Robert Brantberg
Sotaupseerit
21 suomalaisen sotaupseerin
elämäntarina.
288 sivua ja kuvaliite.
Revontuli 1999.
Eversti Martti Aho
Viisi sotaa, kaksi Mannerheim-ristiä
Vuoden 1941 elokuussa
kenraaliluutnantti Erik
Heinrichsin Karjalan armeija hyökkää kohti itää ja Äänislinnaa.
Jalkaväkirykmentti 50 taistelee Hyrsylän mutkan maisemissa. Vastassa ovat
puna-armeijan suorasuuntaustykit ja panssarivaunut.
Rykmentti etenee häikäilemättömällä nopeudella ja onnistuu
valtaamaan sotatoimille tärkeät Suojoen rautatie- ja maantiesillat ehjänä siitä
huolimatta, että puna-armeija on varustanut ja panostanut sillat. Rykmentti
jatkaa matkaansa pikamarssia kohti seuraavaa tavoitettaan, Suvilahtea.
Vihollinen yrittää panna hanttiin, mutta se ei mahda mitään,
koska suomalaisilla on meno päällä. Hyökkäyskärjessä esimerkkiä näyttää tuore
rykmentinkomentaja, majuri Martti Aho.
Hän aukoo pikakiväärillään uraa siitä missä alaisensakin.
- Suomalaiset miehet, maailman parhaat soturit, seuraavat
kyllä komentajaansa, joka raivaa tietä etulinjassa, Aho sanoo.
Martti Aho kuuluu niihin
tarunomaisiin rykmentinkomentajiin, jotka taistelivat miestensä kanssa
etulinjassa. Samaa innostavaa esimerkkiä näyttivät muun muassa
Jalkaväkirykmentti 8:n komentaja Pietari
Autti ja JR 7:n komentaja Adolf
Ehrnrooth. Kaikki palkittiin Mannerheim-ristillä, Aho jopa kaksi
kertaa.
“Nopealla etenemisellään hän pakotti Näätäjoella taistelleet
vihollisjoukot vetäytymään Suvilahtea kohti, jossa hän näistä osan tuhosi ja
löi loput täydellisesti hajalleen”, 11. divisioonan komentaja, eversti Kaarlo Kylmä-Kalle Heiskanen
toteaa perustellessaan Mannerheim-ristiä Aholle.
“Terun (Prääsän) valtaukseen johtaneissa taisteluissa Aho
johti rykmenttinsä taitavasti läpi metsä- ja suoalueen vihollisen selustaan.
Hyökkäävän vihollisrykmentin törmätessä hänen etelään suuntautuneisiin osiinsa
hän löi sen ja jatkoi hyökkäystään niin häikäilemättömällä voimalla ja
nopeudella, että sai Suojoen sillan vallatuksi ehjänä. Hän johti
henkilökohtaisesti ensimmäisen kahden joukkueen ylimenon.”
Tuleva kaksinkertainen
Mannerheim-ristin ritari Martti Johannes
Aho syntyi Kemin maalaiskunnassa 19. päivänä marraskuuta vuonna 1896. Hänen
vanhempansa olivat maanviljelijä Johan
August Aho ja Rosa Amalia o.s. Matinlassi.
Martti Aho kävi aluksi Kemin ja myöhemmin Joensuun
suomalaista yhteiskoulua, jossa suoritti seitsemän luokkaa kahdeksasta.
Aho osallistui vuoden 1918 sotaan vapaaehtoisena
kiväärimiehenä ja kivääriryhmän johtajana Perä-Pohjolan pataljoonassa.
Sotatoimiin hän osallistui huhtikuun 4. päivästä alkaen 15. jääkäripataljoonan
riveissä Karjalan kannaksella.
Vuosina 1919 - 1920 Aho osallistui Aarne Sihvon
ja myöhemmin Paavo Talvelan
johtamaan Aunuksen heimosotaan sotilasvirkamiehenä, pataljoonan
taloudenhoitajana sekä rykmentin majoitusmestarina.
Reserviupseerikoulun Aho suoritti vuonna 1921 ja hänet
nimitettiin reservin vänrikkinä Lahden komendantiksi.
Aho meni naimisiin Claudia
o.s. Seisen kanssa. Pariskunnalle
syntyi kolme lasta, Maire Irene Aulikki
vuonna 1922, Maj-Lis Eila Anita 1923
ja Kalevi Jaakko Johannes 1925.
Vuonna 1923 Aho siirtyi rajavartiolaitoksen palvelukseen.
