|
|
|
|||||||||
|
Kenraaliluutnantti
Aksel Airo 1898−1985 SA-kuva |
21
suomalaisen sotakenraalin elämäkerta 288 sivua
ja kuvaliite |
|
||||||||
Päämajoitusmestari
Suomessa eletään kriisin tunnelmissa
vuoden 1944 kesäkuussa. Armeijankenraali Leonid A. Govorov vyöryttää
murskaavalla ylivoimalla suomalaisten linjoja Karjalan kannaksella. Päämaja haalii
joukkoja kokoon eri rintamilta torjumaan uhkaavaa suurkatastrofia.
Päämajoitusmestari
Aksel Airo soittaa Rukajärvelle hyvälle ystävälleen, korpikenraali Erkki Raappanalle.
–
Tarvitsen sinulta rykmentin Kannakselle.
–
Älä hyvä mies vie kokonaista rykmenttiä, minulla on muutenkin miehet vähissä,
Raappana vastaa.
− Kun sinä olet sellainen pystykorvankasvattaja, niin
ei auta mikään muu kuin vetää vähän häntää kippuraan, Airo tokaisee. Ja vie
rykmentin.
Kenraaliluutnantti ja
päämajoitusmestari Aksel Fredrik Airo edusti rauhallisuuden ja kylmäverisyyden
huippua. Hän kykeni huumorintajullaan valamaan uskoa rintamakomentajiin ja
työtovereihinsa oli tilanne miten vakava tahansa.
–
Kyllä se siitä, oli Airon lempilausahduksia, kun tilanne näytti oikein pahalta.
– Ei hätä ole tämän näköinen.
Päämajoitusmestari
toimi suoraan ylipäällikön, marsalkka Gustaf
Mannerheimin, alaisena. Airo hoiti operaatioita
ja joukkojen järjestelyjä.
–
Marsalkka johti sotaa ja minä sotatoimia, Airo sanoo.
Helmikuussa
1978 Itse asiassa kuultuna televisio-ohjelmassa
Airolta kysyttiin hänen suhteestaan marskiin.
–
Minun asiani oli valmistaa kaikki operatiiviset suunnitelmat. Marskin asia oli
hyväksyä ja vastata niistä.
Kiistelittekö
usein?
–
Kyllä tietysti myös kiisteltiin.
Kumpi
voitti useammin?
–
Tulee mieleen Uuden Suomen pakinoitsija Olli, joka sanoi, että kukas kissan
hännän nostaa jos ei sitä kukaan nosta. Kyllä minä yleensä voitin.
–
Voisinhan olla väittämättä vastaan, Airo sanoi kerran Marskille.
–
Minulla on jo tarpeeksi sellaisia kenraaleja, marsalkka vastasi. - Voisin
vaikka ylentää koko kadettikomppanian kenraaleiksi. Ne osaisivat varmasti sanoa
aina "kyllä herra marsalkka".
Marskin ja Airon suhteet olivat viileät, mutta asialliset.
Marski ei päästänyt päämajoitusmestariaan rintamalle lukuisista Airon ja myös
muiden kenraalien pyynnöistä huolimatta.
Keskeisestä asemasta johtuen Airoa
on myös arvosteltu.
–
Arvonimeni on vaihdellut rotasta generalissimukseen, Airo sanoo. - Olen ollut
fasistisen revanssisodan valmistelija, joskus taas törkeimmän laatuiseen
rikokseen syyllistynyt henkilö.
Airo
sanoo tulleensa toimeen kaikkien muiden paitsi vaikeana miehenä tunnetun
kenraali Paavo Talvelan
kanssa. Talvelalla oli tapana asioida suoraan marsalkka Gustaf Mannerheimin
kanssa - kunnes sai Marskin käskyn, jonka mukaan asiat kulkevat Airon kautta.
Airo
noudatti selkeää linjaa rintamakomentajien suhteen. Kun komentajat olivat
saaneet tehtävänsä, päämajan ei pitänyt puuttua heidän toimiinsa - etenkään ei
pikkuasioihin - kunhan he hoitivat asiansa tyydyttävästi.
–
Paikalla oleva mies tietää paremmin asiat kuin ylijohto, Airo sanoo.
