Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Sivukartta

 

Kenraaliluutnantti
Mannerheim-ristin ritari
Hjalmar Siilasvuo
SA-kuva

Hjalmar Fridolf Siilasvuo 1892−1947

SA-kuva

Robert Brantberg

Sotakenraalit

21 suomalaisen sotakenraalin elämäntarina.

288 sivua ja kuvaliite

Revontuli 1998

Kansi%20-%20Sotaupseerit

 

Kenraaliluutnantti ja Mannerheim-risttin ritari Hjalmar Siilasvuo

Raatteen tien sankari

Puhelin soi kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuon kotona Oulussa lauantai-iltana syyskuun 30. päivänä vuonna 1944.

Langan toisessa päässä on hermostunut tasavallan presidentti ja armeijan ylipäällikkö, Suomen marsalkka Gustaf Mannerheim.

”Herra marsalkka voi olla aivan huoletta. Huomenna kuuluu hyviä uutisia”, rouva Salli Siilasvuo kuulee miehensä sanovan.

Oulun satamasta on juuri lähtenyt kolme aseistamatonta kauppalaivaa kohti Torniota. Laivoissa on Siilasvuon maihinnousujoukkoja, yhteensä 2 900 miestä. Tarkoitus on tehdä Lapin sodan avaus, hyökätä saksalaisten selkään.

Kenraali Hjalmar Siilasvuo, 52, on ottanut elämänsä riskin.

 

Hyökkäystä saksalaisten selkään on sanottu jatkosodan strategisesti merkittävimmäksi liikkeeksi. Sen piti tapahtua salaa sekä suomalaisilta että saksalaisilta.

Suomalaiset olivat syyskuun puolivälissä sopineet saksalaisten 20. vuoristoarmeijan komentajan, kenraalieversti Lothar Rendulicin kanssa eräänlaisesta teatterisodasta.

Venäläiset vaativat kuitenkin suomalaisilta jyrkempiä toimia, miehittämisen uhalla. Mannerheim olikin syyskuun 17. päivänä vaatinut päämajassa kenraali Aksel Airolta joukkojen marssittamista Kemiin ja Tornioon. Päämajoitusmestari Airo ja monet muut päämajan upseerit vastustivat operaatiota, koska se olisi johtanut veriseen sotaan saksalaisia vastaan.

Mannerheim turvautui Siilasvuohon, joka tunsi Lapin ja ymmärsi saksalaista ajattelutapaa. Lisäksi itsepäinen Siilasvuo ei halukkaasti ottanut vastaan käskyjä kenraali Airolta.

”Suomen kohtalo on nyt kenraalin harteilla”, Mannerheim sanoi Siilasvuolle.

 

Maihinnousujoukot olivat jo perjantai-iltana syyskuun 29. päivänä marssineet Oulun Toppilan laiturille. Tieto maihinnoususta Kemiin oli levinnyt kaupungille ja sitä kautta saksalaisille.

”Pojat huutelivat kaduilla, että mennään morjenstamaan Kemin huoria”, eversti Wolf H. Halsti kertoi.

Myös Mikkelin päämaja sai tietää asiasta ja kielsi eversti Valo Nihtilän välityksellä maihinnousun Kemiin.

Kielto ei häirinnyt Siilasvuota. Hän siirsi maihinnousua päivällä ja päätti hyökätä Tornioon.

Kenraaliluutnantti Grigori Savonenkov jätti valvontakomission nimissä seuraavana päivänä pääministeri Urho Castrénille uhkaavan kirjeen, jossa vaadittiin, että Suomen armeija viimeistään lokakuun 1. päivänä kello 08.00 aloittaa aktiiviset hyökkäystoimet saksalaisia vastaan.

”Herra marsalkka voi olla aivan huoletta”, Siilasvuo sanoi puhelimessa.

Oli silkkaa hyvää onnea, että joukot pääsivät perille Tornioon. Sään ja sodan jumalat suosivat huimapäistä kenraalia.

 

Hjalmar Fridolf Strömberg (vuodesta 1936 Siilasvuo) syntyi maaliskuun 18. päivänä vuonna 1892 Helsingissä. Vanhemmat olivat kansakoulunopettaja ja sanomalehdentoimittaja Frans Strömberg sekä Hulda o.s. Röman. Isä kuoli kohta Hjalmarin syntymän jälkeen ja täysin orvoksi poika jäi äidin kuollessa vuoden 1904 kesällä.

