Etusivu

Romaanit

Mannerheim

Elämäkerrat

Pienoiselämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

 

Kansi%20-%20SotaupseeritRobert Brantberg

Sotaupseerit

21 suomalaisen sotaupseerin elämäntarina.

288 sivua ja kuvaliite.

Revontuli 1999.

 

 

 

 

 

Eversti Martti Aho

Viisi sotaa, kaksi Mannerheim-ristiä

Vuoden 1941 elokuussa kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin Karjalan armeija hyökkää kohti itää ja Äänislinnaa. Jalkaväkirykmentti 50 taistelee Hyrsylän mutkan maisemissa. Vastassa ovat puna-armeijan suorasuuntaustykit ja panssarivaunut.

Rykmentti etenee häikäilemättömällä nopeudella ja onnistuu valtaamaan sotatoimille tärkeät Suojoen rautatie- ja maantiesillat ehjänä siitä huolimatta, että puna-armeija on varustanut ja panostanut sillat. Rykmentti jatkaa matkaansa pikamarssia kohti seuraavaa tavoitettaan, Suvilahtea.

Vihollinen yrittää panna hanttiin, mutta se ei mahda mitään, koska suomalaisilla on meno päällä. Hyökkäyskärjessä esimerkkiä näyttää tuore rykmentinkomentaja, majuri Martti Aho. Hän aukoo pikakiväärillään uraa siitä missä alaisensakin.

- Suomalaiset miehet, maailman parhaat soturit, seuraavat kyllä komentajaansa, joka raivaa tietä etulinjassa, Aho sanoo.

 

Martti Aho kuuluu niihin tarunomaisiin rykmentinkomentajiin, jotka taistelivat miestensä kanssa etulinjassa. Samaa innostavaa esimerkkiä näyttivät muun muassa Jalkaväkirykmentti 8:n komentaja Pietari Autti ja JR 7:n komentaja Adolf Ehrnrooth. Kaikki palkittiin Mannerheim-ristillä, Aho jopa kaksi kertaa.

“Nopealla etenemisellään hän pakotti Näätäjoella taistelleet vihollisjoukot vetäytymään Suvilahtea kohti, jossa hän näistä osan tuhosi ja löi loput täydellisesti hajalleen”, 11. divisioonan komentaja, eversti Kaarlo Kylmä-Kalle Heiskanen toteaa perustellessaan Mannerheim-ristiä Aholle.

“Terun (Prääsän) valtaukseen johtaneissa taisteluissa Aho johti rykmenttinsä taitavasti läpi metsä- ja suoalueen vihollisen selustaan. Hyökkäävän vihollisrykmentin törmätessä hänen etelään suuntautuneisiin osiinsa hän löi sen ja jatkoi hyökkäystään niin häikäilemättömällä voimalla ja nopeudella, että sai Suojoen sillan vallatuksi ehjänä. Hän johti henkilökohtaisesti ensimmäisen kahden joukkueen ylimenon.”

 

Tuleva kaksinkertainen Mannerheim-ristin ritari Martti Johannes Aho syntyi Kemin maalaiskunnassa 19. päivänä marraskuuta vuonna 1896. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Johan August Aho ja Rosa Amalia o.s. Matinlassi.

Martti Aho kävi aluksi Kemin ja myöhemmin Joensuun suomalaista yhteiskoulua, jossa suoritti seitsemän luokkaa kahdeksasta.

Aho osallistui vuoden 1918 sotaan vapaaehtoisena kiväärimiehenä ja kivääriryhmän johtajana Perä-Pohjolan pataljoonassa. Sotatoimiin hän osallistui huhtikuun 4. päivästä alkaen 15. jääkäripataljoonan riveissä Karjalan kannaksella.

Vuosina 1919 - 1920 Aho osallistui Aarne Sihvon ja myöhemmin Paavo Talvelan johtamaan Aunuksen heimosotaan sotilasvirkamiehenä, pataljoonan taloudenhoitajana sekä rykmentin majoitusmestarina.

Reserviupseerikoulun Aho suoritti vuonna 1921 ja hänet nimitettiin reservin vänrikkinä Lahden komendantiksi.

Aho meni naimisiin Claudia o.s. Seisen kanssa. Pariskunnalle syntyi kolme lasta, Maire Irene Aulikki vuonna 1922, Maj-Lis Eila Anita 1923 ja Kalevi Jaakko Johannes 1925.

