|
Auno Johannes Kuiri 1897−1976 SA-kuva |
21 suomalaisen sotaupseerin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
|
|
Jääkärieverstiluutnantti
Auno Kuiri
Soitan
Viipuriin,
etteivät
myy bensaa
Aikaisin lauantaiaamuna
kesäkuun 17. päivänä vuonna 1944 everstiluutnantti Auno Kuirin pataljoona
puolustautuu Perkjärvellä. Rankan tykistökeskityksen jälkeen asemiin vyöryy kolmekymmentäkolme
raskasta punapanssaria moottorit ulvoen ja telaketjut kolisten.
”Käydäänkö kimppuun eilisen malliin”, miehet
huutavat komentajalleen savun ja melskeen keskellä.
”Soitan kohta Viipuriin ja Helsinkiin,
etteivät myy niille bensaa”, Kuiri mylvii takaisin. ”Mutta nyt niitä ei kukaan
saa seurata.”
Everstiluutnantti Auno Kuirin huima
taktiikka onnistuu. Hirvittävän kahakan jälkeen pataljoona saa hyökkääjän
mottiin, punapanssarit ajavat miinoihin. Kuirin kaksi venäläistä jalkaväkitykkiä
jyskyttää liikuntakyvyttömiä panssareita vaunujen ainoaan arkaan paikkaan,
tykkitorniin. Tornit jumiutuvat yksi toisensa jälkeen.
”Puoleen päivään mennessä hallitsimme
tilanteen”, Kuiri sanoi. ”Mutta en liene miesteni kanssa koskaan ollut niin
lujilla.”
Kaksi päivää myöhemmin Kuiri nimitetään
Mannerheim-ristin ritariksi. ”Hänen johtamansa osasto pysähdytti ylivoimaisen
vihollisen hyökkäyksen kriisivaiheen aikaan erittäin tärkeässä maastokohdassa”,
perusteluissa todetaan.
Vielä kaksi päivää ja
jääkärieverstiluutnantti Kuiri saa oman rykmentin. Suomi taistelee
kohtalostaan, maanviljelijän poika Lapista on uransa huipulla.
Tuleva Mannerheim-ristin
ritari Auno Johannes Kuiri syntyi syyskuun 25. päivänä 1897
Tervolassa. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Pekka Kuiri ja Greta o.s.
Pallari. Seuraavana vuonna Venäjän tsaari ja Suomen suurruhtinas Nikolai II
nimitti kenraali Nikolai Bobrikovin Suomen kenraalikuvernööriksi. Ensimmäinen
sortokausi oli alkamassa.
Vuoden 1904 kesäkuussa kouluhallituksen
apukamreeri Eugen Schauman ampui senaatin portaikossa ensin Bobrikovin ja
sitten itsensä. Kuiri aloitti kansakoulun. Lyhyen liennytyskauden jälkeen
Venäjän sortotoimet jatkuivat. Vuonna 1910 Suomen tärkeimpien asioiden
ratkaisuvalta siirrettiin Venäjän duumalle.
Vuoden 1915 helmikuussa alkoi Lockstedtin
leirillä Saksan Holsteinissa lähellä Hampuria suomalaisten sotilaskoulutus,
jonka tähtäimenä oli vapaa Suomi. Vuoden 1916 tammikuussa kansakoulun käynyt
nuori maanviljelijä Kuiri päätti lähteä Saksaan. Hänen vanhempi veljensä Matti
oli lähtenyt Preussiin jo joulukuussa.
”Oli puhuttu yhtä ja toista juhlallista
Suomen irrottamiseksi itsenäiseksi valtioksi”, Kuiri kertoi. ”Rehellisesti
sanottuna en silloin kovinkaan suuria aatteita elättänyt. Sulloin vähäiset
kamppeeni reppuuni ja lähdin. Olihan sinne mennyt paljon muitakin, joten
joutaisin minäkin joukon jatkeeksi.”
Venäläiset rajapartiot vartioivat tarkkaan
Ruotsin vastaista rajaa. Kuiri livahti muutaman muun nuorukaisen joukossa
hiihtäen jään yli Haaparannan eteläpuolelle. Ruotsiin he saapuvat aamuyöllä
tammikuun 7. päivänä. Matka jatkuu Saksan Lockstedtiin.
”Liityin jääkäreihin tammikuun 12. päivänä
ja jouduin pioneerikomppaniaan.”
