|
SA-kuva Woldemar
Hägglund 1893−1963 |
Kenraaliluutnantti Woldemar Hagglund |
Petroskoin valtaaja
Saksa ja
Venäjä ovat vuoden 1917 syksyllä käyneet suursotaa neljättä vuotta.
Lauantai-iltana marraskuun 17. päivänä sää on Loviisan edustalla tyyni. Kello
seitsemän pimeältä ulapalta näkyy kolmen minuutin valkoinen, sitten saman
kestoinen punainen valomerkki.
Mitään muuta ei näy tapahtuvan.
Kello yhdeksän valomerkit toistuvat. Nyt Hamnskärin luodolta välähtää valkoista
valoa kolmen sekunnin välein. Luodolta lähtee muutama moottorivene ulapalle,
jossa saksalainen sukellusvene UC 57
odottaa.
Moottoriveneisiin kuormataan
neljä tonnia rahtia; räjähteitä, aseita sekä radio- ja sähkötyslaitteita.
Mukana ovat tarkat piirustukset useasta rautatiesillasta.
Veneisiin astuu myös kuusi
jääkäriä, joiden johtajana on Zugführer
Woldemar Hägglund. He ovat matkalla Suomen suurruhtinaskuntaan räjäytystöihin.
Saksa oli
päättänyt lähettää aseita ja räjähdysaineita sukellusveneellä Suomeen vuoden
1917 syksyllä. Tarkoituksena oli katkaista Viipurin ja Pietarin välinen
rautatie sekä Muurmannin rata. Sukellusvene UC
57 oli nykyaikainen alus, jossa oli yksi perä- ja kaksi keulatorpedoa,
miinoja sekä kannella oleva 88 mm tykki. Laivan päällikkönä oli
kapteeniluutnantti Friedrich Wissmann. Vene oli jo ehtinyt kunnostautua
kauppasodankäynnissä, tiedustelussa ja miinanlaskussa.
Jääkärit majoittuivat
sukellusveneeseen Danzigin satamassa sunnuntaina marraskuun 11. päivänä. He
nukkuivat yön sukellusveneen kattoihin ripustetuissa verkoissa. Maanantaina
veneeseen lastattiin rahtitavara.
MIINAKENTTIEN KAUTTA
Sukellusvene
lähti satamasta iltapäivällä. Itämeri oli täynnä saksalaisten ja venäläisten
miinakenttiä. Porkkalan ja Naissaaren välille oli sodan loppuun mennessä
upotettu yli kymmenentuhatta miinaa, muista kentistä puhumattakaan.
Miinoituksia tehostettiin sukellusveneverkoilla. Miinakenttiä vältellen alus
suuntasi Gotlannin kautta Suomen eteläisimmälle majakalle Bogskärille.
Vaarallisin osuus oli edessä, miinakentät oli alitettava kuudenkymmenen metrin
syvyydessä.
Pohjaan ankkuroitujen miinojen
vaijerit kolisivat sukellusveneen kyljissä. Kun alus oli kulkenut kolmisen
tuntia, se tarttui sukellusveneverkkoon. Kapteeniluutnantti Wissmann peruutti
alustaan ylöspäin, jolloin se irtosi. Sama toistui vielä kerran, jonka jälkeen
Wissmann päätti ajaa pinnalla miinavaarasta huolimatta.
Miinakentästä päästiin ja UC 57 matkasi sukelluksissa Suursaaren
kautta kohti Loviisan edustan pientä kallioluotoa Hamnskäriä.
Kuorma purettiin suomalaisiin
moottoriveneisiin. UC 57 lähti
paluumatkalle Saksaan, mutta ei päässyt koskaan perille. Alus ajoi
oletettavasti miinaan Viron rannikon edustalla sunnuntaina tai maanantaina.
Vedenalainen katosi miehistöineen jälkiä jättämättä. Vuonna 1934 Hamnskärissä
paljastettiin UC 57:n graniittinen
muistopatsas.
Jääkärit saivat pitkästä aikaa
astua Suomen kamaralle Lill-Hudön rannassa. Heikko tuuli yltyi myrskyksi.
Sukellusveneen lasti jaettiin kolmelle venekunnalle, jotka suuntasivat
Porvooseen, Kotkaan ja Pernajaan. Zugführer
Woldemar Hägglund nousi kolmen jääkärin kanssa Porvoon venekuntaan sunnuntaina
iltapäivällä. Arvokas lasti piilotettiin porvoolaisen rautakaupan makasiiniin,
jossa se pakattiin uudestaan ja lähetettiin Itä-Suomeen.
