Robert Brantberg
Sotakenraalit
21 suomalaisen sotakenraalin
elämäntarina.
288 sivua ja kuvaliite.
Revontuli 1998
Kenraaliluutnantti
Lennart Oesch
Puna-armeijan
pysäyttäjä
Kesäkuun 14. päivänä vuonna 1944 Suomen puolustus romahtaa
Karjalan kannaksella. Etelä-Suomea uhkaa puna-armeijan miehitys.
Tilanne muuttuu tunnista toiseen. Mikkelin
päämaja on liian kaukana Kannaksen puolustajista.
Aunuksen ryhmän komentaja, kenraaliluutnantti
Lennart Oesch saa puhelun päämajasta. Oeschin on lähdettävä Äänislinnasta
viipymättä Kannakselle ja otettava johtoonsa lähes hajalle lyödyt joukot.
– Vihollinen on pysäytettävä, kuuluu
Mannerheimin lyhyt käsky.
Kenraaliluutnantti Lennart Oesch saapuu
venäläiseen korsuun rakennettuun neljännen armeijakunnan komentopaikkaan
Kannaksella puolelta päivin seuraavana päivänä. Iltapäivällä hän saa avukseen
kaksi päämajasta määrättyä upseeria.
– Omaa komentopaikkaa ei toistaiseksi
voinut ajatellakaan, Oesch kirjoittaa.
– Ei ollut omia puhelimia, johtimia eikä muuta
komentopaikan kalustoa.
Viikkoa myöhemmin 51-vuotias jääkärikenraali komentaa
joukkojaan Pohjoismaiden historian suurimmassa taistelussa Talissa ja
Ihantalassa. Neljännesmiljoona taistelijaa sotii vajaan sadan neliökilometrin
alueella. Tukena jalkaväellä on 18 tykkipatteristoa.
Tuoreen Neuvostoliiton marsalkan Leonid A. Govorovin joukot pysäytetään
ensimmäisen kerran kesäkuun 9. päivänä Valkeasaaressa alkaneen suurhyökkäyksen
jälkeen hirvittävin tappioin.
Taistelut Kannaksella eivät lopu
Talin-Ihantalaan, edessä ovat vielä Viipurinlahti ja Vuosalmi.
Mutta lopputulos on selvä. Talin ja
Ihantalan taistelut ovat käänne puna-armeijan sotaonnessa, suurhyökkäys
tyrehtyy. Ylipäällikkö Josif Stalin
ei enää vaadi suomalaisten ehdotonta antautumista.
Vaikka puna-armeijan sotilaita marssiikin
Helsingin kadulla vuoden 1944 syksyllä, he eivät ole miehittäjiä. Sinänsä
heikko lohtu Viipurin, Sortavalan ja Käkisalmen asukkaille.
Oesch nimitetään 26. päivänä kesäkuuta
Mannerheim-ristin ritariksi numero 131.
“Ankarassa puolustustaistelussa on kenraaliluutnantti Oesch
erittäin vaikeissa olosuhteissa johtanut Karjalan kannaksen puolustusta
pysäyttäen joukoillaan ylivoimaisen vihollisen suurisuuntaisen
hyökkäysoperaation", perusteluissa todetaan.
Karl Lennart Oesch syntyi 8. päivänä elokuuta vuonna 1892
Viipurin läänin Pyhäjärvellä. Hänen vanhempansa olivat tehtailija Christian Oesch ja Anna Barbara o.s. Stegman.
Oeschien suku on kotoisin Sveitsistä, jota Lennart Oesch (lausutaan össch) piti
toisena kotimaanaan.
Oesch kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1911
ja lähti opiskelemaan luonnontieteitä Helsingin yliopistoon. Jääkäriliikkeeseen
hän lähti mukaan "vakavan henkisen murroksen kautta".
– Olin idealisti ja pasifisti,
itävaltalaisen Bertha von Suttnerin
julistuskirja Aseet pois! teki minuun
voimakkaan vaikutuksen, Oesch sanoo.
