Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Sivukartta

 

Auno Kuiri

Auno Johannes Kuiri 1897−1976

SA-kuva

Robert Brantberg

Sotaupseerit

21 suomalaisen sotaupseerin elämäntarina.

288 sivua ja kuvaliite

Revontuli 1999

Robert Brantberg
Sotaupseerit
Alpo Marttinen

 

 

 

Jääkärieverstiluutnantti Auno Kuiri

 

Soitan Viipuriin,

etteivät myy bensaa

 

Aikaisin lauantaiaamuna kesäkuun 17. päivänä vuonna 1944 everstiluutnantti Auno Kuirin pataljoona puolustautuu Perkjärvellä. Rankan tykistökeskityksen jälkeen asemiin vyöryy kolmekymmentäkolme raskasta punapanssaria moottorit ulvoen ja telaketjut kolisten.

”Käydäänkö kimppuun eilisen malliin”, miehet huutavat komentajalleen savun ja melskeen keskellä.

”Soitan kohta Viipuriin ja Helsinkiin, etteivät myy niille bensaa”, Kuiri mylvii takaisin. ”Mutta nyt niitä ei kukaan saa seurata.”

 

Everstiluutnantti Auno Kuirin huima taktiikka onnistuu. Hirvittävän kahakan jälkeen pataljoona saa hyökkääjän mottiin, punapanssarit ajavat miinoihin. Kuirin kaksi venäläistä jalkaväkitykkiä jyskyttää liikuntakyvyttömiä panssareita vaunujen ainoaan arkaan paikkaan, tykkitorniin. Tornit jumiutuvat yksi toisensa jälkeen.

”Puoleen päivään mennessä hallitsimme tilanteen”, Kuiri sanoi. ”Mutta en liene miesteni kanssa koskaan ollut niin lujilla.”

Kaksi päivää myöhemmin Kuiri nimitetään Mannerheim-ristin ritariksi. ”Hänen johtamansa osasto pysähdytti ylivoimaisen vihollisen hyökkäyksen kriisivaiheen aikaan erittäin tärkeässä maastokohdassa”, perusteluissa todetaan.

Vielä kaksi päivää ja jääkärieverstiluutnantti Kuiri saa oman rykmentin. Suomi taistelee kohtalostaan, maanviljelijän poika Lapista on uransa huipulla.

 

Tuleva Mannerheim-ristin ritari Auno Johannes Kuiri syntyi syyskuun 25. päivänä 1897 Tervolassa. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Pekka Kuiri ja Greta o.s. Pallari. Seuraavana vuonna Venäjän tsaari ja Suomen suurruhtinas Nikolai II nimitti kenraali Nikolai Bobrikovin Suomen kenraalikuvernööriksi. Ensimmäinen sortokausi oli alkamassa.

Vuoden 1904 kesäkuussa kouluhallituksen apukamreeri Eugen Schauman ampui senaatin portaikossa ensin Bobrikovin ja sitten itsensä. Kuiri aloitti kansakoulun. Lyhyen liennytyskauden jälkeen Venäjän sortotoimet jatkuivat. Vuonna 1910 Suomen tärkeimpien asioiden ratkaisuvalta siirrettiin Venäjän duumalle.

Vuoden 1915 helmikuussa alkoi Lockstedtin leirillä Saksan Holsteinissa lähellä Hampuria suomalaisten sotilaskoulutus, jonka tähtäimenä oli vapaa Suomi. Vuoden 1916 tammikuussa kansakoulun käynyt nuori maanviljelijä Kuiri päätti lähteä Saksaan. Hänen vanhempi veljensä Matti oli lähtenyt Preussiin jo joulukuussa.

”Oli puhuttu yhtä ja toista juhlallista Suomen irrottamiseksi itsenäiseksi valtioksi”, Kuiri kertoi. ”Rehellisesti sanottuna en silloin kovinkaan suuria aatteita elättänyt. Sulloin vähäiset kamppeeni reppuuni ja lähdin. Olihan sinne mennyt paljon muitakin, joten joutaisin minäkin joukon jatkeeksi.”

Venäläiset rajapartiot vartioivat tarkkaan Ruotsin vastaista rajaa. Kuiri livahti muutaman muun nuorukaisen joukossa hiihtäen jään yli Haaparannan eteläpuolelle. Ruotsiin he saapuvat aamuyöllä tammikuun 7. päivänä. Matka jatkuu Saksan Lockstedtiin.

