|
|
21 suomalaisen sotakenraalin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
|
Jalkaväenkenraali Kaarlo
Heiskasen elämäkerta 256
s. ja kuvaliite |
|
Toinen vasemmalta
Pietari Autti (1893−1959)
SA-kuva talvi 1941−1942
Tuntemattoman sotilaan komentaja
– Petroskoissa odottaa satatuhatta
ryssää vavisten meidän viimeistä iskuamme. Sen he tulevat saamaan.
Suikkapäinen ja
viiksekäs puhuja on jääkärieversti Pietari Autti, Ukko, jalkaväkirykmentti 8:n
komentaja. Eletään vuoden 1941 syyskuuta.
– Kuka hyvänsä
ensimmäisenä marssineekaan Petroskoihin, niin sen on tunnustettava, että te
olette olleet sinne tien aukaisijana, Ukko jatkaa.
– Ellei historia tätä
todista, niin se valehtelee joka lehdellään.
Lauseet toistuvat lähes samanlaisina
kirjailija Väinö Linnan Tuntemattomassa
sotilaassa. Lausujana on vänrikki Jorma Kariluoto, joka kukkulalta katselee
Petroskoin valtausta lokakuun 1. päivänä vuonna 1941.
Todellisuudessa eversti
Autti piti puheensa jo aikaisemmin, jakaessaan kunniamerkkejä korpisotureilleen
Prääsän taisteluiden jälkeen syyskuun puolivälissä.
Eversti Autin väite jalkaväkirykmentti
8:n osuudesta on epäilemättä totuudenmukainen. Autin rykmentti oli eversti Kaarlo Kylmä-Kalle Heiskasen
11. divisioonan menestyksekäs iskujoukko Petroskoin tien avaamisessa.
Divisioonaa sanottiin Iskeväksi Kiilaksi.
Autti käytti
häikäilemättä operaatioihin rykmentin kahta varusmiespataljoonaa, ensimmäistä ja
toista. Kolmas pataljoona oli koottu reserviläisistä. Pataljoonan komentaja,
kapteeni Rikhard Kivilahti valitti kerran, että kolmas pataljoona usein joutui
toisarvoisiin tehtäviin. − Miksi?
– Että vanhemmat miehet
jaksaisivat paremmin, Ukko vastasi.
Menestyksellä on hintansa. Autti
marssi hyökkäyksen alkuvaiheiden jälkeen kuudennen armeijakunnan komentajan,
kenraalimajuri Paavo Talvelan puheille ja pyysi
täydennystä, koska oli menettänyt jo seitsemänsataa miestä.
– Hän taitaa olla hyvä
rintamasoturi, jota täytyy muistaa kunniamerkkien jaossa, Talvela kirjoitti
päiväkirjaansa.
Autin rykmentin
tappioluvut vuoden 1941 hyökkäysvaiheessa olivat hirvittävät, 1 358 miestä
kaatuneena, kadonneena ja haavoittuneena. Se oli lähes neljäkymmentä prosenttia
määrävahvuudesta. Mutta Kylmä-Kalle ja Karjalan armeijan
komentaja, kenraaliluutnantti Erik Heinrichs olivat tyytyväisiä
menestykseen. Petroskoi vallattiin ja Itä-Karjalan pääkaupungin nimeksi tuli
Äänislinna.
Autin rykmentti oli myös
Väinö Linnan rykmentti. Linna taisteli alikersanttina jatkosodan hyökkäys- ja
asemasotavaiheen aikana ensimmäisen pataljoonan konekiväärikomppanian
ryhmänjohtajana.
– Jalkaväkirykmentti 8:n
ensimmäinen pataljoona on ollut eräänlaisena pohjapiirroksena, Väinö Linna
sanoi. – Mutta olen täysin vapaasti käsitellyt materiaaliani.
