Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	CV	Sanottua
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat	Talvisota	Sivukartta

Axel Erik Heinrichs 1890−1965 SA-kuva

Robert Brantberg Sotakenraalit 21 suomalaisen sotakenraalin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite Revontuli 1998 Pokkari 2008

Jalkaväenkenraali Erik Heinrichs

1. luokan Mannerheim-ristin ritari

Itä-Karjalan valloittaja

Suomi taistelee olemassaolostaan Karjalankannaksella sunnuntaina helmikuun 18. päivänä vuonna 1940. Kenraalimajuri Erik Heinrichs saa illalla puhelun päämajasta. ”Hyvää iltaa, kenraali! Kuinka Te jaksatte siellä pitkällä rintamallanne?”

Jonka jälkeen marsalkka Gustaf Mannerheim ilmoittaa, että Kannaksen armeijan komentaja, kenraali Hugo Österman on sairauden vuoksi pyytänyt lomaa.

”Kuka tilalle?”

”Kenraaliluutnantti Harald Öhquist”, Heinrichs vastaa epäröimättä.

”Olen ajatellut nimittää Teidät”, Mannerheim sanoo.

Kenraalimajuri Erik Heinrichs, 49, on saanut talvisodan vastuullisimman rintamakomentajan tehtävän. Hän ohittaa monta virkaiässä vanhempaa kenraalia.

Nimitys herättää keskustelua. Mutta kukaan ei aseta Heinrichsin sotataitoa kyseenalaiseksi, päinvastoin.

Heinrichs oli kolmannen armeijakunnan komentajana pärjännyt loistavasti Taipaleen ja Suvannon puolustustaisteluissa, ja niin hän pärjäsi myös Kannaksen armeijan komentajana. Itse asiassa niin hyvin, että hänestä tuli jatkosodan aikana marsalkan kakkosmies päämajassa, hoidettuaan ensin hyökkäyksen Itä-Karjalaan vuonna 1941.

Suomeen määrättiin liikekannallepano vuoden 1939 lokakuussa. Jalkaväen tarkastaja Erik Heinrichs sai lokakuun alussa käskyn ottaa vastaan Itä-Kannakselle perustettavan kolmannen armeijakunnan komentajan tehtävät. Heinrichs perusti esikuntansa Räisälän kansanopistolle ja kääri hihansa.

Marraskuun lopulla Heinrichs oli Helsingissä hankkimassa suorasuuntaustykkejä Suvannon ja Vuoksen asemien sulkulinnakkeisiin. Lehdissä oli juttuja Mainilan laukauksista. Lähtiessään synkän pilvisenä sunnuntaiaamuna paluumatkalle Heinrichs törmäsi kalpeaan ja harmaantuneeseen Mannerheimiin rautatieasemalla.

”Te tunnette tilanteen”, sotamarsalkka sanoi. ”Ymmärrätte kuten minäkin, ettei sotaa nyt voida välttää. Aseita ja ammuksia puuttuu. Ja nyt lisään vain tämän: meidän täytyy jännittää voimamme äärimmilleen. Lycka till!”

Ne olivat marsalkan viimeiset sanat Heinrichsille ennen sodan syttymistä.

Karjalankannaksen puolustuksesta vastasi kenraaliluutnantti Hugo Östermanin Kannaksen armeija, johon kuului kaksi armeijakuntaa. Länsi-Kannasta puolusti toinen armeijakunta kenraaliluutnantti Harald Öhquistin johdolla ja Itä-Kannasta Heinrichsin kolmas armeijakunta.

Puna-armeija hyökkäsi Taipaleella itsenäisyyspäivän aamuna. Pienen alkumenestyksen jälkeen hyökkäys tyrehtyi. Joulukuun 15. päivänä alkoi venäläisten suurhyökkäys.

”Taipaleen puolustustaistelut kuuluvat talvisodan suurenmoisimpiin suorituksiin”, Mannerheim kirjoitti.

Taipale oli Kannaksen ainoa rintamalohko, jossa sotilaat olivat rauhan tullessa jokseenkin samoissa asemissa kuin talvisodan alkaessa.

