|
Marski tarkastaa Kylmä-Kallen hyökkäys- suunnitelman 27.9.1941. SA-kuva |
21
suomalaisen sotakenraalin
elämäntarina Revontuli 1998 |
|
|
Katso myös |
|
Jalkaväenkenraali
Kaarlo Heiskanen
Kylmä-Kalle
Tornion Röytän satamassa on vilskettä lokakuun 5. päivänä vuonna 1944. Lähistöllä taistellaan. Saksalaisten tykit jylisevät. Yhdeksän saksalaista syöksypommittajaa möyhentää suomalaisia.
Röytässä puhaltaa yhdeksän boforin tuuli. Edellisenä iltapäivänä saksalaiset koneet ovat upottaneet laiturin viereen höyrylaiva Bore IX:n ja moottorilaiva Mainingin. Laitureita ei enää ole.
Maihin astuu selkä suorana kenraalimajuri Kaarlo Heiskanen, 49, Kiila-divisioonan legendaarinen komentaja.
Kylmä-Kallen
viides sota on alkanut.
Lokakuun alkupäivinä kenraalimajuri Kaarlo Heiskasen 11. divisioona, kovia kokenut Kiila-divisioona, saapuu Ouluun ja alistetaan kolmannen armeijakunnan komentajalle, kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuolle. Jalmari verinen on syys-lokakuun vaihteessa aloittanut huikean yllätysoperaation saksalaisia vastaan, Tornion maihinnousun. Tasavallan presidentti Gustaf Mannerheimin käskystä, valvontakomission painostuksesta ja päämajan tietämättä.
Osia Kiila-divisioonasta saapuu Tornion Röyttään jo lokakuun 4. päivänä ja joutuu todistamaan, miten saksalaiset syöksypommittajat upottavat höyrylaiva Bore IX:n ja moottorilaiva Mainingin. Kuusikymmentä suomalaista kaatuu tai haavoittuu, laivojen mukana menee lähes kaksisataa hevosta sekä satakaksikymmentä tonnia muonaa ja sotamateriaalia.
Seuraavana aamuna maihin astuu Kiila-divisioonan tiukkailmeinen komentaja, kenraalimajuri Kaarlo Heiskanen, Kylmä-Kalleksi sanottu jo Saksan Preussissa. Kello puoli yhdeksän aamulla hän ilmoittautuu kolmannen divisioonan komentajalle, kenraalimajuri Aaro Pajarille, rämäpäiselle hakkapeliitalle ja Mannerheim-ristin ritarille.
Operaatiota Torniossa johtava Pajari käskee muodostamaan taisteluosasto Heiskasen. Niin alkaa Kylmä-Kallen Lapin sota, neljäs sota Suomen kamaralla. Nuorukaisena hän soti Saksan joukoissa Preussin jääkäripataljoona 27:ssä.
Kylmä-Kalle oli tiukkana saksalaisten suhteen. ”Meille ei kuulu politikointi”, Heiskasella oli tapana sanoa.
Torniossa saksalaiset ilmoittavat jalkaväkirykmentti 50:n komentajalle, eversti Martti Aholle, haluavansa kahden vuorokauden aselepoa.
”Mitä vastataan?” Aho kysyy Heiskaselta.
”Ei tuntiakaan”, Heiskanen sanoo. ”Saksalaiset kuitenkin kaivautuisivat entistä syvemmälle. Se tietäisi meikäläisille hengen menoa.”
Tornion taistelujen jälkeen Kiila-divisioonalla on vielä edessä eteneminen Tornionjokea ylös kohti Muoniota.
Heiskasen viimeinen uroteko on Muonion valtaaminen saksalaisilta. Operaatio onnistuu ja lokakuun 28. päivänä jalkaväkirykmentti 50 valtaa 529 metriä korkean Olostunturin. Iskevä Kiila on jälleen edennyt pitkän matkan taistelemalla, tällä kertaa kolmesataa kilometriä.
