|
Aaro Olavi Pajari 1897−1949 SA-kuva |
21 suomalaisen sotakenraalin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
Kenraalimajuri, Mannerheim-ristin ritari Aaro Pajari
Viimeinen hakkapeliitta
Keskellä Suomenlahtea ja keskellä sotaa esitetään varsin omalaatuinen näytelmä Maaliskuun lopulla vuonna 1942.
Suomalaisjoukot ovat juuri vallanneet Suursaaren venäläisiltä, saaresta kuuluu vielä konekiväärien rätinää. Taivaalla suomalaiset ja venäläiset koneet käyvät ilmataistelua.
Jäällä pidetään samaan aikaan sotilasparaati saaren valtauksen johdosta.
”Sotilaani! Isiemme Jumala on tänään antanut meille suuren voiton...”
Puhuja on hyökkäyksen komentaja, kenraali Aarno Olavi Pajari, 44, joka välittömästi haluaa esittää tunnustuksensa joukoilleen.
Pajari oli
isänmaallinen, hän oli hyökkäyskenraali ja hän rakasti esiintymistä. Hän
harrasti historiaa ja hänen esikuvansa oli Napoleon.
Pajari oli myös puolikuuro, hän todennäköisesti ei edes kuullut Suursaaren pohjoispäästä kantautuvaa taistelun melskettä.
Suursaaren operaatio oli ainutlaatuinen Suomen sotahistoriassa. Yli kymmenen kilometriä pitkä saari on keskellä merta, matkaa Suomen rannikolle Kotkaan on neljäkymmentä kilometriä ja Viron rannikolle vajaat kuusikymmentä kilometriä. Saaren strateginen merkitys on suuri, saaren avulla voidaan sulkea Suomenlahden perukka.
Ylipäällikkö Gustaf Mannerheimillä oli käytössään puolensataa kenraalia. Miksi hän valitsi juuri Pajarin toteuttamaan Suursaaren operaation?
Pajari ei ollut
tsaarin upseeri kuten Mannerheim. Hän ei myöskään ollut Preussin jääkäri
kuten hyvin moni sodanaikainen kenraali.
Aaro Olavi Pajari syntyi Asikkalassa heinäkuun 17. päivänä vuonna 1897. Hänen vanhempansa olivat kansakoulunopettaja Olli Pajari ja Maria Helena o.s. Laatunen.
Aaro Pajari valmistui ylioppilaaksi Lahden yhteiskoulusta ja aloitti opiskelunsa Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisellä osastolla vuoden 1916 syksyllä, jolloin monet opiskelijat jo taistelivat Saksan riveissä Kuninkaallisessa Preussin jääkäripataljoona 27:ssä Venäjää vastaan. Pajari liittyi Lahden suojeluskuntaan syyskuussa vuonna 1917. Seuraavan vuoden tammikuussa hän lähti Vöyrin sotakouluun, jossa jääkärit kouluttivat vapaaehtoisia joukkueenjohtajia.
Koulutus muuttui heti käytännön "harjoitteluksi", kun Pajari saavuttuaan paikalle joutui puhdistamaan Pohjanmaata venäläisistä. Helmikuun alussa Pajari osallistui Oulun valtaukseen, vastassa oli jo punakaarti.
Maaliskuussa Pajari osoitti taipumustaan hyökkäämiseen. Hän haavoittui vaikeasti johtaessaan joukkueensa etunenässä hyökkäystä Heinolaa vastaan. Luoti osui olkapäähän ja tuli ulos selän alaosasta. Hänet jätettiin kuolleeksi luultuna hankeen makaamaan, mutta pelastui lapsuudenystävänsä Evert Hanjoen avulla. Tähän haavoittumiseen päättyi Aarno Pajarin ensimmäinen kaiken kaikkiaan viidestä sodasta. Kersantiksi hänet ylennettiin 15. päivänä maaliskuuta.
Sotakoulutuksensa
Pajari sai Viipurin ensimmäisellä upseerikokelaskurssilla. Hän johti
kurssin loppusodan toista osapuolta.