Hjalmarin enon vaimo Tant Maria pani pojan Helsingin ruotsalaiseen normaalilyseoon Norseniin, josta Hjalmar pääsi ylioppilaaksi vuonna 1911. Hän lähti lukemaan lakia Helsingin yliopistoon.

Maaliskuun lopulla vuonna 1915 iloista opiskelijaelämää viettänyt Hjalmar poistui vähin äänin maasta ja ilmoittautui suomalaisen Pfadfinder -kurssin toiseen komppaniaan Saksan Lockstedtiin. Samalta ruotsinkielisen norssin ylioppilasluokasta Saksaan lähti yhdeksän tulevaa jääkäriä.

Hjalmar yleni Preussin Jääkäripataljoona 27:n Gruppenführeriksi, ryhmänjohtajaksi, ja taisteli Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Helmikuussa vuonna 1918 jääkärikapteeni Strömberg saapui Arcturus-laivalla Vaasaan. Hänet määrättiin komppanianpäälliköksi Suomen valkoiseen armeijaan ja osallistui muun muassa Viipurin valtaukseen.

Kansalaissodan jälkeen Strömberg määrättiin Uudenmaan rykmentin ainoan suomenkielisen pataljoonan komentajaksi Haminaan. Hän tutustui Haminan apteekissa palopäällikön viehättävään tyttäreen, farmaseutti Salli Kolsiin joka suostui nopeasti tuolloin täysin ruotsinkielisen upseerin kosintaan.

Nuoripari meni naimisiin vuonna 1920. Pariskunnalle syntyi kolme lasta, tuleva kenraali Pehr Hjalmar Ensio vuonna 1922, Rolf Torsten Erland 1923 ja Irja Rakel 1926.

 

Vuonna 1922 Suomessa astui voimaan kielilaki, jonka perusteella kaikki upseerit joutuivat kielikokeeseen. Tenttipäivän aamuna Salli käski Hjalmarin suomentaa tuoreen Hufvudstadsbladetin pääkirjoituksen. Salli korjasi virheet ja kuinka ollakaan, tenttaava professori määräsi majuri Strömbergin kääntämään juuri saman kirjoituksen.

”Tehän osaatte suomea”, professori tokaisi. ”Ei tätä kannata jatkaa”.

Vuonna 1927 Strömberg komennettiin puolustusministeriöön. Seuraavana vuonna hänet määrättiin huonomaineisen polkupyöräpataljoona 1:n komentajaksi Terijoelle, Karjalankannakselle.

Polkupyöräpataljoona 1 oli sijoitettu rajan uhanalaisimpaan paikkaan. Mutta kuri oli olematonta, pataljoona oli upseeriston karkotus- ja läpikulkupaikka. Juopottelu ja simputus oli yleistä ja komentajat olivat epäpäteviä.

Strömberg aloitti kurinpalautuksen heinäkuun 1. päivänä vuonna 1928. Juopot upseerit pantiin siviiliin, simputus kiellettiin.

Uusi komentaja teki viidessä vuodessa pataljoonasta eliittijoukon, joka suoriutui lähes uskomattomista marssitaipaleista. Polkupyöräpataljoona 1:n miehet olivat ylpeitä omasta puserostaan, lakkinsa leukanauhasta ja oranssin värisistä housujensa sivunauhoista, revääreistä.

Strömbergin ansiota oli myös Terijoen kuuluisa upseerikerho, josta joulukuussa vuonna 1939 tuli Terijoen hallituksen pääministeri Otto Ville Kuusisen virkapalatsi.

Syyskuussa vuonna 1934 sotaväen päällikkö, kenraalimajuri Hugo Österman kysyi, haluaako eversti Kuopioon vai Ouluun? Strömberg valitsi Oulun.

”Luulen, että siellä voi viihtyä”, Strfömberg kirjoitti Sallille. ”Siellä on oma herransa, ei muita joukkoja ja kaupunki on tietämäni mukaan sekä kaunis että hauska.”

Vuonna 1936 Hjalmar Strömberg muutti sukunimensä Siilasvuoksi. Uudelle nimelle oli ehkäpä antanut osviittaa se, että eversti Lapin hiihtoretkillään usein poikkesi Kilpisjärven Siilastupaan.

