Robert Brantberg
Sotasankarit
21 suomalaisen sotasankarin
elämäntarina.
288 sivua ja kuvaliite.
Revontuli 2000
Kuin haulikolla ampuisi
Suomalaiset ovat vallanneet Karjalan kannasta takaisin kolmatta päivää sunnuntai-aamuna
3. päivänä elokuuta vuonna 1941. Venäläiset panssarit lähtevät
vastahyökkäykseen.
Everstiluutnantti Lauri
Haanterän joukot lyövät hyökkäyksen takaisin ja vihollinen jättää
taistelutantereelle kaksi panssarintorjuntatykkiä, tosin ilman suuntauslaitteita.
Toisen tykin kimpussa häärää panssarintorjuntamies Vilho Rättö, 28. Venäläinen
hyökkäysvaunu lähestyy. Rättö tähtää pitkin putkea ja laukaisee. Täysosuma,
vaunu syttyy tuleen.
Rättö keksii oivallisemman tähtäystavan. Hän kiikaroi
maalin putken läpi, lyö ammuksen putkeen, täräyttää seuraavan täysosuman. Ja
kolmannen. Miehet siirtävät vallatun tykin uuteen asemaan ja Rättö tuhoaa vielä
neljännen vaunun.
Suoritus on Mannerheim-ristin numero 4 arvoinen.
Ensimmäiset olivat menneet kahdelle everstille ja yhdelle kenraalille.
Eversti Aaro Pajarin
18. divisioona hyökkäsi torstaina 31. päivänä heinäkuuta kello 12.30 yli Moskovan
pakkorauhan rajan Karjalan kannaksella. Pajarin divisioona oli koottu
pääasiassa Pohjois-Hämeen sotilasläänistä, Tampereen ja Jyväskylän
suojeluskuntapiireistä.
Everstiluutnantti Lauri Haanterän Jalkaväkirykmentti 27,
Pajarin iskurykmentti, taisteli painopistesuunnassa. Ensimmäisenä tavoitteena
oli Ilmeen kylän ja tienristeyksen valtaus. Sotamies Vilho Rättö oli määrätty
tykkikomppanian panssarintorjuntaryhmään.
Ennen hyökkäystä suomalaiset ampuivat voimakkaan 20
minuutin tulivalmistelun venäläisten perusteellisesti linnoittamiin asemiin.
Sitten lähdettiin. Tulivalmistelusta huolimatta suuri osa vihollisen vahvasti
rakennetuista korsuista oli säilynyt.
Vihollinen puolustautui sitkeästi ja teki jopa
vastaiskuja. Suomalaisten hyökkäys eteni tästä huolimatta vauhdikkaasti.
Karjalan kannaksen takaisinvaltaus oli alkanut.
Rykmentin kärjessä hyökkäsi majuri Kauno
Turkan kolmas pataljoona.
– Pataljoona Turkka mursi kasapanoksilla ja
käsikranaateilla vihollisen tulipesäkkeet toinen toisensa jälkeen, eversti
Pajari sanoo. – Pataljoona jatkoi kärkikiilana etenemistään veristä jälkeä
jättäen ja myös itse verta vuotaen.
Vahvistuksia saanut vihollinen lähti panssarivaunuillaan
vastahyökkäykseen sunnuntaiaamuna 3. päivänä elokuuta. Panssareiden perässä
seurasi jalkaväki. Suomalaiset löivät ensimmäisen hyökkäyksen takaisin.
Taistelun aikana Rätön tykkiasemaan putosi kranaatti, joka
teki tuhoisaa jälkeä. Useita miehiä kaatui tai haavoittui, heidän joukossaan
joukkueenjohtaja ja varajohtaja. Korkein taistelukunnossa oleva herra oli
korpraali.
– Tilanne tuntui vähän sekavalta, Rättö sanoo. – Minäkin
olin haavoittunut jalkaan, mutta en kuitenkaan lähtenyt joukkosidontapaikalle.
Mitä nyt vähän rievulla sidoin.