Puna-armeijan 4. divisioona jätti Suvannon jäälle ja pohjoisrannalle yli kaksituhatta kaatunutta, sataneljäkymmentä konekivääriä, parisataa pikakivääriä, viisisataa automaattikivääriä, tuhat kivääriä ja kaksitoista panssaritorjuntatykkiä. Sotasaaliin kerääminen kesti useita vuorokausia.

Axel Erik Heinrichs syntyi maanantaina heinäkuun 21. päivänä vuonna 1890 Helsingissä. Hän oli isänsä, filosofian maisteri ja myöhemmin tohtori Axel Ossian Heinrichsin ja opettaja Johanna (Hanna) Matilda o.s. Rönnholmin esikoinen. Heinrichs on ruotsalainen sukunimi, ei saksalainen. Erik Heinrichs lausui sukunimensä yksinkertaisessa muodossa heinriks.

Erik pääsi ylioppilaaksi Nya Svenska Samskolanista, Lönkanista, vuonna 1908. Lönkan oli siitä erikoinen koulu, että se kasvatti eniten jääkäreiden ydinjoukkoon kuuluvia Pfadfindereitä.

Heinrichs kirjoittautui Helsingin yliopistoon mutta otti jo vuoden 1910 syksyllä kotiopettajan paikan Kemin Karihaarassa. Vuonna 1912 hän kirjoittautui Polyteknisen korkeakoulun arkkitehtiosastolle, mutta siirtyi seuraavana vuonna Dagens Tidningenin, myöhemmin Dagens Pressin toimittajaksi. Syyt olivat taloudelliset, toimittajana Heinrichs menestyi hyvin.

Venäläistämisohjelma synnytti vastarintaliikkeen Suomessa. Heinrichs kuului siihen 55 miehen joukkoon, jotka vuonna 1915 ensimmäisinä ilmoittautuivat sotilaskoulutukseen Saksan Lockstedtissa. Joukossa oli myös Erikin nuorempi veli Gunnar. Samana vuonna joukkoon liittyi kaksi muuta veljeä, Olof ja Bertil.

Erik Heinrichs ylennettiin Zugführeriksi, joukkueenjohtajaksi, joulukuun 6. päivänä vuonna 1916. Hän piti tarkkaa huolta siitä, ettei häntä voisi esimiehenä syyttää veljiensä suosimisesta.

Riianlahden rannalla jääkäripataljoona joutui venäläisten ankaraan tykistökeskukseen. Nuorempi veli Bertil oli komppanian päällikön taistelulähetti. Bertil sai vietäväkseen käskyn Erikille.

”Juoksin kovalla vauhdilla pitkin etulinjan juoksuhautaa kranaattien koko ajan räjähtäessä ympärilläni”, Bertil kertoi. ”Mutta eipäs vaan osunut. Toimitin asiani ja sanoin, että minut oli käsketty heti palaamaan takaisin.”

”Hyvä on, voitte lähteä”, Zugführer Heinrichs sanoi veljelleen.

Toinen veli Olof oli myös paikalla. ”Onko välttämätöntä, että hän lähtee tässä keskityksessä”, Olof sanoi.

Heinrichs veti suunsa viivalle ja työnsi tapansa mukaan kulmikasta etuleukaansa eteenpäin.

”Minulla ei ole oikeutta muuttaa esimieheni käskyä. Lycka till!”

Ei osunut Bertiliin paluumatkallakaan.

Vuoden 1918 helmikuussa Erik Heinrichs ylennettiin Suomen armeijan majuriksi. Virkaiässä Heinrichs oli numero 11, yhdenneksitoista "paras".

Heinrichs saapui jääkäreiden pääjoukon mukana Vaasaan helmikuun 25. päivänä. Suomi oli jakaantunut kahteen keskenään sotivaan armeijaan, vapaussota oli muuttunut kansalaissodaksi. Valkoista armeijaa johti tsaari Nikolai II:n seurueen entinen kenraali Gustaf Mannerheim ja punaisten sotatoimia venäläinen eversti Mihail Svetšnikov.