”Liityin jääkäreihin tammikuun 12. päivänä ja jouduin pioneerikomppaniaan.”

Samassa komppaniassa palveli muun muassa tuleva jalkaväenkenraali ja puolustusvoimain komentaja Kaarlo Kylmä-Kalle Heiskanen.

Vuoden 1916 toukokuussa legendaarinen joukko-osasto sai nimekseen Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27. Edessä on lähtö Saksan itärintamalle, Kuurinmaalle.

”Koulutusvaiheen jälkeen me taistelimme Misse-joella, Riianlahden rannikkoasemissa ja kuuluisassa Schmardenin hyökkäyksessä.”

 

Vuoden 1918 helmikuussa Saksan sotaministeriö määräsi Jääkäripataljoona 28:n hajotettavaksi ja jääkärit lähtevät Suomeen. Varavääpeli Kuiri saapui jääkäreiden pääosan mukana höyrylaiva Arcturuksella Vaasan Vaskiluotoon helmikuun 25. päivänä. Seuravana päivänä valkoisen armeijan ylipäällikkö, kenraali Gustaf Mannerheim puhui jääkäreille Vaasan torilla.

”Teitä odottaa suuri ja kunniakas tehtävä”, Mannerheim sanoi. ”Armeijan luominen, joka pystyy tekemään Suomen vapaaksi, suureksi ja mahtavaksi.”

Kuiri komennettiin yliluutnantti Gunnar von Hertzenin hiihto-osaston mukana Satakunnan rintamalle. Maaliskuun lopulla hänet määrättiin joukkueenjohtajaksi Hämeenkyrön asevelvollisten komppaniaan. Hän osallistui Anttooran-Saunaluodon kahakkaan, jonka jälkeen joukko-osasto taistellen eteni Suodenniemen kautta Epilään. Valkoiset joukot valtasivat kiivaiden katutaistelujen jälkeen Tampereen huhtikuun 6. päivänä.

 

Sisällissota päättyi Helsingin valtausparaatiin toukokuun 16. päivänä, Suomi oli vapaa maa. Taistelujen jälkeen Kuiri määrättiin Porin rykmentin täydennyspataljoonaan. Välillä hän palveli Tammisaaren vartiopataljoonassa ja lokakuussa hänet määrättiin Itämeren jalkaväkirykmentti 1:een, joka keväällä 1919 muutti nimensä Porin rykmentiksi. Kuiri suoritti keskikoulun yksityisesti Turun suomalaisessa lyseossa vuonna 1920.

Kuiri ylennettiin vänrikiksi vuonna 1921 ja luutnantiksi vuonna 1923. Lyhyitä komennuksia lukuun ottamatta hän palveli Porin rykmentissä talvisotaan asti joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä.

Kuiri meni vuonna 1924 naimisiin lastenhoitaja Aili Mikkolan kanssa. Pariskunnalle syntyi ensimmäinen lapsi Puola Tellervo vuonna 1926 ja toinen Anssi Juhani vuonna 1930.

Kuiri kävi kaksi vuotta lukiota Heinolan keskikoulun jatkoluokilla vuonna 1937. Kapteeniksi hänet ylennettiin seuraavana vuonna.

 

Talvisota syttyi. Vihollinen yritti joulukuussa kahteen otteeseen läpimurtoa Taipaleella, mutta epäonnistui. Sen jälkeen painopistealueeksi tuli Summa, jossa suomalaiset torjuivat läpimurtohyökkäyksen joulukuun 17.−21. päivänä.

Kuiri komensi jalkaväkirykmentti 15:n ensimmäistä pataljoonaa Summanjärven ja Munansuon välisessä maastossa.

”Keksimme omaperäisen taktiikan”, Kuiri kertoi. ”Tuhosimme bensapulloilla ja kasapanoksilla vihollispanssareita niitten selustasta tai sivuilta. Päiväsaaliiksi tuli jopa kymmeniä vaunuja.”

”Eräänäkin iltana komentokorsuni liepeillä roihusi kuusi punapanssaria. Ihan nauratti, kun punalentäjä tuli katselemaan, minne panssarit olivat jääneet ja sai ihmetellä lieskoja asemissamme.”