Pietari Aleksanteri Autti syntyi
Rovaniemellä elokuun 17. päivänä vuonna 1893. Vanhemmat olivat kauppias Juho
Abraham Autti ja Aurora Elisabeth o.s. Kalliosalmi. Ylioppilaaksi Pietari
Aleksanteri valmistui Oulun suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1915 ja lähti
opiskelemaan Helsingin Aleksanterin-yliopiston filosofis-kielitieteelliseen
tiedekuntaan.
Mutta maailma halusi
toisin. Tammikuun 3. päivänä vuonna 1916 Autti liittyi Jääkäripataljoona 27:n
pioneerikomppaniaan Lockstedtissa.
Autti osallistui
asemasotaan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella sekä Schmardenin
hyökkäykseen. Hän oli etappitehtävissä Pohjois-Suomessa talvella vuosina 1916−1917.
Vuoden 1917 elokuussa Autti komennettiin sadankahdenkymmenen muun jääkärin
joukossa Liettuaan Sprengkommando Polangeniin, pommarikurssille, jossa
opetettiin räjäytystekniikkaa, kaukopartiointia ja vakoilua.
Vaasaan Autti palasi
vänrikkinä jääkäreiden pääjoukon mukana vuoden 1918 helmikuussa.
Sisällissodassa Autti oli joukkueenjohtajana 1. jääkärirykmentissä.
Autti siirrettiin maaliskuussa
Lappiin Sallan rykmenttiin ja nimitettiin rykmentin 2. komppanian päälliköksi.
Vuosina 1919 - 1920 hän oli Lapin rajavartioston komppanianpäällikkönä
Kuolajärvellä ja Ivalossa.
Jääkärikapteeni Autti osallistui
alkuvuonna 1920 esimiehensä, Lapin rajakomendantti Martti Walleniuksen Petsamon retkikuntaan.
Vuoden 1919 syksyllä
Petsamosta oli tullut sotilaallinen tyhjiö, kun liittoutuneiden joukot olivat
poistuneet Muurmannin rannikolta. Walleniuksen tehtävänä oli "Suomen
valtion omaisuuden suojeleminen ja Muurmannin rannikolla olevien Suomen
kansalaisten etujen turvaaminen", siis Petsamon valtaaminen.
Jääkärimajuri Wallenius
ylitti rajan kuudenkymmenen hengen voimin tammikuun 28. päivänä.
Esikuntapäällikkönä oli kapteeni Autti. Perille Petsamoon pääsi kahdeksantoista
sotilasta, muut olivat huvenneet lennätinlinjojen ja etappien varmistamiseen.
Mutta Petsamossa ei
ollut kuin nimeksi Pohjois-Venäjän valkoisen hallituksen joukkoja,
puolenkymmentä miestä kasakkakapteeni Sokolovskin komennossa. Bolševikkeja oli
sitäkin enemmän. Punakaartilaiset lähestyivät Walleniusta ja pyysivät häneltä
kokeneita miehiä väijytykseen Muurmannin pakolaisia vastaan.
Wallenius suostui −
saihan hän saman tien tarkkailijat bolševikkien piiriin. Tehtävään määrättiin
kapteeni Autti ja vääpeli Kurt Teira.
– Matkue muistutti
vuoden 1918 punikkijoukkoa kasvojensa, kirjavien pukujensa, kiväärin käsittelyn
sekä vasemman kainalon alla riippuvan ryssän sapelin puolesta, Wallenius
kirjoitti.
Punakaartin komentajuus
ei jäänyt pitkäksi. Bolševikit saivat kiinni parikymmentä pakolaista, heidän
joukossaan Sokolovskin, ja telkesivät heidät Trifonaan perustamaansa
keskitysleiriin. Tarkoituksena oli teloittaa vangit. Autin ja Teiran
suhtautuminen oli lempeämpi, ja niinpä heidät erotettiin punakaartista.