Osia divisioonasta jatkaa vielä saksalaisten perään
Käsivarteen, Lätäsenolle saakka. Marraskuun 17. päivänä Heiskanen luovuttaa
rintamavastuun ryhmä Puroman komentajalle, eversti Albert Puromalle. Heiskasen ja Kiila-divisioonan taistelut
on taisteltu.
Kaarlo Aleksanteri Heiskanen syntyi 28. päivänä lokakuuta vuonna 1894 Joroisissa, Varkauden eteläpuolella Keski-Savossa. Hänen vanhempansa olivat muonamies Olof Fredrik Heiskanen ja Maria o.s. Korhonen.
Keskikoulun Kaarlo Heiskanen kävi Kuopion suomalaisessa yhteiskoulussa, jonka jälkeen hän lähti merille. Heiskanen päätyi kuitenkin vuoden 1915 helmikuussa Saksan Lockstedtiin, Preussin jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan.
Jääkäripataljoonan pioneerikomppaniassa oli kaksi Heiskanen-nimistä miestä, Kaarlo Aleksanteri ja Juho Henrik Heiskanen, jota sanottiin Saksassa Heissmaniksi, "kuumaksi mieheksi". Kuuma mies Heissman olikin, hän kävi jo vuonna 1916 Kilpisjärvellä räjäyttämässä venäläisten sotatarvikevarastot. Myös Juho Heiskasesta tuli kenraali, jo vuonna 1934. Totinen ja kuivakiskoinen Kaarlo Heiskanen sai lisänimekseen Kylmä-Kalle. Hänet tunnettiin pelkäämättömänä miehenä.
Saksassa Kylmä-Kalle menestyi hyvin, hänet ylennettiin vuoden 1916 marraskuussa Hilfsgruppenführeriksi. Hän osallistui Misse-joen, Riianlahden ja Aa-joen taisteluihin. Vuonna 1917 hän kävi Polangenin erikoiskurssin Liettuassa, niin sanotun pommarikurssin. Opetusohjelmassa oli räjäytystekniikkaa, vakoilua ja kaukopartiointia.
Vänrikiksi Heiskanen ylennettiin helmikuun 11. päivänä vuonna 1918. Heiskanen palasi Suomeen jääkärien pääjoukon mukana 25. päivänä helmikuuta. Suomen vapaussota oli muuttunut kansalaissodaksi.
Heiskanen toimi aluksi kahdeksannen jääkäripataljoonan joukkueenjohtajana. Huhtikuussa hänet nimitettiin komppanianpäälliköksi ja hän osallistui Ilveksen, Hotakan ja Muolaan taisteluihin sekä etenemiseen Viipurin ja Pietarin väliselle rautatielle Itä-Kannaksella.
Heiskanen osoittautui synnynnäiseksi johtajaksi jo
sisällissodassa. Hänet tunnettiin rohkeana ja jääräpäisenä jääkäriupseerina.
Sivuseikat eivät koskaan sotkeneet suoraviivaisen Heiskasen suunnitelmia,
tärkeintä oli voitto. Komppanian teot mainittiin useassa ylemmän portaan
päiväkäskyssä.
Sisällissodan jälkeen Heiskanen palveli pioneerijoukoissa.
Vuonna 1923 kapteeni Heiskanen meni naimisiin musiikin opettaja Kirsti (Christin) Skogsterin kanssa. Samana vuonna hän kirjoitti yksityisesti ylioppilaaksi Hämeenlinnan yhteiskoulussa. Pariskunnalle syntyi neljä lasta, Kaarlo Antti vuonna 1924, Sirkka Liisa Elina 1930, Kaarlo Olavi (Olli) 1931 ja Irma Laila Kristiina vuonna 1936.
Kapteeni Heiskanen kuului siihen 34 upseerin joukkoon, joka vuonna 1924 aloitti opintonsa Suomen sotakorkeakoulun ensimmäisellä kurssilla. Heiskanen ylennettiin vuonna 1925 majuriksi ja hän oli lyhyen aikaa yleisesikunnan koulutustoimiston päällikkönä ja Savon prikaatin kolmannen pataljoonan komentajana.