Edessä oli hyvin pian Pajarin toinen sota. Huhtikuussa vuonna 1919 suomalaiset vapaaehtoiset lähtivät vapauttamaan Aunusta bolševikeista, Suomen hallituksen siunauksella. Mukana oli myös upseerikokelas Pajari, ilman esimiestensä lupaa. Pajari "karkasi sotaan".
Hyvin pian Pajari sai johdettavakseen retkikunnan 2. rykmentin, jonka kokonaisvahvuus oli parhaimmillaan 450 miestä. Esimiehenä hänellä oli jääkärimajuri, myöhemmin jalkaväenkenraali Paavo Talvela.
Erään puoliksi onnistuneen hyökkäyksen jälkeen, kylä vallattiin mutta vihollinen jäi tuhoamatta, Pajari luonnehti Venäjän armeijassa sotakokemusta saaneita aunukselaisia hyvinä puolustustaistelussa, mutta "heiltä puuttuu hyökkäyksessä välttämätöntä häikäilemätöntä päälle käymisen henkeä".
Karjalan retkikunta ei päässyt tavoitteeseensa, mutta toimi erinomaisena koulutuksena nuorelle upseerikokelaalle. Lisäksi Pajari oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen Paavo Talvelaan. Legendan aineksia on erään kurssikaverin kuvauksessa Pajarin paluusta rykmenttiinsä Aunuksen retkeltä.
"... ei Pajarista ollut kuultu mitään, kunnes hän eräänä syksyisenä päivänä ratsasti kurjalla, kapisella hevoskaakilla sotaretkeltään kuin ilmetty Don Quijote tuulimyllytaistelusta pitkätukkaisena, laihtuneena ja risaisena."
Pajari meni vuonna 1928 naimisiin Kaija Björklundin kanssa. Pariskunnalle syntyi kolme lasta, Irja Maria vuonna 1929, Kari Aarno Olavi 1931 ja Helena Inkeri 1944.
Sotakorkeakoulun
päättyessä vuonna 1926 Pajari komennettiin Joensuun suojeluskuntapiirin
päälliköksi. Välillä hän toimi suojeluskuntain yleisesikunnassa ja vuoden 1932
keväällä hänet määrättiin everstiluutnanttina Tampereelle, Pohjois-Hämeen
suojeluskuntapiirin päälliköksi. Virka osoittautui tuuliseksi.
Vuoden 1933 huhtikuussa Tampereella vietettiin kaupungin valtauksen 15-vuotisjuhlia. Kaupungin sosialistinen johto oli kieltänyt suojeluskuntien liputuksen. Niinpä ei ollut mikään ihme, että tunteet kuumenivat seuraavana helatorstaina, kun Hämeenkadulle nostettiin punaiset liput sosialidemokraattien puoluekokouksen vuoksi.
Pajari teki poliittisen virheen. Hän päätti "tilanteen rauhoittamiseksi" poistaa upseerijoukon etunenässä liput, vaikka hänellä ei siihen ollut valtuuksia. Siitä seurasi kaksi asiaa. Ensinnäkin Pajari tuli tunnetuksi koko maassa. Toiseksi sotaylioikeus tuomitsi hänet 20 päiväksi kotiarestiin.
Lippujupakan hän sai anteeksi vasta kuusi vuotta myöhemmin, talvisodassa.
Ylimääräisten
harjoitusten aikaan vuoden 1939 syksyllä Pajarista tuli
jalkaväkirykmentti 16:n komentaja. Rykmentin ensimmäinen pataljoona
muodostettiin Tampereen kaupungin työväestöstä.
Tampereen helatorstain tapahtumat olivat
vielä muistissa.
”Olisi ollut optimistista odottaa sen taholta ilman muuta yhteisymmärrystä ja luottamusta suojeluskuntien riveistä sille tulevaa päällystöä ja nimenomaan minua itseäni kohtaan”, Pajari kirjoitti.
