Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Sivukartta

 

Eversti
Aladàr Paasonen

Aladàr Paasonen 1898−1974

SA-kuva

Robert Brantberg

Sotaupseerit

21 suomalaisen sotaupseerin elämäntarina.

288 sivua ja kuvaliite

Revontuli 1999

Robert Brantberg
Sotaupseerit
Alpo Marttinen

 

 

Robert Brantberg

Käärmeenpesä

Suomen sotilastiedustelu ja

suurvaltojen salainen sota

236 sivua ja kuvaliite

Revontuli 2007

 

 

Eversti Aladàr Paasonen

 

Marsalkan epäsuosittu

tiedustelupäällikkö

 

Lokakuun 14. päivä 1939, Kreml. On lauantai-ilta. Joukko miehiä seisoo ison kirjoituspöydän ääressä.

”Sallikaa minun esittää teille eräs kysymys”, eversti Aladàr Paasonen kysyy ruskeaan sotilastakkiin ja saapashousuihin pukeutuneelta Josif Stalinilta.

”Olkaa hyvä, požaluista”, Stalin myhäilee piippunsa takaa.

”Te olette sanonut, että Neuvostoliitto ei halua tuumaakaan vierasta maata, mutta ei tule luopumaan vaaksastakaan omaa maata. Miten tämä soveltuu teidän aluevaatimuksiinne?”

Vieressä seisovan valtioneuvos Juho Kusti Paasikiven nenä punastuu entisestään, silkasta harmista. Stalin on hetken vaiti. Sitten hän nostaa sormensa koulumestarimaisesti.

”Selitän sen teille. Katsokaas, sen mitä otimme Puolalta, se oli meidän, ja mitä nyt on tapahtunut Baltian maiden ja Neuvostoliiton kesken, se on vain lujittanut niiden itsenäisyyttä. Ja mitä tulee siihen, mitä nyt olemme teille ehdottaneet, riippuu kokonaan teistä, hyväksyttekö.”

 

Edellisen viikon torstaina Josif Stalinin lähin apulainen, Neuvostoliiton ulkoasiain kansankomissaari Vjatšeslav Molotov, oli ilmoittanut Suomen Moskovan lähettiläälle Aarno Yrjö-Koskiselle, että Neuvostoliitto haluaisi ryhtyä "ajatusten vaihtoon Suomen hallituksen kanssa eräistä konkreettisista poliittisluonteisista kysymyksistä".

Hallitus päätti lähettää Moskovaan valtuuskunnan Suomen Tukholman lähettilään, valtioneuvos Juho Kusti Paasikiven, johdolla.

Presidentti Kyösti Kallion adjutantti, eversti Aladàr Paasonen ihmetteli valtuuskunnan kokoonpanoa marsalkka Gustaf Mannerheimille.

”Hallitus ei ole määrännyt ketään sotilashenkilöä mukaan, vaikka kysymykset, joista tullaan keskustelemaan, ovat pääasiassa sotilaallista laatua”, Paasonen totesi.

”Eversti on vallan oikeassa”, marsalkka sanoi. ”Miten on, haluaisitteko itse lähteä?”

Näin Paasonen joutui mukaan valtuuskuntaan.

 

Konkreettisilla poliittisilla kysymyksillä Molotov tarkoitti keskinäistä avunantosopimusta Viron, Latvian ja Liettuan malliin. Sekä alueiden vaihtoa ja Hangon vuokraamista kolmeksikymmeneksi vuodeksi.

Moskovassa Paasikivi lukee Paasosen laatiman muistion, jossa todetaan, että Suomi kykenee puolustamaan puolueettomuuttaan ja ettei mikään laivasto voi liikkua Suomenlahden vaikeakulkuisella pohjoisrannikolla ilman Suomen apua. Muistiossa todetaan myös, että Leningradin turvallisuus riippui täysin siitä, kenen hallussa Suomen eteläranta on.

”Se voisi olla mielenkiintoinen artikkeli jossain sotilasaikakauslehdessä”, Stalin huomauttaa. ”Mutta Leningradin puolustukseen se ei anna tyydyttävää vastausta.”

Neuvostoliitto esittää vaatimuksia, joista Paasikivellä ei ole valtuuksia keskustella. Valtuuskunta palaa Suomeen hakemaan lisäohjeita.

