikki taistelijansa jo asemasodan ajoilta. He ymmärtävät väsyneinäkin selkeitä perusteluja.

– Kyllä me siinä tapauksessa jäämme, joku ilmoittaa. Väsyneet miehet katselevat toisiaan, nyökkäävät. Tilanne laukeaa.

Ehrnrooth ei uhkaile miehiään nähdessään, että tilanne on vakava. Sen sijaan hän kertoo porukalle missä mennään ja miksi.

– Komentajamme vakuutti, ettei hän jätä meitä, kersantti Pentti Ohmeroluoma sanoo. – Olimme varmoja, että Aatu pitää sanansa, kuten hän aina pitikin.

 Samana päivänä Ehrnrooth oli antanut päiväkäskyn taisteluosastolleen, vahvennetulle Jalkaväkirykmentti 7:lle. Käsky oli luettu jokaiselle sotilaalle ja sen jälkeen poltettu.

– Tyrjän rykmentin sotilaat! Ehrnrooth aloitti. – Viivytystaistelumme on päättynyt. Viime yönä alkoi puolustustaistelumme Vuoksen linjalla.

– Rykmenttimme on saanut osalleen tämän linjan kenties vaikeimman lohkon, Vuosalmen ja Äyräpään. Luotan siihen, että sama peloton uhrivalmius, jonka voimalla löimme Lampijärvellä, Hartoisissa ja Siiranmäellä hyökänneet vihollisdivisioonat ja panssariprikaatin, lujittaa Harju- ja Saarilohkon puolustuksen murtumattomaksi. Näistä asemista emme peräydy muuten kuin ylipäällikkömme käskystä.

 Mutta Adolf Ehrnrooth osaa tarvittaessa myös käyttää tiukkaa kieltä.

– Olen kuitenkin toistuvasti pannut merkille, että joskin sotilaistani suurin enemmistö ja parhaimmisto täyttää taistelun aikana tinkimättä velvollisuutensa, tykistökeskitysten ja hyökkäysten pelottamina harhailee takamaastossa miehiä ja miesryhmiä jotka ovat syyllistyneet raskaaseen häpeärikokseen, taistelusta karkaamiseen.

– Tähän asti olen, viivytystaistelun vaikeudet huomioon ottaen, suhtautunut tällaisiin sotilaskarkureihin lievästi. Tästä alkaen järkähtämättömän puolustustaistelun hengen mukaisesti, tulen saattamaan jokaisen sotilaan, joka taistelun aikana tai sen jälkeen tavataan aiheettomasti poissa vartiopaikaltaan tai hänelle määrätystä tehtävästä, täyteen vastuuseen rikoksestaan.

 – Varoitan ketään, joukkoa tai yksityistä, johtajaa tai rivimiestä, kuvittelemasta, että hänen edesottamuksiaan enää katsottaisiin sormien läpi. Isänmaamme kestää paremmin leikkauksen, jolla se vapautetaan sotilasvalansa rikkoneista pelkureista, kuin tappion, johon armeijan kurittomuus johtaisi.

– Sotilaat! Pysykää lujina ja rohkaiskaamme niitä, jotka ovat luonnostaan heikompia. Mieluummin sotilaan kuolema taistelukentällä kuin elinkautinen orjuus pakkotyöleireillä. Kestäkäämme tietoisina, että Vuosalmen ja Äyräpäänharjun jokaisessa pesäkkeessä ratkaistaan ehkä jo lähipäivinä kysymys Suomen kansan elämästä tai kuolemasta.

Päiväkäsky veti miehet hiljaisiksi. Nyt oltiin tosipaikan edessä, mutta periksi ei annettaisi.

Ehrnrooth selosti myöhemmin kirjailija Martti Sinermalle menettelyään Äyräpään sillanpääasemassa tuona ensimmäisen taistelupäivän iltana.

– Se oli käskyn perustelua, joka ei silloin voimassa olleiden oppien mukaan olisi tullut kuuloonkaan, Ehrnrooth sanoo.

– Kadetti tai nuori upseeri ei olisi saanut sellaista tehdä. Se katsottiin heikon johtajan ominaisuudeksi. Käskyn täytyi olla lyhyt ja tiukka, ei muuta.

Mutta suomalaista sotilasta ei Ehrnroothin mukaan tylsä käsky tyydytä. Taistelija haluaa ajattelevana ja hyvin itsenäisenä miehenä tietää, mitkä ovat ne syyt, joiden vuoksi johtajat vaativat häneltä käskyn edellyttämiä, joskus jopa mahdottomilta tuntuvia suorituksia.