Vuonna 1928 Heiskasesta tuli yleisesikunnan teknillisen
tarkastajan apulainen. Hänet ylennettiin everstiluutnantiksi. Vuonna 1933 hänet
määrättiin Karjalankannakselle polkupyöräpataljoona 1:n komentajaksi. Oman
Tampereen rykmenttinsä hän sai vuonna 1938. Heiskanen ylennettiin everstiksi.
Suomessa pantiin toimeen ylimääräiset harjoitukset vuoden 1939 lokakuussa, käytännössä kyseessä oli liikekannallepano. Eversti Heiskanen sai komentoonsa jalkaväkirykmentti 7:n.
Neuvostoliitto aloitti sodan Suomea vastaan aamulla 30. päivänä marraskuuta hyökkäämällä kaikkien rajan yli johtavien teiden suunnassa ja pommittamalla Suomea 21 paikkakunnalla. Tasavallan presidentti Kyösti Kallio määräsi samana päivänä sotamarsalkka Gustaf Mannerheimin ylipäälliköksi. Suomen sotavoimien vahvuus oli 275 000 miestä.
Karjalankannaksella puna-armeija hyökkäsi yhdeksän divisioonan ja vahvojen panssarijoukkojen voimin. Tavoitteena oli kukistaa Viipuri ja edetä Etelä-Suomeen. Suomalaiset olivat toista mieltä, vaikka Kannaksella olikin vastassa vain 21 500 miehen suojajoukot ja taaempana pääasemassa noin 130 000 miehen vahvuinen kenttäarmeija.
Heiskasen rykmentti taisteli Keski-Kannaksella Summan lohkolla. Kylmä-Kalle oli kunnioitettu komentaja talvisodan päivinä. Rykmentti kesti uskomattomalla tavalla puna-armeijan läpimurtohyökkäyksen joulukuun 17.−21. päivinä, mutta massahyökkäyksen alla lohko lopulta murtui 11. päivänä helmikuuta. Asialla oli venäläisten 123. divisioona.
Suomalaiset joukot vetäytyivät niin sanottuun väliasemaan ja edelleen taka-asemaan Viipurista Kuparsaaren kautta Vuokselle kulkevalle linjalle, jossa ankarat taistelut jatkuivat sodan loppuun saakka.
Punatykkien jyly vaikeni maaliskuun 13. päivänä kello yksitoista. Se oli Suomelle täpärä torjuntavoitto.
Talvisodan sadanviiden päivän jälkeen Heiskanen
määrättiin aluksi 13. divisioonan ja myöhemmin Keski-Suomen sotilasläänin
komentajaksi. Sotilasläänistä muodostettiin jatkosodassa Värtsilän suunnalla
11. divisioona, jonka komentajaksi Heiskanen tuli vuonna 1941.
Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler käynnisti operaatio Barbarossan 22. päivänä kesäkuuta vuonna 1941, der Führerin joukot hyökkäsivät itään. Kolme päivää myöhemmin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Josif Stalin ja neuvostoilmavoimat katsoivat jälleen oikeudekseen pommittaa Suomea.
Suomen pääministeri Jukka Rangell puolestaan totesi maansa olevan sodassa Neuvostoliiton kanssa. Ja mikäpä siinä, Suomen armeijalla oli nyt käytössään lähes puoli miljoonaa miestä.
Kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin sadan tuhannen taistelijan Karjalan armeija hyökkäsi itään heinäkuun 10. päivänä. Siihen kuuluvaa kuudetta armeijakuntaa komensi kenraalimajuri Paavo Talvela ja seitsemättä armeijakuntaa kenraalimajuri Woldemar Hägglund. Vastassa oli punakenraali Filipp Gorelenkon 7. armeija.