Paikalle säntäsi posket hehkuen jalkaväen luutnantti Lahtinen.
– Tehän osaatte käyttää pst-tykkiä?
Vihollinen oli jättänyt taistelumaastoon pari
panssaritorjuntatykkiä ja vihollisvaunut ryhmittäytyivät läheisessä pöheikössä
uutta hyökkäystä varten. Suomalainen jalkaväki oli ammattimiesten tarpeessa, omat
20 millimetrin norsupyssyt eivät riittäneet venäläisvaunujen tuhoamiseen. Rättö
pyysi korpraaliltaan luvan lähteä ja ilmoittautui Lahtiselle.
Vihollisen jättämä 54 millimetrin panssarintorjuntatykki
oli puoliksi hautautunut möyhennettyyn maahan. Miehet kaivoivat sen ripeästi
esiin ja Rättö totesi, että pyssy oli käyttökunnossa. Suuntauslaitteet
vihollinen oli kuitenkin varmuuden vuoksi vieneet mennessään.
Rättö puhdisti hiekassa olevan lukon heinätupolla.
Ammuksia oli hujan hajan ympäri maastoa vaikka kuinka paljon.
Vihollispanssareiden äänet kuuluivat noin sadan metrin päästä. Pienen
mäenkumpareen vuoksi venäläiset eivät huomanneet suomalaisten touhua. Tykki
puhdistettiin ja 500 kilon laite työnnettiin porukassa ylös mäkeä. Kranaatit
haalittiin mukaan. Pensaiden suojassa päästiin näköetäisyydelle. Lähin vaunu
ammuskeli vain noin kolmenkymmenen metrin päässä.
Rättö tähtäsi pitkin tykin putkea, vähän samaan tapaan
kuin haulikolla ampuisi jänistä. Ensimmäinen kranaatti osui ja vaunu syttyi
heti tuleen. Nyt Rättö tähtäsi putken läpi. Seuraavakin kranaatti osui ja
toinen vaunu oli tulessa. Venäläiset huomasivat suomalaiset ja ryhtyivät
ampumaan takaisin. Rättö täräytti helvetillisessä metelissä kolmannen vaunun.
Sitten tykin lukko hajosi. Vähän syrjemmällä oli kuitenkin
toinen venäläinen tykki. Sama juttu, tähtäyslaite oli viety. Mutta Rätölle
ampumamenetelmä oli jo tuttu. Seuraava vaunu tuli tiheän pusikon kautta ja
ampui kohti, mutta tuli oli epätarkkaa. Tämän panssarin tuhoamiseen Rättö
tarvitsi jo viisi laukausta.
Urakka oli täysi, venäläiset saivat tarpeekseen ja tienoo
hiljeni.
– Meinasi tulla kiire, Rättö sanoo. – Mutta löytyi niille
sentään kuri.
Taistelun jälkeen tuli nälkä ja miehet olivat syömässä.
Paikalle tuli itse herra divisioonankomentaja Pajari.
– Kuka tuhosi panssarit?
Everstille osoitettiin Rättöä ja karjaistiin nimi, Pajari
oli lähes kuuro.
– Sotamies Rättö tänne! Tekö sen teitte?
– Kyllä tein, herra eversti.
– Tämä ei jää tähän...
Tuleva Mannerheim-ristin ritari Vilho Rättö syntyi Kanneljärvellä Karjalan
kannaksella 10. päivänä maaliskuuta vuonna 1913. Hänen äitinsä oli Helena Rättö, hieman yksinkertaiseksi
sanottu yksinhuoltaja.
Kanneljärvi oli läntisen Kannaksen henkinen keskus, joka
tunnettiin kirkoistaan ja kansanopistoistaan, mutta myös lukuisista
kaskunkertojistaan. Kanneljärveä sanottiinkin Iloisten ukkojen kyläksi.
Vilho Rättö kävi Kanneljärven Hämeenkylän kansakoulun ja
jäi tätinsä maatilalle töihin. Lapsia tilalla vilisteli toistakymmentä.