Autti määrättiin Kainuun rajavartioston komendantiksi vuonna 1921. Hän toimi vuosina 1921−1922 Vienan
Karjalan pakolaisten huoltotoimikunnan puheenjohtajana. Hän oli myös
suomalais-venäläisen rajakomission puheenjohtajana. Sotakorkeakoulun hän
suoritti vuosina 1924−1926.
Majuriksi Autti
ylennettiin vuonna 1924 ja everstiluutnantiksi vuonna 1927. Vuonna 1928 hän
meni naimisiin opettaja Aili Amanda Joentauksen kanssa. Pariskunnalle syntyi
kolme lasta, Irene Anneli vuonna 1934, Erkki Juhani 1937 ja Pekka Aapo 1940.
Vuoden 1928 lopulla
Autti erosi vakinaisesta palveluksesta. Hän oli vuosina 1929−1930
Peräpohjolan ja Lapin kuntien liiton puheenjohtajana sekä Rovaniemi-lehden päätoimittajana.
Vuonna 1931 Autti
liittyi suojeluskuntajärjestöön ja määrättiin Kuopion, myöhemmin Pohjois-Savon
suojeluskuntapiirin päälliköksi.
Marraskuun 30. päivän aamulla vuonna
1939 Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen kaikkien rajan yli johtavien teiden suunnassa
ja pommitti 21 paikkakuntaa. Kenraalimajuri Woldemar Hägglundin johtama neljäs
armeijakunta pysäytti joulukuun toisella viikolla puna-armeijan 56.
armeijakunnan etenemisen Laatokan koillisrannalla Kitilän kohdalle.
Hägglundin armeijakunnan
vastahyökkäys alkoi tammikuun 6. päivänä vuonna 1940. Jalkaväkirykmentti 39:n
komentaja, eversti Pietari Autti johti hyökkäysryhmää, joka onnistui neljässä
päivässä pääsemään vihollisen itäpuolitse Laatokan rannalle Pitkärannan
länsipuolella.
Pääosa puna-armeijan 56.
armeijakunnan joukoista, kaksi divisioonaa ja yksi panssariprikaati, oli
saarrettu. Alueelle syntyi rintamalinja, jolla taisteltiin sodan loppuun asti.
Sodasta Laatokan koillispuolella tuli
mottitaistelua, sana, joka on peräisin juuri näistä taisteluista. Motti oli
alun perin erään puhelinkeskuksen peitenimi, mutta tuli hyvin pian merkitsemään
saarrostustaistelua yleensä, sekä Suomessa että ulkomailla.
Helmikuun 4. päivänä
suomalaiset laukaisivat ns. läntisen Lemetin motin, jolloin sotasaaliiksi
saatiin 32 panssarivaunua, kuusi tykkiä ja divisioonan soittovälineet.
Helmikuun 29. päivänä laukesi itäinen Lemetin motti, niin sanottu
kenraalimotti, jolloin saaliiksi jäi seitsemänkymmentä panssarivaunua ja lähes
kolmesataa autoa.
Mottitaisteluissa kenraali
Hägglundin armeijakunta tuhosi puna-armeijan 18. divisioonan ja 34.
panssariprikaatin. Sen sijaan Kitilässä motitettu 168. divisioona, jossa oli
myös armeijakunnan komentaja Ivan Tserepanov, piti pintansa sodan loppuun
saakka.
Moskovassa
allekirjoitettiin rauhansopimus maaliskuun 12. päivänä, sota loppui seuraavana
päivänä.
Välirauhan ajan eversti
Autti koulutti 8. prikaatia Joensuun seudulla.
Neuvostoliitto pommitti Suomea kesäkuun
25. päivänä vuonna 1941. Suomi totesi jälleen olevansa sodassa. Autti hyökkäsi
Karjalaan jalkaväkirykmentti 8:n komentajana.
Yksiköille määrättiin
heinäkuun 5. päivänä peitenimet. JR 8:sta, eli käytännössä Autista, tuli Ukko. Uusi lempinimi levisi pian miesten
keskuuteen. Rykmentin koko sotaretkeä ruvettiin kutsumaan Ukon tieksi.
