|
Aladàr Paasonen 1898−1974 SA-kuva |
21 suomalaisen sotaupseerin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
|
Suomen sotilastiedustelu
ja suurvaltojen
salainen sota 236 sivua ja kuvaliite |
|
Eversti Aladàr Paasonen
Marsalkan epäsuosittu
tiedustelupäällikkö
Lokakuun 14. päivä 1939, Kreml. On
lauantai-ilta. Joukko miehiä seisoo ison kirjoituspöydän ääressä.
”Sallikaa minun esittää
teille eräs kysymys”, eversti Aladàr Paasonen kysyy ruskeaan sotilastakkiin ja
saapashousuihin pukeutuneelta Josif Stalinilta.
”Olkaa hyvä, požaluista”, Stalin myhäilee piippunsa
takaa.
”Te olette sanonut, että
Neuvostoliitto ei halua tuumaakaan vierasta maata, mutta ei tule luopumaan vaaksastakaan omaa maata. Miten tämä soveltuu teidän
aluevaatimuksiinne?”
Vieressä seisovan
valtioneuvos Juho Kusti Paasikiven nenä punastuu entisestään, silkasta
harmista. Stalin on hetken vaiti. Sitten hän nostaa sormensa
koulumestarimaisesti.
”Selitän sen teille.
Katsokaas, sen mitä otimme Puolalta, se oli meidän, ja mitä nyt on tapahtunut
Baltian maiden ja Neuvostoliiton kesken, se on vain lujittanut niiden
itsenäisyyttä. Ja mitä tulee siihen, mitä nyt olemme teille ehdottaneet,
riippuu kokonaan teistä, hyväksyttekö.”
Edellisen viikon torstaina Josif Stalinin
lähin apulainen, Neuvostoliiton ulkoasiain kansankomissaari Vjatšeslav Molotov,
oli ilmoittanut Suomen Moskovan lähettiläälle Aarno Yrjö-Koskiselle, että
Neuvostoliitto haluaisi ryhtyä "ajatusten vaihtoon Suomen hallituksen
kanssa eräistä konkreettisista poliittisluonteisista kysymyksistä".
Hallitus päätti lähettää
Moskovaan valtuuskunnan Suomen Tukholman lähettilään, valtioneuvos Juho Kusti
Paasikiven, johdolla.
Presidentti Kyösti
Kallion adjutantti, eversti Aladàr Paasonen ihmetteli valtuuskunnan kokoonpanoa
marsalkka Gustaf Mannerheimille.
”Hallitus ei ole
määrännyt ketään sotilashenkilöä mukaan, vaikka kysymykset, joista tullaan
keskustelemaan, ovat pääasiassa sotilaallista laatua”, Paasonen totesi.
”Eversti on vallan
oikeassa”, marsalkka sanoi. ”Miten on, haluaisitteko itse lähteä?”
Näin Paasonen joutui
mukaan valtuuskuntaan.
Konkreettisilla poliittisilla kysymyksillä Molotov tarkoitti keskinäistä avunantosopimusta Viron, Latvian ja Liettuan
malliin. Sekä alueiden vaihtoa ja Hangon vuokraamista
kolmeksikymmeneksi vuodeksi.
Moskovassa Paasikivi
lukee Paasosen laatiman muistion, jossa todetaan, että Suomi kykenee
puolustamaan puolueettomuuttaan ja ettei mikään laivasto voi liikkua
Suomenlahden vaikeakulkuisella pohjoisrannikolla ilman Suomen apua. Muistiossa
todetaan myös, että Leningradin turvallisuus riippui täysin siitä, kenen
hallussa Suomen eteläranta on.
”Se voisi olla
mielenkiintoinen artikkeli jossain sotilasaikakauslehdessä”, Stalin huomauttaa.
”Mutta Leningradin puolustukseen se ei anna tyydyttävää vastausta.”
Neuvostoliitto esittää
vaatimuksia, joista Paasikivellä ei ole valtuuksia keskustella. Valtuuskunta
palaa Suomeen hakemaan lisäohjeita.
Paasonen on mukana myös
kahdella seuraavalla neuvottelumatkalla. Valmista ei tule ja Mainilan
laukaukset tuomiosunnuntaina marraskuun 26. päivänä herättävät Suomen kovaan
todellisuuteen.
Talvisota syttyy.