Asevelvollisuutensa Rättö suoritti maineikkaassa
everstiluutnantti Kaarlo Kylmä-Kalle Heiskasen Polkupyöräpataljoona
1:n toisessa komppaniassa. PPP 1 majaili Terijoella, Kanneljärven naapurissa.
Rätölle annettiin aseellisen taistelulähetin koulutus. Hän
suoritti myös valioampujan merkin.
Ennen talvisotaa Vilho Rättö lähti leivän hakuun ja suunnisti Kannaksen
toiselle puolelle, Käkisalmelle, joka tuolloin oli voimakkaasti teollistuva
kaupunki. Rättö sai työpaikan Waldhof-yhtymän
Käkisalmen sellutehtaalla.
Talvisota syttyi 30. päivänä marraskuuta vuonna 1939, kun
Neuvostoliitto aikaisin aamulla häikäilemättömästi hyökkäsi Suomeen. Sotaväen
organisaatio oli muutettu alueelliseksi ja niinpä Käkisalmella asuva
taistelulähetti Vilho Rättö määrättiin Laatokan rannikkotykistöön.
Rättö taisteli Koveron ja myöhemmin Kaarnaojan
rannikkolinnakkeen patteristossa Taipaleen lohkolla kuusituumaisen Canet-tykin lukkomiehenä. Tehtävänä oli
tukea Taipaleen maarintamaa, jossa tykistöstä oli huutava pula, ja lisäksi
ampua Laatokan merimaaleja.
Talvisodan kovien torjuntataistelujen aikana Rättö oppi
tuntemaan tykin rakenteen perusteellisesti. Jääkäripataljoonan
taistelulähetistä oli tullut oikea tykkimies.
Talvisodan jälkeen Rättö joutui evakkoon Tampereelle,
jossa hän oli puolustuslaitoksen leivissä kirvesmiehenä. Täältä hän muutti
Valkeakoskelle töihin kenraali Rudolf
Waldenin Yhtyneille Paperitehtaille.
Vuoden 1941 kesän alussa Suomen sodanjohto tiesi, että maa joutuisi uuteen
sotaan, nyt Saksan rinnalla. Suomessa aloitettiin liikekannallepano, valtion
voimaverojen saattaminen sodan kannalle, 17. päivänä kesäkuuta. Vilho Rättö
määrättiin asuinpaikkansa mukaan eversti Aaro Pajarin
18. divisioonaan. Rättö komennettiin Jalkaväkirykmentti 27:n tykkikomppaniaan.
Rykmenttiä komensi everstiluutnantti Lauri Haanterä, Tampereen
suojeluskuntapiirin päällikkö.
Divisioona sijoitettiin Karjalan kannaksen rajalle Vuoksen
ja Rautjärven väliselle alueelle.
Muutama sotilas oli kokoontunut Rautjärven
nuorisoseurantalolle. Pihamaalle ilmestyi luutnantti, joka ilmoitti
tarvitsevansa kymmenen vapaaehtoista. Upseeri ei kertonut mihin tarkoitukseen.
Rättö ja kaksi muuta ilmoittautuivat empimisen jälkeen, muut seitsemän
kerättiin kokoon puoliväkisin. Miehet kyydittiin Hämeeseen Kangasalle.
Tykkimiehet koottiin kansakoulun pihalle ja heidän eteensä
tuotiin vehje, jota monikaan ei vielä ollut nähnyt.
– Tämä on Tampellan
45-millinen, kouluttaja sanoi. – Teistä tehdään nyt panssarintorjuntamiehiä.
Siitä tuli sotamies Rätön kolmas ja maineikkain
sota-ammatti.
Pikakoulutus alkoi, piiskatykin suuntauslaitteita, lukkoja ja muita
vempaimia opiskeltiin, ampumista harjoiteltiin. Nyt ei ammuksista ollut pula,
toisin kuin talvisodassa. Eipä silloin ollut kunnon
panssarintorjunta-aseitakaan.
Miehet komennettiin joukko-osastoihinsa ja suomalaiset
hyökkäsivät yli rajan. Rättö tuhosi neljä panssarivaunua ja hänelle myönnettiin
Mannerheim-risti numero 4 elokuun 8. päivänä vuonna 1941.