Samassa komppaniassa palveli muun muassa
tuleva jalkaväenkenraali ja puolustusvoimain komentaja Kaarlo Kylmä-Kalle Heiskanen.
Vuoden 1916 toukokuussa legendaarinen
joukko-osasto sai nimekseen Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27.
Edessä on lähtö Saksan itärintamalle, Kuurinmaalle.
”Koulutusvaiheen jälkeen me taistelimme
Misse-joella, Riianlahden rannikkoasemissa ja kuuluisassa Schmardenin
hyökkäyksessä.”
Vuoden 1918 helmikuussa
Saksan sotaministeriö määräsi Jääkäripataljoona 28:n
hajotettavaksi ja jääkärit lähtevät Suomeen. Varavääpeli Kuiri saapui
jääkäreiden pääosan mukana höyrylaiva Arcturuksella
Vaasan Vaskiluotoon helmikuun 25. päivänä. Seuravana päivänä valkoisen armeijan
ylipäällikkö, kenraali Gustaf Mannerheim puhui jääkäreille Vaasan torilla.
”Teitä odottaa suuri ja kunniakas tehtävä”,
Mannerheim sanoi. ”Armeijan luominen, joka pystyy tekemään Suomen vapaaksi,
suureksi ja mahtavaksi.”
Kuiri komennettiin yliluutnantti Gunnar von
Hertzenin hiihto-osaston mukana Satakunnan rintamalle. Maaliskuun lopulla hänet
määrättiin joukkueenjohtajaksi Hämeenkyrön asevelvollisten komppaniaan. Hän
osallistui Anttooran-Saunaluodon kahakkaan, jonka jälkeen joukko-osasto
taistellen eteni Suodenniemen kautta Epilään. Valkoiset joukot valtasivat
kiivaiden katutaistelujen jälkeen Tampereen huhtikuun 6. päivänä.
Sisällissota päättyi Helsingin
valtausparaatiin toukokuun 16. päivänä, Suomi oli vapaa maa. Taistelujen
jälkeen Kuiri määrättiin Porin rykmentin täydennyspataljoonaan. Välillä hän
palveli Tammisaaren vartiopataljoonassa ja lokakuussa hänet määrättiin Itämeren
jalkaväkirykmentti 1:een, joka keväällä 1919 muutti nimensä Porin rykmentiksi.
Kuiri suoritti keskikoulun yksityisesti Turun suomalaisessa lyseossa vuonna
1920.
Kuiri ylennettiin vänrikiksi vuonna 1921 ja
luutnantiksi vuonna 1923. Lyhyitä komennuksia lukuun ottamatta hän palveli
Porin rykmentissä talvisotaan asti joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä.
Kuiri meni vuonna 1924 naimisiin
lastenhoitaja Aili Mikkolan kanssa. Pariskunnalle syntyi ensimmäinen lapsi
Puola Tellervo vuonna 1926 ja toinen Anssi Juhani vuonna 1930.
Kuiri kävi kaksi vuotta lukiota Heinolan
keskikoulun jatkoluokilla vuonna 1937. Kapteeniksi hänet ylennettiin seuraavana
vuonna.
Talvisota syttyi.
Vihollinen yritti joulukuussa kahteen otteeseen läpimurtoa Taipaleella, mutta
epäonnistui. Sen jälkeen painopistealueeksi tuli Summa, jossa suomalaiset
torjuivat läpimurtohyökkäyksen joulukuun 17.−21. päivänä.
Kuiri komensi jalkaväkirykmentti 15:n
ensimmäistä pataljoonaa Summanjärven ja Munansuon välisessä maastossa.
”Keksimme omaperäisen taktiikan”, Kuiri
kertoi. ”Tuhosimme bensapulloilla ja kasapanoksilla vihollispanssareita niitten
selustasta tai sivuilta. Päiväsaaliiksi tuli jopa kymmeniä vaunuja.”
”Eräänäkin iltana komentokorsuni liepeillä
roihusi kuusi punapanssaria. Ihan nauratti, kun punalentäjä tuli katselemaan,
minne panssarit olivat jääneet ja sai ihmetellä lieskoja asemissamme.”