 

Saksa hyökkäsi Puolaan vuoden 1939 syyskuussa, lokakuussa Suomessa määrättiin ylimääräiset harjoitukset. Parin päivän aikana Ouluun virtasi 18 000 Pohjois-Pohjanmaan miestä. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen marraskuun 30. päivänä.

Päämaja oli arvioinut Neuvostoliiton aikeet väärin. Hyökkäystä odotettiin etelässä, ei Pohjois-Suomessa. Mutta toisin kävi. Neuvostoliitto hyökkäsi kaikilla rintamilla, kaikkien teiden suunnissa. Suomi-neito aiottiin katkaista vyötärön kohdalta.

Siilasvuon 9. divisioonaan kuuluvasta jalkaväkirykmentti 25:stä muodostettiin prikaati, joka alistettiin kenraalimajuri Wiljo Tuompon Pohjois-Suomen ryhmälle ja lähetettiin Kuhmoon.

Joulukuun 7. päivänä Siilasvuon divisioonan pääjoukot lähtivät rintamalle, yhdeksällä junalla Oulusta ja Kemistä.

“Ryhmä Siilasvuo keskitetään Suomussalmen suuntaan lyödäkseen Suomussalmelle edenneen vihollisen”, kuului Tuompon toiminta-ohje.

 

Siilasvuo perusti komentopaikkansa Hyrynsalmelle. Rajakylistä tulleita evakkoja oli kaikkialla. Sotilaat olivat uupuneita, parroittuneita ja likaisia. Vihollinen oli yrittänyt kahtena päivänä hyökätä jään yli. Jää oli täynnä tummia röykkiöitä, joiden vaiheilla mustat korpit raakkuivat.

Tiedusteluraporttien mukaan vastassa oli divisioona, joka pyrki länteen kohti Hyrynsalmea ja Taivalkoskea. Siilasvuolla oli käytössään kolme tuoretta ja kaksi pahoin kulunutta pataljoonaa, kolme erillistä komppaniaa sekä kaksi tiedustelujoukkuetta. Tykistöstä ei ollut tietoa, puhumattakaan panssaritorjunnasta.

Joulukuun 10. päivänä Siilasvuo lähti lyömään kiilaa kahden venäläisryhmittymän väliin. Venäläiset kolonnat marssivat kaikessa rauhassa maantiellä, kun Siilasvuon hyökkäysryhmät iskivät sivustalta.

Taisteluinto valtasi miehet ensimmäisten menestysten jälkeen. Siilasvuo määräsi joukot yhä uusiin hyökkäyksiin. Vankien kuulusteluista selvisi, että NKP:n pääsihteeri Josif Stalinin 60-vuotispäiväksi 21. joulukuuta piti kehittää menestyksellinen hyökkäys ja suomalaisten joukkojen täydellinen murskaaminen. Mutta Siilasvuo hyökkäsi ensin, suomalaiset lähtivät katkaisemaan vihollisten perääntymisteitä pohjoisessa.

Siilasvuo sai huomattavia vahvistuksia ja pääsi muodostamaan uudelleen 9. divisioonansa alkuperäisessä kokoonpanossa.

 

Lentotiedustelun mukaan Raatteen tie oli mustanaan vihollisen 44. divisioonan marssijoukkoja. Näitä viivyttämään ja häiritsemään Siilasvuolla oli lähettää kaksi viidenkymmenen miehen tiedustelujoukkuetta.

44. divisioonan piti aloittaa hyökkäyksensä joulukuun 28. päivänä ja tuhota alueella olevat Siilasvuon joukot. Mutta sen sijaan hyökkäykseen lähti Siilasvuo. Ensimmäisenä kohteena oli syvemmälle tunkeutunut venäläisten 163. divisioona Kiantajärvellä. Siilasvuon käsky kevyt komppania Hannilalle kuului:

”Ryssä irtautuu Hulkonniemestä Kiantajärvelle. Suolatkaa.”

Pääosa 163. divisioonasta pääsi livahtamaan, kun divisioonan komentaja, kenraalimajuri Andrei Zelentsov huomasi aukon Siilasvuon ja divisioonaa pohjoisesta ahdistavan everstiluutnantti Paavo Susitaipaleen ryhmä Suden välillä. Mutta divisioonan jäljiltä suomalaisille jäi sotasaaliiksi nelisenkymmentä tykkiä, parikymmentä panssarivaunua, satoja kuorma-autoja, panssaritykkejä ja kasoittain kevyitä aseita.