RUOTSI KARKOTTI
Johan
Woldemar Hägglund oli syntynyt 10. päivänä elokuuta vuonna 1893 Helsingissä.
Hänen vanhempansa olivat rautateiden työnjohtaja Johan Alfred Hägglund ja
Aleksandra o.s. Henriksson. Woldemar kirjoitti ylioppilaaksi Viipurin
ruotsinkielisestä lyseosta vuonna 1912 ja opiskeli neljä lukukautta
koneenrakennustekniikkaa Teknillisessä
korkeakoulussa. Vuoden 1914 kesällä tekniikan ylioppilas Hägglund toimi
veturinkuljettajana Viipurin ja Pietarin välisellä rataosuudella.
Hägglund sai Wiipurilaisessa
osakunnassa kosketuksen jääkäriliikkeeseen. Hän liittyi Pfadfinder-kurssiin vuoden 1915 maaliskuussa. Hänet ylennettiin Zugführeriksi, joukkueenjohtajaksi,
vuoden 1916 jouluaattona. Samana päivänä hän sai Saksan 2. luokan rautaristin. Hän otti osaa asemasotaan Misse-joella ja
Riianlahden rannikkoasemissa sekä Aa-joen talvitaisteluihin.
Vuoden 1917 elokuussa Hägglund
saapui Tukholmaan, jossa avusti eversti Nikolai Mexmontania Suomen vapaussodan
valmistelussa. Ruotsalaiset karkottivat Hägglundin vakoilusta epäiltynä
syyskuun lopulla takaisin Saksaan.
Zugführer Hägglund osallistui Saksassa Polangenin ns. pommarikurssille,
jossa jääkäreille opetettiin muun muassa siltojen räjäyttämistä.
Marraskuun 17. päivänä
pommarikurssin osallistujista kootun jääkärikomennuskunnan johtaja Hägglund
saapui Loviisan edustalle sukellusveneellä. Hän jatkoi Porvoosta Viipuriin,
jossa hän varastoi rautatiesiltojen tuhoamiseen tarkoitetut räjähteet. Hänet
nimitettiin Viipurin suojeluskunnan päälliköksi.
Hägglund saapui Antreaan
tammikuun 26. päivänä ja ryhtyi muodostamaan Karjalan rintamaa. Sisällissota
syttyi. Hägglund ylennettiin kapteeniksi ja hän toimi kapteeni Aarne Sihvon
alaisuudessa rintamapäällikön apulaisena sekä myöhemmin Karjalan armeijakunnan
ja Sihvon ryhmän esikuntapäällikkönä. Huhtikuussa hän yleni majuriksi ja
toukokuun alussa everstiluutnantiksi.
Sisällissodan jälkeen Hägglund
toimi rykmentinkomentajana sekä kolmatta vuotta Helsingin suojeluskuntapiirin
päällikkönä. Vuonna 1920 hän meni naimisiin Anna-Liisa Alléen kanssa.
Pariskunnalle syntyi kaksi tytärtä, Brita-Lisa vuonna 1921 ja Gretel vuonna
1922. Everstiksi Hägglund ylennettiin vuonna 1926.
Hägglund opiskeli Ruotsin
armeijan ampumakoulussa sekä kävi Ruotsin sotakorkeakoulun, jonka jälkeen hänet
vuonna 1934 nimitettiin divisioonankomentajaksi Viipuriin. Kaksi vuotta
myöhemmin hänet ylennettiin kenraalimajuriksi.
Kenraaliperheeseen syntyi vielä
poika Gustaf vuonna 1938. Gustaf Hägglundista tuli myöhemmin puolustusvoimien
komentaja.
KENRAALI HUIPULLA
Talvisota
syttyi marraskuun 30. päivänä vuonna 1939. Ylipäällikkö Gustaf Mannerheimillä
oli ongelmia Laatokan Karjalassa kenraalimajuri Juho
Heiskasen IV armeijakunnan kanssa. Epäonnistuneen vastahyökkäyksen jälkeen
Heiskanen joutui ylipäällikön käskystä luovuttamaan armeijakunnan komennon
joulukuun 4. päivänä Hägglundille, joka näin nousi huippukenraaleiden joukkoon.
Hägglundin armeijakunnan
vasemmalta sivustalta erotettiin Tolvajärven ja Ilomantsin suunta omaksi
lohkokseen, josta muodostettiin Ryhmä Talvela.