Reservin luutnantiksi hänet ylennettiin vuonna 1925. Hän toimi komppanianpäällikkönä
Salmin ja Joensuun rajavartiostoissa.
Aho kävi Kadettikoulun erikoiskurssin vuosina 1927-1928,
ylennettiin reservin kapteeniksi vuonna 1930 ja kapteeniksi vuonna 1931.
Taistelukoulun luutnanttikurssin hän kävi vuonna 1932.
Rajavartiolaitoksen aliupseerikoulun johtajana Aho toimi
vuosina 1933-1934. Tämän jälkeen hän palasi Salmin rajavartiostoon
komppanianpäälliköksi ja yleisesikuntaupseeriksi.
Rajakapteeni Ahon lempiharrastuksia
olivat ampumaurheilu ja pesäpallo. Vuonna 1929 hän saavutti Rajavartiolaitoksen
pienoiskivääri- ja yleisampumamestaruuden. Kolme vuotta myöhemmin hän voitti
Pohjois-Karjalan ampujapiirin mestaruuden pistooliammunnassa. Hän toimi myös
Suomen Pesäpalloliiton pelituomarina.
Ahosta tuli rajamies henkeen ja vereen.
- En tiedä, onko maailmassa parempaa ja tehokkaampaa
taistelukoulua ja opinahjoa elämän tielle sodassa ja rauhassa, Aho luonnehtii
Rajavartiolaitosta. - Ainakin itse taistelin niillä eväillä.
Aholle muodostui selkeä mielipide pienen kansan
sodankäynnistä jo ennen talvisotaa.
- Rajavartiolaitoksessa olen oppinut tietämään, että vastuu
menestyksestä riippuu miltei yksinomaan joukon johtajasta, Aho sanoo. -
Pitkillä rajaosuuksilla on jokaisen yksikön päällikön kannettava koko taakka
omilla harteillaan. Ei lähde apua naapurilta eikä ylemmiltä portailta, harva
sijoitus korpimaastoon tekee sen mahdottomaksi.
- On tunnettava vastuu itsessään ja valmistauduttava
kantamaan se yksin, kun paha päivä koittaa. On mietittävä keinot, joilla
vähälukuiset joukot voivat iskeä suurvallan miesylivoimaa vastaan tuntuvasti,
nasevasti ja uuvuttavasti menettämättä omaa pientä elävää voimaa.
Talvisota syttyi 30. päivänä marraskuuta vuonna 1939.
Majuriksi ylennetty Aho toimi “erittäin urhoollisesti ja menestyksellisesti”
Karjalan ryhmässä joulukuun alusta tammikuun puoleenväliin asti sissikomppanian
päällikkönä sekä pataljoonan komentajana Erillinen pataljoona 8:ssa Laatokan
koillispuolella.
Myöhemmin hän johti Jalkaväkirykmentti 36:n kahta
vahvistettua pataljoonaa Pitkärannan maastossa Sortavalan itäpuolella Laatokan
rannalla “sellaisella taidolla ja tarmolla, että hänen taisteluosastonsa monta
kertaa ratkaisi kriitilliset tilanteet”, kuten silloinen jääkärieversti Uno Fagernäs asian ilmaisee.
Aho haavoittui talvisodan aikana kaksi kertaa.
Jatkosodan alussa vuoden 1941
elokuussa majuri Aho sai komentoonsa Jalkaväkirykmentti 50:n, joka kuului
eversti Kylmä-Kalle
Heiskasen 11. divisioonaan, Iskevään
kiilaan. Naapurirykmenttinä oli Tuntemattoman
sotilaan rykmentti, eversti Pietari
Autin JR 8.
Äänislinnan (Petroskoin) valtauksen jälkeen Heiskaselle,
Aholle ja Autille myönnettiin Mannerheim-ristit, Heiskaselle lokakuussa 1941,
Aholle ja Autille maaliskuussa 1942.
“Ignoilan-Hautavaaran taisteluissa Aho eteni rykmenttinsä
kärjessä, johti henkilökohtaisesti vihollisen suorasuuntaustykkien ja
panssarivaunujen tuhoamista murtaen siten nopeasti vihollisen kiivaan
vastarinnan”, Kylmä-Kalle toteaa.