 

Varsinainen saalis oli vielä odottamassa saarroksissa Raatteen tiellä: 44. divisioona, ukrainalainen Sininen divisioona, jonka kohtalon hetki löi perjantaina tammikuun 5. päivänä vuonna 1940. Pakkasta oli 40 astetta. Siilasvuo lähti hyökkäykseen ja vihollinen tuhoutui lopullisesti kolmessa päivässä. Vangiksi saadun majurin mukaan 44. divisioona menetti ainakin puolet miehistään.

Maanantaina tammikuun 8. päivänä paikalle tuli bussilastillinen ulkomaisia sanomalehtimiehiä. Eversti Siilasvuo esitteli vihollisdivisioonan koko sotakaluston: satoja tykkejä, kymmeniä panssarivaunuja, satoja kuorma-autoja, toista tuhatta elävää hevosta ja tuhansia keveitä aseita. Sekä röykkiöittäin jäätyneitä venäläisten ruumiita.

Venäläiset olivat menettäneet Raatteen tiellä ja Suomussalmella kaatuneina ja paleltuneina arviolta yli 20 000 miestä. Siilasvuon 9. divisioonasta kaatui yhdeksänsataa ja haavoittui tuhatkaksisataa miestä.

Talvisodan legenda oli syntynyt.

Siilasvuon divisioonan urakka oli kuitenkin vielä kesken. Vihollinen oli kaksisataa kilometriä etelämpänä tunkeutunut syvälle Kuhmoon.

 

Siilasvuon divisioona hyökkäsi jälleen maanantaina tammikuun 29. päivänä kello viisi aamulla. Kaava oli sama kuin Raatteen tiellä, vihollisen 54. divisioonan yhteydet päävoimiin katkaistiin. Siilasvuo lähetti tuleen jopa keittäjät, hevosmiehet ja kuumepotilaat.

Suurmottia puhdistettiin koko helmikuun ajan pala palalta. Raskaat taistelut päättyivät maaliskuun 7. päivänä, mutta yksi motin osa oli vielä purkamatta, se missä vihollisdivisioonan komentajan, prikaatinkenraali Nikolai Gusevskin oletettiin majailevan. Hyökkäykset vahvasti linnoitettua lohkoa vastaan jatkuivat maaliskuun 13. päivään asti. Sinä aamuna kello 7.30 saapui viesti:

”Rauhasta sovittu. Vihollisuudet lopetetaan.”

Suomen tykistö ampui viimeiset kranaattinsa loppuun kello yhdentoista maissa, jonka jälkeen seurasi syvä hiljaisuus.

Siilasvuon mukaan hänen joukkonsa olisivat saavuttaneet lopullisen voiton Kuhmossa seuraavana yönä.

 

Talvisodan jälkeen Siilasvuo kirjoitti kirjan Suomussalmen taistelut, jota muutamassa viikossa myytiin yli 20 000 kappaletta. Kirjallisuuden professori V.A. Koskenniemi sanoi kirjaa monumentaaliseksi. Syksyllä Siilasvuo ylennettiin kenraalimajuriksi.

Heinäkuun 1. päivänä vuonna 1941 kello 2.30 aamulla Siilasvuon kolmas armeijakunta hyökkäsi Vienan Karjalaan. Käskyn alla komeili saksalaisen kenraalieverstin Nikolaus von Falkenhorstin, Norjan miehittäjän ja suomalais-saksalaisten joukkojen komentajan nimi.

Miehet purnasivat rajan ylitystä, vain Siilasvuo tiesi tavoitteen: Vienan meren ranta. Hänen oli valloitettava puolta Suomea vastaava tuntematon alue.

SS-divisioona Nordissa oli kahdeksantuhatta miestä ja 1 750 autoa, joista kolmannes hajosi erämaassa muutamassa viikossa. Saksalaiset eivät harvalukuisilta teiltä uskaltautuneet maastoon, he pelkäsivät jokaista risahdusta. Vienan meren rannalla sijaitseva Kantalahti jäi pelkäksi valtakunnankansleri Adolf Hitlerin haaveeksi.