Jalkaväkirykmentti 16 lähti rintamalle joulukuun 5. päivänä vuonna 1939. Tilanne Laatokan pohjoispuolella oli kriittinen, venäläisten joukkojen määrä oli yllättänyt päämajan. Erityisesti Tolvajärven suunnassa venäläisten hyökkäys oli uhkaava. Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim antoi eversti Paavo Talvelan johtaman osasto Talvelan tehtäväksi lyödä etenevä vihollinen.
Aloite oli everstiluutnantti Valo Nihtilän, joka päämajassa oli eversti Aksel Airon lähin alainen.
”Meillä on luottamuspula omiin voimiin”, päämajan operatiivisen osaston päällikkö Nihtilä sanoi Mannerheimille. ”Meidän pitäisi saada jossakin kunnon voitto. Sillä tavalla näytettäisiin, että pystymme selviämään vihollisesta, kunhan pää pidetään kylmänä.”
Talvela halusi ryhmäänsä Pajarin ja siten myös jalkaväkirykmentti 16:n, koska tunsi Pajarin jo Aunuksen ajoilta. Tälle hän sai ylipäällikön suostumuksen.
”Pajari on etevä upseeri, jolla on hyökkäyshenkeä ja taktillista silmää”, Mannerheim sanoi Talvelalle.
Pajari saapui Tolvajärvelle varsin dramaattisissa tunnelmissa. ”Nyt punasi vainovuosien tunnusomainen, vavahduttava tulipalojen kajastus itäisen taivaanrannan. Hetkeksi jäin katsomaan tätä järkyttävyydessään suurenmoista näkyä”, Pajari kuvaili saapumistaan rintamalle.
Tilanne oli kriittinen. Joukot olivat jo pakenemassa ylivoimaisen vihollisen edessä.
Ensimmäisissä taisteluissaan Tampereen työläispataljoona epäonnistui surkeasti ja joutui vetäytymään epäjärjestyksessä ja taistelumoraalinsa menettäneenä. Pajarin mukaan syynä oli teollisuustyöväestön tottumattomuus suureen erämaahan ja sähköttömään yöhön sekä tehtäväänsä sopimattomat komppanianpäälliköt. Mutta taistelutahto koheni kuitenkin nopeasti.
Tolvajärven taistelu jäi historiaan. 12. päivänä joulukuuta Pajari hyökkäsi vastoin Talvelan ohjeita − ja menestyi. Suomussalmen ja Raatteen tien varjoon jäänyt taistelu oli ensimmäinen suomalainen hyökkäysvoitto talvisodan aikana ja siten psykologisesti merkittävä.
Talvelasta tehtiin kenraalimajuri ja Pajarista eversti.
Jatkosodan
vetäytymisvaihetta vuoden 1944 kesällä on joskus pilkallisesti kutsuttu
Kannaksen läpijuoksuksi. Mutta todellinen läpijuoksu tapahtui jo vuonna 1941,
sitä on myös kutsuttu onnistuneeksi leijonanjahdiksi.
Eversti Pajari oli jatkosodan alkaessa 18. divisioonan komentaja. ”Minulla on nyt käytettävissäni enemmän patteristoja kuin talvisodassa tykkejä”, Pajari sanoi heinäkuun 31. päivänä, tuntia ennen hyökkäystä. Ja sitten lähdettiin.
Pajarin divisioona oli ryhmitetty Karjalanannakselle. Kahden viikon kuluttua Pajarin joukot olivat jo Vuoksen rannalla, kuukauden kuluttua Kivennavalla. Kannas oli juostu läpi Saimaasta Rajajoelle, yli sataviisikymmentä kilometriä.
Pajarin joukkojen hyökkäysvaiheista kannattaa erikseen mainita Vuoksen ylitys Hopeasalmen kohdalla elokuun 17.–18. päivinä. Sen Pajari teki nopeasti, häikäilemättömästi ja salakavalasti. Vihollisen tuntoja kuvaa, että eräs sotavanki sanoi heidän vastassaan olevan jonkin erittäin nopeasti liikkuvan joukko-osaston, joka ilmestyy milloin mistäkin ja hyökkää rajusti. Se oli everstiluutnantti Lauri Haanterän johtama Pajarin iskurykmentti, jalkaväkirykmentti 27.