– Puolustusvoimien ylipäällikkö on myöntänyt sotamies
Vilho Rätölle urhoollisuudesta ja taistelun aikana osoitetusta erinomaisesta
neuvokkuudesta Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin, perusteluissa
todetaan.
– Taisteluissa Rättö ripeällä toiminnallaan valtasi
vihollisen panssaritorjuntatykin. Tällä suuntauslaitteita vailla olevalla
tykillä putken läpi tähdäten hän tuhosi neljä panssarivaunua.
Jalkaväkirykmentti 27:n tykkikomppanian miehet kuulivat
radiosta Rätön nimityksestä. Komppanian kirjuri lähti juoksujalkaa Rätön luokse
ja ilmoitti hätkähdyttävän uutisen.
– Mikä se sellainen risti on? Rättö kysyi.
Ensimmäinen risti myönnettiin panssarieversti Ruben
Lagukselle. Toisen sai kenraalimajuri Paavo Talvela,
joka toimi armeijakunnan komentajana Itä-Karjalan hyökkäyksessä. Kolmannen sai
jääkärieversti Erkki Raappana,
14. divisioonan komentaja Rukajärven suunnalla. Ja nyt Rättö.
Sanomalehdet ja radio innostuivat, olihan ihan
tavalliselle sotamiehelle myönnetty korkea kunniamerkki. Myös
ulkomaankirjeenvaihtajat levittivät tietoa Rätön uroteosta ympäri maailmaa.
Pajarin divisioona jatkoi hyökkäystään. Rättö ehti tuhota
vielä viidennenkin panssarin, tällä kertaa kotimaisella Tampellan tykillä.
Elokuun puolivälissä joukot saavuttivat Vuoksen ja 1. päivänä syyskuuta vanhan
rajan. Sotamies Rättö sai suoraan alikersantin natsat, korpraalin arvo jätettiin
väliin. Divisioona ryhmittäytyi puolustukseen.
Vuoden vaihteessa Rättö sairastui vaikeaan keuhkopussin tulehdukseen.
– Ne majoituspaikat ja asemat kun olivat sellaisia
tautipesiä, Rättö sanoo.
Rättö passitettiin Tarinaharjun parantolaan ja vuoden 1942
lopulla siviiliin palveluskelvottomana. Rättö lähti Käkisalmelle sahalle
töihin. Hän kävi lääkärintarkastuksessa vuonna 1943.
– Terve mies vai? lääkäri kysyi.
– Terve kuin pukki.
Rättö sai sotilaspassiinsa A-merkinnän ja passitettiin
entiseen porukkaansa Terijoen Haapalaan.
– Aloin vähän ajan kuluttua epäillä terveyttäni jälleen,
Rättö sanoo. – Sain kehotuksen anoa vähän helpommalle vakanssille.
Rättö teki anomuksen Käkisalmen Rannikkotykistöpatteristoon, tutulle paikkakunnalle.
Kenraalimajuri Aaro Pajari hyväksyi anomuksen. Ennen lähtöään Rättö ja
komppanian päällikkö, luutnantti Visa,
kutsuttiin Pajarin puhutteluun.
– Menimme ja saimme hyvät kahvit, Rättö sanoo.
Pajari piti Rätölle oikein jäähyväispuheen.
– Halusin nähdä ja puristaa Vilho Rätön kättä ennenkuin
eroamme, ritareita kun molemmat olemme, Pajari sanoi. – Toivotan parhainta
menestystä ja ennen kaikkea hyvää terveyttä uudessa yksikössä.
Jälkeenpäin Rättö on monta kertaa muistellut tilaisuutta.
– Se oli miehen puhetta, Pajari oli pätevä mies. Minun
terveyteni ei kuitenkaan totellut kenraalin toivomusta.
Vilho Rättö meni jatkosodan alussa naimisiin Sylvi Lahja o.s. Inkisen
kanssa. Pariskunta sai viisi lasta. Asta
Anneli syntyi vuonna 1944, Arja
Annikki 1946, Auli Marjaana
1951, Aapo Olavi 1952 ja Marjo Anita 1956.