– Lopullisen sysäyksen antoi Venäjänmaan
tsaarin julistus 17. päivänä marraskuuta vuonna 1914, jolla riistettiin
Suomelta autonomian viimeisetkin rippeet. Viikkoa myöhemmin Svinhufvud
vangittiin tuomarinpöydän takaa ja kuljetettiin Siperiaan.
– Päädyin monien muiden tavoin toteamaan,
että ainoa keino itsenäisyyteen olivat aseet.
Nuori ylioppilas ilmoittautui Lockstedtin
leirin Pfadfinder -kurssille
Pohjois-Saksassa helmikuussa vuonna 1915.
Preussin 27. jääkäripataljoonassa Oesch
yleni Oberzugführeriksi ja sai
komentoonsa toisen konekiväärikomppanian.
Oesch saapui Suomeen kapteenina vuonna 1919 ja hänelle
määrättiin VIII jääkäripataljoona. Kansalaissodassa hän toimi pataljoonansa
komentajana Kannaksella ja osallistui muun muassa Raudun (Sosnovon)
ratkaisutaisteluihin Vuoksen eteläpuolella.
Oesch meni naimisiin Aitanga
Niskasen kanssa, jonka kanssa sai kaksi lasta. Karl Christian syntyi vuonna 1921 ja Ann-Mari 1922.
Oesch suoritti Ranskan sotakorkeakoulun Ecole Superieure de Guerren vuosina 1924
- 1926 ja ylennettiin everstiksi. Vuosina 1926 - 1929 hän toimi Suomen
Sotakorkeakoulun johtajana. Hänestä tuli tärkeän 1. divisioonan komentaja
vuonna 1929 ja seuraavana vuonna hänet ylennettiin kenraalimajuriksi.
Vuonna 1930 kenraali Oesch nimitettiin yleisesikunnan
päälliköksi. Hänen johdollaan tehtiin ne liikekannallepanosuunnitelmat, jotka olivat
Suomen armeijan menestyksen pohjana talvisodassa. Vuonna 1932, Mäntsälän
kapinan aikana, hän toimi apulaissisäministerinä. Kenraaliluutnantiksi Oesch
yleni vuonna 1936.
Talvisodan alussa Oesch oli päämajan yleisesikunnan
päällikkönä. Helmikuun lopulla 1940 puna-armeija teki kuuden divisioonan voimin
maihinnousun Viipurinlahden jään yli Virolahteen ja Säkkijärvelle.
Oesch määrättiin rannikkoryhmän
komentajaksi kenraali Martti Walleniuksen tilalle. Nopeasti irrotettujen ja
jopa tilapäisten joukkojen avulla Oesch onnistui pysäyttämään puna-armeijan
etenemisen sisämaahan ja Kotkan suuntaan.
Jatkosodan alussa Oesch komensi neljättä armeijakuntaa,
joka valtasi Viipurin ja Kannaksen syyskesällä vuonna 1941. Alkuvuodesta 1942
hänet määrättiin Karjalan armeijan, sittemmin Aunuksen ryhmän komentajaksi.
Huhtikuussa 1942 puna-armeija teki Aunuksessa Syvärin keskijuoksulla niin
sanotun "kelirikkohyökkäyksen", jonka Oeschin armeija torjui
kymmenessä päivässä.
Saksan sotaonni kääntyi ratkaisevasti vuodenvaihteessa 1942
- 1943, kun punakenraalien Konstantin K.
Rokossovskin ja Andrei I. Jeremenkon
joukot saartoivat kenraalieversti Friedrich
Pauluksen johtaman 6. armeijan Stalingradissa Volgan rannalla. Motista
korjattiin yli 300 000 kaatunutta tai antautunutta saksalaista, joukossa 24
kenraalia ja sotamarsalkaksi ylennetty Paulus.
Samaan aikaan puna-armeijan kenraalit Leonid A. Govorov ja Kirill A. Meretškov valtasivat
saksalaisilta Nevajoen niskalla sijaitsevan Pähkinänlinnan (Petrokrepost),
jolla Leningradin saarto murrettiin.