“Hänen
taitavalla ja kriittisellä johdollaan on tehty kaikki sotatoimia koskevat
suunnitelmat”, Mannerheim-ristin nimitysperusteluissa todetaan 18. päivänä
marraskuuta vuonna 1944.
“Suoritusvaiheen aikana hän on jatkuvasti johdonmukaisilla
tilanteenarvosteluillaan ja kiinteällä otteellaan vaikuttanut operaatioiden
menestykselliseen kehitykseen. Hänen painavat sanansa ovat aina muodostaneet
mitä arvokkaimman tuen rintamakomentajille heidän tehdessään ratkaisevia
päätöksiään.”
Aksel Fredrik Airo (vuoteen 1906
Johansson) syntyi Turussa 14. päivänä helmikuuta vuonna 1898. Vanhemmat olivat
talonomistaja Otto Fredrik Airo ja Amanda Vilhelmiina o.s. Grönlund. Aksel
pääsi ylioppilaaksi Turun suomalaisesta lyseosta vuonna 1917.
Koulussa
Airo osoitti taipumusta matematiikkaan ja suunnitteli insinöörin uraa. Hän
kunnostautui myös muilla aloilla, seiväshypyssä ja tappeluissa ruotsalaisen
koulun poikia vastaan. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Airo meni teknillisten
opintojen vaatimaan käytännön työharjoitteluun puoleksi vuodeksi, mutta
maailman tapahtumat tulivat väliin.
Kun
valkoisten ja punaisten suhteet kiristyivät sisällissodaksi, Airo lähti
suojeluskuntalaisena rintamalle. Hän liittyi valkoisten joukkoihin 27. päivänä
tammikuuta vuonna 1918 Lauttakylässä. Kun punaiset löivät joukot hajalle, Airo
jatkoi matkaansa rintaman läpi Kankaanpäähän. Hänet siirrettiin 5. Pohjanmaan
patteristoon Pietarsaareen, jossa hän toimi aluksi suuntaajana ja tykinjohtajana,
myöhemmin jaoksen johtajana.
Karjalan
rintamalla Airo osallistui Ahvolan taisteluihin ja Viipurin valtaukseen. Näissä
taisteluissa Airo sai ensimmäisen kunniamerkkinsä, 2. luokan vapaudenmitalin.
Vapaussodan jälkeen Airo siirrettiin Lappeenrannan tykistökouluun
ja nimitettiin reservin vänrikiksi. Jääkärieverstiluutnantti ja
diplomi-insinööri Lauri Malmberg ehdotti Airolle sotilasuraa. Airo ylennettiin
joulukuussa aktiivivänrikiksi ja sille uralle hän jäi. Toukokuun 19. päivänä
vuonna 1919, vapaussodan päättymisen vuosipäivänä, Airo ylennettiin
luutnantiksi ja määrättiin Kenttätykistörykmentti 2:n ensimmäisen patteriston
väliaikaiseksi komentajaksi.
Airo oli lahjakas tykistönupseeri,
jonka huomasi pian myös tykistön komentaja, kenraalimajuri Vilho Nenonen.
Airo kuului siihen harvalukuiseen joukkoon, joka osasi käyttää Nenosen
suunnittelemaa nerokasta tulenjohtokorttia. Niinpä Airo johtikin tulta
kenraalin järjestämissä näytösammunnoissa.
Oltiin
Viipurissa. Eräänä kesäpäivänä nuoren tykistönluutnantin virkahuoneeseen saapui
poliisi jokin luettelo mukanaan.
–
Oletteko Turussa syntynyt Aksel Fredrik Airo? poliisi tivasi virkapukuiselta
luutnantilta.
Saatuaan
myönteisen vastauksen poliisi veti viivan Airon nimen päälle.
–
Ette ilmeisesti ole sotilaskarkuri.
Airo
oli saanut nimensä luetteloon, koska hän ei ollut ilmaantunut kutsuntoihin.
Syyskuussa
vuonna 1920 Airo siirrettiin yleisesikuntaan ja komennettiin upseerien
täydennyskoulutukseen Ecole speciale militaireen, Saint-Cyrin
kadettikouluun Ranskaan. Vuoden kuluttua hän jatkoi opintojaan Ranskan
sotilaskorkeakoulussa, Ecole superieure de guerressa.