Eversti Aladàr Paasonen oli
merkillinen ja salaperäinen mies. Mannerheim ei koskaan tehnyt
hänestä kenraalia, vaikka muuten luottikin monessa asiassa
tiedustelupäällikköönsä, joka jatkosodan aikana kuului sisärenkaaseen,
marsalkan vakituiseen pöytäseurueeseen Mikkelissä.
”Eversti Paasonen oli
tumma, hiljainen ja ehkä hieman salaperäiseltä vaikuttava upseeri, mikä
tiedustelupäällikön rooliin sopii hyvin”, kenraali Erik Heinrichsin adjutantti Erkki
Sutela sanoi.
Aladàr Antero Zoltàn Béla Gyula
Arpàd Paasonen syntyi sunnuntaina joulukuun 11.
päivänä vuonna 1898 Budapestissä. Hänen vanhempansa olivat professori Heikki
Paasonen ja unkaritar Mariska Paskay
de Palàsth. Heikki Paasonen toimi tuolloin yliopiston
professorina Budapestissa ja oli vuosina 1904−1919 Helsingin yliopiston
suomalais-ugrilaisen kielitieteen professori.
Aladàr Paasonen kävi
keskikoulun Helsingin normaalilyseossa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi
Hämeenlinnan lyseosta vuonna 1918 siitä huolimatta, että osallistui
vapaaehtoisena sisällissotaan valkoisten puolella. Hän toimi ryhmänjohtajana
Länkipohjan ja Kuhmoisten taisteluissa sekä adjutanttina sodan loppuvaiheissa
Lahden seudulla.
Paasosen ensimmäinen sotakoulu oli saksalainen Fahnenjunker-kurssi, joka toimi Haminassa syyskuusta 1918 tammikuun loppuun 1919. Paasonen, kuten suurin osa Fahnenjunkereista siirtyi Suomen kadettikouluun, joka avasi ovensa vapaussodan vuosipäivänä 1919.
Paasonen yleni koulussa
kadettikersantiksi. Hän valmistui upseerin uralle maan ensimmäiseltä
kadettikurssilta vuonna 1920. Hänet komennettiin vänrikkinä
kenttätykistörykmentti 1:een ja ylennettiin luutnantiksi.
Kielitaitoisena miehenä
Paasonen komennettiin vuoden 1921 syksyllä Ranskaan Saint-Cyrin maasotakouluun ja vuoden jälkeen École Supérieure de Guerreen, Ranskan sotakorkeakouluun.
Saint-Cyrin
sotahistorian opettajana oli siihen aikaan muuan majuri Charles de Gaulle, joka
komennettiin samaiselle sotakorkeakoulun kurssille johon Paasonen osallistui.
”de Gaulle oli
ehdottomasti kurssimme etevimpiä upseereita. Hän esiintyi itsetietoisesti ja
varmasti. Opettajat ikään kuin arkailivat antautua arvostelemaan hänen
ratkaisujaan.”
Paasonen ylennettiin
kapteeniksi vuonna 1923. Seuraavana vuonna hän valmistui Ranskan
sotakorkeakoulusta hyvin arvosanoin.
Suomessa Paasonen määrättiin yleisesikunnan tiedustelua hoitavaan ulkomaatoimistoon sekä operatiiviseen toimistoon. Hän toimi myös Suomen sotakorkeakoulun tykistötaktiikan tuntiopettajana.
Vuonna 1926 Paasonen
ylennettiin majuriksi. Hänet määrättiin Suomen ensimmäisen huoltopataljoonan
komentajaksi. Hän yleni everstiluutnantiksi vuonna 1929. Paasosen esimiehen,
eversti Harald
Öhquistin mukaan Paasonen osoitti omaavansa harvinaisen suurta
tarmoa ja järjestelykykyä.
Paasonen määrättiin
sotilasasiamieheksi Moskovaan vuoden 1931 syyskuussa. Maa oli juuri
kehittämässä panssarijoukkojaan sekä niiden kanssa yhteistoiminnassa olevaa
ilma-asetta ja laskuvarjojoukkoja.
Kahden
Moskovan vuoden kuluttua Paasonen komennettiin sotilasasiamieheksi Berliiniin,
jossa kansallissosialistit olivat nousset valtaan. Saksan asevoimia kehitettiin nopeaan tahtiin
rauhansopimuksista välittämättä.