Pajari nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi numero 12 syyskuun 14. päivänä. Armeijakunnan komentaja Taavetti Laatikainen korosti esityksessään Pajarin henkilökohtaista osuutta menestykseen. ”Itseään säästämättä hän on jatkuvasti tukenut alaistensa johtajien toimintaa. Hän on ohjannut ja opastanut heitä sekä valanut heihin uskoa taistelujen onnistumiseen.”
Lokakuussa Pajari ylennettiin kenraalimajuriksi ja hämäläinen huumori kukoisti. ”Onnistunut leijonanjahti Kannaksella.”
18. divisioonaa yleensä ja Pajaria erikseen ruvettiin kutsumaan Kannaksen lumiauraksi, olkoonkin, että oli syyskesä.
Pajarilla oli
muutenkin kova maine miestensä keskuudessa, aina Tolvajärven
taisteluista asti.
”Pajari perkele!” oli usein kuultu sanonta.
Pajari oli hyvin tiukka sotilaskurin noudattamisen suhteen. Kerran Pajari oli lomalla Tampereella ja häntä vastaan käveli sotilas, joka ei tervehtinyt. Pajari puuttui asiaan. Sotilas ei tuntenut kenraaliaan ja vastasi röyhkeästi. ”Kahta minä tervehdin, Mannerheimia ja Pajaria.”
Mutta kenraalilla oli myös herkkä puolensa, jonka hän kätki karskin ulkokuoren alle. Eversti Wolf H. Halsti on kuvannut tilanteen, jossa Pajari osuu kaatuneiden kokoamispaikkaan.
"Hän iski monta kertaa oikean käden nyrkillä avoimeen vasemman käden kämmeneen, kirosi katkerasti sodan ja oman velvollisuutensa, hiljeni sitten, otti lakin päästään ja sanoi:
– Voi poikani, hyvät kalliit poikani.
Kun kyyneleet rupesivat väkisin vuotamaan, hän nähtävästi suuttui itselleen, polki jalkaa, kääntyi ympäri ja lähti kiivasta vauhtia mutisten jotakin itsekseen."
Venäläiset olivat tammikuun alussa vuonna 1942 vallanneet Suursaaren suomalaisilta. Saaren strateginen merkitys oli suuri, se oli Suomenlahden ja samalla Leningradin lukko. Suomen ja Saksan merivoimat vaativat saaren valtaamista takaisin Suomen huoltoliikenteen turvaamiseksi.
Kenraali Pajari sai maaliskuun 10. päivänä käskyn olla kolmen tunnin kuluttua valmiina suorittamaan Mannerheimin erikoistehtävää. Hän luuli saavansa komennuksen pohjoiseen, mutta saikin uransa erikoisimman tehtävän, Suursaaren valtauksen.
Hyökkäyksen teki vaikeaksi se, että matkaa Suursaareen oli lähimmältä tukialueelta Haapasaarilta 35 kilometriä. Se oli liian pitkä hiihtomatka. Ratkaisu oli yksinkertainen ja häikäilemätön. Pajari aurautti jäätien saaren puoleenväliin. Hyökkäystä edeltäneenä yönä aurausta jatkettiin lähes perille saakka ja niin joukot saatiin autokuljetuksina ja hiihtohinauksina levänneinä Suursaaren edustalle.
Hyökkäys alkoi saaren molemmilta puolilta maaliskuun 27. päivänä kello 4 aamulla. Pajarin käskyn mukaan saari oli vallattava kello 21 mennessä. Tavoitteessa pysyttiin saaren pohjoispäätä lukuun ottamatta. Se joutui suomalaisten käsiin vasta seuraavana aamuna.