Nuoremman kurssin oppilaita oli muuan tuleva panssaridivisioonan komentaja, kenraali
ja presidentti Charles de Gaulle.
Vuonna
1921 Airo ylennettiin kapteeniksi. Vuoden 1923 syksyllä hän palasi
yleisesikuntaan ja ylennettiin joulukuun 6. päivänä majuriksi. Seuraavana
vuonna hän meni naimisiin Aino Vilhelmiina Vuoren kanssa. Perheeseen syntyi
kaksi tytärtä, Aila vuonna 1926 ja Anja 1928.
Vuoden
1925 kesällä Airo nimitettiin yleisesikunnan operatiivisen toimiston
päälliköksi. Hän oli vakaasti urallaan. Vuonna 1927 hänet ylennettiin
everstiluutnantiksi.
Vuosina 1928-1929 Airo rakensi Suomelle alueellisen
puolustusjärjestelmän, jonka perusteella sodanaikaiset puolustusvoimat
suunniteltiin paperilla jokaista yksikköä myöten.
Saatuaan työnsä valmiiksi Airo
halusi joukko-osastoon, tähtäimessä oli pataljoonan komentajuus Valkjärvellä.
Yleisesikunnan päällikkö, eversti ja myöhemmin kenraalimajuri Martti Wallenius
ehdotti presidentti Lauri Relanderille, että Airosta sen sijaan tehtäisiin
kenraalimajuri Harald Öhquistin divisioonan esikuntapäällikkö Viipuriin.
Relander soitti Airolle.
–
Voisitte Walleniuksen mukaan saada opastusta esikuntatehtävissä kenraali Harald
Öhquistiltä, Relander sanoi.
–
Pikemminkin minä voisin opastaa Öhquistiä, everstiluutnantti Airo vastasi ja
jatkoi:
–
Pyydän että herra presidentti ei puuttuisi minun karriääriini. Minä haluan
Valkjärvelle.
–
Kertokaa Walleniukselle,
että hän tekee siitä esityksen, Relander myöntyi.
Näin
Airosta tuli polkupyöräpataljoona 2:n komentaja Kannaksella. Airo viihtyi hyvin
Valkjärvellä, mutta komennus ei jäänyt pitkäaikaiseksi. Yleisesikunnan
päälliköksi kenraali Walleniuksen
erottamisen jälkeen tullut kenraalimajuri Lennart Oesch
soitti eräänä kesäpäivänä vuonna 1931 Airolle ja ilmoitti, että
puolustusneuvoston puheenjohtaja, ratsuväenkenraali Gustaf Mannerheim haluaa
Airon takaisin Helsinkiin entiseen virkaansa. Airolle tämä oli ikävä uutinen.
–
Jahtikausi alkaa juuri, en halua Helsinkiin Airo sanoi. - Lähden metsälle
koirieni kanssa.
Oesch
soitti uudestaan kahden päivän kuluttua.
–
Lue seuraava tasavallan presidentin sotilaskäsky.
Airo
joutui siirtymään Helsinkiin yleisesikunnan operatiivisen toimiston ja kaksi
vuotta myöhemmin operatiivisen osaston päälliköksi. Hänet ylennettiin
everstiksi vuonna 1933 ja määrättiin puolustusneuvoston sihteeriksi, eli
käytännössä Mannerheimin oikeaksi kädeksi. Airon vastuulla olivat operatiiviset
asiat.
Lähin
Airon esimies oli yleisesikunnan päällikkö Lennart Oesch.
Tämä vaati esikuntansa upseereita pitämään hyvää huolta kunnostaan. Joka viikko
piti suorittaa tietyt urheiluharjoitukset, jotka merkittiin muistiin. Kerran
Airo merkitytti kohdalleen R, R, K (= Ratsastus, Ratsastus, Kävely). Oesch,
tuntien Airon, haistoi palaneen käryä.
–
Tarkistin asian talleilta, et ole ratsastanut tällä viikolla.
– En ole niin väittänytkään. R merkitsee ryyppyä ja K kylpyä.
Älä sinä huolehdi minun kunnostani, lähdetään vaikka kilpailemaan voimistelussa
ja seiväshypyssä.