Kuiri onnistui rakentamaan joukkoihinsa
hyvän taisteluhengen. Eversti Jorma Karhunen tapasi sotien jälkeen erään
talvisodan veteraanin, Kuirin alaisen. ”Olen punikin poika, mutta Kuirin
soturi”, veteraani sanoi. ”En hetkeäkään epäillyt velvollisuuksiani syksyllä
1939. Reilua miestä seurasin sotapolulle enkä sitä kadu, vaikka jalasta puolet
jäikin sille reissulle.”
Vuonna 1940 Kuiri ylennettiin majuriksi.
Kesäkuun 26. päivänä vuonna 1941
Neuvostoliitto pommitti jälleen Suomea, joka katsoi olevansa taas kerran
sodassa itäistä naapuriaan vastaan. Jääkärimajuri Auno Kuirin neljäs sota
alkoi.
Kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin Karjalan armeija
hyökkäsi Laatokan Karjalassa heinäkuun 10. päivänä ja kenraalimajuri Taavetti
Laatikaisen II armeijakunta Karjalan kannakselle kolme
viikkoa myöhemmin. Elokuun loppuun mennessä koko Laatokan Karjala oli vallattu.
Kenraaliluutnantti Lennart Oeschin IV armeijakunta
aloitti elokuun 28. päivänä hyökkäyksen Viipurin valtaamiseksi. Kaupunki
vallattiin kahdeksan päivää myöhemmin.
Puna-armeija aloitti
vetäytymisen Pietarin suuntaan. Auno Kuirin pataljoona taisteli
eversti Aladàr Paasosen jalkaväkirykmentti
5:ssä. Majuri Kuiri sai tehtäväkseen vihollisen yhteyksien katkaiseminen
Viipurin kaakkoispuolella Säiniöllä.
Keskellä taistelujen melskettä Kuiri
huomasi, että hallitsevassa asemassa oleva konekivääri vaikeni. Ampuja oli
kaatunut. Alkoi kilpajuoksu Kuirin ja punasotilaiden välillä siitä, kuka
ensimmäisenä pääsee konekiväärille. Kuiri ehti aseelle, kun vihollinen oli enää
viidenkymmenen metrin päässä. Majuri suuntasi konekiväärin kohti vihollista ja
avasi tulen.
Punarynnäkkö ehtyi, mutta Kuiri haavoittui
vaikeasti. Luoti osui oikeaan olkavarteen, joka repesi ja murtui. Kuiri jatkoi
ensiavun jälkeen haavoittuneena taistelua seuraavan päivän aamuun.
”Käsi jäi kolme senttiä lyhyemmäksi”, Kuiri
sanoi. Hän oli sotasairaalassa seuraavaan vuoteen asti.
Suomalaiset joukot saavuttivat
Karjalankannaksella vanhan valtakunnanrajan syyskuun 2. päivänä. Kolme päivää
myöhemmin ylipäällikkö Gustaf Mannerheim määräsi joukot ryhmittymään puolustukseen
Pietarin uloimman puolustusvyöhykkeen eteen.
Lokakuu 1. päivänä kenraalimajuri Woldemar
Hägglundin 7. armeijakunta valtasi Petroskoin. Joulukuun alussa
suomalaiset joukot etenivät Karhumäkeen ja Poventsaan.
Karjalan armeijan pohjoispuolella 14.
divisioona, eversti Erkki Raappanan korpidivisioona,
saavutti Rukajärven ja kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuon III
armeijakunta Uhtuan ja Kiestingin.
Kuirin veli, jääkärimajuri Matti Kuiri toimi
pataljoonankomentajana jalkaväkirykmentti 4:ssä. Hän haavoittui kuolettavasti
lokakuun 26. päivänä. Alkoi asemasota.
Vuoden 1942 helmikuussa Auno Kuiri
ylennettiin everstiluutnantiksi. Hänestä oli tulossa legenda.
”Enhän minä muuta
tehnyt kuin sain alaisiini urheiluhengen rauhassa ja sodassa”,
Kuiri kertoi. ”Loppu meni sitten itsestään. Koskaan ei minulla ollut riesaa
miesteni kanssa. Reilu meininki puolin ja toisin ja asiat luistivat tiukoissakin
paikoissa.”
Kuiri oli huumorimiehiä. Eräänä keväänä
everstiluutnantti oli tilannekatsauksessaan sanonut suoraan, että miehistön
mieliala ei ole parhaimmillaan, koska auringon sulattama vesi oli vallannut
korsujen pohjat. Armeijakunta lähetti tiukan määräyksen, jonka mukaan korsut on
rakennettava mäkien suojarinteisiin, ettei niihin tule vettä.