Venäläisten suurhyökkäys alkoi Kannaksella kesäkuun 9. päivänä vuonna 1944. Pajarin komentama 3. divisioona oli sijoitettu Kuuterselän kaistalle. Se oli erittäin huonosti linnoitettu ja kun Pajari näki tilanteen hän tyypilliseen tapaansa "karjui raivosta", kuten eversti Wolf. H. Halsti asian ilmaisi. Hyökkäysvaunuesteiden ja taisteluhautojen kaivaminen oli kesken. Piikkilankaesteet ja yhdyshaudat taaksepäin puuttuivat. Tilannetta pahensi vielä se, ettei armeijakunnan johto uskonut Pajarin vakuutteluja siitä, että venäläisten murtokohta olisi nimenomaan Kuuterselässä.
Pajari joutui siis pahaan pinteeseen, linja oli huonosti varusteltu ja joukot olivat riittämättömät. Huonostihan siinä kävi, ei edes kenraalimajuri Ruben Laguksen johtama panssaridivisioona kyennyt pelastamaan tilannetta.
3. divisioona joutui vetäytymään Viipuri-Kuparsaari-Taipale -linjalle, jossa se piti asemansa jatkosodan loppuun asti.
Mutta sota ei silti divisioonan kohdalla ollut loppu. Välirauha solmittiin syyskuun 19. päivänä ja 3. divisioona siirrettiin Pohjois-Suomeen saksalaisia vastaan. Tämä operaatio alkoi huikean häikäilemättömästi, tyypilliseen pajarilaiseen tapaan. Hyökkäyskenraali pääsi jälleen oikeaan elementtiinsä. Suomalaiset tekivät Oulusta maihinnousun Tornioon, etunenässä Pajarin 3. divisioona. Maihinnousu suojaamattomilla rahtialuksilla oli uhkapeliä, mutta myös menestys.
Lokakuun 16. päivänä Pajari nimitettiin toisen kerran Mannerheim-ristin ritariksi. Perusteluissa todetaan muun muassa, että hän "rohkealla operaatiolla valtasi Tornion kaupungin ja kävi sen omistuksesta erittäin sitkeän taistelun".
Mannerheim-risti on myönnetty kahteen kertaan vain neljälle sotilaalle. Muut kolme ovat eversti Martti Aho, lentomestari Ilmari Juutilainen ja kaopteeni Hasse Wind.
Kenraalimajuri Aaro Pajarin viides sota päättyi lokakuun 21. päivänä, kesken Lapin sodan. Hänet komennettiin Mannerheimin käskystä päämajaan ja pidätettiin sotarikollisena valvontakomission käskystä. Häntä syytettiin sotavankien huonosta kohtelusta.
Pajarilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä sotavankiasioiden kanssa ja hänet vapautettiinkin myöhemmin syytteistä. Tilanne oli kuitenkin dramaattinen. Suomessa huhuttiin, että Pajari muiden joukossa luovutettaisiin Neuvostoliittoon tuomittavaksi.
Tilanne oli hyvin vaikea myös Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimille.
”Minun täytyy kai ampua kuula otsaani, sillä kuinka minä voisin luovuttaa heidät?” Mannerheim sanoi.
Pajari oli sydänvikansa vuoksi siirretty Tilkan sotilassairaalaan, jossa hänellä oli upseerivartio. Eräänä päivänä Pajari hätkähti, kun itse marsalkka ilmaantui hänen huoneeseensa. Pajari luuli, että nyt tuli lähtö Neuvostoliittoon. Mutta marsalkka halusi vain henkilökohtaisesti ilmoittaa Pajarille hänen vapauttamisestaan.
Myöhemmin kenraali Pajari näytti lounaalla Tampereen sosialidemokraattiselle kaupunginjohtaja Sulo A. Typölle paperin, johon oli kirjoitettu:
"Valvontakomissiolla ei ole mitään kenraali A.O. Pajaria vastaan, jollei Suomen kansalla ole. – Zdanov."
Vapauttamisensa jälkeen Pajari toimi tykistön tarkastajana. Hän oli Kokoomuksen talouspäällikkönä vuonna 1949.