Vuoden 1939 elokuussa Saksa ja
Neuvostoliitto solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen, Suomi joutui Neuvostoliiton
intressipiiriin. Elokuun 29. päivänä Suomessa peruutettiin kaikki upseereiden
lomat. Syyskuun 1. päivänä Saksa hyökkäsi Puolaan.
Neuvostoliitto
esitti Leningradin turvallisuuden nimissä aluevaatimuksia, joita Suomi ei
kuitenkaan voinut hyväksyä. Suomi käynnisti lokakuun 7.-11. päivinä
liikekannallepanon, jota sanottiin ylimääräiseksi harjoitukseksi. Toimet
tiesivät kiireitä Airolle, hän oli keskeisessä roolissa suunnitelmien
toteuttamisessa.
Ruotsilta
pyydettiin apua Venäjän hyökkäyksen varalta. Ruotsin kuningas Kustaa V ilmoitti
lokakuun lopulla tasavallan presidentti Kyösti Kalliolle, ettei sellaista apua
tule. Suomi oli yksin.
Neuvostoliiton virallinen uutistoimisto TASS syytti Suomea
hyökkäysaikeista. Marraskuun lopulla puna-armeijan radioliikenne rajan lähellä
loppui. Neuvostoliiton ulkoasiain kansankomissaari Vjatsheslav M. Molotov
esitti 26. päivänä marraskuuta perättömän väitteen, jonka mukaan Suomen tykistö
olisi Mainilassa tulittanut Venäjän aluetta. Kahden päivän kuluttua Molotov
jätti Suomelle nootin, jolla Neuvostoliitto sanoi irti
hyökkäämättömyyssopimuksen, sitä seuraavana päivänä Neuvostoliitto katkaisi
diplomaattisuhteensa Suomeen.
Taivaan merkeistä huolimatta Suomi
oli valmistautumaton täysimittaiseen sotaan. Sisäministeri Urho Kekkonen sai
30. päivänä marraskuuta kello 8 puhelimitse tiedon, että Terijokea tulitetaan.
Ministeri vaati hallitusta koolle heti.
–
Tarkoitatko, että kokoonnumme jo ennen virka-ajan alkua? pääministeri A.K.
Cajander kysyi.
Puna-armeija
hyökkäsi kaikkien teiden suunnissa. Suomen yhdeksää divisioonaa vastassa oli
lähes kolmekymmentä punadivisioonaa.
Yleisesikunta
hajautettiin ympäri Helsinkiä. Eversti Airo aloitti Hotelli Helsingissä työnsä
operatiivisten sotatoimien johtajana. Työrupeama tulisi kestämään viisi vuotta.
Airon tehtävänä oli tehdä yhteenvedot rintamatapahtumista ja tilanteen vaatimat
ehdotukset ylipäällikölle.
–
Sodan alkupäivät olivat vaikeita, Airo sanoo. – Meillä ei ollut sotatottumusta
ja heillä murskaava ylivoima.
Tilanne
riistäytyi käsistä Lapissa, Suomussalmella ja Tolvajärvellä. Karjalan kannaksen
Taipaleella ja Summassa linjat kestivät aluksi, tosin raskaiden taistelujen
ansiosta.
Eversti
Paavo Talvela
ja everstiluutnantti Aaro Pajari
hoitivat Tolvajärven asiat kuntoon, kenraalimajuri Martti Wallenius
pysäytti vihollisen Lapissa ja eversti Hjalmar Siilasvuo
toi Suomelle Suomussalmen ja Raatteen tien sekä Kuhmon voitot.
Tolvajärven
taistelu 12. - 16. päivänä joulukuuta oli Suomen ensimmäinen suuri voitto
talvisodassa.
–
Taistelu oli hyvin, joskin rämäpäisesti johdettu, Airo sanoo.
–
Tilanne Lapin ryhmän alueella vakiintui nopeasti, niin, että siitä
huolehtiminen voitiin talvisodan loppupuolella jättää ruotsalaisten käsiin.
–
Walleniukselta
ei puuttunut henkilökohtaista rohkeutta ja aloitekykyä, Airo sanoo.
Suomussalmella Siilasvuo nitisti joulukuun lopulla ilman tykistöä ja
panssaritorjuntaa venäläisten 163. divisioonan. Raatteen tielle tullut
venäläisten 44. valiodivisioona, ukrainalainen Sininen divisioona, tuhottiin tammikuun alussa. Maailman lehdistö ihmetteli
valtavaa sotasaalista.