Vuonna 1935 Paasonen
nimitettiin sotakorkeakoulun johtajan apulaiseksi ja vanhemmaksi taktiikan
opettajaksi.
Vuonna 1937 Paasonen sai käskyn
ilmoittautua vastavalitulle presidentille Kyösti Kalliolle. Paasonen oli
ehdokkaana presidentin vanhemman adjutantin paikalle.
”Minkälainen on teidän
dieettinne?” oli Kallion ensimmäinen kysymys.
”Herra presidentti, en
ole absolutisti, mutta en myöskään mikään juoppo”, Paasonen vastasi. ”Jos te
hyväksytte minut vanhemmaksi adjutantiksenne, tulen aina sanomaan teille
mielipiteeni peittelemättä. Vieläpä siinäkin tapauksessa, että mielipiteemme
menisivät ristiin.”
”Suostun mielihyvin”,
Kallio vastasi. Näin nimitys oli selvä.
Vuonna 1937 Paasonen
ylennettiin everstiksi. Hän oli Suomen nopeiten
ylennyt kadettiupseeri.
Seuraavana vuonna
Paasonen meni naimisiin unkarilaisen eläinlääketieteen professorin tyttären
Flóra Ilona Bartan kanssa. Heille syntyi kolme lasta; Alàdar
Heikki Gyula 1940, Flóra Tuulikki Katri Jolan 1941 ja Aino Anna-Mária
1942.
Vuodesta 1938 Paasonen
toimi valtion Suomi-Unkari kulttuurikomitean jäsenenä.
Marraskuun 30. päivän aamuna vuonna
1939 Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Olosuhteet presidentin esittelyn aikana
olivat dramaattiset. Punatähtiset koneet lensivät matalalla suurtorin yllä ja
siellä täällä paukahteli. Koneet tulittivat kaduilla juoksevia kansalaisia. Ilmavalvonta
oli antanut hälytyksen, mutta harvalukuiset ilmatorjuntatykit eivät ehtineet
toimia ajoissa.
Presidentti Kallio ja
adjutantti Paasonen kävelivät ilmavaarasta huolimatta valtioneuvostosta linnaan
jalan. ”Presidentti astui adjutanttien huoneeseen”, Paasonen kertoi.
”Virkaveljeni, majuri Åke Slöör kysyi miten hallitus aikoo vastata
haasteeseen?”
”Kruutia vaan”,
presidentti Kallio sanoi kovalla äänellä ja huitaisi käsillään oikealle ja
vasemmalle.
Joulukuun 5. päivänä
Paasonen nimitettiin ministeri Rudolf Holstin valtuuskuntaan, joka lähetettiin
Geneveen esittämään Suomen vetoomuksen Kansainliitolle Neuvostoliiton
hyökkäyksen tuomitsemiseksi.
”Olen tietenkin
käytettävissä, vaikka olenkin aikonut pyytää komennusta rintamalle”, Paasonen
sanoi ulkoministeri Väinö Tannerille.
”Siihen teillä tulee
olemaan tarpeeksi tilaisuutta palattuanne”, Tanner tokaisi.
Genevessä Ruotsin delegaatio nujersi
kaikki toiveet Pohjoismaiden yhtenäisestä esiintymisestä Neuvostoliiton
sulkemiseksi pois Kansainliiton jäsenyydestä.
”Jos Suomi olisi kysynyt
neuvoa Ruotsin hallitukselta, se olisi ehdottomasti neuvonut Suomen hallitusta
pidättyvyyteen”, Ruotsin delegaation puheenjohtaja Östen Undén sanoi
Pohjoismaiden valtuuskuntien kokouksessa.
Norjan valtuuskunnan
johtaja, Suomen ystävänä tunnettu suurkäräjien puhemies Carl Hambro, hymyili
ivallisesti.
”Kansainliiton piirissä
herätti suurta huomiota Skandinavian maiden, lähinnä Ruotsin arkaileva kanta”,
Paasonen kertoi.
Joulukuun 14. päivänä Neuvostoliitto
suljettiin Kansainliiton jäsenyydestä. Skandinavian maat äänestivät tyhjää.
Päätöksessä kehotettiin jäsenmaita antamaan Suomelle aineellista ja
humanitaarista apua.
Paasonen ei päässyt
Genevestä rintamalle, vaan hänet komennettiin suoraan Pariisiin
asehankintareissulle. Ostoslista oli pitkä: haupitseja, tykkejä,
panssaritorjuntatykkejä, ilmatorjuntatykkejä, konekiväärejä, kiväärejä,
käsikranaatteja, ammuksia, lentokoneita...