– Kun hän ymmärsi ja hyväksyi sisimmissään ne, niin asia oli selvä. Hän taisteli kuin vimmattu tukikohdassaan, poterossaan ja jopa epäedullisissa olosuhteissakin. Muussa tapauksessa hän ajatteli, että kyllä tästä ihan pian lähdetään.

– Toivon, että tämä on ymmärretty tämän päivän johtajakoulutuksessa.

 Vihollinen aloitti hyökkäyksensä Äyräpään sillanpääasemaa vastaan seuraavana aamuna, keskiviikkona, kello viisi tykistön tulivalmistelun jälkeen sillanpään oikealla siivellä. Hyökkäys tyrehtyi Suomen tykistön ja kranaatinheittimistön sulkutuleen, joka aiheutti viholliselle raskaita tappioita.

Samana iltana kello 21.40 vihollisen raketinheittimistö ampui suomalaisten asemiin kaksi tuliryöppyä. Stalinin urkujen jälkeen voimakas punatykistö aloitti kiivaan tulivalmistelun. Vihollinen hyökkäsi yöllä useita kertoja suomalaisten asemia vas­taan, aina tykistövalmistelun jälkeen. Ehrnroothin joukot torjuivat itsepäisesti kaikki hyökkäykset.

Kesäkuun 22. päivän aamu kului suhteellisen rauhallisesti, vihollinen veti henkeä. Iltapäivällä venäläiset hyökkäsivät tykistön ja viiden panssarivaunun tukemana, mutta suomalainen tykistö lähetti kranaattiryöpyn vihollisen hyökkäysryhmitykseen, joka hajosi. Vihollinen irtautui savuverhon suojassa.

 Venäläiset nostivat tähystyspallon parinsadan metrin korkeuteen Pölläkkälän kohdalla Ehrnroothin lohkon vasemmalla laidalla. Pallossa oli tulenjohtaja, jonka avulla vihollisen tuli koh­distui kiusallisen tarkasti Jalkaväkirykmentti 7:n asemiin. Ehrnrooth ajatti raskaan kenttätykin suorasuuntausasemiin Pölläkkälän sahateollisuusyhdyskunnan vastarannalle. Tykin kranaatti osui palloon, joka putosi tulenjohtajineen kuin soihtu.

Puna-armeija yritti vielä yhtä hyökkäystä kello 17 yhtä huonoin tuloksin.

Venäläiset kaivautuivat tapansa mukaan suomalaisten asemien etumaastoon, sen he osasivat. Tilanne rauhoittui toistaiseksi.

 Perjantai 23. päivä kesäkuuta oli juhannusaatto. Armeijankenraali Leonid Govorovin suurhyökkäystä Karjalan kannaksella oli kestänyt kaksi viikkoa. Viisi vihollisen panssarivaunua ja kaksi rynnäkkötykkiä tulitti iltapäivällä suomalaisten asemia Äyräpään kirkon etelä- ja kaakkoispuolella. Suomalaiset saivat osuman ainakin yhteen vaunuun.

Kello 16:n jälkeen vihollinen aloitti koko illan kestävän hyökkäysten sarjan. Puna-armeija pani tuleen pataljoonan kerrallaan, joukkojahan kenraali Govorovilla riitti. Ja Stalinin käsky oli selkeä, Helsinkiin. Vuosalmi ei ollut edes välitavoite, mutta se oli avain Etelä-Suomeen.

Suomalaiset torjuivat kuitenkin kaikki hyökkäykset, venäläiset pakenivat usein sekasorron vallassa. Viimeinen hyökkäys kirkon maastossa tuli kello 20 aikaan, tykistön valmistelemana ja savuverhon suojaamana. Tämäkin hyökkäys lyötiin takaisin.

 Tuo juhannusaatto jäi monen taistelijan mieleen. Kuten myös juhannus kolme vuotta sitten, jolloin jatkosota oli alkanut.

– Olin vartiossa Suokas-nimisen miehen kanssa, ryhmänjohtaja Keijo Luukkanen sanoo. – Hän oli kotoisin Hyrsylän mutkasta ja osasi myös venäjää, joten hän kertoi monesti, mitä ne vastapelurit huutelivat.