Heinrichsin komentama asevelvollinen jääkäripataljoona lähetettiin Tampereen kautta Karjalan Antreaan ja katkaisi menestyksekkäästi strategisesti tärkeän Viipurista Käkisalmelle johtavan radan.

Sisällissota päättyi ja Heinrichs määrättiin yleisesikuntaan. Hänet ylennettiin ansiokkaasta palveluksesta everstiluutnantiksi elokuussa vuonna 1919.

Everstiluutnantti Heinrichs nimitettiin vuoden 1920 tammikuussa Kannaksen rajakomendantiksi Terijoelle. Hän joutui keskelle vilkasta laitonta salakuljetusta ja pakolaisliikennettä.

Rajakomendantti Heinrichsin hoidettavaksi tuli valtava sotavankien vaihto-operaatio. Venäjältä kuljetettiin Terijoen kautta Saksaan lähes 15 000 vankia ja venäläisiä saksalaisten vankeudesta lähes 45 000 henkeä. Joukossa oli satoja naisia ja lapsia. Ihmismäärä piti majoittaa, muonittaa ja heidän terveydestään oli pidettävä huolta.

Kaikki tämä tapahtui vaikeissa oloissa. Heinrichs toimi yhteistyössä Suomen ja Amerikan punaisten ristien kanssa ja sai kiitosta toiminnastaan ulkomaita myöten.

Tilanne Kannaksella rauhoittui kun Suomi ja Neuvosto-Venäjä allekirjoittivat Tarton rauhansopimuksen vuoden 1920 lokakuussa.

Mutta Heinrichsin urakka ei vielä ollut ohi. Kronstadtin matruusit tekivät kapinan vuoden 1921 maaliskuussa. Kapinalliset pakenivat tuhansittain jään yli Suomeen. Heinrichs komensi heidät keskitysleiriin.

Heinrichs nimitettiin yleisesikunnan osastopäälliköksi vuoden 1921 keväällä. Saman vuoden huhtikuussa hän meni naimisiin Saksasta muuttaneen liikemiehen Gustaf Pauligin Maria-tyttären kanssa. Morsiamen veli, jääkärikapteeni Bertel Paulig oli kaatunut Viipurin valloituksessa vuoden 1918 keväällä.

Yleisesikunnassa Heinrichs hoiti muun muassa toimisto IV:n toimintaa, armeijan vakoilua ja vastavakoilua. Heinrichs nimitettiin sotilasjäseneksi Moskovan kansainväliseen aseidenriisuntakonferenssiin vuonna 1922.

”Konferenssi on lenkki bolševistisessa propagandassa porvarillisia naapurivaltioitaan vastaan”, Heinrichs kirjoitti vaimolleen Moskovasta.

Konferenssi epäonnistui täysin.

Vuonna 1923 vain 34-vuotias everstiluutnantti sai arvokkaan komennuksen. Hänet määrättiin yleisesikunnan väliaikaiseksi päälliköksi. Mutta hän halusi jatkaa itsensä kouluttamista ja hänet komennettiin Ranskan Sotakorkeakouluun, Ecole superieure de guerreen.

Ranskassa vietetty aika venyi pitkäksi, sillä everstiluutnantti, niin tottunut ratsastaja kuin olikin, putosi heti alkuvaiheessa ratsunsa selästä ja katkaisi jalkansa neljästä kohdasta. Opinnot viivästyivät vuodella. Koulussa hän viihtyi.

”Erityisesti minua viehättää alempien ja ylempien upseerien välinen leppoisa, vapaa suhde”, Heinrichs kirjoitti Pariisista.

”Tämä luonnollinen suhde näyttää sisältävän vakaumukseen perustuvan ehdottoman kurinalaisuuden. Suomessa tilanne on usein päinvastoin. Paljon kantapäiden kolautusta ja kyllä, herra everstiä, ja samalla sisäistä kurittomuutta ja uppiniskaisuutta.”

Heinrichs ylennettiin everstiksi vuoden 1928 kesäkuussa, sotakorkeakoulu päättyi elokuussa. Vuoden kuluttua hänet määrättiin Suomen sotakorkeakoulun johtajaksi.