Asehankinnat sujuivat suhteellisen hyvin, pääministeri Édouard Daladier osoittautui Suomen ystäväksi. Lentokoneet
ehtivät Suomeen ennen välirauhaa. Suomeen saapui Norjan kautta myös neljätoista
laivallista muuta sotamateriaalia, joista osa ehti mukaan talvisotaan.
Lisää aseita, muun
muassa pommikoneita, oli tulossa Ranskasta, Englannista ja Yhdysvalloista. Puolan
pakolaishallituksen päämies, kenraali Władisław Sikorski, lupasi useita tuhansia
miehiä, mutta heidän tulonsa kariutui Ruotsin haluttomuuteen auttaa
läpikulkuasiassa.
Ranska ja Englanti
lupasivat lähettää Suomeen Norjan kautta neljä divisioonaa, yhteensä 57 000
miestä. Ensimmäisen englantilais-ranskalaisen valiodivisioonan laskettiin
saapuvat Suomeen maaliskuun lopulla. Suomen puolustusvoimien kokonaisvahvuus
talvisodan alkaessa oli 275 000 miestä.
”Onhan se kauhea asia,
jos liittoutuneet todella tulevat”, Ruotsin vanha leskikuningas Kustaa V
huokaili Tukholman linnassa. ”Mutta emmehän me voi estää heitä kulkemasta
läpi”,
Apuretkikuntien tulo kaatui välirauhan
solmimiseen Moskovassa maaliskuun 13. päivänä. Mutta pelkkä lupaus liittoutuneiden
avusta auttoi Suomea rauhanneuvotteluissa.
”Liittoutuneitten
intervention uhka oli omiaan lisäämään Neuvostoliiton neuvotteluhalukkuutta,
mikä johti Kuusisen hallituksen hylkäämiseen”, Paasonen sanoi.
Jatkosota syttyi
kesäkuun 25. päivänä vuonna 1941. Heinäkuun puolivälissä Paasonen pyysi
presidentti Risto Rytiltä vapautusta adjutantin tehtävistä ja ilmoitti
ylipäällikkö Gustaf Mannerheimille olevansa käytettävissä.
”Kaksi päivää myöhemmin
sain päämajasta puhelinsoiton, jossa marsalkka tarjosi minulle
jalkaväkirykmentti 5:n komentajan tehtävää. Tietysti
ilmoitin ottavani sen vastaan.”
Sota vei Paasosen
rykmentin Karjalankannaksen kautta Viipurin valtaukseen ja Itä-Karjalaan.
Rykmentti eteni Suojärveltä Petroskoihin ja sieltä Kontupohjan kautta
Karhumäelle.
”Seuraavat seitsemän
kuukautta tulin monta kokemusta rikkaammaksi”, Paasonen kertoi. ”Opin
kunnioittamaan ei ainoastaan suomalaisen sotilaan urhoollisuutta vaan myös
hänen vastustajansa sitkeyttä. Kantanani oli silloin, että jokaisen suomalaisen
upseerin pitäisi osallistua myös rintamaolosuhteissa kansamme ainutlaatuiseen
taisteluun.”
Paasonen sai kutsun päämajaan
Mikkeliin tammikuun lopulla vuonna 1942. ”Olen komentanut everstin
rykmentistänne, koska aikomukseni on nimittää teidät tiedustelujaoston
päälliköksi”, marsalkka sanoi. ”Miten itse suhtaudutte sellaiseen siirtoon?
”Mielestäni ei pidä
vaihtaa miestä sillä paikalla keskellä sotaa”, Paasonen sanoi.
Marsalkka yllättyi
kielteisestä vastauksesta. ”Voitte olla oikeassa, minä harkitsen asiaa.”
Seuraavana aamuna
Paasonen sai uudelleen kutsun ylipäällikön huoneeseen. ”Eversti on aivan
oikeassa siinä, ettei pidä vaihtaa miestä sillä paikalla”, marsalkka sanoi.
Pienen tauon jälkeen hän lisäsi: ”Mutta minä vaihdan sittenkin.”
Paasoselle ei jäänyt
muuta mahdollisuutta kuin kiittää marsalkkaa osoitetusta luottamuksesta.