– Se oli enne siitä, mitä tällä suunnalla
pian tapahtuisi, Oesch sanoo.
Heinäkuussa vuonna 1943 Saksan
panssarivoimat lyötiin murskaksi Kurskissa, Keski-Venäjällä. Saksalaisten
vastarinta murtui myös Pohjois-Afrikassa ja liittoutuneet tekivät maihinnousun
Italiaan.
Seuraavasta talvesta tuli erittäin verinen.
Saksalaisten tappioiksi venäläiset ilmoittivat 6 400 000 kaatunutta ja vankia,
omiksi tappioikseen 4 200 000 miestä.
Suomessa elettiin Ruususen unta.
Ensimmäisen varoituksen tulevasta sai Helsinki. Kaupunkia
pommitettiin kolme kertaa kymmenen päivän välein vuoden 1944 helmikuussa,
yhteensä yli 2 100 pommituslennon voimin. Helsingin pelasti everstiluutnantti Pekka Jokipaltion Ilmatorjuntarykmentti
1. Tappiot olivat "vain" 151 kuollutta ja 400 haavoittunutta.
Suomi otti onkeensa ja pyrki saamaan
neuvottelukosketuksen Neuvostoliiton hallitukseen rauhanehtojen kuulemiseksi.
Yhteys saatiin, silloinen Tukholman suurlähettiläs Juho Paasikivi ja entinen ulkoministeri Carl Enckell matkustivat Moskovaan.
Rauhanehdot olivat kuitenkin liian kovat,
Suomi ei katsonut voivansa suostua niihin. Neuvostoliitto totesi 22. päivänä
huhtikuuta, että Suomi oli katkaissut välirauhanneuvottelut.
Alkoi odotus.
Karjalan kannaksen länsiosan puolustuksesta vastasi
kenraali Taavetti
"Pappa" Laatikaisen IV armeijakunta, johon kuului
etulinjassa oikealta vasemmalle 10. divisioona ja 2. divisioona.
– Vihollisen toiminta on viime aikoina
tullut erittäin aktiiviseksi, kenraalimajuri Jussi Sihvon 10. divisioonan sotapäiväkirjassa todetaan toukokuun
lopulla.
- Liikenne vihollisen puolella varsinkin
öisin on vilkasta. Kaikki merkit viittaavat hyökkäyksen valmisteluun.
– Ilmatoiminta on vilkastunut tulitus-,
pommitus-, tiedustelu- ja valokuvaustarkoituksessa, kenraalimajuri Armas-Eino Martolan 2. divisioona
ilmoitti ylöspäin IV armeijakunnalle.
– Vihollinen työntää asemiaan lähemmäksi
kaivaen päivittäin lähestymishautoja.
Myös IV armeijakunnan esikunta raportoi
tilanteesta.
– ...ei tunnu mahdottomalta, että
vihollinen valmistautuisi hyökkäykselliseen toimintaan Kannaksella.
Mutta:
– ...yleishyökkäystä ennen heinäkuuta tuskin lienee
odotettavissa.
Lentotiedustelu totesi jatkuvaa liikennettä Leningradin
pohjoispuolella. Yhdellä ainoalla tiedustelulennolla havaittiin 565
kuorma-autoa ajossa vihollisen puolella. Rautatieasemilla oli jatkuvasti
voimakkaan ilmatorjunnan suojaamia junia. Myös lukusia uusia tykkiasemia
löydettiin.
– Nämä olivat ilmeisesti selviä merkkejä
pian alkavasta hyökkäyksestä, Oesch kirjoittaa. - Mutta nekään eivät näytä
antaneen aihetta muuttaa jo muodostunutta käsitystä muutamissa johtoportaissa.
Päämajan tiedusteluosaston katsauksessa
toukokuun lopulla todetaan "suuria kuljetuksia, jotka viittaavat
huomattaviin ryhmitysmuutoksiin Kannaksen keskiosissa".
Tiedusteluosasto pohti kolmea vaihtoehtoa:
vihollisen suurhyökkäystä, sen puolustuksen huomattavaa vahvistamista, tai
joukkojen vaihtoa.