Lapuanliike oli voimissaan Etelä-Pohjanmaalla vuoden 1930 kesäkuussa. Heinrichs kutsuttiin yllättäen tasavallan presidentti Lauri Relanderin luokse.

Relander oli vapauttanut Vaasan läänin maaherran Bruno Sarlinin tehtävästään ja halusi tehtävään eversti Erik Heinrichsin.

”Sotilaana ja vanhana henkilökohtaisena ystävänäni Heinrichs otti tehtävän vastaan niin epäkiitollinen kuin se olikin”, Relander kirjoitti.

Maaherra Heinrichsille ilmoitettiin, että sosialidemokraattien johtomiehen Väinö Tannerin puhe Seinäjoella piti estää. Heinrichs puolestaan ilmoitti lapuanliikkeen johtomiehille, että hän eroaa välittömästi, jollei Tanner saa rauhassa puhua. Tannerin vierailu sujui ilman välikohtauksia.

Väkivaltaisuuksia Heinrichs ei kyennyt estämään. Kolmen kesäkuun viikon aikana tehtiin Vaasan läänissä yhteensä 42 muilutusta tai muilutusyritystä. Sosialidemokraattien kansanedustaja Väinö Hakkila kyyditettiin heinäkuussa ja Heinrichs pyysi eroa, koska hänen mielestään ryöstöä ei tutkittu tarpeeksi tehokkaasti. Presidentti hyväksyi Heinrichsin eronpyynnön elokuussa.

Eversti palasi takaisin sotakorkeakouluun. Vuoden 1930 lopulla hänet siirrettiin tärkeäksi koetun 1. divisioonan komentajaksi. Vuonna 1933 hänet ylennettiin kenraalimajuriksi.

Liikekannallepanossa sodanaikainen ylipäällikkö Gustaf Mannerheim määräsi Heinrichsin kolmannen armeijakunnan komentajaksi.

Talvisota syttyi marraskuun 30. päivänä 1939. Itä-Kannaksen torjuntataistelujen jälkeen ylipäällikkö nimitti vuoden 1940 helmikuussa Heinrichsin Kannaksen armeijan komentajaksi. Heinrichs ylennettiin salaisella päiväkäskyllä kenraaliluutnantiksi.

Mannerheim sai mitä halusi. Lojaalin ja riittävän oma-aloitteisen komentajan, jolla lisäksi oli lujat hermot.

Maaliskuun alussa ylipäällikkö Gustaf Mannerheim pyysi Heinrichsiltä lausuntoa rintamatilanteesta Kannaksella. Heinrichs soitti rintamakomentajilleen. Päivittäiset tappiot nousivat tuhanteen mieheen. Kenraaliluutnantti Harald Öhquistin mukaan nykyinen rintama kestää viikon, mutta ei kauemmin, johtuen elävän voiman ja erityisesti upseeriaineksen kulumisesta. Kenraalimajuri Paavo Talvelan mukaan kaikki oli hiuskarvan varassa.

”Jos minulla olisi neljä divisioonaa lisää, niin ei olisi mitään hätää”, Heinrichs tuskaili esikunnassaan.

Heinrichsin pessimistinen raportti teki vaikutuksen hallitukseen ja siitä lähetettiin tieto Moskovan rauhanneuvottelijoille. Maaliskuun 13. päivänä kello 3.45 eversti Aksel Airo soitti Mikkelistä Kannaksen armeijan esikuntaan Imatralle ja ilmoitti, että vihollisuudet lopetettaneen samana päivänä kello yksitoista.

Aseet vaikenivat. Kolme päivää myöhemmin Heinrichs keskusteli Mannerheimin kanssa Inkilässä, Mikkelin lähellä. ”En ole, kuten tiedetään, pystynyt täyttämään tehtävääni”, Heinrichs sanoi.

”Oli selvää, että kävi niin kuin kävi”, Mannerheim vastasi. ”Teidäthän komennettiin johtamaan katastrofia.”

Vuoden 1940 kesäkuussa Mannerheim nimitti Heinrichsin yleisesikunnan päälliköksi.