 

Suomalainen jalkaväkirykmentti 53, Ryhmä J, sen sijaan eteni everstiluutnantti Jussi Turtolan johdolla Kiestingin kautta kohti Muurmannin rataa ja Louhea, joka sekin jäi haaveeksi. Hieman etelämpänä eversti Uno Fagernäsin 3. divisioona, josta jalkaväkirykmentti 53 oli erotettu, eteni Uhtualle.

Tappiot olivat raskaat, kaatuneiden joukossa oli myös kahdentuhannen miehen kanssa mottiin jäänyt eversti Turtola. Kaikkiaan Turtolan rykmentistä kaatui tai katosi Kiestingin retkellä yhdeksänsataa miestä, haavoittuneita oli 2 200. Siilasvuo sai liikanimen Jalmari Verinen.

Syksy jatkui, pakkaset kiristyivät. Siilasvuo lähti saksalaisten painostuksesta hyökkäämään kohti Louhea, Muurmannin radan risteysasemaa. Mannerheim halusi, Yhdysvaltain painostamana, että hyökkäys pysäytetään, mutta hänellä ei ollut käskyvaltaa. Siilasvuo oli alistettu saksalaisille.

Lopulta Siilasvuo keskeytti hyökkäyksen marraskuun 17. päivänä, kertomatta saksalaisille todellista syytä. Eversti Werner Viikla, 6. divisioonan komentaja, otti asian niin raskaasti, että ampui itsensä. Rintama hiljeni.

 

Siilasvuo oli pettynyt saksalaisiin. Sen sai kokea myös Saksan salaisen poliisin Gestapon johtaja Heinrich Himmler vieraillessaan Vienan korvessa vuoden 1942 maaliskuussa. Lumipyry myöhästytti Himmleriä monta tuntia. Päivällisaika tuli ja meni. Poliisipäällikölle tarjottiin vain lämmintä kättä ja sikari. Valtakunnankansleria Siilasvuo nimitti julkisesti herra Hitleriksi.

Siilasvuo ylennettiin kenraaliluutnantiksi vuoden 1942 heinäkuussa. Vuoden lopussa ylipäällikkö Gustaf Mannerheim määräsi hänet Helsinkiin sotakoulutuksen ylitarkastajaksi. Siilasvuo tunsi olevansa tyhjän panttina, vaikka tehtäviä riittikin.

Vuoden 1944 helmikuussa Siilasvuo sai takaisin jo hajotetun kolmannen armeijakuntansa, nyt Karjalan itäkannaksella. Maailma räjähti silmille kesäkuun 9. päivänä. Venäläisten ylivoiman edessä kolmas armeijakunta joutui vetäytymään Vuoksen-Suvannon-Taipaleen vesistölinjalle, johon se takertui.

”Voimme oikein hyvin, sekä joukot, että johto”, Siilasvuo kirjoitti kotiin. ”Meidän ja ryssän välillä on virtaava vesi. Sauna lämpiää joka ilta. Iltaisin juomme pari lasia konjakkia, jos rintamalla on hiljaista.”

Viesti oli kaunisteleva, tilanne oli vakava ja kehittyi pahemmaksi. Heinäkuun 4. päivänä venäläiset hyökkäsivät Vuosalmessa. Rankimmat taistelut käytiin Äyräpäässä. Hyökkäys taittui heinäkuun puolivälissä ja syyskuun 4. päivänä vihollisuudet lopetettiin.

 

Vuorossa olivat saksalaiset. Siilasvuo perusti esikuntansa Oulun seurahuoneelle ja pani tuulemaan. Tornion maihinnousu alkoi lokakuun 1. päivänä. Kenraalimajuri Aaro Pajarin 3. divisioona valtasi Tornion ja eteni kohti Rovaniemeä. Kenraalimajuri Kaarlo Kylmä-Kalle Heiskasen 11. divisioona hyökkäsi länsirajaa pitkin kohti Muoniota. Kenraalimajuri Ruben Laguksen panssaridivisioona eteni Ranuan kautta Jäämerentietä pitkin Rovaniemen kautta kohti Utsjokea.