Paasonen on mukana myös kahdella seuraavalla neuvottelumatkalla. Valmista ei tule ja Mainilan laukaukset tuomiosunnuntaina marraskuun 26. päivänä herättävät Suomen kovaan todellisuuteen.

Talvisota syttyy.

 

Eversti Aladàr Paasonen oli merkillinen ja salaperäinen mies. Mannerheim ei koskaan tehnyt hänestä kenraalia, vaikka muuten luottikin monessa asiassa tiedustelupäällikköönsä, joka jatkosodan aikana kuului sisärenkaaseen, marsalkan vakituiseen pöytäseurueeseen Mikkelissä.

”Eversti Paasonen oli tumma, hiljainen ja ehkä hieman salaperäiseltä vaikuttava upseeri, mikä tiedustelupäällikön rooliin sopii hyvin”, kenraali Erik Heinrichsin adjutantti Erkki Sutela sanoi.

Aladàr Antero Zoltàn Béla Gyula Arpàd Paasonen syntyi sunnuntaina joulukuun 11. päivänä vuonna 1898 Budapestissä. Hänen vanhempansa olivat professori Heikki Paasonen ja unkaritar Mariska Paskay de Palàsth. Heikki Paasonen toimi tuolloin yliopiston professorina Budapestissa ja oli vuosina 1904−1919 Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielitieteen professori.

Aladàr Paasonen kävi keskikoulun Helsingin normaalilyseossa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Hämeenlinnan lyseosta vuonna 1918 siitä huolimatta, että osallistui vapaaehtoisena sisällissotaan valkoisten puolella. Hän toimi ryhmänjohtajana Länkipohjan ja Kuhmoisten taisteluissa sekä adjutanttina sodan loppuvaiheissa Lahden seudulla.

 

Paasosen ensimmäinen sotakoulu oli saksalainen Fahnenjunker-kurssi, joka toimi Haminassa syyskuusta 1918 tammikuun loppuun 1919. Paasonen, kuten suurin osa Fahnenjunkereista siirtyi Suomen kadettikouluun, joka avasi ovensa vapaussodan vuosipäivänä 1919.

Paasonen yleni koulussa kadettikersantiksi. Hän valmistui upseerin uralle maan ensimmäiseltä kadettikurssilta vuonna 1920. Hänet komennettiin vänrikkinä kenttätykistörykmentti 1:een ja ylennettiin luutnantiksi.

Kielitaitoisena miehenä Paasonen komennettiin vuoden 1921 syksyllä Ranskaan Saint-Cyrin maasotakouluun ja vuoden jälkeen École Supérieure de Guerreen, Ranskan sotakorkeakouluun.

Saint-Cyrin sotahistorian opettajana oli siihen aikaan muuan majuri Charles de Gaulle, joka komennettiin samaiselle sotakorkeakoulun kurssille johon Paasonen osallistui.

”de Gaulle oli ehdottomasti kurssimme etevimpiä upseereita. Hän esiintyi itsetietoisesti ja varmasti. Opettajat ikään kuin arkailivat antautua arvostelemaan hänen ratkaisujaan.”

Paasonen ylennettiin kapteeniksi vuonna 1923. Seuraavana vuonna hän valmistui Ranskan sotakorkeakoulusta hyvin arvosanoin.

 

Suomessa Paasonen määrättiin yleisesikunnan tiedustelua hoitavaan ulkomaatoimistoon sekä operatiiviseen toimistoon. Hän toimi myös Suomen sotakorkeakoulun tykistötaktiikan tuntiopettajana.

Vuonna 1926 Paasonen ylennettiin majuriksi. Hänet määrättiin Suomen ensimmäisen huoltopataljoonan komentajaksi. Hän yleni everstiluutnantiksi vuonna 1929. Paasosen esimiehen, eversti Harald Öhquistin mukaan Paasonen osoitti omaavansa harvinaisen suurta tarmoa ja järjestelykykyä.

Paasonen määrättiin sotilasasiamieheksi Moskovaan vuoden 1931 syyskuussa. Maa oli juuri kehittämässä panssarijoukkojaan sekä niiden kanssa yhteistoiminnassa olevaa ilma-asetta ja laskuvarjojoukkoja.