– Ratkaisu eri mahdollisuuksien välillä
riippuu vastaisuudessa saatavista tiedoista.
Tästä huolimatta päämajassa tehtiin joukko
merkillisiä päätöksiä. 9 000 reserviläistä lähetettiin maatalouslomalle
normaalien vuorolomien lisäksi. Kolme ikäluokkaa päätettiin kotiuttaa.
Kokeneita rintamamiehiä komennettiin koulutustehtäviin. Rintamajoukkojen
traktoreita ja hevosia komennettiin taakse linnoitustöihin.
Oesch ymmärtää päämajan vaikuttimia.
– Pellot oli muokattava ja siemen oli
saatava maahan. Leipä oli turvattava niin siviileille kuin armeijallekin.
Oeschin johtopäätökset ovat kuitenkin
kitkerät.
– Eräs sodankäynnin tärkeimmistä
säännöistä, että on varustauduttava pahimman mahdollisen tapauksen varalle,
niin ettei yllätystä pääse syntymään, ei näytä olleen selvänä ylipäällikön
näköpiirissä, Oesch toteaa.
– Kasvavan uhkan merkit aliarvioitiin ja suurhyökkäys pääsi
yllättämään voimallaan ja laajuudellaan.
Yhdeksäntenä päivänä kesäkuuta vuonna 1944 kello 5.55
aamulla punakenraali Leonid A. Govorovin 23. armeija käynnisti suomalaisten
"läksytyksen", kuten ylipäällikkö Josif Stalin asian ilmaisi. Kolmesataa lentokonetta pommitti
suomalaisten etulinjaa. Terässinfoniaksi hyökkäyksen teki voimakas
tykistövalmistelu, jokaista rintamakilometriä ampui yli kaksisataa putkea. Ensimmäiset
jalkaväkihyökkäykset alkoivat kello 7.30, mutta ne torjuttiin.
Kello 16.30 kiivas tykistötuli alkoi
uudestaan ja puolen tunnin kuluttua jalkaväki murtautui muutamiin tukikohtiin
2. ja 10. divisioonan lohkoilla. Iltaan mennessä vihollinen heitettiin takaisin
lähes täysin, vain ns. Mottorin mutka jäi puna-armeijan haltuun.
Yö oli rauhallinen. IV armeijakunnan
esikunnassa ja päämajassa ei vieläkään uskottu suurhyökkäykseen.
Kunnes armeijankenraali Govorov pani
tosissaan tuulemaan seuraavana aamuna kello viisi. Govorovilla oli käytössään
260 000 miestä sekä yli kuusisataa panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä, yhteensä
yli kaksikymmentäneljä divisioonaa. Ja tuhat lentokonetta.
Suomella oli Kannaksella Laatikaisen neljäs
armeijakunta ja kenraali Hjalmar
Siilasvuon kolmas armeijakunta, yhteensä 102 000 miestä, josta
pääasemassa 44 000 sotilasta. Lisäksi reservinä kaukana takana oli panssarikenraali
Ruben Laguksen
kaksisataa vaunua, joista sata lähes romutuskunnossa olevaa T-26 -panssaria.
Helvetillinen tykistövalmistelu kuului Mikkeliin asti, parinsadan
kilometrin päähän. Valkeasaaren maastoa peitti kolmekymmentä metriä korkea
pöly- ja hiekkapilvi, jonka yläpuolella leijui paksu savumatto. Kello seitsemän
tuli Govorovin jalkaväki, kello 7.45 tulivat raskaat T-34 Sotka panssarivaunut ja kello yhdeksältä Valkeasaaren lohko oli
murtunut. 10. divisioonan 68 tykkiä jäi hevosten ja traktoreiden puuttuessa
viholliselle. Tykkien laukaisulaitteet ehdittiin tuhota.