Tavoitteena oli menetettyjen alueiden haltuunotto yhdessä Hägglundin joukkojen
kanssa. Kenraalimajuri Paavo
Talvela saapui Tolvajärvelle joulukuun 8. päivänä.
Hyökkäyshenkinen Talvela menestyi
hyvin, mutta Hägglundin armeijakunnan toiminta oli ylipäällikön mielestä
edelleenkin laimeaa, kenraalimajuri arkaili vastahyökkäyksissään. Ylipäällikkö
päätti lähettää paikalle päämajan operatiivisen osaston nuoren taktiikkaneron,
everstiluutnantti Valo Nihtilän,
44.
”Everstiluutnantti huolehtii
siitä, että seuraavaa hyökkäystä ei keskeytetä, vaan se viedään loppuun”,
marsalkka käski.
Nihtilä saapui Hägglundin
esikuntaan Suistamolle perjantaina tammikuun 5. päivänä. Hägglundin seuraavan
hyökkäys alkoi lauantaina. Eversti Hannu
Hannukselan komentama hyökkäys pysähtyi Lemetin alueelle.
”Siinä näet”, Hägglund sanoi
Nihtilälle. ”Ei tästä mitään tule, näin on aina käynyt. Pysäytän hyökkäyksen.”
”Ylipäällikkö ei missään tapauksessa
tule hyväksymään sitä”, Nihtilä
vastasi.
”No, mitäs tässä
everstiluutnantin mielestä pitäisi tehdä?”
”Lemetistä länteen tulevalla
tiellä ei ole mitään. Lähetetään sinne reservinä oleva jääkäripataljoona 4, ja
Lemetti on motissa.”
VOITTO PITKIN HAMPAIN
Hägglundin
oli myönnyttävä päämajan edustajan esitykseen pitkin hampain, koska
marsalkka oli Nihtilän takana. Hägglund pani toimeksi. Keskiviikkona tammikuun
10. päivänä eversti Pietari
Autin taisteluosasto saavutti Laatokan rannan. Puna-armeijan 18. divisioona
lyötiin osiin ja 168. divisioona saarrettiin Kitilään.
Ylipäällikkö
kielsi hyökkäämästä motteja vastaan heti.
”Motit
kypsyvät aikansa ilman huoltoa”, Nihtilä
viestitti. ”Näin ne saadaan tuhottua helpommalla.”
Hägglund
oli kuitenkin huolissaan, koska selustaan jäivät valtavat vihollisvoimat. Mutta
hän oli helpottunut, kun päämajan edustaja poistui. ”Rauha jälleen maassa”,
Hägglund sanoi eversti Hannes Olkkoselle.
Nihtilä
oli huomautellut Hägglundin alkoholinkäytöstä ja passiivisuudesta. Nihtilä
olisi kaivannut Talvelan kaltaista hyökkäysintoista komentajaa. Toinen
komentaja, joka joutui Nihtilän syyniin, oli eversti Olkkonen, joka Nihtilän
mukaan liioitteli tappioita ja vastoinkäymisiä. Kun Nihtilä oli saapunut osasto
Olkkosen komentopaikalle, adjutantti sanoi hänen piileksivän perunakellarissa
ja ettei kosketusta viholliseen ole.
”Kaikki
lähetetyt raportit ovat siis olleet liioiteltuja”, Nihtilä sanoi Olkkoselle. ”Nyt
pitää hyökätä.”
Sodasta
Laatokan koillispuolella tuli mottitaistelua, sana on peräisin juuri näistä
taisteluista. Motti oli alun perin
erään puhelinkeskuksen peitenimi, mutta tuli hyvin pian merkitsemään
saarrostustaistelua yleensä sekä Suomessa että ulkomailla.
Helmikuun
4. päivänä Hägglundin joukot laukaisivat ns. läntisen Lemetin motin, jolloin
sotasaaliiksi saatiin yli kolmekymmentä panssarivaunua, kuusi tykkiä ja
divisioonan soittovälineet. Helmikuun 29. päivänä laukesi itäinen Lemetin
motti, niin sanottu Kenraalimotti,
jolloin saaliiksi jäi seitsemänkymmentä panssarivaunua ja lähes kolmesataa
autoa.
Mottitaisteluissa
Hägglundin armeijakunta tuhosi puna-armeijan 18. divisioonan ja 34.
panssariprikaatin. Sen sijaan Kitilässä motitettu 168. divisioona, jossa oli
myös armeijakunnan komentaja Ivan Tserepanov, piti pintansa sodan loppuun
saakka.
Tserepanov
teki itsemurhan vuonna 1940.