Kahden Moskovan vuoden kuluttua Paasonen komennettiin sotilasasiamieheksi Berliiniin, jossa kansallissosialistit olivat nousset valtaan. Saksan asevoimia kehitettiin nopeaan tahtiin rauhansopimuksista välittämättä.

Vuonna 1935 Paasonen nimitettiin sotakorkeakoulun johtajan apulaiseksi ja vanhemmaksi taktiikan opettajaksi.

 

Vuonna 1937 Paasonen sai käskyn ilmoittautua vastavalitulle presidentille Kyösti Kalliolle. Paasonen oli ehdokkaana presidentin vanhemman adjutantin paikalle.

”Minkälainen on teidän dieettinne?” oli Kallion ensimmäinen kysymys.

”Herra presidentti, en ole absolutisti, mutta en myöskään mikään juoppo”, Paasonen vastasi. ”Jos te hyväksytte minut vanhemmaksi adjutantiksenne, tulen aina sanomaan teille mielipiteeni peittelemättä. Vieläpä siinäkin tapauksessa, että mielipiteemme menisivät ristiin.”

”Suostun mielihyvin”, Kallio vastasi. Näin nimitys oli selvä.

Vuonna 1937 Paasonen ylennettiin everstiksi. Hän oli Suomen nopeiten ylennyt kadettiupseeri.

Seuraavana vuonna Paasonen meni naimisiin unkarilaisen eläinlääketieteen professorin tyttären Flóra Ilona Bartan kanssa. Heille syntyi kolme lasta; Alàdar Heikki Gyula 1940, Flóra Tuulikki Katri Jolan 1941 ja Aino Anna-Mária 1942.

Vuodesta 1938 Paasonen toimi valtion Suomi-Unkari kulttuurikomitean jäsenenä.

 

Marraskuun 30. päivän aamuna vuonna 1939 Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Olosuhteet presidentin esittelyn aikana olivat dramaattiset. Punatähtiset koneet lensivät matalalla suurtorin yllä ja siellä täällä paukahteli. Koneet tulittivat kaduilla juoksevia kansalaisia. Ilmavalvonta oli antanut hälytyksen, mutta harvalukuiset ilmatorjuntatykit eivät ehtineet toimia ajoissa.

Presidentti Kallio ja adjutantti Paasonen kävelivät ilmavaarasta huolimatta valtioneuvostosta linnaan jalan. ”Presidentti astui adjutanttien huoneeseen”, Paasonen kertoi. ”Virkaveljeni, majuri Åke Slöör kysyi miten hallitus aikoo vastata haasteeseen?”

”Kruutia vaan”, presidentti Kallio sanoi kovalla äänellä ja huitaisi käsillään oikealle ja vasemmalle.

Joulukuun 5. päivänä Paasonen nimitettiin ministeri Rudolf Holstin valtuuskuntaan, joka lähetettiin Geneveen esittämään Suomen vetoomuksen Kansainliitolle Neuvostoliiton hyökkäyksen tuomitsemiseksi.

”Olen tietenkin käytettävissä, vaikka olenkin aikonut pyytää komennusta rintamalle”, Paasonen sanoi ulkoministeri Väinö Tannerille.

”Siihen teillä tulee olemaan tarpeeksi tilaisuutta palattuanne”, Tanner tokaisi.

 

Genevessä Ruotsin delegaatio nujersi kaikki toiveet Pohjoismaiden yhtenäisestä esiintymisestä Neuvostoliiton sulkemiseksi pois Kansainliiton jäsenyydestä.

”Jos Suomi olisi kysynyt neuvoa Ruotsin hallitukselta, se olisi ehdottomasti neuvonut Suomen hallitusta pidättyvyyteen”, Ruotsin delegaation puheenjohtaja Östen Undén sanoi Pohjoismaiden valtuuskuntien kokouksessa.

Norjan valtuuskunnan johtaja, Suomen ystävänä tunnettu suurkäräjien puhemies Carl Hambro, hymyili ivallisesti.

”Kansainliiton piirissä herätti suurta huomiota Skandinavian maiden, lähinnä Ruotsin arkaileva kanta”, Paasonen kertoi.

 Joulukuun 14. päivänä Neuvostoliitto suljettiin Kansainliiton jäsenyydestä. Skandinavian maat äänestivät tyhjää. Päätöksessä kehotettiin jäsenmaita antamaan Suomelle aineellista ja humanitaarista apua.