Kersantiksi Rättö ylennettiin vuoden 1944 marraskuussa.
Hänet kotiutettiin ja hän työskenteli aluksi tätinsä maatilalla
Peräseinäjoella. Tämän jälkeen Rätöt muuttivat Kymenlaaksoon.
– Aloitin isieni ammatilla vuokratilallisena Anjalan
Ummeljoella ja jatkoin omalla pientilalla kymmenkunta vuotta, Rättö sanoo.
Peltopinta-alaa oli kuusi hehtaaria. Mutta sota oli vienyt
Rätön terveyden.
– Tämä Korvenkylän viljelyspuuha kävi ylivoimaiseksi,
terveys reistaili jatkuvasti. Maan tonkijan ammatti on paljon kovempi kuin
kaupunkilaiset kuvittelevat. Oli pakko myydä tila ja hankkia pelkkä asunto.
Rättö hankki omakotitalon Anjalan keskustasta Kymijoen
varrelta ja ryhtyi päätoimiseksi taksiautoilijaksi.
– Olin aikaisemmin maanviljelyksen lisäksi toiminut
alalla. Työ oli huomattavasti kevyempää ja kestin sen.
Rättö vaihtoi vielä kerran ammattia. Vuodesta 1966 hän
toimi tuotantomiehenä Neste Oy:n Sköldvikin jalostamolla.
Vuonna 1968 Rättö ylennettiin ylikersantiksi. Eläkkeelle
hän siirtyi vuonna 1975. Rättö muutti vuonna 2000 vaimonsa kanssa Kymijoen
toiselle puolelle viihtyisään palvelutaloon Anjalankosken Inkeroisiin. Vilho
Rättö kuoli vuoden 2002 tammikuussa.
Piiska on panssarintorjuntatykin lempinimi.
Ennen toista maailmansotaa suunniteltu kevyt 37
millimetrin panssarintorjuntatykki tehosi panssareihin vain sodan
alkuvaiheessa. Hieman tehokkaampi laite oli muun muassa Tampellan kehittämä 45
millimetrin tykki.
Sodan jatkuessa panssarit tulivat järeämmiksi ja vastaavasti
piiskatykkien kaliiperit kasvoivat. Esimerkiksi Vilho Rättö täräytteli
vihollista 54 millimetrin panssarintorjuntatykillä.
Vuonna 1942 Suomi hankki Saksasta 27 kappaletta 50
millimetrin pst-tykkejä. Ase oli moottorivetoinen ja sillä voitiin ampua sekä
sirpale- että panssarikranaatteja. Kranaatin läpäisykyky ei kuitenkaan ollut
riittävä ja seuraavana vuonna Suomi hankki niin ikään Saksasta kuusikymmentä 75
millimetrin tykkiä. Ase läpäisi kaikki tunnetut venäläispanssarit.
75 millimetrin tykki oli tehokas, mutta se oli raskas ja
sen putki oli pitkä. Lähes 1 500 kiloa painavan tykin siirtämiseen tarvittiin
vetovaunu.
Vuonna 1944 panssaritykin ampuja Jaakko
Rytöniemi nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi. Kannaksen torjuntataistelujen
aikana Rytöniemi tuhosi 75 millimetrin tykillään yhteensä yksitoista
vihollisvaunua, joukossa myös järeä rynnäkkötykki ISU-152, jota sanottiin Josef Staliniksi, sekä useita Sotkia.
Piiskassa käytettiin sirpalekranaatteja jalkaväkeä vastaan.
Vuonna 1943 saksalaiset ottivat käyttöön uudet Faustrohr ja Ofenrohr
panssarintorjunta-aseet. Suomeen näitä aseita saatiin seuraavan vuoden
huhtikuussa. Aseet ristittiin panssarinyrkiksi ja panssarikauhuksi.
Aseet olivat rekyylittömiä ja nykyisen singon edeltäjiä.