Talvelan ja myöhemmin Hägglundin armeijakuntaan kuuluva Heiskasen 11. divisioona, Iskevä Kiila, lähti hyökkäykseen Laatokan ja Aunuksen Karjalassa. Divisioonan iskujoukkona oli eversti Pietari Ukko Autin jalkaväkirykmentti 8, Tuntemattoman sotilaan rykmentti. Autti oli, kuten Heiskanen, Jääkäripataljoona 27:n pioneereja ja Polangenin pommarikurssin oppilaita.
Divisioonan tie kulki Tulemajärven, Suvilahden, Tšalkin,
Sotjärven - Säämäjärven kannaksen ja Prääsän kautta Petroskoin valtaukseen.
Tunnustukseksi tästä Heiskanen nimitettiin lokakuun 7. päivänä
Mannerheim-ristin ritariksi numero 21.
Kenraalimajuri Woldemar Hägglundilla oli hyvät perusteet esittää Mannerheim-ristiä Iskevän Kiilan komentajalle.
Hägglundin mukaan Heiskanen alkuvaiheiden nopeiden ja menestyksellisten operaatioiden jälkeen Jänisjärven pohjois- ja itäpuolella siirtyi Tulemajärven pohjoispuoliseen maastoon ja johti Suvilahden ja Tšalkin yllätysvaltauksiin vieneet operaatiot.
“Tehtyään käännöksen itään Heiskanen taitavasti operoiden murskasi Säämäjärvi - Sotjärven kannaksella vihollisen vahvasti kenttävarustetun puolustuslinjan, jonka jälkeen hän etelään kääntyen valtasi yllättäen Prääsän”, Hägglund kirjoitti.
“Petroskoin valtaukseen johtaneissa operaatioissa toimi eversti Heiskasen johtama divisioona päätien suunnassa jatkuvasti tienaukaisijana. Divisioona onnistui katkaisemaan rautatien ja maantiet Petroskoin pohjoispuolella, mitä tiukimmasta vastarinnasta huolimatta.”
“Eversti Heiskanen on aina toiminut armeijakunnan painopistesuunnassa olevien joukkojen johtajana menestyksellisesti, suhteellisin pienin tappioin sekä suurin tuloksin.”
“Tätä on pidettävä Heiskasen taitavan johtamistaitonsa tuloksena. Eversti Heiskasen johdolla on 11. divisioona edennyt taistellen noin neljäsataa kilometriä entiseltä rajalta vihollisalueelle.”
Nojaa, sanoisi eversti Pietari Autti suhteellisen pienistä tappioista,
hyökkäyksellä on hintansa. Autin jalkaväkirykmentti 8 menetti vuoden 1941
operaatioissa 1 358 miestä kaatuneina, kadonneina ja haavoittuneina.
Lokakuun 12. päivänä pidetään menestyksekkään hyökkäyssodan kunniaksi Äänislinnan, entisen Petroskoin, valtausparaati.
Kirovin torilla soi Jääkärin marssi. Paraatia johtaa jääkärieversti Kylmä-Kalle Heiskanen. Perässä tulee syväjäädytetty partaveitsi, Saksan jääkäri ja Mannerheim-ristin ritari numero 1, tuore panssarikenraalimajuri Ruben Lagus Vickers -hyökkäysvaunussaan.
Paraatin ottaa Karl Marxin kadulla vastaan Karjalan armeijan komentaja, Petroskoin valtauksen johdosta jalkaväenkenraaliksi ylennetty Erik Heinrichs, Saksan jääkäri ja tuleva Mannerheim-ristin ritari.
Heiskanen ylennettiin kenraalimajuriksi. Hän johti divisioonaansa Aunuksen kannaksella asemasodan aikana. Kesäkuun alussa 1944 Iskevä Kiila kuului kenraalimajuri Antero Svenssonin viidenteen armeijakuntaan Aunuksen ryhmässä, jonka komentajaksi määrättiin Paavo Talvela. Armeijakunta oli ryhmittäytynyt Itä-Syvärille.
