Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Sanottua

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Talvisota

Sivukartta

 

Pietari Autti
toinen vas

Robert Brantberg

Sotakenraalit

21 suomalaisen sotakenraalin elämäntarina.

288 sivua ja kuvaliite

Revontuli 1998

Pokkari 2008

Robert Brantberg:
Sotakenraalit

Robert Brantberg

Kylmä-Kalle

Jalkaväenkenraali

Kaarlo Heiskasen

elämäkerta

256 s. ja kuvaliite

Revontuli 2007

Robert Brantberg:
Kylmä-Kalle

Toinen vasemmalta Pietari Autti (1893−1959)

SA-kuva talvi 1941−1942

Tuntemattoman sotilaan komentaja

– Petroskoissa odottaa satatuhatta ryssää vavisten meidän viimeistä iskuamme. Sen he tulevat saamaan.

Suikkapäinen ja viiksekäs puhuja on jääkärieversti Pietari Autti, Ukko, jalkaväkirykmentti 8:n komentaja. Eletään vuoden 1941 syyskuuta.

– Kuka hyvänsä ensimmäisenä marssineekaan Petroskoihin, niin sen on tunnustettava, että te olette olleet sinne tien aukaisijana, Ukko jatkaa.

– Ellei historia tätä todista, niin se valehtelee joka lehdellään.

 

Lauseet toistuvat lähes samanlaisina kirjailija Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa. Lausujana on vänrikki Jorma Kariluoto, joka kukkulalta katselee Petroskoin valtausta lokakuun 1. päivänä vuonna 1941.

Todellisuudessa eversti Autti piti puheensa jo aikaisemmin, jakaessaan kunniamerkkejä korpisotureilleen Prääsän taisteluiden jälkeen syyskuun puolivälissä.

 

Eversti Autin väite jalkaväkirykmentti 8:n osuudesta on epäilemättä totuudenmukainen. Autin rykmentti oli eversti Kaarlo Kylmä-Kalle Heiskasen 11. divisioonan menestyksekäs iskujoukko Petroskoin tien avaamisessa. Divisioonaa sanottiin Iskeväksi Kiilaksi.

Autti käytti häikäilemättä operaatioihin rykmentin kahta varusmiespataljoonaa, ensimmäistä ja toista. Kolmas pataljoona oli koottu reserviläisistä. Pataljoonan komentaja, kapteeni Rikhard Kivilahti valitti kerran, että kolmas pataljoona usein joutui toisarvoisiin tehtäviin. − Miksi?

– Että vanhemmat miehet jaksaisivat paremmin, Ukko vastasi.

 

Menestyksellä on hintansa. Autti marssi hyökkäyksen alkuvaiheiden jälkeen kuudennen armeijakunnan komentajan, kenraalimajuri Paavo Talvelan puheille ja pyysi täydennystä, koska oli menettänyt jo seitsemänsataa miestä.

– Hän taitaa olla hyvä rintamasoturi, jota täytyy muistaa kunniamerkkien jaossa, Talvela kirjoitti päiväkirjaansa.

Autin rykmentin tappioluvut vuoden 1941 hyökkäysvaiheessa olivat hirvittävät, 1 358 miestä kaatuneena, kadonneena ja haavoittuneena. Se oli lähes neljäkymmentä prosenttia määrävahvuudesta. Mutta Kylmä-Kalle ja Karjalan armeijan komentaja, kenraaliluutnantti Erik Heinrichs olivat tyytyväisiä menestykseen. Petroskoi vallattiin ja Itä-Karjalan pääkaupungin nimeksi tuli Äänislinna.

Autin rykmentti oli myös Väinö Linnan rykmentti. Linna taisteli alikersanttina jatkosodan hyökkäys- ja asemasotavaiheen aikana ensimmäisen pataljoonan konekiväärikomppanian ryhmänjohtajana.