Paasonen ei päässyt Genevestä rintamalle, vaan hänet komennettiin suoraan Pariisiin asehankintareissulle. Ostoslista oli pitkä: haupitseja, tykkejä, panssaritorjuntatykkejä, ilmatorjuntatykkejä, konekiväärejä, kiväärejä, käsikranaatteja, ammuksia, lentokoneita...

 

Asehankinnat sujuivat suhteellisen hyvin, pääministeri Édouard Daladier osoittautui Suomen ystäväksi. Lentokoneet ehtivät Suomeen ennen välirauhaa. Suomeen saapui Norjan kautta myös neljätoista laivallista muuta sotamateriaalia, joista osa ehti mukaan talvisotaan.

Lisää aseita, muun muassa pommikoneita, oli tulossa Ranskasta, Englannista ja Yhdysvalloista. Puolan pakolaishallituksen päämies, kenraali Władisław Sikorski, lupasi useita tuhansia miehiä, mutta heidän tulonsa kariutui Ruotsin haluttomuuteen auttaa läpikulkuasiassa.

Ranska ja Englanti lupasivat lähettää Suomeen Norjan kautta neljä divisioonaa, yhteensä 57 000 miestä. Ensimmäisen englantilais-ranskalaisen valiodivisioonan laskettiin saapuvat Suomeen maaliskuun lopulla. Suomen puolustusvoimien kokonaisvahvuus talvisodan alkaessa oli 275 000 miestä.

”Onhan se kauhea asia, jos liittoutuneet todella tulevat”, Ruotsin vanha leskikuningas Kustaa V huokaili Tukholman linnassa. ”Mutta emmehän me voi estää heitä kulkemasta läpi”,

 

Apuretkikuntien tulo kaatui välirauhan solmimiseen Moskovassa maaliskuun 13. päivänä. Mutta pelkkä lupaus liittoutuneiden avusta auttoi Suomea rauhanneuvotteluissa.

”Liittoutuneitten intervention uhka oli omiaan lisäämään Neuvostoliiton neuvotteluhalukkuutta, mikä johti Kuusisen hallituksen hylkäämiseen”, Paasonen sanoi.

Jatkosota syttyi kesäkuun 25. päivänä vuonna 1941. Heinäkuun puolivälissä Paasonen pyysi presidentti Risto Rytiltä vapautusta adjutantin tehtävistä ja ilmoitti ylipäällikkö Gustaf Mannerheimille olevansa käytettävissä.

”Kaksi päivää myöhemmin sain päämajasta puhelinsoiton, jossa marsalkka tarjosi minulle jalkaväkirykmentti 5:n komentajan tehtävää. Tietysti ilmoitin ottavani sen vastaan.”

Sota vei Paasosen rykmentin Karjalankannaksen kautta Viipurin valtaukseen ja Itä-Karjalaan. Rykmentti eteni Suojärveltä Petroskoihin ja sieltä Kontupohjan kautta Karhumäelle.

”Seuraavat seitsemän kuukautta tulin monta kokemusta rikkaammaksi”, Paasonen kertoi. ”Opin kunnioittamaan ei ainoastaan suomalaisen sotilaan urhoollisuutta vaan myös hänen vastustajansa sitkeyttä. Kantanani oli silloin, että jokaisen suomalaisen upseerin pitäisi osallistua myös rintamaolosuhteissa kansamme ainutlaatuiseen taisteluun.”

 

Paasonen sai kutsun päämajaan Mikkeliin tammikuun lopulla vuonna 1942. ”Olen komentanut everstin rykmentistänne, koska aikomukseni on nimittää teidät tiedustelujaoston päälliköksi”, marsalkka sanoi. ”Miten itse suhtaudutte sellaiseen siirtoon?

”Mielestäni ei pidä vaihtaa miestä sillä paikalla keskellä sotaa”, Paasonen sanoi.

Marsalkka yllättyi kielteisestä vastauksesta. ”Voitte olla oikeassa, minä harkitsen asiaa.”

Seuraavana aamuna Paasonen sai uudelleen kutsun ylipäällikön huoneeseen. ”Eversti on aivan oikeassa siinä, ettei pidä vaihtaa miestä sillä paikalla”, marsalkka sanoi. Pienen tauon jälkeen hän lisäsi: ”Mutta minä vaihdan sittenkin.”