Kuiri onnistui rakentamaan joukkoihinsa hyvän taisteluhengen. Eversti Jorma Karhunen tapasi sotien jälkeen erään talvisodan veteraanin, Kuirin alaisen. ”Olen punikin poika, mutta Kuirin soturi”, veteraani sanoi. ”En hetkeäkään epäillyt velvollisuuksiani syksyllä 1939. Reilua miestä seurasin sotapolulle enkä sitä kadu, vaikka jalasta puolet jäikin sille reissulle.”

Vuonna 1940 Kuiri ylennettiin majuriksi.

 

Kesäkuun 26. päivänä vuonna 1941 Neuvostoliitto pommitti jälleen Suomea, joka katsoi olevansa taas kerran sodassa itäistä naapuriaan vastaan. Jääkärimajuri Auno Kuirin neljäs sota alkoi.

Kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin Karjalan armeija hyökkäsi Laatokan Karjalassa heinäkuun 10. päivänä ja kenraalimajuri Taavetti  Laatikaisen II armeijakunta Karjalan kannakselle kolme viikkoa myöhemmin. Elokuun loppuun mennessä koko Laatokan Karjala oli vallattu.

Kenraaliluutnantti Lennart Oeschin IV armeijakunta aloitti elokuun 28. päivänä hyökkäyksen Viipurin valtaamiseksi. Kaupunki vallattiin kahdeksan päivää myöhemmin.

 

Puna-armeija aloitti vetäytymisen Pietarin suuntaan. Auno Kuirin pataljoona taisteli eversti Aladàr Paasosen jalkaväkirykmentti 5:ssä. Majuri Kuiri sai tehtäväkseen vihollisen yhteyksien katkaiseminen Viipurin kaakkoispuolella Säiniöllä.

Keskellä taistelujen melskettä Kuiri huomasi, että hallitsevassa asemassa oleva konekivääri vaikeni. Ampuja oli kaatunut. Alkoi kilpajuoksu Kuirin ja punasotilaiden välillä siitä, kuka ensimmäisenä pääsee konekiväärille. Kuiri ehti aseelle, kun vihollinen oli enää viidenkymmenen metrin päässä. Majuri suuntasi konekiväärin kohti vihollista ja avasi tulen.

Punarynnäkkö ehtyi, mutta Kuiri haavoittui vaikeasti. Luoti osui oikeaan olkavarteen, joka repesi ja murtui. Kuiri jatkoi ensiavun jälkeen haavoittuneena taistelua seuraavan päivän aamuun.

”Käsi jäi kolme senttiä lyhyemmäksi”, Kuiri sanoi. Hän oli sotasairaalassa seuraavaan vuoteen asti.

 

Suomalaiset joukot saavuttivat Karjalankannaksella vanhan valtakunnanrajan syyskuun 2. päivänä. Kolme päivää myöhemmin ylipäällikkö Gustaf Mannerheim määräsi joukot ryhmittymään puolustukseen Pietarin uloimman puolustusvyöhykkeen eteen.

Lokakuu 1. päivänä kenraalimajuri Woldemar Hägglundin 7. armeijakunta valtasi Petroskoin. Joulukuun alussa suomalaiset joukot etenivät Karhumäkeen ja Poventsaan.

Karjalan armeijan pohjoispuolella 14. divisioona, eversti Erkki Raappanan korpidivisioona, saavutti Rukajärven ja kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuon III armeijakunta Uhtuan ja Kiestingin.

Kuirin veli, jääkärimajuri Matti Kuiri toimi pataljoonankomentajana jalkaväkirykmentti 4:ssä. Hän haavoittui kuolettavasti lokakuun 26. päivänä. Alkoi asemasota.

Vuoden 1942 helmikuussa Auno Kuiri ylennettiin everstiluutnantiksi. Hänestä oli tulossa legenda.

 

”Enhän minä muuta tehnyt kuin sain alaisiini urheiluhengen rauhassa ja sodassa”, Kuiri kertoi. ”Loppu meni sitten itsestään. Koskaan ei minulla ollut riesaa miesteni kanssa. Reilu meininki puolin ja toisin ja asiat luistivat tiukoissakin paikoissa.”