– Jalkaväkirykmentti 8:n ensimmäinen pataljoona on ollut eräänlaisena pohjapiirroksena, Väinö Linna sanoi. – Mutta olen täysin vapaasti käsitellyt materiaaliani.

 

Pietari Aleksanteri Autti syntyi Rovaniemellä elokuun 17. päivänä vuonna 1893. Vanhemmat olivat kauppias Juho Abraham Autti ja Aurora Elisabeth o.s. Kalliosalmi. Ylioppilaaksi Pietari Aleksanteri valmistui Oulun suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1915 ja lähti opiskelemaan Helsingin Aleksanterin-yliopiston filosofis-kielitieteelliseen tiedekuntaan.

Mutta maailma halusi toisin. Tammikuun 3. päivänä vuonna 1916 Autti liittyi Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan Lockstedtissa.

Autti osallistui asemasotaan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella sekä Schmardenin hyökkäykseen. Hän oli etappitehtävissä Pohjois-Suomessa talvella vuosina 1916−1917. Vuoden 1917 elokuussa Autti komennettiin sadankahdenkymmenen muun jääkärin joukossa Liettuaan Sprengkommando Polangeniin, pommarikurssille, jossa opetettiin räjäytystekniikkaa, kaukopartiointia ja vakoilua.

Vaasaan Autti palasi vänrikkinä jääkäreiden pääjoukon mukana vuoden 1918 helmikuussa. Sisällissodassa Autti oli joukkueenjohtajana 1. jääkärirykmentissä.

Autti siirrettiin maaliskuussa Lappiin Sallan rykmenttiin ja nimitettiin rykmentin 2. komppanian päälliköksi. Vuosina 1919 - 1920 hän oli Lapin rajavartioston komppanianpäällikkönä Kuolajärvellä ja Ivalossa.

 

Jääkärikapteeni Autti osallistui alkuvuonna 1920 esimiehensä, Lapin rajakomendantti Martti Walleniuksen Petsamon retkikuntaan.

Vuoden 1919 syksyllä Petsamosta oli tullut sotilaallinen tyhjiö, kun liittoutuneiden joukot olivat poistuneet Muurmannin rannikolta. Walleniuksen tehtävänä oli "Suomen valtion omaisuuden suojeleminen ja Muurmannin rannikolla olevien Suomen kansalaisten etujen turvaaminen", siis Petsamon valtaaminen.

Jääkärimajuri Wallenius ylitti rajan kuudenkymmenen hengen voimin tammikuun 28. päivänä. Esikuntapäällikkönä oli kapteeni Autti. Perille Petsamoon pääsi kahdeksantoista sotilasta, muut olivat huvenneet lennätinlinjojen ja etappien varmistamiseen.

Mutta Petsamossa ei ollut kuin nimeksi Pohjois-Venäjän valkoisen hallituksen joukkoja, puolenkymmentä miestä kasakkakapteeni Sokolovskin komennossa. Bolševikkeja oli sitäkin enemmän. Punakaartilaiset lähestyivät Walleniusta ja pyysivät häneltä kokeneita miehiä väijytykseen Muurmannin pakolaisia vastaan.

Wallenius suostui − saihan hän saman tien tarkkailijat bolševikkien piiriin. Tehtävään määrättiin kapteeni Autti ja vääpeli Kurt Teira.

– Matkue muistutti vuoden 1918 punikkijoukkoa kasvojensa, kirjavien pukujensa, kiväärin käsittelyn sekä vasemman kainalon alla riippuvan ryssän sapelin puolesta, Wallenius kirjoitti.

Punakaartin komentajuus ei jäänyt pitkäksi. Bolševikit saivat kiinni parikymmentä pakolaista, heidän joukossaan Sokolovskin, ja telkesivät heidät Trifonaan perustamaansa keskitysleiriin. Tarkoituksena oli teloittaa vangit. Autin ja Teiran suhtautuminen oli lempeämpi, ja niinpä heidät erotettiin punakaartista.