– Parin kolmen metrin päässä etuvarustuksen takana oli syvä potero, johon mies mahtui pitkäkseen. Nukuimme siinä vuoron perään toisen pitäessä vartiota. Illalla katselimme, kun vihollinen ajoi ison tankkinsa Äyräpään asemarakennuksen suojaan. Tykin putki ja osa vaunua jäi näkyviin. Siitä vaunu ampui joskus meidän asemiamme.

 Tuli yö ja Luukkanen meni ensimmäisenä poteroon nukkumaan. Alkoi vesisade, olihan juhannusaatto.

– Suokas oli jostain löytänyt peltilevyn, jonka hän oli laittanut poteron päälle, Luukkanen sanoo. – Mutta se peitti vain pääpuolen.

Kun Suokas herätti vartioparinsa, Luukkanen oli vyötäisistä alaspäin likomärkä.

– Uskotko, että tämä juhannusaatto ei unohdu koskaan, Suokas sanoi Luukkaselle.

Ei unohtunut.

Yöllä vihollisella oli kova työ evakuoidessaan kaatuneitaan ja haavoittuneitaan. Juhannuspäivä oli rauhallinen, mutta ratkaisevat taistelut Äyräpään sillanpääasemasta olivat kuitenkin vasta alkamassa.

 Äyräpäässä ja Vuoksen toisella rannalla Vuosalmella taisteltiin kesäkuun lopussa ja heinäkuun alussa Suomen kohtalosta. Tyrjän rykmentti hoiti vahvennuksineen tehtävänsä. Suuri ansio tästä lankeaa Äyräpään taistelujen aikana everstiksi ylennetylle Adolf Ehrnroothille.

– Varsinaisia suurtaisteluja olivat jatkosodan viimeiset Siiranmäet, Äyräpäät, Vuosalmet, Ehrnrooth sanoo. – Niissä ei ollut kyse pikkukahakoista, sinne pantiin kaikki likoon mitä käytettävissä oli, molemmin puolin.

Ehrnrooth valitsi näiden taistelujen aikana komentopaikkansa hyvin läheltä etulinjaa ja lopuksi Vuosalmella itse etulinjassa.

– Ainoa tapa pitää asemat on se, että johtaja näyttäytyy ja on aina tietoinen tilanteesta. Kaukana jossain komentokorsussa, eli johtokeskuksessa kuten nyt sanotaan, hän on teknillisten viestivälineiden varassa. Mehän tiedämme että vihollinen voi häiritä yhteyksiä ja siinä hirmuisessa tykkitulessa kaikki tällaiset ammutaan hajalle. Pitää nähdä omin silmin ja kuulla omin korvin. Ja sitä ei näe eikä kuule, jollei komentopaikka ole hyvin lähellä.

– Komentopaikan pitää olla siellä missä painopiste on. Sillä painopiste, jossa päähyökkäys menee, on ratkaisukohta. Jos taistelu sitten aaltoilee ja vihollinen lähestyy komentopaikkaasi, jos sinä silloin jätät sen ja sanot, että “vihollinen on liian lähellä, en voi johtaa enää, minun on siirryttävä taaksepäin”, niin miehet näkevät sen perääntymisenä, pelkuruutena, Jos lähtee silloin, niin perässä tullaan.

 Pääasia on Ehrnroothin mukaan se, että joukossa vallitsee aito, hyvä me-henki, oli se sitten komppania, pataljoona, rykmentti tai vielä suurempi joukko.

– Älkää missään tapauksessa vetäytykö splendid isolationiin, loistavaan eristäytyneisyyteen, Ehrnrooth sanoo. – Menkää joukkojenne pariin.

– Kun te näytätte, mitä te vaaditte, minkälainen te olette ihmisenä, niin teidän otteenne joukosta paranee. Sitä minä harrastin.

Tällä tavalla luodaan Ehrnroothin mukaan aito me-henki, ei sitä luoda siten, että johtajat istuvat komentokorsussa ja pelaavat omaa peliään kun miehet ovat jossain muualla.

– Sanoin, että luotan rajattomasti teihin, luottakaa tekin minuun, en jätä teitä pulaan.

Niinpä Ehrnroothilla oli Äyräpäässä tarvittaessa varaa käyttää kovaakin kieltä saadakseen tuoreet täydennysjoukot pysymään tulihelvetissä.

– Kun te nyt menette etulinjaan, niin sieltä ei tulla takaisin muuten kuin kaatuneena, haavoittuneena tai minun käskystäni.

Teksti: Robert Brantberg 2002

Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

 

free page hit counter