Kuiri oli huumorimiehiä. Eräänä keväänä everstiluutnantti oli tilannekatsauksessaan sanonut suoraan, että miehistön mieliala ei ole parhaimmillaan, koska auringon sulattama vesi oli vallannut korsujen pohjat. Armeijakunta lähetti tiukan määräyksen, jonka mukaan korsut on rakennettava mäkien suojarinteisiin, ettei niihin tule vettä.

”Lähetin suoralta kädeltä kirjeen, jossa pyysin armeijakuntaa toimittamaan kiireellisesti pataljoonani kaistalle mäkiä.”

Kuiri tunnettiin sanavalmiutensa lisäksi lahjakkaana kouluttajana. Hän painotti kunnon tärkeyttä ja ampumataitoa. Hän osallistui itse harjoituksiin esimerkkiä näyttäen.

”Silloin ne peijakkaan pojat vasta intoutuivat näyttämään ikälopulle jääkäriupseerille oikeat kykynsä. Minä nauroin partaani, juoni oli onnistunut. Kovensin harjoitustahdin huippuunsa.”

”Jos miehissä on voimaa, syntyy myös jälkeä. Voimien pettäessä taisteluhenki luiskahtaa housuihin.”

Kuiri oli jo Saksan itärintamalla oppinut ampumataidon ratkaisevan merkityksen. Aina kun oli aikaa, Kuiri järjesti pojilleen tähtäysharjoituksia. Kuiri oli itse edustusampuja pohjoismaisissa upseerikisoissa.

”Jos joku väitti, että ase vie sivuun saatoin ottaa aseen ja täräyttää vaikka kympin. Miekkonen sai uutta uskoa ja tulokset paranivat melko nopeasti.”

 

Puna-armeija lähti armeijankenraali Leonid Govorovin johdolla suurhyökkäykseen Suomea vastaan kesäkuun 9. päivänä 1944 kello 5.55.

Karjalankannaksella vastassa on kenraaliluutnantti Taavetti Laatikaisen IV armeijakunta ja kenraaliluutnantti Hjal­mar Siilasvuon III armeijakunta. Kuiri oli edelleen Laatikaisen armeijakunnan jalkaväkirykmentti 5:n pataljoonankomentajana. Kesäkuun 16. päivänä rykmentti oli vetäytynyt Perkjärven korkeudelle.

”Iltaan mennessä olimme saaneet joukkoja parin komppanian verran ja tykistön tukea sekä lisäksi neljä panssariakin. Näillä joukoilla kävin vastaiskuun ja onnistuin pysäyttämään vihollisen eteneminen. Sain jopa sen osittain perääntymäänkin.”

Rykmentti kaivoi seuranneen hengähdystauon aikana poteroita henkensä edestä. Jännitys tiheni. Käykö vihollinen kimppuun yöllä vai aamunkoitteessa?

”Yksi päätös oli yhteinen. Puolustaudumme viimeiseen mieheen.”

 

Puna-armeijan ensimmäinen hyökkäys lähti liikkeelle illan hämärtyessä kahdentoista panssarivaunun tukemana. Kuirilla oli käytössään kaksi venäläistä lyhytputkista rykmentin jalkaväkitykkiä, joilla panssarivaunujen tornit ammuttiin liikuntakyvyttömiksi.

”Koko panssarin oli sen jälkeen liikahdettava ampumasuuntaan, jos mieli osua meihin. Yö hiljensi taistelujen melskeen.”

Seuraavana aamuna hämärän aikaan Kuirin joukot kuulivat panssarien moottoriääniä. He saivat niskaansa punatykistön valtavan tuli-iskun. 33 panssaria vyöryi pataljoonan asemiin. Niille suomalaiset eivät mahtaneet mitään, joten Kuiri päätti antaa vaunujen edetä rauhassa. Alaiset tuijottivat kysyvinä komentajaansa.

”Soitan kohta Viipuriin ja Helsinkiin”, Kuiri hihkaisi. ”Sanon, etteivät myy niille bensaa. Mutta nyt yksikään mies saa seurata niitä.”

Seurasi raju taistelu. Suomalaiset saivat venäläiset mottiin. Muutama panssari ajoi miinaan ja Kuirin kaksi tykkiä moukaroi niiden torneja, jotka juuttuvat kiinni. Puoleen päivään mennessä suomalaiset hallitsivat tilanteen.

Kesäkuun 19. päivänä everstiluutnantti Auno Kuiri nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi. Perustelut olivat selkeät.