Paasoselle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kiittää marsalkkaa osoitetusta luottamuksesta.

”Tiesin ettei tehtävä, joka minulle oli uskottu, ollut helppo”, Paasonen kertoi. ”Olin alusta lähtien ollut epäilevällä kannalla Saksan voiton suhteen ja ymmärsin, mitä sen häviö merkitsi Suomelle. Kun armeijamme ylitti vanhan rajan, olin sitä mieltä, että me menetimme suuren diplomaattisen valtin, joka olisi suonut meille tilaisuuden päästä yhteisymmärrykseen liittoutuneitten ja venäläisten kanssa sodan jälkeisessä loppuselvittelyssä. Ehkäpä olisimme saaneet pitää vuoden 1939 rajat vain pienin muutoksin. Tiesin, että minusta tulisi hyvin epäsuosittu henkilö päämajassa näiden mielipiteideni takia, niin kuin sitten tapahtuikin.”

Paasonen peri eversti Lars Melanderilta organisaation, joka oli hyvin tehtäviensä tasalla vaikka sillä myös oli heikkoutensa.

”Sen suurimmat puutteet olivat ulkomaaosastossa, jossa ei ollut tarpeellista elintä tiedusteluaineiston muokkausta varten. Saksan ja sen liittolaisiin kohdistuva tiedustelu oli laiminlyöty henkilökunnan vähäisyyden vuoksi.”

Kaikkiaan tiedustelujaostoon kuului lähes kaksi ja puolituhatta henkilöä. Lukuun sisältyy kaukopartiotoimintaa harjoittava Erillinen pataljoona 4.

 

Paasonen kävi Unkarissa vuoden 1942 maaliskuussa. Hän tapasi valtionhoitaja ja amiraali Miklòs Horthyn, jonka mielestä Suomi oli Unkarin tavoin maantieteellisten lakien vanki.

”Tällä ymmärsin hänen tarkoittavan, että Unkari oli liittynyt sotaan ainoastaan pakon edessä. Vuonna 1942 Unkarin yleisesikunnassa vallitsi vielä optimistinen mieliala sotaan nähden. Poikkeuksena oli eversti Géza Ujszászy, Unkarin tiedustelujohtaja, joka avoimesti ilmaisi mielipiteensä.”

”Hänen mukaansa Unkarin armeija oli saanut Voronežin rintamalla aivan liian laajan lohkon. Puutteellisesti varustettuina ja koulutettuina unkarilaiset joukot tulisivat kärsimään musertavan tappion, kuten sitten kävikin.”

Vuoden 1942 heinäkuussa Paasonen matkusti marsalkan seurueessa vastavierailulle valtakunnankansleri Adolf Hitlerin luo Rastenburgiin Itä-Preussiin, missä Hitlerin päämaja sijaitsi. Vastavierailun syynä oli, että Hitler oli käynyt onnittelemassa marsalkkaa tämän 75-vuotispäivänä kesäkuussa.

 

Kenraalieversti Alfred Jodl piti tilannekatsauksen operatiivisessa bunkkerissa. ”Heeresgruppe Mittenin lohkolla tapahtuu offensiivi ja sen jälkeen Leningrad hajotetaan maan tasalle”, Jodl sanoi.

”Näin tapahtuu, jollei Suomi tarvitse Leningradia”, Hitler lisäsi.

”Vilkaisin marsalkkaa”, Paasonen kertoi. ”Hänen ilmeensä oli tyrmistynyt, mutta hän ei sanonut mitään.”

Joulun alla vuonna 1942 Paasonen matkusti Kööpenhaminaan tapaamaan Saksan tiedustelun Abwehrin johtajaa, amiraali Wilhelm Canarista. Paasonen oli tavannut amiraalin jo puoli vuotta aikaisemmin Tallinnassa ja halusi nyt selvittää, mikä oli Canariksen todellinen käsitys sodasta.

Paasonen esitti kahden kesken Canarikselle pessimistisen arvionsa, jonka mukaan Saksan mahdollisuudet selviytyä suursodan voittajana olivat olemattomat.

”Yhdysvaltojen mukaantulo ja sen mahtavat voimavarat ovat ratkaisevia tekijöitä suursodassa”, Paasonen kertoi. ”Saksan ja sen liittolaisten resurssit ovat loppumassa ja puna-armeijan voimavarat ovat edelleen suuret.”