Iltapäivällä etulinjassa ollut jalkaväkirykmentti 1 oli
puolustuskyvytön, lähes viisisataa miestä oli kaatunut tai haavoittunut, saman
verran menettänyt hermonsa tai liittynyt käpykaartiin,
yhteensä kolmekymmentä prosenttia vahvuudesta.
– Marsalkalle nousi häpeän puna poskille
rykmentin menettelyn johdosta, kenraali Waldemar
Erfurth, Wehrmachtin edustaja päämajassa, kirjoittaa.
Voimasuhteet olivat Suomen kolme
pataljoonaa vastaan puna-armeijan 18 kaartinpataljoonaa.
Iltaan mennessä 30. kaartin armeijakunta
oli edennyt 15 kilometriä yli 20 kilometrin leveydeltä. Kesän 1944 katastrofi
numero yksi oli tapahtunut tosiasia.
Suomalaiset vetäytyivät 15 - 30 kilometriä
taaempaan, heikosti linnoitettuun Vammelsuusta Taipaleelle kulkevaan
VT-asemaan.
Puna-armeija sai kosketuksen VT-asemaan 12.
päivänä kesäkuuta. Linja kesti kaksi vuorokautta.
Läpimurtokohdaksi Govorov valitsi Kuuterselän, jota
puolusti viimeinen hakkapeliitta,
kenraali Aaro Pajari ja hänen 3. divisioonansa. Puna-armeija hyökkäsi
rajusti ja häikäilemättömästi kokonaisen panssariprikaatin voimin. Siinä ei
auttanut edes hätiin ehtinyt Lagus, suomalaisia oli liian vähän ja lisäksi
väärässä paikassa.
Lukumääräisesti Suomen sotahistorian rajuin
panssaritaistelu päättyi suomalaisten voittoon. Panssarieversti Albert Puroman taisteluosastolta meni
viisi Stu-40 rynnäkkötykkivaunua. Mutta Puroman osasto ehti ennen
vetäytymistään tuhota 11 kappaletta T-34 Sotka
panssaria, kolme Klim Voroshilovia ja
kolme rynnäkkötykkivaunua.
Miestappiot olivat raskaat, yli tuhat
suomalaista jääkäriä kaatuneena tai haavoittuneena.
Samaan aikaan Martolan 2. divisioona joutui
ankariin taisteluihin Kuuterselän itäpuolella Siiranmäessä. Taistelusta tuli
torjuntavoitto, jonka kunnia lankesi everstiluutnantti Adolf
Ehrnroothin jalkaväkirykmentti 7:lle, Tyrjän rykmentille ja etenkin rykmentin toisen pataljoonan
komentajalle kapteeni Aimo Raassinalle.
Govorovin silmissä siinsi Viipuri, mikään
ei tuntunut pysäyttävän puna-armeijaa. VT-linja piti jättää, se oli katastrofi
numero kaksi.
14. päivänä kesäkuuta marsalkka nimitti
Oeschin Kannaksen joukkojen komentajaksi.
– Tuntui, että tästä tehtävästä en taida
selvitä, Oesch sanoo. – Länsi- ja Keski-Kannas oli sekasorron vallassa.
Kuuterselkä oli juuri murtunut ja Siiranmäen verinen torjuntataistelu oli
käynnissä.
Seuraavana päivänä ylipäällikkö kysyi
Oeschilta, voidaanko vallata takaisin VT-linjan menetetyt osat.
– Ehdotin, että sitkeästi viivyttäen
vetäydyttäisiin VKT-asemaan, johon saavuttaessa lisävoimatkin ehtisivät
perille, Oesch kirjoittaa.
Näin tehtiin, Oeschin joukot miehittivät 70
- 90 kilometriä taaempana sijaitsevan VKT-aseman 18. ja 19. kesäkuuta. Linja
oli Kannaksen viimeinen puolustusasema, sen takana Suomi oli avoinna.
Apuun riensivät Itä-Karjalasta kenraalimajuri Einar Vihman 6. divisioona ja
kenraalimajuri Kaarlo "Kylmä-Kalle" Heiskasen 11. divisioona.