Mutta Siilasvuon joukkojen menestys Lapin sodassa ei vakuuttanut valvontakomissiota, joka jatkuvasti painosti Mannerheimia sotatoimien tehostamiseksi. Mannerheim joutuikin lähettämään 16. lokakuuta Siilasvuolle tylyn viestin.

”En näe operaatioiden läpiviemisessä sitä johdon määrätietoista pyrkimystä vihollisen saarrostamiseksi ja motittamiseksi, mikä on ollut kaikkien Teille antamieni ohjeiden johtavana ajatuksena”, Mannerheim kirjoitti.

Pohjois-Suomen joukoista muodostettiin lokakuun 19. päivänä Lapin ryhmä, jonka komentajaksi määrättiin kenraaliluutnantti Harald Öhquist, Siilasvuo sai esimiehen. Siilasvuo suuttui niin, että järjesti itsensä sairaalaan ja pyysi eroa. Käsky peruttiin kaksi päivää myöhemmin, kuten myös Siilasvuon paikkavaraus Oulun lääninsairaalaan.

Marraskuun puolivälissä Lapin sotaretki oli pääpiirteissään ohi. Siilasvuo nimitettiin kolmen sodan ansioistaan Mannerheim-ristin ritariksi joulukuussa.

 

Venäläinen kenraali lähetti vuoden 1945 kesällä Oulun Tervahovista Siilasvuolle viestin, että hän on hotellissa tavoitettavissa määrättyyn aikaan.

”Olen kello 15.30 komentopaikallani”, Siilasvuo vastasi. ”Jos kenraalilla on asiaa, olen tavattavissa esikunnassani.”

Venäläinen kenraali saapui Seurahuoneelle tasan kello 15.30.

Siilasvuo joutui todistajaksi sotasyyllisyyttä käsittelevässä oikeudenkäynnissä. Häneltä tivattiin tietoja yhteistoiminnasta saksalaisten kanssa ja hyökkäysvalmisteluista vuoden 1941 kesällä.

”Suomalaiset olivat ainakin kymmenen kilometriä rajalta ja valmistautuivat puolustamaan”, Siilasvuo todisti. ”Saksalaiset käskivät hyökkäämään”.

Epävarmat ajat ja oikeudenkäynnit verottivat Siilasvuon terveyttä. Tammikuun 11. päivän iltayönä vuonna 1947 Hjalmar Siilasvuo kuoli 54-vuotiaana työpäivän jälkeen kotonaan omassa vuoteessaan. Hänet on haudattu Oulun hautausmaalle.

Salli Siilasvuo kuoli vuonna 1978.

Kiivas ja seurallinen upseeri

Hjalmar Siilasvuo oli kova kenraali, kiivas humanisti ja herkkä ihminen. Hän viihtyi hyvässä seurassa. Mutta hän oli myös äkkipikainen. Tarpeen vaatiessa hän haukkui esimiehensä, jotka puolestaan valittivat Siilasvuosta päämajaan.

Kiukkunsa maadoittamiseksi hän hankki itselleen kepin, jolla purkaa pahimmat paineensa. Yksi keppi ei sotien aikana riittänyt.

Alaisilleen hän oli etäinen, mutta onnistui joskus ällistyttämään saksalaisia. Kerran hän oli Vienan Karjalassa tulossa etulinjasta saksalaisen everstin kanssa. Tien poskessa seisoi sotamies, joka otettiin kyytiin. Matkan päätyttyä sotilas tarjosi Työmies-tupakkaa takapenkin upseereille. Siilasvuolle kelpasi. Saksalainen kieltäytyi ja ihmetteli, miten kenraali voi ottaa vastaan savukkeen sotamieheltä.

”Asia on niin, että kun suomalainen sotamies näinä aikoina tarjoaa kenraalille tupakan, se on suuri kunnianosoitus”, Siilasvuo vastasi.

Siilasvuo piti hyvästä ruuasta, hyvistä viineistä ja konjakista. Vuoden 1944 kesällä hän järjesti Kannaksella rapujuhlat, koska oli rapuaika. Taustalta kuului venäläisten tykkien jylinä.

”Syömme krapuja, meillä kun ei ole kieltolaki, ja rupattelemme naistemme kanssa”, Siilasvuo kirjoittaiOuluun.

 

Teksti: Robert Brantberg 1995, 2009

Wikipedia: Hjalmar Siilasvuo

Sivun alkuun

 

Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Sivukartta