Canaris tuijotti hetken suomalaista tiedustelupäällikköä. ”Olen täysin samaa mieltä everstin kanssa”, Canaris vastasi. ”Saksa ei voi voittaa sotaa, itse asiassa olemme jo hävinneet. Puna-armeijaa ei ole lyöty ja liittoutuneitten voimavarat ovat ehtymättömät.”

Paasonen selosti keskusteluaan Helsingissä presidentti Rytille ja Mikkelissä ylipäällikkö Mannerheimille sekä lähimmälle esimiehelleen, jalkaväenkenraali Erik Heinrichsille.

 

Paasonen piti päämajassa valtiojohdolle ja korkeimmalle sotilaspäällystölle esitelmän yleistilanteesta vuoden 1943 helmikuussa. Sotamarsalkka Friedrich von Pauluksen kuudes armeija oli kokonaisuudessaan tuhottu Stalingradissa. Unkarilaiset, italialaiset ja romanialaiset joukot oli murskattu.

”Saksa ja sen liittolaiset ovat menettäneet kuusikymmentä divisioonaa, joita ei voida korvata”, Paasonen totesi. ”Toisen rintaman muodostuminen länteen on ajan kysymys. Saksan häviö on varma ja sen mukana myös Suomi joutuu tappioon.”

Paasosen esitelmä otettiin vastaan hyväksyen ja hänelle annettiin tehtäväksi informoida myös eduskuntaa tilanteesta. ”Käsitelkää aihetta yhtä realistisesti”, marsalkka evästi tiedustelupäällikköään. ”Antakaa edustajien kuulla kunniansa. Älkää säästäkö ruutia, sillä useimmat heistä ovat syylliset siihen, että me olemme siinä missä olemme. Jos he eivät olisi estäneet maanpuolustuksemme rakentamista, emme olisi tässä tilanteessa.”

Tiedustelueversti kertasi eduskunnassa käsitystään, jonka mukaan uuden Moskovan rauhan allekirjoittaminen olisi paras saavutettavissa oleva mahdollisuus. Paasosen esitelmä sai vihamielisen vastaanoton.

”Erään Isänmaallisen kansanliikkeen edustajan mukaan olisi pitänyt viheltää minulle”, Paasonen kertoi. ”Eduskunta ei ollut kypsä kuulemaan näin realistista esitystä. Sain tosin myös kirjeitä, jotka kiittivät minua rohkeasta esiintymisestä.”

 

Amiraali Canariksen Paasonen tapasi kolmannen kerran vuoden 1943 marraskuussa Berliinin eteläpuolella Zossenissa, jonne Abwehrin virastot oli evakuoitu.

Paasonen oli saanut tehtäväksi puhua saksalaisten lyhytnäköisestä politiikasta Baltian maissa ja Ukrainassa. Vähemmistökansallisuuksien tyly kohtelu oli tehnyt mahdottomaksi näiden maiden osallistumisen taisteluun Neuvostoliittoa vastaa.

”Liian myöhään”, Canaris sanoi.

Vuoden 1944 huhtikuussa Paasonen sai tiedon Canariksen erottamisesta ja pian sen jälkeen hänen vangitsemisestaan osallistumisesta Hitlerin vastaiseen salaliittoon.

”Canariksen loppu oli erityisen traaginen. Hänet hirtettiin seitsemän kertaa aina välillä tajuihin virvoittaen.”

Näin ainakin väitettiin.

 

”Suomalaisten rauhanneuvottelujen epäonnistuminen keväällä 1944 ja saksalaisten saartorenkaan murtuminen Leningradin ympärillä tammikuussa viittasivat siihen, että Kannaksella oli pian odotettavissa suurhyökkäys”, Paasonen sanoo.

Päämajoitusmestari Aksel Airo oli sitä mieltä, ettei hyökkäystä tulisi, ja jos sellainen tulisikin, niin kyllä pääasema kestää.

”Tämä on myös operatiivisen osaston päällikön, eversti Valo Nihtilän vakaumus. Se kestää ainakin kuukauden”, Airo sanoi.

”Kuinka se voisi kestää kuukauden, kun siinä ei ole edes panssariesteitä”, Paasonen vastasi. ”Hyvä jos se kestää vuorokauden.”

Juuri sen se kestikin.