 

Autti määrättiin Kainuun rajavartioston komendantiksi vuonna 1921. Hän toimi vuosina 1921−1922 Vienan Karjalan pakolaisten huoltotoimikunnan puheenjohtajana. Hän oli myös suomalais-venäläisen rajakomission puheenjohtajana. Sotakorkeakoulun hän suoritti vuosina 1924−1926.

Majuriksi Autti ylennettiin vuonna 1924 ja everstiluutnantiksi vuonna 1927. Vuonna 1928 hän meni naimisiin opettaja Aili Amanda Joentauksen kanssa. Pariskunnalle syntyi kolme lasta, Irene Anneli vuonna 1934, Erkki Juhani 1937 ja Pekka Aapo 1940.

Vuoden 1928 lopulla Autti erosi vakinaisesta palveluksesta. Hän oli vuosina 1929−1930 Peräpohjolan ja Lapin kuntien liiton puheenjohtajana sekä Rovaniemi-lehden päätoimittajana.

Vuonna 1931 Autti liittyi suojeluskuntajärjestöön ja määrättiin Kuopion, myöhemmin Pohjois-Savon suojeluskuntapiirin päälliköksi.

 

Marraskuun 30. päivän aamulla vuonna 1939 Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen kaikkien rajan yli johtavien teiden suunnassa ja pommitti 21 paikkakuntaa. Kenraalimajuri Woldemar Hägglundin johtama neljäs armeijakunta pysäytti joulukuun toisella viikolla puna-armeijan 56. armeijakunnan etenemisen Laatokan koillisrannalla Kitilän kohdalle.

Hägglundin armeijakunnan vastahyökkäys alkoi tammikuun 6. päivänä vuonna 1940. Jalkaväkirykmentti 39:n komentaja, eversti Pietari Autti johti hyökkäysryhmää, joka onnistui neljässä päivässä pääsemään vihollisen itäpuolitse Laatokan rannalle Pitkärannan länsipuolella.

Pääosa puna-armeijan 56. armeijakunnan joukoista, kaksi divisioonaa ja yksi panssariprikaati, oli saarrettu. Alueelle syntyi rintamalinja, jolla taisteltiin sodan loppuun asti.

 

Sodasta Laatokan koillispuolella tuli mottitaistelua, sana, joka on peräisin juuri näistä taisteluista. Motti oli alun perin erään puhelinkeskuksen peitenimi, mutta tuli hyvin pian merkitsemään saarrostustaistelua yleensä, sekä Suomessa että ulkomailla.

Helmikuun 4. päivänä suomalaiset laukaisivat ns. läntisen Lemetin motin, jolloin sotasaaliiksi saatiin 32 panssarivaunua, kuusi tykkiä ja divisioonan soittovälineet. Helmikuun 29. päivänä laukesi itäinen Lemetin motti, niin sanottu kenraalimotti, jolloin saaliiksi jäi seitsemänkymmentä panssarivaunua ja lähes kolmesataa autoa.

Mottitaisteluissa kenraali Hägglundin armeijakunta tuhosi puna-armeijan 18. divisioonan ja 34. panssariprikaatin. Sen sijaan Kitilässä motitettu 168. divisioona, jossa oli myös armeijakunnan komentaja Ivan Tserepanov, piti pintansa sodan loppuun saakka.

Moskovassa allekirjoitettiin rauhansopimus maaliskuun 12. päivänä, sota loppui seuraavana päivänä.

Välirauhan ajan eversti Autti koulutti 8. prikaatia Joensuun seudulla.

 

Neuvostoliitto pommitti Suomea kesäkuun 25. päivänä vuonna 1941. Suomi totesi jälleen olevansa sodassa. Autti hyökkäsi Karjalaan jalkaväkirykmentti 8:n komentajana.