”Everstiluutnantti Kuiri, joka jo talvisodassa Summan ankarissa taisteluissa sai pelottavan soturin ja taitavan johtajan maineen, on erikoisen merkittävällä tavalla kunnostautunut Karjalankannaksella nyt käydyissä kiivaissa torjuntataisteluissa.”

”Hänen johtamansa osasto pysähdytti ylivoimaisen vihollisen hyökkäyksen erään kriisivaiheen aikaan puolustuksellemme erittäin tärkeässä maastokohdassa. Taistelujen aikana tuhottiin everstiluutnantti Kuirin henkilökohtaisesti johtamana useita vihollisen raskaita panssarivaunuja ja lukuisia muita vaurioitettiin pahoin.”

 

Viipuri menetettiin kesäkuun 20. päivänä. Seuraavana päivänä Kuiri sai komentoonsa kenraalimajuri Pietari Autin 4. divisioonaan kuuluvan jalkaväkirykmentti 25:n.

Seurasi Tali-Ihantalan torjuntavoitto, jonka jälkeen puna-armeija vielä yritti läpimurtoa Viipurinlahden kautta ja Vuosalmella, tuloksetta. Puna-armeija on pysäytetty.

Sotien jälkeen Kuiri toimi jalkaväkirykmentti 6:n komentajana. Hän oli pidätettynä asekätkentäjupakan yhteydessä. Kuiri erosi vakinaisesta palveluksesta vuonna 1949, jonka jälkeen hän vuoteen 1952 toimi Kansallis-Osake-Pankin Mellilän konttorin johtajana.

Vuosina 1954−1969 Kuiri oli Turun työnantajain ja Turun käsi- ja pienteollisuusyhdistyksen toiminnanjohtajana.

Everstiluutnantti ja Mannerheim-ristin ritari Auno Kuiri kuoli maaliskuun 16. päivänä vuonna 1978. Hänet on haudattu Turun uudelle hautausmaalle.

Mannerheim-ristin ritarit

”Mannerheim-risti oli ylipäällikön oma ajatus”, jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth kertoi. ”Hän halusi kunniamerkin, joka voitiin samanlaisena ilman aikaisempaa luokkajakoa antaa niin kenraalille kuin sotamiehellekin.”

”Kunniamerkkiä ei annettu, saaja nimitettiin kunniamerkin kantajaksi, Mannerheim-ristin ritariksi.”

Vuoden 1939 joulukuussa annetussa asetuksessa todetaan seuraavasti: “Erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erityisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien palkitsemiseksi voidaan Suomen puolustusvoimien sotilas hänen sotilasarvostaan riippumatta nimittää 1. tai 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi.”

Ristiin liittyi valtion varoista maksettava kunniapalkinto 50 000 markkaa, joka suuruudeltaan vuonna 1943 vastasi vakinaisessa palveluksessa olevan luutnantin vuosipalkkaa.

 

Mannerheim-ristin ritariksi nimitettiin 191 sotilasta. Ensimmäinen ritari oli 5. divisioonan vt. komentaja, panssarieversti Ruben Lagus. Nimityspäivä oli 22. heinäkuuta 1941. Seuraava ritari oli VI armeijakunnan komentaja, kenraalimajuri Paavo Talvela, kolmas 14. divisioonan komentaja, eversti Erkki Raappana ja neljäs jalkaväkirykmentti 27:n panssaritorjuntatykin ampuja, sotamies Vilho Rättö.

1. luokan ritariksi nimitettiin kaksi henkilöä, ylipäällikkö Gustaf Mannerheim ja yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs. Toisen kerran Mannerheim-ristin ritariksi nimitettiin 3. divisioonan komentaja, kenraalimajuri Aaro Pajari, jalkaväkirykmentti 50:n komentaja, eversti Martti Aho, hävittäjälentolaivue 24:n lentueenpäällikkö, kapteeni Hans Wind ja hävittäjälentolaivue 34:n ohjaaja, lentomestari Ilmari Juutilainen.

Myös kaksi Neuvostoliiton kansalaista, inkeriläiset kaukopartiomiehet Antti Vorho ja Mikko Pöllä, nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi.

 

Teksti: Robert Brantberg 1998, 2009

Wikipedia: Auno Kuiri

 

Sivun alkuun

 

Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Sivukartta