”Lähetin suoralta kädeltä kirjeen, jossa
pyysin armeijakuntaa toimittamaan kiireellisesti pataljoonani kaistalle mäkiä.”
Kuiri tunnettiin sanavalmiutensa lisäksi
lahjakkaana kouluttajana. Hän painotti kunnon tärkeyttä ja ampumataitoa. Hän
osallistui itse harjoituksiin esimerkkiä näyttäen.
”Silloin ne peijakkaan pojat vasta
intoutuivat näyttämään ikälopulle jääkäriupseerille oikeat kykynsä. Minä
nauroin partaani, juoni oli onnistunut. Kovensin harjoitustahdin huippuunsa.”
”Jos miehissä on voimaa, syntyy myös jälkeä.
Voimien pettäessä taisteluhenki luiskahtaa housuihin.”
Kuiri oli jo Saksan itärintamalla oppinut
ampumataidon ratkaisevan merkityksen. Aina kun oli aikaa, Kuiri järjesti
pojilleen tähtäysharjoituksia. Kuiri oli itse edustusampuja pohjoismaisissa
upseerikisoissa.
”Jos joku väitti, että ase vie sivuun
saatoin ottaa aseen ja täräyttää vaikka kympin. Miekkonen sai uutta uskoa ja
tulokset paranivat melko nopeasti.”
Puna-armeija lähti
armeijankenraali Leonid Govorovin johdolla suurhyökkäykseen Suomea vastaan
kesäkuun 9. päivänä 1944 kello 5.55.
Karjalankannaksella vastassa on
kenraaliluutnantti Taavetti Laatikaisen IV
armeijakunta ja kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuon III
armeijakunta. Kuiri oli edelleen Laatikaisen armeijakunnan jalkaväkirykmentti
5:n pataljoonankomentajana. Kesäkuun 16. päivänä rykmentti oli vetäytynyt
Perkjärven korkeudelle.
”Iltaan mennessä olimme saaneet joukkoja
parin komppanian verran ja tykistön tukea sekä lisäksi neljä panssariakin.
Näillä joukoilla kävin vastaiskuun ja onnistuin pysäyttämään vihollisen
eteneminen. Sain jopa sen osittain perääntymäänkin.”
Rykmentti kaivoi seuranneen hengähdystauon
aikana poteroita henkensä edestä. Jännitys tiheni. Käykö vihollinen kimppuun
yöllä vai aamunkoitteessa?
”Yksi päätös oli yhteinen. Puolustaudumme
viimeiseen mieheen.”
Puna-armeijan ensimmäinen hyökkäys lähti liikkeelle illan hämärtyessä kahdentoista panssarivaunun tukemana. Kuirilla oli käytössään kaksi venäläistä lyhytputkista rykmentin jalkaväkitykkiä, joilla panssarivaunujen tornit ammuttiin liikuntakyvyttömiksi.
”Koko panssarin oli sen jälkeen
liikahdettava ampumasuuntaan, jos mieli osua meihin. Yö hiljensi taistelujen
melskeen.”
Seuraavana aamuna hämärän aikaan Kuirin
joukot kuulivat panssarien moottoriääniä. He saivat niskaansa punatykistön
valtavan tuli-iskun. 33 panssaria vyöryi pataljoonan asemiin. Niille
suomalaiset eivät mahtaneet mitään, joten Kuiri päätti antaa vaunujen edetä
rauhassa. Alaiset tuijottivat kysyvinä komentajaansa.
”Soitan kohta Viipuriin ja Helsinkiin”,
Kuiri hihkaisi. ”Sanon, etteivät myy niille bensaa. Mutta nyt yksikään mies saa
seurata niitä.”
Seurasi raju taistelu. Suomalaiset saivat
venäläiset mottiin. Muutama panssari ajoi miinaan ja Kuirin kaksi tykkiä
moukaroi niiden torneja, jotka juuttuvat kiinni. Puoleen päivään mennessä
suomalaiset hallitsivat tilanteen.
Kesäkuun 19. päivänä everstiluutnantti Auno
Kuiri nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi. Perustelut olivat selkeät.