Yksiköille määrättiin heinäkuun 5. päivänä peitenimet. JR 8:sta, eli käytännössä Autista, tuli Ukko. Uusi lempinimi levisi pian miesten keskuuteen. Rykmentin koko sotaretkeä ruvettiin kutsumaan Ukon tieksi.

Kesän 1941 hyökkäyksen kiivautta kuvannee elokuun lopulla sattunut erikoinen tapaus Maaselän kylän lähellä. Suomalainen tykistö tulitti ja venäläiset lentokoneet pommittivat voimakkaasti maastoa. Eversti Autti oli tapansa mukaan etulinjassa joukkojensa kanssa.

Maantien ojassa piileskellyt puna-armeijan sotilas pomppaa yllättäen pystyyn ja huutaa Autille: Heil Hitler!

Tolaltaan mennyt mies vietiin taakse, mutta sotilaan järkytystä ehkä lisäsi se, että savun ja pauhun keskeltä ilmaantuneella Ukolla todella oli ns. Hitler-viikset.

 

Autti lähetti miehensä elokuun 30. päivänä, pari viikkoa ennen Prääsän taisteluita, pitkälle koukkaukselle suomaastoon, vihollisen linjojen taakse. Marssia on luonnehdittu Autin rykmentin röyhkeimmäksi, mutta myös raskaimmaksi ja uhkarohkeimmaksi operaatioksi hyökkäysvaiheen aikana. Koukkaus kuvataan myös Tuntemattomassa sotilaassa.

Miehet lähtivät suolle tihkusateessa kahdessa erässä, kello 13 ja kello 17. Heillä oli huoltoyhteyksien puuttumisen vuoksi mukanaan iso kantamus, johon kuului kaksi tuliannosta ja kolmen päivän muona. Ylimääräisenä oli vielä lisätty puolen kilon lihapurkki.

Jokaisen miehen selkään kiinnitettiin valkoinen liina tai paperi, jotta letka pysyisi koossa pimeässä maastossa. Matkaa oli viisitoista kilometriä, tavoitteena oli Säämäjärven ranta.

 

Koukkaus tehtiin tietenkin salaa. Kovaääninen keskustelu ja kolistelu oli kielletty, kuten myös tulen virittäminen ja tupakanpoltto. Monituhatpäinen muulikaravaani eteni pitkin pimeää suota. Perkeleitä kuului sieltä täältä miesten rämpiessä upottavassa maastossa.

Yhtäkkiä kersantti Onni Lemiläinen huomaa puun alla mustassa sadetakissa olevan miehen polttamassa tupakkaa.

– Etkö sä äijä tiedä, ettei saa tupakoida, kersantti tiuskaisee.

– Kuka te olette, sadepukuinen Autti kysyy. Saatuaan vastauksen Ukko pyyhkii kosteutta viiksistään ja hymyilee.

– Te olette toiminut aivan oikein.

48-vuotias reumaattinen rykmentin komentaja liikkui itsekin vetisessä ja tiettömässä suomaastossa kysellen miesten tuntoja. Tupakkatempullaan hän halusi kokeilla käskyjen noudattamista. Tai sitten vain teki mieli sauhuja.

Miesten mielialoja pitkän suomarssin aikana kohotti jonoa myöten saatu tieto, että Viipuri oli vallattu venäläisiltä. Rykmentti saavutti tavoitteensa ja lähti onnistuneeseen hyökkäykseen seuraavana aamuna kello 5.30.

 

Pari päivää menestyksekkään suokoukkauksen jälkeen Autin rykmentti joutui Kutismanjoen mottitaisteluun. Mottia sanottiin useastakin syystä Paskamotiksi. Vastassa oli Neuvostoliiton sisäasiain komissariaatin KGB:n edeltäjän NKVD:n moottoroitu punalipun jalkaväkirykmentti 15. Se oli valiojoukko, jonka upseerit kuuluivat kommunistipuolueeseen ja puolet varusmiehistä NKP:n nuorisojärjestöön Komsomoliin.