Kesän 1941 hyökkäyksen
kiivautta kuvannee elokuun lopulla sattunut erikoinen tapaus Maaselän kylän
lähellä. Suomalainen tykistö tulitti ja venäläiset lentokoneet pommittivat
voimakkaasti maastoa. Eversti Autti oli tapansa mukaan etulinjassa joukkojensa
kanssa.
Maantien ojassa
piileskellyt puna-armeijan sotilas pomppaa yllättäen pystyyn ja huutaa Autille:
Heil Hitler!
Tolaltaan mennyt mies
vietiin taakse, mutta sotilaan järkytystä ehkä lisäsi se, että savun ja pauhun
keskeltä ilmaantuneella Ukolla todella oli ns. Hitler-viikset.
Autti lähetti miehensä elokuun 30.
päivänä, pari viikkoa ennen Prääsän taisteluita, pitkälle koukkaukselle suomaastoon,
vihollisen linjojen taakse. Marssia on luonnehdittu Autin rykmentin
röyhkeimmäksi, mutta myös raskaimmaksi ja uhkarohkeimmaksi operaatioksi
hyökkäysvaiheen aikana. Koukkaus kuvataan myös Tuntemattomassa sotilaassa.
Miehet lähtivät suolle
tihkusateessa kahdessa erässä, kello 13 ja kello 17. Heillä oli
huoltoyhteyksien puuttumisen vuoksi mukanaan iso kantamus, johon kuului kaksi
tuliannosta ja kolmen päivän muona. Ylimääräisenä oli vielä lisätty puolen
kilon lihapurkki.
Jokaisen miehen selkään
kiinnitettiin valkoinen liina tai paperi, jotta letka pysyisi koossa pimeässä
maastossa. Matkaa oli viisitoista kilometriä, tavoitteena oli Säämäjärven
ranta.
Koukkaus tehtiin tietenkin salaa. Kovaääninen keskustelu ja kolistelu oli kielletty, kuten myös tulen virittäminen ja tupakanpoltto. Monituhatpäinen muulikaravaani eteni pitkin pimeää suota. Perkeleitä kuului sieltä täältä miesten rämpiessä upottavassa maastossa.
Yhtäkkiä kersantti Onni Lemiläinen
huomaa puun alla mustassa sadetakissa olevan miehen polttamassa tupakkaa.
– Etkö sä äijä tiedä,
ettei saa tupakoida, kersantti tiuskaisee.
– Kuka te olette,
sadepukuinen Autti kysyy. Saatuaan vastauksen Ukko pyyhkii kosteutta
viiksistään ja hymyilee.
– Te olette toiminut
aivan oikein.
48-vuotias reumaattinen
rykmentin komentaja liikkui itsekin vetisessä ja tiettömässä suomaastossa
kysellen miesten tuntoja. Tupakkatempullaan hän halusi kokeilla käskyjen
noudattamista. Tai sitten vain teki mieli sauhuja.
Miesten mielialoja
pitkän suomarssin aikana kohotti jonoa myöten saatu tieto, että Viipuri oli
vallattu venäläisiltä. Rykmentti saavutti tavoitteensa ja lähti onnistuneeseen
hyökkäykseen seuraavana aamuna kello 5.30.
Pari päivää menestyksekkään suokoukkauksen jälkeen Autin rykmentti joutui Kutismanjoen mottitaisteluun.
Mottia sanottiin useastakin syystä Paskamotiksi.
Vastassa oli Neuvostoliiton sisäasiain komissariaatin KGB:n edeltäjän NKVD:n
moottoroitu punalipun jalkaväkirykmentti 15. Se oli valiojoukko, jonka upseerit
kuuluivat kommunistipuolueeseen ja puolet varusmiehistä NKP:n nuorisojärjestöön
Komsomoliin.