“Hautavaarasta hän johti rykmenttiään niin taitavasti ja
häikäilemättömällä nopeudella vahvasti varustettujen ja panostettujen Suojoen
rauta- ja maantiesiltojen yli että molemmat sotatoimille tärkeät sillat saatiin
ehjänä vallatuiksi. Suojoen silloilta jatkoi pikamarssissa Suvilahteen
rykmenttinsä edessä joutuen tällä matkalla kaksi kertaa itsekin käyttämään
aseenaan olevaa pikakivääriä vihollisen vastarinnan murtamiseksi.”
Ja niin edelleen. Heiskasen mukaan Aho johtamalla taitavasti
rykmenttiään myötävaikutti erittäin tehokkaasti Äänislinnan nopeaan
valtaamiseen.
Aho ylennettiin everstiluutnantiksi.
Äänislinnan valtauksen jälkeen Ahon
rykmentti siirrettiin Syvärille, jossa se osallistui puna-armeijan
kelirikkohyökkäyksen torjumiseen huhtikuussa 1942. Viikon ankarien taistelujen
jälkeen hyökkäys torjuttiin.
Vuoden 1944 kesällä 11. divisioona siirrettiin Karjalan
kannakselle venäläisten suurhyökkäystä torjumaan. Viipuri menetettiin 20.
päivänä kesäkuuta ja Iskevä kiila saapui Syväriltä Karjalan kannakselle kolme
päivää myöhemmin. Samana päivänä Martti Aho ylennettiin everstiksi. Joukot
alistettiin kenraaliluutnantti Taavetti Pappa Laatikaisen
neljännelle armeijakunnalle.
Tali-Ihantalan suurtaistelujen aikana Ahon JR 50 menetti
yhden ainoan vuorokauden aikana, 28. päivänä kesäkuuta, noin viisisataa miestä
kaatuneina tai haavoittuneina. Seuraavana päivänä myös Martti Aho haavoittui.
Näiltä ajoilta on peräisin juttu, joka sitkeästi on pysynyt
hengissä kuluneen puolen vuosisadan ajan. Puna-armeijan rajun tulivalmistelun
ja nopean läpimurron seurauksena suomalaisten rivit eivät täysin pitäneet,
miehiä liittyi “käpykaartiin”. Eräs rintamakarkuri törmäsi sivutiellä
sotapoliiseihin.
- Onko papereita, mieheltä kysyttiin.
- Ei ole, jäkälillä olen itsekin pyyhkinyt.
Heinäkuun puolivälissä tilanne rauhoittui Karjalan
kannaksella ja sotatoimet loppuivat syyskuun 4.-5. päivinä.
Sota ei kuitenkaan päättynyt
Karjalan kannakselle, välirauhan ennakkoehtojen mukaisesti saksalaisten piti
poistua maasta syyskuun 15. päivään mennessä. Kenraalieversti Lothar Rendulicin 20. vuoristoarmeijan
yhdeksällä divisioonalla ei ollut aikomustakaan kiirehtiä Lapista, saksalaiset
halusivat pelastaa talven varastot mukaansa Norjaan. Mutta liittoutuneiden
valvontakomissio painosti neuvostoliittolaisten aloitteesta Suomea, saksalaiset
oli saatava maasta.
Asialle pantiin kenraalimajuri Aaro Pajarin
3. divisioona, eversti Albert Puroman
6. divisioona, kenraalimajuri Kaarlo
Heiskasen 11. divisioona ja kenraalimajuri Ruben Laguksen
Panssaridivisioona. Myöhemmin taisteluihin liittyi 19 - 20 vuoden ikäisistä
varusmiehistä muodostettu 1. divisioona.
Lagus ja Puroma etenivät kohti Rovaniemeä Puolangan,
Pudasjärven ja Ranuan kautta. Lokakuun ensimmäisenä päivänä Pajari nousi maihin
Torniossa, Lapin sota alkoi toden teolla. Neljä päivää myöhemmin perässä tuli
Heiskanen.
Lokakuun 6. päivän vastaisena yönä
eversti Ahon rykmentti sai kenraalimajuri Pajarilta käskyn koukata saksalaisten
sivustaan Muonion tien varressa Tornion pohjoispuolella. Suomalaiset olivat
huomanneet, että saksalaisten sivustavarmistuksessa oli aukko. Seurasi
klassinen motitus.
Ahon rykmentti tunkeutui vaikeakulkuisessa suo- ja
metsämaastossa saksalaisten rintamien välistä vihollisen selustaan. Saksalaiset
jäivät mottiin Tornionjoen rannalle ja eivät ankarista yrityksistään huolimatta
päässeet murtautumaan ulos.