”Tiesin ettei tehtävä,
joka minulle oli uskottu, ollut helppo”, Paasonen kertoi. ”Olin alusta lähtien
ollut epäilevällä kannalla Saksan voiton suhteen ja ymmärsin, mitä sen häviö
merkitsi Suomelle. Kun armeijamme ylitti vanhan rajan, olin sitä mieltä, että
me menetimme suuren diplomaattisen valtin, joka olisi suonut meille tilaisuuden
päästä yhteisymmärrykseen liittoutuneitten ja venäläisten kanssa sodan
jälkeisessä loppuselvittelyssä. Ehkäpä olisimme saaneet pitää vuoden 1939 rajat
vain pienin muutoksin. Tiesin, että minusta tulisi hyvin epäsuosittu henkilö
päämajassa näiden mielipiteideni takia, niin kuin sitten tapahtuikin.”
Paasonen peri eversti
Lars Melanderilta organisaation, joka oli hyvin tehtäviensä tasalla vaikka
sillä myös oli heikkoutensa.
”Sen suurimmat puutteet
olivat ulkomaaosastossa, jossa ei ollut tarpeellista elintä tiedusteluaineiston
muokkausta varten. Saksan ja sen liittolaisiin kohdistuva tiedustelu oli
laiminlyöty henkilökunnan vähäisyyden vuoksi.”
Kaikkiaan
tiedustelujaostoon kuului lähes kaksi ja puolituhatta henkilöä. Lukuun sisältyy
kaukopartiotoimintaa harjoittava Erillinen pataljoona 4.
Paasonen kävi Unkarissa vuoden 1942
maaliskuussa. Hän tapasi valtionhoitaja ja amiraali Miklòs
Horthyn, jonka mielestä Suomi oli Unkarin tavoin maantieteellisten lakien
vanki.
”Tällä ymmärsin hänen
tarkoittavan, että Unkari oli liittynyt sotaan ainoastaan pakon edessä. Vuonna
1942 Unkarin yleisesikunnassa vallitsi vielä optimistinen mieliala sotaan
nähden. Poikkeuksena oli eversti Géza Ujszászy, Unkarin tiedustelujohtaja, joka avoimesti ilmaisi
mielipiteensä.”
”Hänen mukaansa Unkarin
armeija oli saanut Voronežin rintamalla aivan liian laajan lohkon.
Puutteellisesti varustettuina ja koulutettuina unkarilaiset joukot tulisivat
kärsimään musertavan tappion, kuten sitten kävikin.”
Vuoden 1942 heinäkuussa
Paasonen matkusti marsalkan seurueessa vastavierailulle valtakunnankansleri
Adolf Hitlerin luo Rastenburgiin Itä-Preussiin, missä Hitlerin päämaja
sijaitsi. Vastavierailun syynä oli, että Hitler oli käynyt onnittelemassa
marsalkkaa tämän 75-vuotispäivänä kesäkuussa.
Kenraalieversti Alfred Jodl piti
tilannekatsauksen operatiivisessa bunkkerissa. ”Heeresgruppe Mittenin lohkolla tapahtuu
offensiivi ja sen jälkeen Leningrad hajotetaan maan tasalle”, Jodl sanoi.
”Näin tapahtuu, jollei
Suomi tarvitse Leningradia”, Hitler lisäsi.
”Vilkaisin marsalkkaa”,
Paasonen kertoi. ”Hänen ilmeensä oli tyrmistynyt, mutta hän ei sanonut mitään.”
Joulun alla vuonna 1942
Paasonen matkusti Kööpenhaminaan tapaamaan Saksan tiedustelun Abwehrin johtajaa, amiraali Wilhelm Canarista. Paasonen oli tavannut amiraalin jo puoli vuotta
aikaisemmin Tallinnassa ja halusi nyt selvittää, mikä oli Canariksen todellinen
käsitys sodasta.
Paasonen esitti kahden
kesken Canarikselle pessimistisen arvionsa, jonka
mukaan Saksan mahdollisuudet selviytyä suursodan voittajana olivat olemattomat.
”Yhdysvaltojen
mukaantulo ja sen mahtavat voimavarat ovat ratkaisevia tekijöitä suursodassa”,
Paasonen kertoi. ”Saksan ja sen liittolaisten resurssit ovat loppumassa ja
puna-armeijan voimavarat ovat edelleen suuret.”