Sodan jumalat puuttuivat
peliin jo taistelujen alkaessa. Syyskuun 2. päivänä kello 14.30 alkoi
tykistövalmistelu, toisen pataljoonan oli määrä lähteä hyökkäykseen kello 15.
Siitä ei tullut mitään, koska osa keskityksestä tuli omaan niskaan.
Tapausta ei ole koskaan
selvitetty. Pahimmat tappiot tulivat 9. komppanian ja kranaatinheitinkomppanian
osalle. On arveltu, että omaan tykistötuleen kaatui 5−10 ja haavoittui 20−25
miestä.
– Omassa keskityksessä ja vihollisen tulessa kaatuneita ja haavoittuneita makasi joenrannan kuusikossa, viestikomppaniassa palvellut Pentti Termonen kertoi. – Ankaria tuskia kärsivien kuumeiset rukoukset, manaukset ja kiroilut eivät olleet mieluisaa kuultavaa.
Selityksiä tykistön
vahingolle oli ainakin kaksi. Ensimmäisen mukaan tykistössä oli mukana
ruotsinkielinen patteristo, joka oli kielivaikeuksien vuoksi saanut väärät
lukemat. Virallisen tutkimuksen mukaan syynä vahinkoon olivat kuluneet putket.
Hyökkäys olisi
keskeytynyt, jollei Ukko Autti olisi jälleen kerran ollut etulinjassa. Hän tuli
paikalle heti harhaan osuneen keskityksen jälkeen ja sai joukkoihin
järjestystä. Osa keskityksestä oli mennyt oikeaan osoitteeseen ja hyökkäystä
jatkettiin.
Paskamotin taisteluja
kesti neljä päivää. Siinä olivat vastakkain kaksi varusmiehistä koottua
valioyksikköä. Ukkorykmentti menetti kaatuneina 72 ja haavoittuneina 180
miestä. Puna-armeijan jalkaväkirykmentti 15 menetti kaatuneina noin
kahdeksansataa miestä.
Autti tunnettiin henkilökohtaisesta rohkeudestaan. Hänet nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi vuoden
1942 maaliskuussa.
“Hän tunkeutui
Veskelykseen joukkojensa etummaisten osien mukana ja valtasi yllättäen kylän
sekä tuhosi autokuljetuksilla vahvistukseksi lähetetyt vihollisjoukot, jolloin
itsekin joutui käyttämään konepistoolia.”
Näin totesi divisioonan
komentaja Kaarlo Kylmä-Kalle Heiskanen
esittäessään Mannerheim-ristiä Autille.
Autti ylennettiin kenraalimajuriksi vuonna 1943.
Maaliskuussa Ukko nimitettiin 4. divisioonan komentajaksi Maaselän ryhmään,
kenraaliluutnantti Taavetti Laatikaisen laajennettuun armeijakuntaan. Edellinen 4.
divisioonan komentaja, kenraalimajuri Kaarlo Viljanen oli menehtynyt
onnettomuuteen. Hän oli upseerisaattueensa kanssa kävellyt omaan miinakenttään.
Autin divisioona oli päämajan reservinä vuoden 1943 joulukuusta 10. päivään kesäkuuta 1944 asti. Tuolloin
legendaarinen Leningradin piirityksen murtaja, armeijankenraali Leonid Govorov
aloitti puna-armeijan suurhyökkäyksen Karjalankannaksella.
Autti sai
käskyn siirtyä Aunuksesta Valkjärvelle. Hänet alistettiin Pappa Laatikaisen
uudelle neljännelle armeijakunnalle, joka oli sijoitettu Kannaksen
painopistealueelle, kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuon kolmannen
armeijakunnan viereen.
Autin divisioona vastasi
yhdessä Suomen Rommelin, kenraalimajuri Ruben Laguksen panssaridivisioonan kanssa Perkjärven
puolustuksesta. Valtavan tulivyörytyksen edessä Autin divisioona sai kuitenkin
kesäkuun 18. päivänä ohjeet siirtyä kahdessa päivässä taaemmalle
Viipuri-Kuparsaari-Taipale -linjalle. Se oli kilpajuoksua venäläisten kanssa,
linjalle saavuttiin yhtä aikaa.