Vuonna 1923 Aho siirtyi rajavartiolaitoksen palvelukseen. Reservin luutnantiksi hänet ylennettiin vuonna 1925. Hän toimi komppanianpäällikkönä Salmin ja Joensuun rajavartiostoissa.

Aho kävi Kadettikoulun erikoiskurssin vuosina 1927-1928, ylennettiin reservin kapteeniksi vuonna 1930 ja kapteeniksi vuonna 1931. Taistelukoulun luutnanttikurssin hän kävi vuonna 1932.

Rajavartiolaitoksen aliupseerikoulun johtajana Aho toimi vuosina 1933-1934. Tämän jälkeen hän palasi Salmin rajavartiostoon komppanianpäälliköksi ja yleisesikuntaupseeriksi.

 

Rajakapteeni Ahon lempiharrastuksia olivat ampumaurheilu ja pesäpallo. Vuonna 1929 hän saavutti Rajavartiolaitoksen pienoiskivääri- ja yleisampumamestaruuden. Kolme vuotta myöhemmin hän voitti Pohjois-Karjalan ampujapiirin mestaruuden pistooliammunnassa. Hän toimi myös Suomen Pesäpalloliiton pelituomarina.

Ahosta tuli rajamies henkeen ja vereen.

- En tiedä, onko maailmassa parempaa ja tehokkaampaa taistelukoulua ja opinahjoa elämän tielle sodassa ja rauhassa, Aho luonnehtii Rajavartiolaitosta. - Ainakin itse taistelin niillä eväillä.

Aholle muodostui selkeä mielipide pienen kansan sodankäynnistä jo ennen talvisotaa.

- Rajavartiolaitoksessa olen oppinut tietämään, että vastuu menestyksestä riippuu miltei yksinomaan joukon johtajasta, Aho sanoo. - Pitkillä rajaosuuksilla on jokaisen yksikön päällikön kannettava koko taakka omilla harteillaan. Ei lähde apua naapurilta eikä ylemmiltä portailta, harva sijoitus korpimaastoon tekee sen mahdottomaksi.

- On tunnettava vastuu itsessään ja valmistauduttava kantamaan se yksin, kun paha päivä koittaa. On mietittävä keinot, joilla vähälukuiset joukot voivat iskeä suurvallan miesylivoimaa vastaan tuntuvasti, nasevasti ja uuvuttavasti menettämättä omaa pientä elävää voimaa.

Talvisota syttyi 30. päivänä marraskuuta vuonna 1939. Majuriksi ylennetty Aho toimi “erittäin urhoollisesti ja menestyksellisesti” Karjalan ryhmässä joulukuun alusta tammikuun puoleenväliin asti sissikomppanian päällikkönä sekä pataljoonan komentajana Erillinen pataljoona 8:ssa Laatokan koillispuolella.

Myöhemmin hän johti Jalkaväkirykmentti 36:n kahta vahvistettua pataljoonaa Pitkärannan maastossa Sortavalan itäpuolella Laatokan rannalla “sellaisella taidolla ja tarmolla, että hänen taisteluosastonsa monta kertaa ratkaisi kriitilliset tilanteet”, kuten silloinen jääkärieversti Uno Fagernäs asian ilmaisee.

Aho haavoittui talvisodan aikana kaksi kertaa.

 

Jatkosodan alussa vuoden 1941 elokuussa majuri Aho sai komentoonsa Jalkaväkirykmentti 50:n, joka kuului eversti Kylmä-Kalle Heiskasen 11. divisioonaan, Iskevään kiilaan. Naapurirykmenttinä oli Tuntemattoman sotilaan rykmentti, eversti Pietari Autin JR 8.

Äänislinnan (Petroskoin) valtauksen jälkeen Heiskaselle, Aholle ja Autille myönnettiin Mannerheim-ristit, Heiskaselle lokakuussa 1941, Aholle ja Autille maaliskuussa 1942.

“Ignoilan-Hautavaaran taisteluissa Aho eteni rykmenttinsä kärjessä, johti henkilökohtaisesti vihollisen suorasuuntaustykkien ja panssarivaunujen tuhoamista murtaen siten nopeasti vihollisen kiivaan vastarinnan”, Kylmä-Kalle toteaa.

“Hautavaarasta hän johti rykmenttiään niin taitavasti ja häikäilemättömällä nopeudella vahvasti varustettujen ja panostettujen Suojoen rauta- ja maantiesiltojen yli että molemmat sotatoimille tärkeät sillat saatiin ehjänä vallatuiksi. Suojoen silloilta jatkoi pikamarssissa Suvilahteen rykmenttinsä edessä joutuen tällä matkalla kaksi kertaa itsekin käyttämään aseenaan olevaa pikakivääriä vihollisen vastarinnan murtamiseksi.”