Sodan jumalat puuttuivat peliin jo taistelujen alkaessa. Syyskuun 2. päivänä kello 14.30 alkoi tykistövalmistelu, toisen pataljoonan oli määrä lähteä hyökkäykseen kello 15. Siitä ei tullut mitään, koska osa keskityksestä tuli omaan niskaan.

Tapausta ei ole koskaan selvitetty. Pahimmat tappiot tulivat 9. komppanian ja kranaatinheitinkomppanian osalle. On arveltu, että omaan tykistötuleen kaatui 5−10 ja haavoittui 20−25 miestä.

 

– Omassa keskityksessä ja vihollisen tulessa kaatuneita ja haavoittuneita makasi joenrannan kuusikossa, viestikomppaniassa palvellut Pentti Termonen kertoi. – Ankaria tuskia kärsivien kuumeiset rukoukset, manaukset ja kiroilut eivät olleet mieluisaa kuultavaa.

Selityksiä tykistön vahingolle oli ainakin kaksi. Ensimmäisen mukaan tykistössä oli mukana ruotsinkielinen patteristo, joka oli kielivaikeuksien vuoksi saanut väärät lukemat. Virallisen tutkimuksen mukaan syynä vahinkoon olivat kuluneet putket.

Hyökkäys olisi keskeytynyt, jollei Ukko Autti olisi jälleen kerran ollut etulinjassa. Hän tuli paikalle heti harhaan osuneen keskityksen jälkeen ja sai joukkoihin järjestystä. Osa keskityksestä oli mennyt oikeaan osoitteeseen ja hyökkäystä jatkettiin.

Paskamotin taisteluja kesti neljä päivää. Siinä olivat vastakkain kaksi varusmiehistä koottua valioyksikköä. Ukkorykmentti menetti kaatuneina 72 ja haavoittuneina 180 miestä. Puna-armeijan jalkaväkirykmentti 15 menetti kaatuneina noin kahdeksansataa miestä.

 

Autti tunnettiin henkilökohtaisesta rohkeudestaan. Hänet nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi vuoden 1942 maaliskuussa.

“Hän tunkeutui Veskelykseen joukkojensa etummaisten osien mukana ja valtasi yllättäen kylän sekä tuhosi autokuljetuksilla vahvistukseksi lähetetyt vihollisjoukot, jolloin itsekin joutui käyttämään konepistoolia.”

Näin totesi divisioonan komentaja Kaarlo Kylmä-Kalle Heiskanen esittäessään Mannerheim-ristiä Autille.

Autti ylennettiin kenraalimajuriksi vuonna 1943. Maaliskuussa Ukko nimitettiin 4. divisioonan komentajaksi Maaselän ryhmään, kenraaliluutnantti Taavetti Laatikaisen laajennettuun armeijakuntaan. Edellinen 4. divisioonan komentaja, kenraalimajuri Kaarlo Viljanen oli menehtynyt onnettomuuteen. Hän oli upseerisaattueensa kanssa kävellyt omaan miinakenttään.

 

Autin divisioona oli päämajan reservinä vuoden 1943 joulukuusta 10. päivään kesäkuuta 1944 asti. Tuolloin legendaarinen Leningradin piirityksen murtaja, armeijankenraali Leonid Govorov aloitti puna-armeijan suurhyökkäyksen Karjalankannaksella.

Autti sai käskyn siirtyä Aunuksesta Valkjärvelle. Hänet alistettiin Pappa Laatikaisen uudelle neljännelle armeijakunnalle, joka oli sijoitettu Kannaksen painopistealueelle, kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuon kolmannen armeijakunnan viereen.

Autin divisioona vastasi yhdessä Suomen Rommelin, kenraalimajuri Ruben Laguksen panssaridivisioonan kanssa Perkjärven puolustuksesta. Valtavan tulivyörytyksen edessä Autin divisioona sai kuitenkin kesäkuun 18. päivänä ohjeet siirtyä kahdessa päivässä taaemmalle Viipuri-Kuparsaari-Taipale -linjalle. Se oli kilpajuoksua venäläisten kanssa, linjalle saavuttiin yhtä aikaa.