Maaliskuun alussa tilanne Kannaksella
paheni, venäläiset pyrkivät Viipurin valtaukseen koukkaamalla sekä idästä että
lännestä. Ratkaisu oli hiuskarvan varassa, mutta suomalaiset kestivät.
–
Joukkomme taistelivat moninkertaista ylivoimaa vastaan, Airo sanoo. – Ne olivat
kuukauden aikana vetäytyneet noin 30 kilometriä taaksepäin. On
epäoikeudenmukaista sanoa, että ne olisivat olleet romahduksen partaalla.
Joukot olivat tiukasti johtajiensa käsissä ja suorittivat käsketyt tehtävänsä.
–
Missään tapauksessa ei itärajaltamme voida sodan loppuvaiheessa löytää kohtaa,
joka antaisi tukea käsitykselle puolustuksemme romahtamisesta.
Sota
päättyi välirauhaan, tuli rintamilla lakkasi 13. päivänä maaliskuuta kello 11.
Kesäkuun
22. päivänä vuonna 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon.
–
Yhdessä suomalaisten toveriensa kanssa seisovat Narvikin voittajat Pohjoisen
Jäämeren äärellä, valtakunnankansleri Adolf Hitler sanoi suomalaisten
ällistykseksi päiväkäskyssään.
–
Saksalaiset divisioonat Norjan valloittajan johdossa samoin kuin suomalaiset
vapaussoturit oman marsalkkansa johdossa suojelevat Suomen aluetta.
Niinpä
Neuvostoliitto katsoi asiakseen pommittaa Suomen kaupunkeja ja lentokenttiä
kesäkuun 25. päivänä. Suomi oli jälleen sodassa.
Aluksi
suomalaiset valloittivat Karjalan kannaksen ja Itä-Karjalan. Syyskuun alussa
Karjalan kannaksella saavutettiin vanha raja ja pohjoisempana Syväri. Petroskoi
vallattiin syys-lokakuun vaihteessa ja kaupungin uudeksi nimeksi tuli
Äänislinna. Sallan suunnalla vihollinen heitettiin rajan taakse. Vuoden 1942
keväällä Suomi valtasi Suursaaren ja Tytärsaaren. Rintamat hiljenivät, alkoi
asemasota.
Airo
ylennettiin kenraaliluutnantiksi 3. päivänä kesäkuuta.
- Päämajan työskentely jatkui entisellään, Airo sanoo. -
Työtä tehtiin lujasti, joskin asemasotavaihe ei koskaan ole samanlaista
vilskettä ja kiirettä kuin hyökkäysaika - tekipä hyökkäyksen kumpi osapuoli
tahansa.
On sanottu, että puna-armeijan
suurhyökkäys vuoden 1944 kesäkuussa oli yllätys, muun muassa kenraali Lennart Oeschin
mukaan tiedustelumme torkkui.
–
Yllätyksenä se ei tullut, Airo sanoo. – Aikamäärää ei kuitenkaan tarkkaan
tiedetty. Vihollisellakin on ajatuskykyä, eikä se ota oikein vastapuolen
ajatuksia ja toivomuksia huomioon.
–
Jo tammikuussa 1944 ehdotin, että Kannakselle pitäisi saada lisää joukkoja.
Marsalkka hylkäsi tämän ehdotuksen.
–
Myöskään kenraali Paavo Talvela
ei suostunut luopumaan joukoistaan Aunuksessa.
Mutta
Suomi kesti, kaikesta huolimatta. Syyskuun 4. - 5. päivinä sotatoimet
päättyivät. Airo nimitettiin yleisesikunnan päälliköksi. Vuoden 1945 kesäkuussa
Airo pidätettiin "kuulusteluja varten" niin sanotussa
asekätkentäjutussa. Kuulustelut tosin alkoivat vasta yli puoli vuotta
myöhemmin.
–
Vähitellen minulta riistettiin pois kaikki vangin oikeudet, lääkintähuolto
mukaan luettuna, Airo sanoo.
Häneltä
vietiin kirjat, tupakat, kirjoitusoikeus ja jopa arvomerkit asepuvusta.