”Everstiluutnantti Kuiri, joka jo
talvisodassa Summan ankarissa taisteluissa sai pelottavan soturin ja taitavan
johtajan maineen, on erikoisen merkittävällä tavalla kunnostautunut
Karjalankannaksella nyt käydyissä kiivaissa torjuntataisteluissa.”
”Hänen johtamansa osasto pysähdytti
ylivoimaisen vihollisen hyökkäyksen erään kriisivaiheen aikaan
puolustuksellemme erittäin tärkeässä maastokohdassa. Taistelujen aikana
tuhottiin everstiluutnantti Kuirin henkilökohtaisesti johtamana useita
vihollisen raskaita panssarivaunuja ja lukuisia muita vaurioitettiin pahoin.”
Viipuri menetettiin
kesäkuun 20. päivänä. Seuraavana päivänä Kuiri sai komentoonsa kenraalimajuri Pietari Autin 4. divisioonaan kuuluvan jalkaväkirykmentti
25:n.
Seurasi Tali-Ihantalan torjuntavoitto, jonka
jälkeen puna-armeija vielä yritti läpimurtoa Viipurinlahden kautta ja
Vuosalmella, tuloksetta. Puna-armeija on pysäytetty.
Sotien jälkeen Kuiri toimi
jalkaväkirykmentti 6:n komentajana. Hän oli pidätettynä asekätkentäjupakan
yhteydessä. Kuiri erosi vakinaisesta palveluksesta vuonna 1949, jonka jälkeen
hän vuoteen 1952 toimi Kansallis-Osake-Pankin Mellilän konttorin johtajana.
Vuosina 1954−1969 Kuiri oli Turun
työnantajain ja Turun käsi- ja pienteollisuusyhdistyksen toiminnanjohtajana.
Everstiluutnantti ja Mannerheim-ristin
ritari Auno Kuiri kuoli maaliskuun 16. päivänä vuonna 1978. Hänet on haudattu
Turun uudelle hautausmaalle.
”Mannerheim-risti oli
ylipäällikön oma ajatus”, jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth kertoi.
”Hän halusi kunniamerkin, joka voitiin samanlaisena ilman aikaisempaa luokkajakoa
antaa niin kenraalille kuin sotamiehellekin.”
”Kunniamerkkiä ei annettu, saaja nimitettiin
kunniamerkin kantajaksi, Mannerheim-ristin ritariksi.”
Vuoden 1939 joulukuussa annetussa
asetuksessa todetaan seuraavasti: “Erinomaisen urheuden, taistellen
saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erityisen ansiokkaasti
johdettujen sotatoimien palkitsemiseksi voidaan Suomen puolustusvoimien sotilas
hänen sotilasarvostaan riippumatta nimittää 1. tai 2. luokan Mannerheim-ristin
ritariksi.”
Ristiin liittyi valtion varoista maksettava
kunniapalkinto 50 000 markkaa, joka suuruudeltaan vuonna 1943 vastasi vakinaisessa
palveluksessa olevan luutnantin vuosipalkkaa.
Mannerheim-ristin
ritariksi nimitettiin 191 sotilasta. Ensimmäinen ritari oli 5.
divisioonan vt. komentaja, panssarieversti Ruben Lagus. Nimityspäivä oli 22. heinäkuuta 1941. Seuraava
ritari oli VI armeijakunnan komentaja, kenraalimajuri Paavo Talvela, kolmas 14.
divisioonan komentaja, eversti Erkki Raappana ja neljäs
jalkaväkirykmentti 27:n panssaritorjuntatykin ampuja, sotamies Vilho Rättö.
1. luokan ritariksi nimitettiin kaksi
henkilöä, ylipäällikkö Gustaf Mannerheim ja yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs. Toisen kerran
Mannerheim-ristin ritariksi nimitettiin 3. divisioonan komentaja,
kenraalimajuri Aaro Pajari, jalkaväkirykmentti
50:n komentaja, eversti Martti Aho, hävittäjälentolaivue
24:n lentueenpäällikkö, kapteeni Hans Wind ja hävittäjälentolaivue 34:n
ohjaaja, lentomestari Ilmari Juutilainen.
Myös kaksi Neuvostoliiton kansalaista, inkeriläiset
kaukopartiomiehet Antti Vorho ja Mikko Pöllä, nimitettiin Mannerheim-ristin
ritariksi.
Teksti: Robert Brantberg 1998, 2009
Wikipedia: Auno Kuiri