Marskin suhteita Saksaan oli vuonna 1940 hoitanut Paavo Talvela. Nyt oli Talvelan närkästykseksi Heinrichsin vuoro. Ensimmäisen matkansa Heinrichs teki vuoden 1941 tammikuussa, "luennoimaan Suomen talvisodasta". Käytännössä se oli "ratkaiseva" matka, jolla hoidettiin Suomen poliittisia suhteita Saksaan.

Toisen matkan Saksaan Heinrichs teki toukokuun 25.−26. päivinä Salzburgiin ja Berliiniin. Tällä reissulla käsiteltiin jo liikekannallepanoa, hyökkäyssuuntia ja muuta sotilaallista yhteistyötä.

Operaatio Barbarossa, Saksan hyökkäys itään käynnistyi kesäkuun 22. päivänä vuonna 1941. Neuvostoliitto pommitti Suomen satamakaupunkeja.

Viikkoa myöhemmin Mannerheim käski perustaa Karjalan armeijan, jonka "tehtävänä on lyödä vastassa olevat viholliset sekä saavuttaa Syvärinjoki ja Äänisjärvi". Sadan tuhannen taistelijan armeijan komentajaksi tuli Erik Heinrichs.

Karjalan armeija hyökkäsi heinäkuun 10. päivänä. Heinrichsillä oli käytössään huippuluokan sodan ammattilaiset. VI armeijakuntaa komensi kenraalimajuri Paavo Talvela ja VII armeijakuntaa kenraalimajuri Woldemar Hägglund. Lisäksi Karjalan armeijassa oli ryhmä O, jota komensi kenraalimajuri Wolde Oinonen.

Karjalan armeija valtasi elokuun loppuun mennessä koko Laatokan Karjalan. Syväri saavutettiin syyskuussa ja Petroskoi vallattiin lokakuun 1. päivänä, jonka kunniaksi Heinrichs ylennettiin jalkaväenkenraaliksi. Kenraalimajuri Taavetti Laatikaisen joukot, hoidettuaan sitä ennen Kannaksen takaisin, valtasivat Karhumäen joulukuun 5. päivänä ja Poventsan itsenäisyyspäivänä.

”Sotilaat! Vuosi, joka kallistuu kohti loppuaan, on merkinnyt Suomen kansan aikakirjoihin sotilastekoja, joita uljaimpia ei menneitten vuosisatojen sotahistorian kunniakkaimmatkaan luvut tunne”, Heinrichs sanoi Aunuksen radiossa jouluna 1941.

Tehtävä oli täytetty ja Karjalan armeija lakkautettiin.

Heinrichs siirrettiin takaisin yleisesikunnan päälliköksi vuoden 1942 tammikuussa ja nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi. Perusteluissa todetaan, että hän "erikoisen suurella taidolla ja herpaantumattomalla tarmolla on johtanut pitkäaikaisia kunniakkaita sotatoimia Laatokan Karjalassa ja Aunuksessa".

Esikuntapäällikön tehtävä ei ollut kiitollinen, Mannerheim halusi pitää kaikki langat käsissään. Mutta sisäpiiriin Heinrichs kuului, hän oli ylipäällikön luotto- ja käytännössä kakkosmies.

Muita sisäpiirin miehiä olivat päämajoitusmestari Aksel Airo, tykistönkenraali Vilho Nenonen, komentopäällikkö Wiljo Tuompo, vakoilupäällikkö Aladár Paasonen ja marsalkan henkilääkäri Lauri Kalaja.

Yleisesikunnan päällikön tärkeimpiä tehtäviä oli pitää yhteyttä Saksan Wehrmachtin edustajaan päämajassa, kenraali Waldemar Erfurthiin. Vuoden 1942 tammikuussa Heinrichs matkusti Saksaan selvittämään saksalaisten "talvikriisin" syitä. Tilanne oli kiristynyt huomattavasti saksalaisten rintamaosuudella Leningradin ympärillä.

Saksalaiset esittivät suomalaisille hyökkäyksen jatkamista Itä-Karjalan Sorokkaan, nykyiseen Belomorskiin, ja siis Muurmannin radan lopullista katkaisemista. Heinrichs piti hyökkäystä ylivoimaisena suomalaisten voimavaroihin nähden. Heinrichs huomautti, että ylipäällikön olisi helpompi antaa hyökkäyskäsky, jos Saksan armeija jo olisi aloittanut menestyksekkään kevätoffensiivin.