Canaris tuijotti hetken suomalaista
tiedustelupäällikköä. ”Olen täysin samaa mieltä everstin kanssa”, Canaris
vastasi. ”Saksa ei voi voittaa sotaa, itse asiassa olemme jo hävinneet.
Puna-armeijaa ei ole lyöty ja liittoutuneitten voimavarat ovat ehtymättömät.”
Paasonen selosti keskusteluaan
Helsingissä presidentti Rytille ja Mikkelissä ylipäällikkö Mannerheimille sekä
lähimmälle esimiehelleen, jalkaväenkenraali Erik Heinrichsille.
Paasonen piti päämajassa
valtiojohdolle ja korkeimmalle sotilaspäällystölle esitelmän yleistilanteesta
vuoden 1943 helmikuussa. Sotamarsalkka Friedrich von Pauluksen kuudes armeija oli
kokonaisuudessaan tuhottu Stalingradissa. Unkarilaiset, italialaiset ja
romanialaiset joukot oli murskattu.
”Saksa ja sen
liittolaiset ovat menettäneet kuusikymmentä divisioonaa, joita ei voida
korvata”, Paasonen totesi. ”Toisen rintaman muodostuminen länteen on ajan
kysymys. Saksan häviö on varma ja sen mukana myös Suomi joutuu tappioon.”
Paasosen esitelmä
otettiin vastaan hyväksyen ja hänelle annettiin tehtäväksi informoida myös
eduskuntaa tilanteesta. ”Käsitelkää aihetta yhtä realistisesti”, marsalkka
evästi tiedustelupäällikköään. ”Antakaa edustajien kuulla kunniansa. Älkää
säästäkö ruutia, sillä useimmat heistä ovat syylliset siihen, että me olemme
siinä missä olemme. Jos he eivät olisi estäneet maanpuolustuksemme
rakentamista, emme olisi tässä tilanteessa.”
Tiedustelueversti
kertasi eduskunnassa käsitystään, jonka mukaan uuden Moskovan rauhan
allekirjoittaminen olisi paras saavutettavissa oleva mahdollisuus. Paasosen
esitelmä sai vihamielisen vastaanoton.
”Erään Isänmaallisen
kansanliikkeen edustajan mukaan olisi pitänyt viheltää minulle”, Paasonen
kertoi. ”Eduskunta ei ollut kypsä kuulemaan näin realistista esitystä. Sain
tosin myös kirjeitä, jotka kiittivät minua rohkeasta esiintymisestä.”
Amiraali Canariksen Paasonen tapasi
kolmannen kerran vuoden 1943 marraskuussa Berliinin eteläpuolella Zossenissa,
jonne Abwehrin virastot oli
evakuoitu.
Paasonen oli saanut tehtäväksi puhua saksalaisten lyhytnäköisestä politiikasta Baltian maissa ja Ukrainassa. Vähemmistökansallisuuksien tyly kohtelu oli tehnyt mahdottomaksi näiden maiden osallistumisen taisteluun Neuvostoliittoa vastaa.
”Liian myöhään”, Canaris
sanoi.
Vuoden 1944 huhtikuussa
Paasonen sai tiedon Canariksen erottamisesta ja pian sen jälkeen hänen
vangitsemisestaan osallistumisesta Hitlerin vastaiseen salaliittoon.
”Canariksen loppu oli
erityisen traaginen. Hänet hirtettiin seitsemän kertaa aina välillä tajuihin
virvoittaen.”
Näin ainakin väitettiin.
”Suomalaisten rauhanneuvottelujen epäonnistuminen keväällä 1944 ja saksalaisten saartorenkaan murtuminen
Leningradin ympärillä tammikuussa viittasivat siihen, että Kannaksella oli pian
odotettavissa suurhyökkäys”, Paasonen sanoo.
Päämajoitusmestari Aksel Airo oli sitä mieltä, ettei
hyökkäystä tulisi, ja jos sellainen tulisikin, niin kyllä pääasema kestää.
”Tämä on myös
operatiivisen osaston päällikön, eversti Valo Nihtilän vakaumus. Se kestää ainakin kuukauden”, Airo
sanoi.
”Kuinka se voisi kestää
kuukauden, kun siinä ei ole edes panssariesteitä”, Paasonen vastasi. ”Hyvä jos
se kestää vuorokauden.”
Juuri
sen se kestikin.