Autin divisioona osallistui Tali-Ihantalan suurtaisteluun
jo menetetyn Viipurin itäpuolella 25.−30. päivänä kesäkuuta torjumalla
sivustalta puna-armeijan läpimurtoyritystä. Pahimman hyökkäyksen kohteena oli
viereinen, hakkapeliittakenraali Aaro Pajarin 3.
divisioona.
VKT-linja kesti ja
puna-armeijan hyökkäyshalut taittuivat heinäkuussa. Vihollisuudet lopetettiin
syyskuun 4.−5. päivänä.
Vuoden 1944 joulukuussa Autti määrättiin Peräpohjolan sotilasläänin komentajaksi. Vuoden 1945 kesäkuussa hänet
pidätettiin virantoimituksesta epäiltynä asekätkennästä. Ilmiannon perusteella
Autti istui loka- ja marraskuun Sörnäisten keskusvankilassa, jonka jälkeen
hänet vapautettiin.
Vuodesta 1948 Autti
toimi 3. divisioonan komentajana Kouvolassa.
Autti ylennettiin
kenraaliluutnantiksi ja siirtyi eläkkeelle vuonna 1953. Hän muutti
Rovaniemelle, jossa piti kirjakauppaa.
Jääkärikenraali Pietari
Autti kuoli Helsingissä 66-vuotiaana vuonna 1959 pitkän sairauden jälkeen.
Hänet on haudattu Hietaniemen uurnalehtoon.
Rykmenttiä vastassa oli Kuusisen kansanarmeija
Jalkaväkirykmentti 8, Tuntemattoman sotilaan Ukko-rykmentti, kuului eversti Kylmä-Kalle Heiskasen 11. divisioonaan, jota vastassa vuoden1941 kesällä oli eversti V. Feodorovin komentama puna-armeijan 71. divisioona.
Se oli suomalaisen
punakenraalin Aksel Anttilan entinen, osittain Otto-Ville Kuusisen
kansanarmeijasta koottu divisioona. Karjalan NKP:n keskuskomitean ensimmäisen
sihteerin Gennadi Kuprianovin mukaan divisioonassa oli kahdeksankymmentä
prosenttia Karjalassa asuvia vepsäläisiä, karjalaisia ja suomalaisia.
Feodorovin divisioonaan kuuluneen punaeversti M.J. Birmanin jalkaväkirykmentti 52:n riveissä taisteli puolitoistatuhatta inkeriläistä, karjalaista ja suomalaista miestä.
Divisioonan
tykistönkomentajana oli everstiluutnantti T.V. Tommola, pioneerikomentajana
T.-A. Valtonen ja viestikomppanian päällikkönä V. Ripatti.
Autin rykmentti joutui
siis tavallaan käymään veljessotaa hyökkäyksen ensimmäisillä viikoilla.
Suomen sotilastiedustelu oli varsin hyvin perillä vastustajastaan. Karjalan armeijan johdossa asiasta jonkin verran keskusteltiin.
Karjalan armeijan
komentaja, kenraaliluutnantti Erik Heinrichs kauhisteli asiaa
neljännen armeijakunnan komentajalle, kenraalimajuri Paavo Talvelalle.
– Päätimme lähettää
lentolehtisiä, kehottaa pakenemaan vihollisen riveistä, Talvela sanoi. – Jos
sekään ei auta, ei ole muuta tehtävissä, kuin antaa tykkien puhua, niin
katkeralta kuin se tuntuukin.
Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri
Josif Stalin oli jo talvisodan aikana kokeillut samaa asiaa: hankalista
suomalaisista päästään eroon panemalla ne tappelemaan keskenään.
Teksti: Robert
Brantberg 1995, 2009