Kyseinen offensiivi tuli olemaan menestys, joka kuitenkin päättyi Stalingradin katastrofiin Volgan rannalla. Taistelu johti musertavaan tappioon saksalaisille. Se oli lopun alkua.

Sorokkaan ei hyökätty vuoden 1942 talvella eikä myöhemminkään. Väkivaltaista tiedustelua siellä toki harrastettiin.

Heinrichs tapasi kolmannen matkansa aikana myös valtakunnankansleri Adolf Hitlerin. ”Hitlerillä olivat kasvot turvoksissa, aivan kuin hänet olisi juuri herätetty”, Heinrichs muisteli.

”Hitler piti minulle noin 45 minuutin esitelmän, jossa hän sanoi surevansa sitä, että hänen piti taistella englantilaisia vastaan. Hän lisäsi, että saksalaisilla on paljon opittavaa suomalaisilta sotilailta.”

Yhdysvallat kehotti Suomea pääsemään yhteisymmärrykseen Neuvostoliiton kanssa vuoden 1944 tammikuun lopulla. Suomalaisvaltuuskunta matkusti Moskovaan.

Rauhanneuvottelut kuitenkin katkesivat ja Heinrichs joutui lähtemään Saksaan selittämään varsin epämiellyttävää tilannetta. Saksan asetoimitukset Suomeen loppuivat.

Kesäkuun 10. päivänä Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Suomeen. Saksa kumosi vientikiellon, jonka seurauksena Suomi sai yhdeksäntuhatta panssarinyrkkiä ja viisituhatta panssarikauhua, jotka tuotiin Saksasta moottoritorpedoveneillä.

Heinrichs pyysi kenraali Erfurthilta myöhemmin kuutta divisioonaa, Hitler suostui rynnäkkötykkiprikaatin ja syöksypommituslaivueen lähettämiseen. Tämän ehtona oli Viipurin-Vuoksen linjan pitäminen sekä poliittinen sopimus.

Kesäkuun 26. päivänä tasavallan presidentti Risto Ryti solmi Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentropin mukaan nimetyn Ribbentrop-sopimuksen, joka takasi saksalaisten aseavun Suomelle. Reserviksi saapui myös saksalaisten 122. divisioona, jonka merkitys jäi vähäiseksi. Rynnäkkö- ja panssaritorjuntatykit sekä panssarinyrkit ja haupitsien ammukset sen sijaan vaikuttivat ratkaisevasti venäläisten hyökkäyksen pysäyttämiseen. Psykologisesti tärkeä oli myös saksalainen lento-osasto Kuhlmey Junkers Ju 87 Stuka-syöksyhävittäjineen.

Sosialidemokraattien Karl-August Fagerholm pyysi Heinrichsiä heinäkuun 27. päivänä esittämään ns. lojaalin opposition laatiman ohjelmaehdotuksen marsalkalle. Fagerholm totesi, että sodan lopettaminen Neuvostoliiton kanssa oli saatava mitä pikimmin aikaan. Valtion päämiestä piti vaihtaa.

Ainoa henkilö, jolla oli edellytykset saada aikaan sekä suhteet Neuvostoliiton kanssa että kykenisi ylläpitämään kansallisen eheyden oli Mannerheim. ”Myös Neuvostoliitto hyväksyisi marsalkan”, Fagerholm tiesi.

Eduskunta valitsi elokuun 4. päivänä Mannerheimin Rytin tilalle ja sotatoimet lopetettiin 4.−5. päivinä syyskuuta. Suomen valtuuskunta lähti Moskovaan. Mukana oli myös yleisesikunnan päällikkö Heinrichs. Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19. päivänä syyskuuta Moskovassa.

Heinrichsille myönnettiin 1. luokan Mannerheim-risti joulukuun 31. päivänä vuonna 1944 "sodanaikaisista ansioistaan yleisesikunnan päällikkönä ja nimenomaan myös Karjalan sotaretken etevänä johtajana". Hänen lisäkseen 1. luokan risti on myönnetty ainoastaan Mannerheimille.