Turvasäilöön
vanki Airo määrättiin syyskuussa vuonna 1945 ja vangituksi hänet julistettiin
vuoden 1947 maaliskuussa, istuttuaan lähes kaksi vuotta Valpon putkassa, jota
kirjailija ja SKDL:n kansanedustaja Hella Wuolijoki on kutsunut
"moderniksi kidutuskammioksi".
Airo
sai syytteet asekätkennästä ja laittomasta liikekannallepanon valmisteluista.
Häntä syytettiin jopa vallankaappaushankkeista. Airo kiisti syytteet ja piti
liikekannallepanoväitteitä keinotekoisina ja jopa absurdeina, mielettöminä.
–
21 kuukaudessa olin kehittynyt yksinkertaisesta sotilaasta poliittiseksi
kenraaliksi, Airo sanoo.
Vuoden
1948 alkupuolella sotaylioikeus, pohdittuaan asiaa toista vuotta, totesi Airon
täysin syyttömäksi. Airon "tutkinta" oli kestänyt kaksi vuotta ja 9
kuukautta.
Myöhemmin,
vastauksena suoraan kysymykseen, Airo ei kieltänyt olleensa tietoinen
asekätkennästä.
Airo
vapautettiin vankilasta, edelleen yleisesikunnan päällikkönä. Vuoden kuluttua
hän joutui jättämään paikkansa "yleisen edun nimissä".
Kenraali
muutti Ristintaipaleen tilalleen Heinolan maalaiskuntaan.
Vuosina
1958−1966 Airo istui eduskunnassa kokoomuksen kansanedustajana.
Muistelmiaan
kenraali ei koskaan suostunut kirjoittamaan, häntä on sanottu
"vaikenevaksi kenraaliksi".
–
Mennyt on mennyttä, eikä se muistelemalla parane.
Kenraaliluutnantti
ja Mannerheim-ristin ritari Aksel Fredrik Airo kuoli 87-vuotiaana 9. päivänä
toukokuuta vuonna 1985. Hänet on haudattu Ristintaipaleelle.
Kenraali Airo ja viina
Usein on puhuttu kenraaliluutnantti
Aksel Fredrik Airon "runsaasta" viinan käytöstä. Mikään raittiusmies
hän ei ollut, ei myöskään juoppo.
Kenraali
Vilho
Nenonen kieltäytyi kerran Marskin lounaalla kaurapuurosta.
Hänen äitinsä oli opettanut, että kun ihminen syntyy maan päälle, Luoja antaa
mukaan kaiken, minkä ihminen tarvitsee.
–
Minä olen jo käyttänyt kaurapuuroannokseni.
Marsalkka
oli vähän aikaa vaiti ja tokaisi:
–
Jos tuo on oikein, niin kyllä kenraali Airo on saanut mukaan suuren
viinaleilin.
Kenraali Erik Heinrichsin adjutantin Erkki Sutelan mukaan päämajoitusmestari viihtyi
hyvin lasin äärellä, mutta se ei häirinnyt hänen työtään. Kosteankin illan
jälkeen Airo saapui aamulla esikuntaan täysin työkunnossa ja teki pitkän
päivän, usein aina puolelle öin asti.
Kerran Airo nukkui pidempään,
Mannerheimin 77-vuotispäivänä 4. päivänä kesäkuuta vuonna 1944. Airo ei ollut
paikalla onnittelemassa Marskia eikä hän vastannut puhelimeen. Heinrichs
lähetti adjutanttinsa tarkistamaan, olisiko Airolle tapahtunut jotakin.
Liian
pitkään nukkunut Airo tuotiin päämajaan. Airo meni suoraan ylipäällikön
työhuoneeseen.
–
Nyt tuli turpiin, Airo sihautti adjutantille.
Ei
tullut.
Televisiossa
Airolta kysyttiin hänen henkilökohtaisesta ongelmastaan.
–
Ei minulla ollut henkilökohtaisia ongelmia.
Sodassa
ei saa olla henkilökohtaisia ongelmia?
–
Ei saa olla, ei voi olla. Silloin on täysi työ hoitaa virkaa, ei siinä
henkilökohtaisia ongelmia mahdu olemaan.
Teksti: Robert
Brantberg 1996, 2009