Vielä kirjoitettaisiin yksi synkkä luku Suomen
sotahistoriaan, Viipurin menetys. Puna-armeija saapui Viipurin eteen aamuyöstä
20. kesäkuuta. Iltapäivällä kello 16.45 vänrikki Eelis Mäkinen laski Pyhän Olavin tornissa liehuvan Suomen lipun
alas venäläisen tykin tulittaessa linnan muureja.
Karjalaisten kaupungista luovuttiin lähes
ilman taistelua. Eräs syy Viipurin menetykseen oli tykistön ammusten puute.
Niitä kyllä oli yllin kyllin, mutta ei oikeissa paikoissa. Toisena syynä oli
taistelumoraali, viinakauppakin ryöstettiin.
– Mielikuvituksen ja pelon tuotteena
syntynyt ja liikkeelle lähtenyt väärä vetäytymiskäsky levisi nopeasti, Oesch
sanoo.
– Rintama murtui keskeltä ja pataljoonat
jättivät asemansa saarrostusuhkan pelosta.
– Sotahistoriallinen skandaali, Mannerheim
kirjoittaa.
– Suomalaiset häipyivät Viipurista, kun
löimme käsiämme yhteen, tunnettu propagandaääni Moskovan Tiltu ilkkui.
Se oli kolmas ja samalla viimeinen kesän 1944
katastrofeista. Stalin vaati suomalaisten ehdotonta antautumista ja määräsi
Govorovin etenemään Imatran-Lappeenrannan tasalle kesäkuun 28. päivään
mennessä.
25. päivänä kesäkuuta kello 6.00 aamulla venäläiset
aloittivat ankaran tykistövalmistelun Viipurin itäpuolisessa maastossa,
Talissa. Perässä seurasivat vahvat panssarivoimat ja maataistelukoneiden tukema
jalkaväki. Venäläiset murtautuivat kahden päivän aikana asemiin. Oesch ryhmitti
suomalaisjoukot uudelleen ja suomalaisten vastahyökkäys alkoi 27. päivänä
kesäkuuta. Hyökkäys eteni aluksi menestyksekkäästi, oli syntyä 10 000
punasotilaan jättiläismotti.
– Saarrostuspussin suu oli enää vain
kilometrin levyinen, Oesch sanoo.
Mutta venäläisillä oli käytössään ainakin
16 divisioonaa, jotka sitoivat suomalaisten voimia. Pussin suuta ei saatu
kiinni.
29. päivänä kesäkuuta Oesch määräsi
rintamalinjan tuntuvan oikaisun. Rankat taistelut päättyivät 30. päivänä
kesäkuuta, jolloin suomalaiset olivat vetäytyneet viimeiselle
puolustusasemalleen.
Oesch pitää Tali-Ihantalan torjuntavoiton
avaimina tehokasta panssaritorjuntaa ja voimakasta tykistöä. Kenraali keskitti
Ihantalan maastoon yli 250 tykin tulen.
– Se oli suurin tykistön keskitys koko sotiemme aikana.
Kalusto oli kunnollista ja ammuksia riitti.
– Kun venäläiset eivät näyttäneet saavan aikaan mieleistään
tulosta Ihantalan suunnalla, täytyi sitä yrittää muualla, Oesch sanoo.
Heinäkuun 1. päivän vastaisena yönä
Viipurinlahdella alkoi maihinnousuyritysten sarja, materiaalia ja miehiä
säästämättä, olihan Stalinin käsky täyttämättä. Mutta kymmenen päivän yritysten
tuloksena oli vain muutama vallattu saari, mantereelle puna-armeija ei saanut
jalansijaa.
Ihantalan ja Viipurinlahden taistelujen
riehuessa Oesch sai kolmannen murheen, Vuosalmen Keski-Kannaksella.
Suomalaisilla oli strateginen sillanpääasema Vuoksen etelärannalla Äyräpäässä.
Venäläisten suurhyökkäys alkoi 4. päivänä heinäkuuta kello 3.50 aamulla
klassiseen tapaan. Tulivalmisteluun osallistui 25 kenttätykistöpatteria, sata
kranaatinheitintä, raketinheittimiä sekä toistasataa maataistelu- ja
pommikonetta.