Autin divisioona osallistui Tali-Ihantalan suurtaisteluun jo menetetyn Viipurin itäpuolella 25.−30. päivänä kesäkuuta torjumalla sivustalta puna-armeijan läpimurtoyritystä. Pahimman hyökkäyksen kohteena oli viereinen, hakkapeliittakenraali Aaro Pajarin 3. divisioona.

VKT-linja kesti ja puna-armeijan hyökkäyshalut taittuivat heinäkuussa. Vihollisuudet lopetettiin syyskuun 4.−5. päivänä.

 

Vuoden 1944 joulukuussa Autti määrättiin Peräpohjolan sotilasläänin komentajaksi. Vuoden 1945 kesäkuussa hänet pidätettiin virantoimituksesta epäiltynä asekätkennästä. Ilmiannon perusteella Autti istui loka- ja marraskuun Sörnäisten keskusvankilassa, jonka jälkeen hänet vapautettiin.

Vuodesta 1948 Autti toimi 3. divisioonan komentajana Kouvolassa.

Autti ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja siirtyi eläkkeelle vuonna 1953. Hän muutti Rovaniemelle, jossa piti kirjakauppaa.

Jääkärikenraali Pietari Autti kuoli Helsingissä 66-vuotiaana vuonna 1959 pitkän sairauden jälkeen. Hänet on haudattu Hietaniemen uurnalehtoon.

Rykmenttiä vastassa oli Kuusisen kansanarmeija

Jalkaväkirykmentti 8, Tuntemattoman sotilaan Ukko-rykmentti, kuului eversti Kylmä-Kalle Heiskasen 11. divisioonaan, jota vastassa vuoden1941 kesällä oli eversti V. Feodorovin komentama puna-armeijan 71. divisioona.

Se oli suomalaisen punakenraalin Aksel Anttilan entinen, osittain Otto-Ville Kuusisen kansanarmeijasta koottu divisioona. Karjalan NKP:n keskuskomitean ensimmäisen sihteerin Gennadi Kuprianovin mukaan divisioonassa oli kahdeksankymmentä prosenttia Karjalassa asuvia vepsäläisiä, karjalaisia ja suomalaisia.

 

Feodorovin divisioonaan kuuluneen punaeversti M.J. Birmanin jalkaväkirykmentti 52:n riveissä taisteli puolitoistatuhatta inkeriläistä, karjalaista ja suomalaista miestä.

Divisioonan tykistönkomentajana oli everstiluutnantti T.V. Tommola, pioneerikomentajana T.-A. Valtonen ja viestikomppanian päällikkönä V. Ripatti.

Autin rykmentti joutui siis tavallaan käymään veljessotaa hyökkäyksen ensimmäisillä viikoilla.

 

Suomen sotilastiedustelu oli varsin hyvin perillä vastustajastaan. Karjalan armeijan johdossa asiasta jonkin verran keskusteltiin.

Karjalan armeijan komentaja, kenraaliluutnantti Erik Heinrichs kauhisteli asiaa neljännen armeijakunnan komentajalle, kenraalimajuri Paavo Talvelalle.

– Päätimme lähettää lentolehtisiä, kehottaa pakenemaan vihollisen riveistä, Talvela sanoi. – Jos sekään ei auta, ei ole muuta tehtävissä, kuin antaa tykkien puhua, niin katkeralta kuin se tuntuukin.

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Josif Stalin oli jo talvisodan aikana kokeillut samaa asiaa: hankalista suomalaisista päästään eroon panemalla ne tappelemaan keskenään.

 

Teksti: Robert Brantberg 1995, 2009

 

Talvisota

Sivun alkuun

 

Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Sanottua

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Talvisota

Sivukartta