Ja niin edelleen. Heiskasen mukaan Aho johtamalla taitavasti rykmenttiään myötävaikutti erittäin tehokkaasti Äänislinnan nopeaan valtaamiseen.

Aho ylennettiin everstiluutnantiksi.

 

Äänislinnan valtauksen jälkeen Ahon rykmentti siirrettiin Syvärille, jossa se osallistui puna-armeijan kelirikkohyökkäyksen torjumiseen huhtikuussa 1942. Viikon ankarien taistelujen jälkeen hyökkäys torjuttiin.

Vuoden 1944 kesällä 11. divisioona siirrettiin Karjalan kannakselle venäläisten suurhyökkäystä torjumaan. Viipuri menetettiin 20. päivänä kesäkuuta ja Iskevä kiila saapui Syväriltä Karjalan kannakselle kolme päivää myöhemmin. Samana päivänä Martti Aho ylennettiin everstiksi. Joukot alistettiin kenraaliluutnantti Taavetti Pappa Laatikaisen neljännelle armeijakunnalle.

Tali-Ihantalan suurtaistelujen aikana Ahon JR 50 menetti yhden ainoan vuorokauden aikana, 28. päivänä kesäkuuta, noin viisisataa miestä kaatuneina tai haavoittuneina. Seuraavana päivänä myös Martti Aho haavoittui.

Näiltä ajoilta on peräisin juttu, joka sitkeästi on pysynyt hengissä kuluneen puolen vuosisadan ajan. Puna-armeijan rajun tulivalmistelun ja nopean läpimurron seurauksena suomalaisten rivit eivät täysin pitäneet, miehiä liittyi “käpykaartiin”. Eräs rintamakarkuri törmäsi sivutiellä sotapoliiseihin.

- Onko papereita, mieheltä kysyttiin.

- Ei ole, jäkälillä olen itsekin pyyhkinyt.

Heinäkuun puolivälissä tilanne rauhoittui Karjalan kannaksella ja sotatoimet loppuivat syyskuun 4.-5. päivinä.

 

Sota ei kuitenkaan päättynyt Karjalan kannakselle, välirauhan ennakkoehtojen mukaisesti saksalaisten piti poistua maasta syyskuun 15. päivään mennessä. Kenraalieversti Lothar Rendulicin 20. vuoristoarmeijan yhdeksällä divisioonalla ei ollut aikomustakaan kiirehtiä Lapista, saksalaiset halusivat pelastaa talven varastot mukaansa Norjaan. Mutta liittoutuneiden valvontakomissio painosti neuvostoliittolaisten aloitteesta Suomea, saksalaiset oli saatava maasta.

Asialle pantiin kenraalimajuri Aaro Pajarin 3. divisioona, eversti Albert Puroman 6. divisioona, kenraalimajuri Kaarlo Heiskasen 11. divisioona ja kenraalimajuri Ruben Laguksen Panssaridivisioona. Myöhemmin taisteluihin liittyi 19 - 20 vuoden ikäisistä varusmiehistä muodostettu 1. divisioona.

Lagus ja Puroma etenivät kohti Rovaniemeä Puolangan, Pudasjärven ja Ranuan kautta. Lokakuun ensimmäisenä päivänä Pajari nousi maihin Torniossa, Lapin sota alkoi toden teolla. Neljä päivää myöhemmin perässä tuli Heiskanen.

 

Lokakuun 6. päivän vastaisena yönä eversti Ahon rykmentti sai kenraalimajuri Pajarilta käskyn koukata saksalaisten sivustaan Muonion tien varressa Tornion pohjoispuolella. Suomalaiset olivat huomanneet, että saksalaisten sivustavarmistuksessa oli aukko. Seurasi klassinen motitus.

Ahon rykmentti tunkeutui vaikeakulkuisessa suo- ja metsämaastossa saksalaisten rintamien välistä vihollisen selustaan. Saksalaiset jäivät mottiin Tornionjoen rannalle ja eivät ankarista yrityksistään huolimatta päässeet murtautumaan ulos.

8. päivän iltana jäljelle jääneet yli viisisataa saksalaista antautuivat. Välirauhansopimuksen mukaisesti heidät luovutettiin venäläisille.