”Hyökkäysvalmistelut
Kannaksella kävivät yhä ilmeisemmiksi. Maaliskuun lopusta lähtien Kannakselle
oli saapunut runsaasti uusia joukkoja ja toukokuun puolivälissä vihollinen
ryhtyi kaivautumaan lähemmäksi suomalaisten asemia.”
Paasonen ehdotti huhtikuun viimeisellä viikolla, että etulinjan miehitysjoukot siirretään taaksepäin
ja että etulinjaan jätetään pelkästään konetuliaseita.
Esimerkkinä Paasonen
mainitsi ranskalaisten taktiikan Champagnen rintamalla ensimmäisessä
maailmansodassa vuoden 1918 heinäkuussa. Siellä joukot vedettiin saksalaisten
offensiivin tieltä taaempaan asemaan. Etulinjaan jätettiin ainoastaan automaattiaseita.
Saksalaisten tykit ampuivat tyhjiä asemia ja heidän hyökkäyksensä kilpistyi
taaemman aseman eteen.
”Siitä tuli Der schwartze Tag der Deutschen Armee,
Saksan armeijan musta päivä”, Paasonen kertoi. ”Mutta ehdotukseni ei johtanut
tulokseen. Pääaseman joukkojen vetäytyminen tapahtui Kannaksella
epäjärjestyksessä ja 10. divisioona hajosi suureksi osaksi. Se menetti myös
suurimman osan tykistöstään.”
”Minun on nyt
myönnettävä, että panin enemmän arvoa Airon mielipiteille kuin niille
tiedoille, joita eversti minulle esitti”, marsalkka sanoi Paasoselle kesäkuun
14. päivänä. ”Mutta vaikkei näin olisikaan ollut, en kai olisi kuitenkaan
voinut tehdä mitään.”
”Hetki oli liian traaginen,
jotta olisin voinut kertoa ylipäällikölle mitä olisi voitu tehdä”, Paasonen
kertoi.
Vuoden 1944 toukokuussa
Paasonen oli organisoinut niin sanottuja Matteja,
jotka jäivät vetäytymisvaiheen aikana vihollisen alueelle. Nämä olivat
Erillinen pataljoona 4:n yhdenmiehen radiopartioita,
jotka varustettiin kahden kuukauden muonalla.
”Mattien ansiosta
päämaja sai nopeasti tietää vihollisen etenemisen. Heinäkuun puolivälissä ne
informoivat vihollisen panssarivoimien ja tykistön irrottamisen ja siirron pois
Kannakselta.”
”Kaikki Kannaksen Matit
pelastautuivat aikanaan omalle puolelle uiden yli Vuoksen. Myös Itä-Karjalassa
toimineet Matit pääsivät omalle puolelle. Mattien operaatio oli yksi
tiedustelumme kauneimmista saavutuksista.”
Suomen radiotiedustelu saavutti
everstiluutnantti Reino Hallamaan johdolla
huipputuloksia sotien aikana. Jo talvisodassa suomalaisten onnistui murtaa
vihollisen koodin, jota se käytti divisioonien ja rykmenttien välisessä
liikenteessä. Talvisodan jälkeen suomalaiset onnistuivat murtamaan myös
maavoimien radioliikenteen divisioonista ylöspäin.
”Hyökkäysvaiheen aikana
kesällä 1941 luimme kahdeksankymmentä prosenttia vihollisen radioliikenteestä
armeijoiden, armeijakuntien ja divisioonien välillä”, Paasonen kertoi.
”Operatiivisella johdollamme oli paikoin paremmat tiedot vihollisesta kuin
omista joukoista. Tämän ansiosta onnistuttiin torjumaan monet vihollisen
vastahyökkäykset.”
Kannaksen suurhyökkäystä
kesäkuussa 1944 edelsi radiohiljaisuus. Suomalaisten ja saksalaisten kokemusten
perusteella tämä tulkittiin hyökkäyksen enteeksi.
Hyökkäys alkoi 9.
päivänä kesäkuuta.
”Noin viikon viivytyksen
jälkeen kykenimme lukemaan Kannaksella hyökkäävien panssarivoimien
radioliikennettä yhtä nopeasti kuin vihollinen.”
Suomalaiset kuuntelivat
sujuvasti myös Englannin, Yhdysvaltain ja seitsemän muun maan diplomaattista
radioliikennettä.