Presidentti Mannerheim määräsi Heinrichsin puolustusvoimain komentajaksi 1. päivästä tammikuuta 1945 lukien. Uudella komentajalla oli edessään nippu ongelmia: Lapin sota, armeijan kotiuttaminen, miinanraivaukset, rajojen sotilaalliset järjestelyt. Lisäksi tuli asekätkentäjuttu.

Asia paljastui kevään 1945 aikana ja se johti Heinrichsin sotilasuran päättymiseen. Sekä pääministeri Juho Paasikivi että ministerit Mauno Pekkala ja Yrjö Leino olivat sitä mieltä, että Heinrichsin on erottava.

”En epäile Teidän sekaantuneen juttuun”, Paasikivi sanoi. ”Mutta toimenpide on poliittisesti tarpeellinen.”

Heinrichs lähetti Mannerheimille kirjeen, jossa hän pyysi eroa 15.8. lähtien. Hän oli 55-vuotias.

Vuoden 1948 huhtikuussa Heinrichs oli asiantuntijana mukana YYA-sopimusta valmistelevassa valtuuskunnassa Moskovassa. Asiakirja valmistui ja Kremlissä juhlittiin. Generalissimus Josif Stalin oli hyvällä tuulella ja nosti maljansa Heinrichsille.

”Miksi kenraalilla ei ole virkapukua yllään?” Stalin kysyi.

”Hallitus ei ole myöntänyt minulle oikeutta sen käyttöön”, Heinrichs vastasi.

Stalin kääntyi pääministeri Mauno Pekkalan puoleen. ”Mikä on sellainen hallitus, joka ei anna ansioituneiden kenraaliensa käyttää kunniakaista sotilaspukuaan.”

Oikeus myönnettiin.

Vuoden 1948 syksyllä Heinrichs avusti tiedustelupäällikkö Aladár Paasosen kanssa Mannerheimiä marsalkan muistelmien kirjoittamisessa Val-Montissa Sveitsissä.

Heinrichs vihittiin vuoden 1957 keväällä Helsingin yliopiston filosofian kunniatohtoriksi.

Vuosina 1957 ja 1959 ilmestyi Heinrichsin kirjoittama kaksiosainen Suomen marsalkan elämäkerta Mannerheim Suomen kohtaloissa.

Jalkaväenkenraali Erik Heinrichs kuoli marraskuun 16. päivänä vuonna 1965 Kivelän sairaalassa Helsingissä. Hänet on haudattu Helsingin Kulosaaren vanhalle hautausmaalle.

Henkilökohtainen sotauhri

Kenraalin vanhin poika, vuonna 1923 syntynyt Martin Heinrichs oli mukana vapaaehtoisena jatkosodassa. Hän kävi reserviupseerikoulun ja valmistui panssarintorjuntavänrikiksi.

Maaliskuussa 1943 vänrikki Heinrichs oli tarkistamassa tykkiasemiaan. Hän joutui ohittamaan suojaamattoman paikan yhdyshaudassa ja kaatui vihollisen tarkka-ampujan luotiin.

Vanhemmille se oli, totta kai, kova isku. Mutta isä yritti lohduttaa vaimoaan ja muuta perhettä.

”Martinin elämä oli, niin paljon kuin isä voi tietää, lyhyt ja onnellinen”, Erik Heinrichs kertoi. ”Hänen kuolemansa oli odottamaton, silmänräpäyksellinen. Hän sai kaatua maansa puolesta. Enempää emme voi vaatia.”

Sota koetteli samalla tavalla myös muita Suomen korkeimpaan sotilaalliseen johtoon kuuluvia henkilöitä. Kenraali Rudolf Walden, kenraaliveljekset Aarne ja Jussi Sihvo, kenraali Taavetti Laatikainen. Kaikilta kaatui poika sodassa, Walden menetti kaksi poikaa.

Teksti: Robert Brantberg 1995, 2009

Wikipedia: Erik Heinrichs

Sivun alkuun

Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	CV	Sanottua
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat	Talvisota	Sivukartta