Taistelun tiimellyksessä vastarannan ruotsalaisetkin saivat osansa.

- Ko mie ammuin niitä taloja kohti, niin niitä meni Ruotsin puolellekki, kranaatinheitinjoukkueen pikakivääriampuja Veikko Nuolioja sanoo. - Konetuliasehan nostaa ylöspäin. Sielä niile oli sitte tullu hätä lähteä piiloon.

Aholle myönnettiin toisen kerran Mannerheim-risti.

Heiskasen divisioona jatkoi matkaansa kohti pohjoista ja Muoniota. Ahon rykmentti valtasi 529 metriä korkean Olostunturin saksalaisilta 29. päivänä lokakuuta. Muonio vallattiin seuraavana päivänä.

Sotien jälkeen eversti Aho toimi Rovaniemen ja Raahen sotilaspiirin päällikkönä. Hän jätti armeijan vuonna 1949. Martti Aho toimi laivaus- ja ahtausalalla kokkolalaisessa M Rauanheimo Oy:ssä ja Liinahamari Stevedores Ltd:ssä vuoteen 1966, jolloin hän jäi eläkkeelle.

Kaksinkertainen Mannerheim-ristin ritari Martti Johannes Aho kuoli 21. päivänä kesäkuuta vuonna 1968 ja hänet on haudattu Marian hautausmaalle Kokkolaan.

Lähteitä: Puolustusvoimain pääesikunnan sotahistoriallinen toimisto: Suomen Sota 1941-1945, 2. osa, Kustannusosakeyhtiö Kivi 1952. Toivo T. Kaila: Lapin sota, WSOY 1950. Joppe Karhunen: Taistelujen miehet, WSOY 1972. Osmo Hyvönen, Tornio 1944, Pohjoinen 1991.

Motti

Motti tarkoittaa kuutiometriä halkoja tai paperipuita pinottuna. Sana tulee ruotsinkielisestä sanasta mått, mitta. Sotilaskielessä se tarkoittaa saarrettua sotaväen osastoa tai vihollisen aluetta. Tiettävästi sanaa on tässä mielessä käytetty ensimmäisen kerran 17. päivänä tammikuuta vuonna 1940, talvisodan aikana.

Motti on suomalaisen taistelutaktiikan kulmakiviä. Talvisodan ensimmäinen kuuluisa motti nähtiin 5. päivänä tammikuuta, kun eversti Hjalmar Siilasvuo saartoi ja tuhosi ukrainalaisen 44. divisioonan, Sinisen divisioonan, Raatteen tiellä. Talvisodassa suomalaiset motittivat useita puna-armeijan joukko-osastoja.

Jatkosodassa myös suomalaisia joukkoja joutui saarroksiin, surullisen kuuluisa on Kiestingin motti. Everstiluutnantti Jussi Turtolan jalkaväkirykmentti 53 menetti motissa 900 miestä kaatuneina tai kadonneina, joukossa eversti Turtola.

Heinä-elokuun vaihteessa vuonna 1944 kenraalimajuri Erkki Raappanan joukot motittivat Ilomantsissa kaksi venäläistä valiodivisioonaa. 289. divisioona tuhottiin lähes täysin, 176. divisioonasta osa murtautui ulos.

Eversti Martti Ahon junailema Tornion motti lokakuussa 1944 on vähemmän tunnettu, vaikka se merkittävästi nopeutti suomalaisjoukkojen etenemistä kohti Muoniota. Lisäksi operaatiolla poistettiin uhka, jonka saksalaisjoukot muodostivat suomalaisille joukoille Torniossa.

Saksalaisten joukot olivat tulivoimaisia ja heillä oli lisäksi tehokkaat ilmavoimat käytössään. Tornio olisi saattanut muodostua suomalaisille loukuksi. Aho koukkasi pataljoonillaan vihollisen selustaan. Tornionjoen rannalle syntyi motti, jonka itäinen reuna muodostui valtakunnan rajasta.  Saksalaiset yrittivät parin vuorokauden aikana kiivaasti murtautua ulos ja he saivat apua myös pohjoisen suunnasta, mutta saarrostus piti. Jonkin verran saksalaisia pääsi karkuun joen korkean töyrään suojassa.

Viisisataa jäljelle jäänyttä saksalaista antautui ja joutui venäläiseen sotavankeuteen.

 

 

© Robert Brantberg

 

Etusivu

Romaanit

Mannerheim

Elämäkerrat

Pienoiselämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Sivun alkuun