Radiotiedustelun avulla
pystyttiin varoittamaan Helsingin väestöä 2−4 tuntia ennen
ilmapommituksia.
Paasonen siirtyi marsalkan kehotuksesta toukokuussa 1945 ulkomaille. Paasonen oli yhdessä eversti Reino Hallamaan kanssa jo ennen
Neuvostoliiton suurhyökkäystä suunnitellut tiedustelumateriaalin ja henkilöstön
evakuoimista Ruotsiin miehityksen varalta. Operaation nimi oli Stella
Polaris.
Operaatio oli käynnistetty vuoden 1945 syyskuussa. Koska toiminnan jatkaminen Ruotsissa oli mahdotonta, Paasonen ja Hallamaa siirtyivät muutaman muun operaatioon osallistuneen upseerin kanssa Ranskan strategisen tiedustelun palvelukseen.
Neuvostoliitto painosti Ranskaa saadakseen käsiinsä Suomen entisen tiedustelupäällikön. Paasonen sai vuonna 1947 perheineen turvapaikan Espanjasta. Suomen entinen sotilasasiamies, everstiluutnantti Carl von Haartman oli järjestänyt heille asunnon Madridista. Espanjassa Paasonen käytti nimeä Andres Barta, vaimonsa tyttönimeä.
Paasonen sai huhtikuun puolivälissä vuonna 1948 marsalkalta kirjeen Luganosta, jossa Mannerheim pyysi Paasosta avukseen muistelmiensa kirjoittamisessa.
Paasonen suostui, vaikka
totesikin, ettei ole saanut koulutusta historioitsijaksi. Paasonen laati
ehdotuksen muistelmien jäsentelyksi, joka hyväksyttiin teoksen pohjaksi ja jota
noudatettiin koko työn kestäessä. Suunnittelu- ja kirjoitustyön alkuvaiheissa
mukana oli myös kenraali Erik Heinrichs.
Työ jatkui tammikuulle
1951, jolloin muistelmat olivat lopullisessa kunnossa. Tammikuun 20. päivänä
marsalkka sairastui vakavasti ja kuoli viikkoa myöhemmin.
”Marsalkka Mannerheimin
kuolemaan liittyi omalaatuista suuruutta, sillä kohtalo salli hänen poistua
hänen ensimmäisen ratkaisevan toimenpiteen vuosipäivänä”, Paasonen kertoi.
”Yöllä 28. päivänä tammikuuta 1918 Mannerheim riisui aseista maan venäläiset
varuskunnat ja loi siten perustan itsenäisyystaistelulle.”
Eversti Aladàr Paasonen
kirjoitti omat muistelmansa vuoden 1974 huhtikuussa. Hän kuoli saman vuoden
heinäkuun 6. päivänä Flourtownissa Yhdysvalloissa, missä hän oli asunut ja
työskennellyt elämänsä viimeiset vuodet. Aladàr Paasonen on haudattu
sukuhautaan Helsingissä Hietaniemen hautausmaalla.
Presidentin viimeinen matka
Torstaina Joulukuun 19. päivänä vuonna 1940 Suomen uudeksi tasavallan presidentiksi valitaan Risto Ryti. Presidentti
Kyösti Kallion on määrä matkustaa junalla kotiinsa Nivalaan.
Presidentti ja rouva Kallio hyvästelevät linnan henkilökunnan ja nousevat autoon, joka vie heidät asemalle ylioppilaiden soihturivistön ohitse. Jäähyväistilaisuus pidettään Helsingin rautatieasemalla presidentin odotushuoneessa. Läsnä ovat presidentti Risto Ryti, marsalkka Gustaf Mannerheim ja maan korkeimmat viranomaiset.
”Se oli presidentti
Kalliolle varmaan hänen elämänsä raskain hetki ja mitä ankarin
voimainponnistus, mikä kosti itsensä”, Paasonen kertoi.
”Porilaisten marssi kaikui. Kunniakomppanian keskelle ehdittyään presidentti
Kallio horjahti. Olin varta vasten seurannut hänen takanaan,
ja kun hän kaatui onnistuin vastaanottamaan hänet syliini. Käteni
tunsivat hänen sydämensä viimeisen korahtelun.”
”Kannettuamme
presidentin hänen vaunuunsa lääkäri saattoi todeta, että matka oli päättynyt.”
Teksti: Robert
Brantberg 1987, 2009
Wikipedia: Aladàr Paasonen