KOHTI ITÄÄ
Talvisodan
jälkeen Hägglund jatkoi armeijakunnan komentajana. Liikekannallepanossa se
numeroitiin 20. kesäkuuta uudestaan VII armeijakunnaksi. Kuun lopulla
ylipäällikkö perusti Karjalan armeijan, jonka komentajaksi tuli Erik Heinrichs.
Oikealla siivellä toimi Hägglundin armeijakunta, keskellä Talvelan
armeijakunta ja vasemmalla kenraalimajuri Woldemar Oinosen Ryhmä O.
Hyökkäys kohti itää oli
menestys. Ylipäällikkö perusti elokuun 8. päivänä suoraan alaisuuteensa uuden I
armeijakunnan, jonka komentajaksi tuli eversti Einar Mäkinen. Se muodostettiin
Hägglundin armeijakunnan joukoista. Hägglund siirsi esikuntansa Tulemajärvelle
Talvelan vasemmalle puolelle. Hän sai komentoonsa kaksi divisioonaa: eversti Paavo Paalun 1. divisioonan ja eversti Kaarlo Kylmä-Kalle Heiskasen 11. divisioonan. Armeijakunta uudistui,
mutta numero ja johto säilyivät.
Karjalan armeijan hyökkäys kohti
Petroskoita jatkui elokuun 27. päivänä. Heinrichs järjesti seuraavana päivänä
neuvottelun esikunnassaan. Talvela
vastusti painopistesuunnan siirtämistä Petroskoin suuntaan. ”Meidän on nopeasti
jatkettava offensiivia kohti Syväriä.”
Hägglund korosti Petroskoin
suuntaa. Karjalan armeijan esikunnassa pidettiin voimakasta samanaikaista
etenemistä sekä Petroskoihin että Syvärille liian vaarallisena. Talvelan kanta
voitti.
Hägglundin joukot valtasivat
kuitenkin yhdessä eversti Ruben
Laguksen panssareiden kanssa Itä-Karjalan pääkaupungin Petroskoin lokakuun
1. päivänä. Kaupungin nimi muutettiin Äänislinnaksi. Hägglundille myönnettiin
Preussin 1. luokan rautaristi. Hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi vuoden
1942 tammikuussa.
SALAINEN TEHTÄVÄ
Hägglund
nimitettiin ylipäällikön alaiseksi tarkastavaksi kenraaliksi vuoden 1943
kesäkuussa. Marsalkka Gustaf
Mannerheim antoi Hägglundille arkaluontoisen ja salaisen tehtävän seuraavan
vuoden maaliskuussa. ”Saksa saattaa pyrkiä syrjäyttämään Suomen poliittisen
johdon”, Mannerheim sanoi. ”Voisiko kenraali ystävällisesti järjestää Helsingin
puolustuksen saksalaisten mahdollisen yllätyshyökkäyksen varalta?”
”Tietysti, herra marsalkka!”
”Toiminnan todellinen syy on
salattava jopa suunnitelman laatijoilta”, Mannerheim jatkoi.
Hägglund tarttui toimeen.
Puolustuksen ydin muodostuisi Helsingin varuskunnan vakinaisesta väestä ja
lomalaisista. Lisäksi joukkoja saataisiin lähiympäristön koulutuskeskuksista ja
suojeluskunnista. Näin koossa olisi noin kahdeksantuhatta miestä.
Reserviläisistä ja nostomiehistä saataisiin lähes kymmenentuhatta miestä lisää.
”Voimme improvisoida Helsingin
puolustukseen taistelukelpoisia joukko-osastoja yli divisioonan verran”,
Hägglund raportoi ylipäällikölle.
Marsalkka hyväksyi suunnitelman.
Kun eduskunta elokuun 4. päivänä valitsi Mannerheimin presidentiksi, Helsingin
varuskunnat olivat hälytystilassa saksalaisten väliintulon varalta.
Hägglund toimi vuoden 1944
kesällä myös Linnoitussuunnitteluesikunnan
johtajana sekä eroonsa saakka Sotavankileirien
tutkimuskeskuksen johtajana.
Vuoden 1945 tammikuussa
Hägglundille myönnettiin omasta pyynnöstään ero puolustusvoimista. Hän siirtyi
liike-elämän palvelukseen.
Woldemar Hägglund vietti
eläkepäiviään Helsingissä ja Hirvensalmella. Hän kuoli helmikuun 12. päivänä
vuonna 1963 Helsingissä. Kenraali Woldemar Hägglund on haudattu Hietaniemen
hautausmaalle.
teksti: Robert Brantberg 2005, 2009