Kenraali Pajari oli malttamaton ja ylitsepursuavan tarmokas johtaja. Hän puuttui sumeilematta alaistensa toimintaan, jolleivät ne miellyttäneet häntä. Hän tuli aina paikalle kovaa vauhtia ja rupesi tenttaamaan alaisiaan. Kerran hän jopa ajoi pataljoonankomentajan henkilökohtaisesti johtamaan pysähtynyttä joukkoaan eteenpäin.
Hänen luonnettaan kuvaa hyvin hänen tapansa ajaa autoa. Hän ei sietänyt ajamista toisen auton perässä, vaan pyrki aina ohitse.
Malttamattomuus ajoi hänet myös ennenaikaiseen kuolemaan lokakuun 3. päivänä vuonna 1949, päivää ennen hänelle armeijasta myönnettyä eroa. Hän oli virkamatkalla Pietarsaaresta Kokkolaan. Hän huomasi Kokkolan tienviitan liian myöhään, yritti nopeaa käännöstä ja auto suistui ojaan. Kenraali tulistui viivytyksestä ja rupesi väkisin vääntämään autoa ojasta. Hän sai sydänkohtauksen, johon hän menehtyi.
Kenraalimajuri Aaro Olavi Pajari haudattiin Tampereelle. Kahdeksan kenraalia kantoi Pajarin arkun Tuomiokirkosta tykin lavetille, jolla se kuljetettiin Kalevankankaan hautausmaalle. Lukuisat Pajarin joukoissa palvelleet Tampereen tehtaiden työläiset olivat saaneet vapaata työpaikoiltaan ja reunustivat paljain päin katuja, joita pitkin saattue eteni. Kuusitoista vuotta helatorstain lippujupakan ja kymmenen vuotta Tolvajärven taistelujen jälkeen.
Aaro Pajarin puoliso Kaija kuoli vuonna 1953.
Paraateja joskus harmiksi asti
Alikersantti Oiva Peltonen tapasi henkilökohtaisesti divisioonankomentajansa pariin otteeseen. ”Pajarilla oli kova maine, mutta hän oli myös kannustava. Hän piti usein paraateja, joskus harmiksi asti.”
Peltosen mieleen on erityisesti jäänyt paraati Uhtualla Eldankajärven jäällä.”Taas lähdemme uusiin tehtäviin”, Pajari sanoi. ”Minä näen teidän silmistänne, että teillä on vielä taistelutahtoa”, Pajari sanoi.
”Ja sitten me lähdettiin”, Peltonen kertoi.
Peltonen muisti myös erään jutun Perkjärveltä. Pajari oli katsastamassa joukkojaan ja jakamassa mitaleja. Eteläpohjalainen joukkue oli jostain kehittänyt telaketjua, alkoholipitoista, mutta myrkyllistä jäähdytysnestettä, joka tietenkin oli juotu.
Miehet istuivat porukassa korkeassa huussissa toisen päivän krapularipulilla. Luukut olivat auki ja Pajari sattui tulemaan paikalle juuri siitä suunnasta. Hän oivalsi tilanteen ja kuuli myös miesten heittämät karkeat herjat.
”Pajari karjaisi jotain, ja nousi autoonsa ovet paukkuen. Mitalit jäivät jakamatta”, Peltonen kertoi.
Peltonen oli myös mukana Lapin sodassa. Miehille ei kerrottu lainkaan Pajarin pidätyksestä.
”Saimme tietää komentajan vaihtumisesta vasta Rovaniemen jälkeen.”
Viimeisen kerran Peltonen törmäsi Pajariin syksyllä vuonna 1949 palvellessaan kenttätykistörykmentti 1:n patteristossa Kokkolassa. Pajari oli saanut sydänkohtauksen. Patteri komennettiin kuljettamaan Pajarin arkku ruumishuoneelta junaan.
”Hän sai sotilaallisen lähdön”, Peltonen kertoi.
Teksti: Robert Brantberg 1995, 2009