”Hyökkäysvalmistelut Kannaksella kävivät yhä ilmeisemmiksi. Maaliskuun lopusta lähtien Kannakselle oli saapunut runsaasti uusia joukkoja ja toukokuun puolivälissä vihollinen ryhtyi kaivautumaan lähemmäksi suomalaisten asemia.”

 

Paasonen ehdotti huhtikuun viimeisellä viikolla, että etulinjan miehitysjoukot siirretään taaksepäin ja että etulinjaan jätetään pelkästään konetuliaseita.

Esimerkkinä Paasonen mainitsi ranskalaisten taktiikan Champagnen rintamalla ensimmäisessä maailmansodassa vuoden 1918 heinäkuussa. Siellä joukot vedettiin saksalaisten offensiivin tieltä taaempaan asemaan. Etulinjaan jätettiin ainoastaan automaattiaseita. Saksalaisten tykit ampuivat tyhjiä asemia ja heidän hyökkäyksensä kilpistyi taaemman aseman eteen.

”Siitä tuli Der schwartze Tag der Deutschen Armee, Saksan armeijan musta päivä”, Paasonen kertoi. ”Mutta ehdotukseni ei johtanut tulokseen. Pääaseman joukkojen vetäytyminen tapahtui Kannaksella epäjärjestyksessä ja 10. divisioona hajosi suureksi osaksi. Se menetti myös suurimman osan tykistöstään.”

”Minun on nyt myönnettävä, että panin enemmän arvoa Airon mielipiteille kuin niille tiedoille, joita eversti minulle esitti”, marsalkka sanoi Paasoselle kesäkuun 14. päivänä. ”Mutta vaikkei näin olisikaan ollut, en kai olisi kuitenkaan voinut tehdä mitään.”

”Hetki oli liian traaginen, jotta olisin voinut kertoa ylipäällikölle mitä olisi voitu tehdä”, Paasonen kertoi.

Vuoden 1944 toukokuussa Paasonen oli organisoinut niin sanottuja Matteja, jotka jäivät vetäytymisvaiheen aikana vihollisen alueelle. Nämä olivat Erillinen pataljoona 4:n yhdenmiehen radiopartioita, jotka varustettiin kahden kuukauden muonalla.

”Mattien ansiosta päämaja sai nopeasti tietää vihollisen etenemisen. Heinäkuun puolivälissä ne informoivat vihollisen panssarivoimien ja tykistön irrottamisen ja siirron pois Kannakselta.”

”Kaikki Kannaksen Matit pelastautuivat aikanaan omalle puolelle uiden yli Vuoksen. Myös Itä-Karjalassa toimineet Matit pääsivät omalle puolelle. Mattien operaatio oli yksi tiedustelumme kauneimmista saavutuksista.”

 

Suomen radiotiedustelu saavutti everstiluutnantti Reino Hallamaan johdolla huipputuloksia sotien aikana. Jo talvisodassa suomalaisten onnistui murtaa vihollisen koodin, jota se käytti divisioonien ja rykmenttien välisessä liikenteessä. Talvisodan jälkeen suomalaiset onnistuivat murtamaan myös maavoimien radioliikenteen divisioonista ylöspäin.

”Hyökkäysvaiheen aikana kesällä 1941 luimme kahdeksankymmentä prosenttia vihollisen radioliikenteestä armeijoiden, armeijakuntien ja divisioonien välillä”, Paasonen kertoi. ”Operatiivisella johdollamme oli paikoin paremmat tiedot vihollisesta kuin omista joukoista. Tämän ansiosta onnistuttiin torjumaan monet vihollisen vastahyökkäykset.”

Kannaksen suurhyökkäystä kesäkuussa 1944 edelsi radiohiljaisuus. Suomalaisten ja saksalaisten kokemusten perusteella tämä tulkittiin hyökkäyksen enteeksi.

Hyökkäys alkoi 9. päivänä kesäkuuta.

”Noin viikon viivytyksen jälkeen kykenimme lukemaan Kannaksella hyökkäävien panssarivoimien radioliikennettä yhtä nopeasti kuin vihollinen.”

Suomalaiset kuuntelivat sujuvasti myös Englannin, Yhdysvaltain ja seitsemän muun maan diplomaattista radioliikennettä.

Radiotiedustelun avulla pystyttiin varoittamaan Helsingin väestöä 2−4 tuntia ennen ilmapommituksia.