8. päivän iltana jäljelle jääneet yli viisisataa saksalaista
antautuivat. Välirauhansopimuksen mukaisesti heidät luovutettiin venäläisille.
Taistelun tiimellyksessä vastarannan ruotsalaisetkin saivat
osansa.
- Ko mie ammuin niitä taloja kohti, niin niitä meni Ruotsin
puolellekki, kranaatinheitinjoukkueen pikakivääriampuja Veikko Nuolioja sanoo. - Konetuliasehan nostaa ylöspäin. Sielä
niile oli sitte tullu hätä lähteä piiloon.
Aholle myönnettiin toisen kerran Mannerheim-risti.
Heiskasen divisioona jatkoi matkaansa kohti pohjoista ja
Muoniota. Ahon rykmentti valtasi 529 metriä korkean Olostunturin saksalaisilta
29. päivänä lokakuuta. Muonio vallattiin seuraavana päivänä.
Sotien jälkeen eversti Aho toimi Rovaniemen ja Raahen
sotilaspiirin päällikkönä. Hän jätti armeijan vuonna 1949. Martti Aho toimi
laivaus- ja ahtausalalla kokkolalaisessa M Rauanheimo Oy:ssä ja Liinahamari
Stevedores Ltd:ssä vuoteen 1966, jolloin hän jäi eläkkeelle.
Kaksinkertainen Mannerheim-ristin ritari Martti Johannes Aho
kuoli 21. päivänä kesäkuuta vuonna 1968 ja hänet on haudattu Marian
hautausmaalle Kokkolaan.
Lähteitä: Puolustusvoimain pääesikunnan sotahistoriallinen
toimisto: Suomen Sota 1941-1945, 2. osa, Kustannusosakeyhtiö Kivi 1952. Toivo
T. Kaila: Lapin sota, WSOY 1950. Joppe Karhunen: Taistelujen miehet, WSOY 1972.
Osmo Hyvönen, Tornio 1944, Pohjoinen 1991.
Motti
Motti tarkoittaa kuutiometriä
halkoja tai paperipuita pinottuna. Sana tulee ruotsinkielisestä sanasta mått, mitta. Sotilaskielessä se
tarkoittaa saarrettua sotaväen osastoa tai vihollisen aluetta. Tiettävästi
sanaa on tässä mielessä käytetty ensimmäisen kerran 17. päivänä tammikuuta
vuonna 1940, talvisodan aikana.
Motti on suomalaisen taistelutaktiikan kulmakiviä. Talvisodan
ensimmäinen kuuluisa motti nähtiin 5. päivänä tammikuuta, kun eversti Hjalmar
Siilasvuo saartoi ja tuhosi ukrainalaisen 44. divisioonan, Sinisen divisioonan, Raatteen tiellä.
Talvisodassa suomalaiset motittivat useita puna-armeijan joukko-osastoja.
Jatkosodassa myös suomalaisia joukkoja joutui saarroksiin,
surullisen kuuluisa on Kiestingin motti. Everstiluutnantti Jussi Turtolan jalkaväkirykmentti 53 menetti motissa 900 miestä
kaatuneina tai kadonneina, joukossa eversti Turtola.
Heinä-elokuun vaihteessa vuonna 1944 kenraalimajuri Erkki
Raappanan joukot motittivat Ilomantsissa kaksi venäläistä
valiodivisioonaa. 289. divisioona tuhottiin lähes täysin, 176. divisioonasta
osa murtautui ulos.
Eversti Martti Ahon
junailema Tornion motti lokakuussa 1944 on vähemmän tunnettu, vaikka se
merkittävästi nopeutti suomalaisjoukkojen etenemistä kohti Muoniota. Lisäksi
operaatiolla poistettiin uhka, jonka saksalaisjoukot muodostivat suomalaisille
joukoille Torniossa.
Saksalaisten joukot olivat tulivoimaisia ja heillä oli
lisäksi tehokkaat ilmavoimat käytössään. Tornio olisi saattanut muodostua
suomalaisille loukuksi. Aho koukkasi pataljoonillaan vihollisen selustaan.
Tornionjoen rannalle syntyi motti, jonka itäinen reuna muodostui valtakunnan
rajasta. Saksalaiset yrittivät parin
vuorokauden aikana kiivaasti murtautua ulos ja he saivat apua myös pohjoisen
suunnasta, mutta saarrostus piti. Jonkin verran saksalaisia pääsi karkuun joen
korkean töyrään suojassa.
Viisisataa jäljelle jäänyttä saksalaista antautui ja joutui
venäläiseen sotavankeuteen.