Puna-armeija valtasi sillanpään aamulla
heinäkuun 9. päivänä, aloitti Vuoksen ylimenon ja onnistui pureutumaan
vastarannalle. Ankarien taistelujen jälkeen venäläiset saivat jonkin verran
laajennettua sillanpääasemaansa, mutta siihen se jäi. Tappiot olivat rajut, 15
000 kaatunutta punasotilasta, 6 000 kaatunutta, haavoittunutta tai kadonnutta
suomalaista.
Mannerheim-ristin ritari Oesch oli
joukkoineen pysäyttänyt puna-armeijan. Stalinin läksytys jäi puolitiehen.
– Suomalainen sotilas oli ryhdistäytynyt, se luotti
jatkuvasti aseisiinsa ja omaan itseensä, Oesch sanoo.
Tasavallan presidentti Risto
Ryti erosi toimestaan 1. päivänä elokuuta ja hänen tilalleen eduskunta
valitsi Mannerheimin. Vaihdos aukaisi tien rauhaan. Aselepo astui voimaan
Suomen puolelta 4. päivänä syyskuuta ja Neuvostoliiton puolelta seuraavana
päivänä.
Sotien jälkeen Oesch toimi vt.
yleisesikunnan päällikkönä ja armeijakunnan komentajana. Hän erosi
puolustusvoimista vuonna 1945 ja istui "sotarikollisena" vankilassa
kaksi vuotta ja neljä kuukautta. Vuonna 1948 Oesch astui Suomen
Maanviljelyskauppa Oy:n palvelukseen sivukonttorien tarkastajana.
Vuonna 1957 Oesch oli mukana perustamassa Kansa Taisteli -lehteä, jonka
päätoimittaja hän oli vuosina 1964 - 1974. Hänet vihittiin Turun yliopiston
kunniatohtoriksi vuonna 1960.
Aitanga Oesch kuoli vuonna 1972.
Jääkärikenraali Karl Lennart Oesch 28. päivänä maaliskuuta 1978. Hänet on
haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin.
Kolmas ja ratkaiseva
erä
Puna-armeija voitti vuoden 1944 kesällä kaksi ensimmäistä
erää. Suomalaisten eteen työnnetty pääasema murtui ja seuraava, huonosti
linnoitettu VT-linja ei kestänyt. Kolmas ja ratkaiseva erä alkoi menestyksellä,
Viipurin valtauksella. Mutta:
– Viipurin menetys ei järkyttänyt Kannaksen
puolustusta, Oesch kirjoittaa. – Se oli vain paha kauneusvirhe sotilaallisessa
toiminnassa.
Viimeinen puolustuslinja taipui Viipurin
kohdalla ja kaupungin itäpuolella, mutta linja piti.
Mikä oli Stalinin offensiivin lopullinen
päämäärä?
Kenraali Leonid A. Govorovin kerrotaan
sanoneen eräässä tilaisuudessa, että tarkoituksena on hyökätä Helsinkiin
saakka. Totta vai tarua?
Yhdysvaltain Ankaran suurlähettiläs sanoi
kesäkuussa 1944 Suomen kollegalleen, että Stalin oli päättänyt nielaista Suomen
ennen ryhtymistä muihin tehtäviin.
– Oli odotettavissa, että punainen armeija
heinäkuun puolivälissä saavuttaisi Helsingin. Vaikka se maksaisi heille
100 000 - 200 000 miestä, lähettiläs sanoi.
Oeschin mukaan Suomen armeijan taistelun
lopputulosta on pidettävä suurena torjuntavoittona. Stalinilla oli kiire
marssittaa joukkonsa Berliiniin.
– Torjuntavoittomme pelasti meille
Kanta-Suomen, sen maan ja kansan, ja esti rautaisen esiripun siirtämisen niiden
länsipuolelle.
Oeschin ehkä tänään itsestään selviltä
tuntuvat sanat ovat vuodelta 1956.