 

Paasonen siirtyi marsalkan kehotuksesta toukokuussa 1945 ulkomaille. Paasonen oli yhdessä eversti Reino Hallamaan kanssa jo ennen Neuvostoliiton suurhyökkäystä suunnitellut tiedustelumateriaalin ja henkilöstön evakuoimista Ruotsiin miehityksen varalta. Operaation nimi oli Stella Polaris.

Operaatio oli käynnistetty vuoden 1945 syyskuussa. Koska toiminnan jatkaminen Ruotsissa oli mahdotonta, Paasonen ja Hallamaa siirtyivät muutaman muun operaatioon osallistuneen upseerin kanssa Ranskan strategisen tiedustelun palvelukseen.

Neuvostoliitto painosti Ranskaa saadakseen käsiinsä Suomen entisen tiedustelupäällikön. Paasonen sai vuonna 1947 perheineen turvapaikan Espanjasta. Suomen entinen sotilasasiamies, everstiluutnantti Carl von Haartman oli järjestänyt heille asunnon Madridista. Espanjassa Paasonen käytti nimeä Andres Barta, vaimonsa tyttönimeä.

 

Paasonen sai huhtikuun puolivälissä vuonna 1948 marsalkalta kirjeen Luganosta, jossa Mannerheim pyysi Paasosta avukseen muistelmiensa kirjoittamisessa.

Paasonen suostui, vaikka totesikin, ettei ole saanut koulutusta historioitsijaksi. Paasonen laati ehdotuksen muistelmien jäsentelyksi, joka hyväksyttiin teoksen pohjaksi ja jota noudatettiin koko työn kestäessä. Suunnittelu- ja kirjoitustyön alkuvaiheissa mukana oli myös kenraali Erik Heinrichs.

Työ jatkui tammikuulle 1951, jolloin muistelmat olivat lopullisessa kunnossa. Tammikuun 20. päivänä marsalkka sairastui vakavasti ja kuoli viikkoa myöhemmin.

”Marsalkka Mannerheimin kuolemaan liittyi omalaatuista suuruutta, sillä kohtalo salli hänen poistua hänen ensimmäisen ratkaisevan toimenpiteen vuosipäivänä”, Paasonen kertoi. ”Yöllä 28. päivänä tammikuuta 1918 Mannerheim riisui aseista maan venäläiset varuskunnat ja loi siten perustan itsenäisyystaistelulle.”

Eversti Aladàr Paasonen kirjoitti omat muistelmansa vuoden 1974 huhtikuussa. Hän kuoli saman vuoden heinäkuun 6. päivänä Flourtownissa Yhdysvalloissa, missä hän oli asunut ja työskennellyt elämänsä viimeiset vuodet. Aladàr Paasonen on haudattu sukuhautaan Helsingissä Hietaniemen hautausmaalla.

Presidentin viimeinen matka

Torstaina Joulukuun 19. päivänä vuonna 1940 Suomen uudeksi tasavallan presidentiksi valitaan Risto Ryti. Presidentti Kyösti Kallion on määrä matkustaa junalla kotiinsa Nivalaan.

Presidentti ja rouva Kallio hyvästelevät linnan henkilökunnan ja nousevat autoon, joka vie heidät asemalle ylioppilaiden soihturivistön ohitse. Jäähyväistilaisuus pidettään Helsingin rautatieasemalla presidentin odotushuoneessa. Läsnä ovat presidentti Risto Ryti, marsalkka Gustaf Mannerheim ja maan korkeimmat viranomaiset.

”Se oli presidentti Kalliolle varmaan hänen elämänsä raskain hetki ja mitä ankarin voimainponnistus, mikä kosti itsensä”, Paasonen kertoi.

Porilaisten marssi kaikui. Kunniakomppanian keskelle ehdittyään presidentti Kallio horjahti. Olin varta vasten seurannut hänen takanaan, ja kun hän kaatui onnistuin vastaanottamaan hänet syliini. Käteni tunsivat hänen sydämensä viimeisen korahtelun.”

”Kannettuamme presidentin hänen vaunuunsa lääkäri saattoi todeta, että matka oli päättynyt.”

 

Teksti: Robert Brantberg 1977, 2009

Wikipedia: Aladàr Paasonen

Sivun alkuun

 

Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Sivukartta