Ylipäällikkö määräsi kuitenkin kesäkuun 16. päivänä Iskevän Kiilan Syväriltä Karjalankannakselle venäläisten suurhyökkäyksen vuoksi, Talvelan vastalauseista huolimatta. Tilanne Kannaksella oli pahenemassa, Viipuri menetettiin kesäkuun 20. päivänä.
Puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen Syvärillä seuraavana päivänä ja pakotti lopulta suomalaiset vetäytymään heinäkuussa U-linjalle Pitkänrannan ja Loimolan välille. Linjasta käytiin kiivaita taisteluja heinäkuun puoleenväliin asti, mutta se kesti.
11. divisioona saapui Syväriltä Karjalankannakselle 24. päivänä kesäkuuta ja taisteli kenraali Taavetti Laatikaisen neljännen armeijakunnan osana Kannaksen viimeisessä puolustusasemassa VKT-linjalla Viipurin pohjoispuolella kesäkuun lopulla.
Iskevä Kiila oli kesäkuun 27. päivänä mukana saartamassa kahta kolmea puna-armeijan divisioonaa pussiin. Pussin suulla Pappa Laatikaisen joukot olivat vain kilometrin päässä toisistaan.
Voimia ei ollut pussin suun sulkemiseen.
Taistelujen kovuutta kuvaa, että Kiila-divisioonaan kuulunut jalkaväkirykmentti 50 menetti yhden vuorokauden aikana, 28. kesäkuuta, kaatuneina tai haavoittuneina noin viisisataa miestä. Seuraavana päivänä haavoittui myös rykmentin komentaja, eversti Martti Aho.
Kesäkuun lopulla armeijakunta vetäytyi ankarasti taistellen muutaman kilometrin Ihantalanjärven tasalle.
Pahoin kulunut ja levon tarpeessa ollut 11. divisioona alistettiin kenraalimajuri Antero Svenssonin viidennelle armeijakunnalle ja irrotettiin etulinjasta reserviksi.
Hyökkääjän into laantui ja sota muuttui asemasodaksi. 11. divisioonan osalta tämä merkitsi panssaritorjuntakoulutusta ja kenttävarustusten tekoa.
Aseet vaikenivat Suomen puolella 4. päivänä syyskuuta ja Neuvostoliiton puolella seuraavana päivänä.
11. divisioona taisteli vielä Lapin sodassa vuoden 1944
syksyllä Tornionjoen varrella. Torniosta Iskevän kiila eteni Muonion valtauksen
kautta Lätäsenolle.
Sotien jälkeen Heiskanen toimi aluksi Keski-Suomen sotilasläänin komentajana ja vuosina 1945−1946 pääesikunnan komentopäällikkönä. Hän joutui syytteeseen asekätkennästä, mutta vapautettiin syyttömänä vuonna 1948. Hän toimi Kevyen prikaatin ja Turussa sijaitsevan 2. divisioonan komentajana. Vuonna 1951 hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi.
Vuonna 1953 Heiskanen nimitettiin puolustusvoimain komentajaksi ja ylennettiin jalkaväenkenraaliksi.
Heiskanen siirtyi puolustusvoimien komentajan virasta eläkkeelle 28. päivänä lokakuuta vuonna 1959, jolloin hän erosi viimeisenä vakinaisessa palveluksessa olleena Saksan jääkärinä.
Kaarlo Antero Heiskanen sairastui vakavasti parantumattomaan haimasyöpään ja kuoli oman käden kautta marraskuun 6. päivänä vuonna 1962 Hämeenlinnassa, jonne hänet myös on haudattu.
Reilu komentaja vaikka ei hymyillyt
Kalle Rautiainen toimi kenraali Kaarlo Kylmä-Kalle Heiskasen autonkuljettajana joulukuusta 1941 marraskuulle 1945, yhteensä neljä vuotta.
Rautiaisen mukaan Kylmä-Kalle oli reilu komentaja, vaikka ei hymyillytkään.
”Hän katsoi pieniä asioita usein läpi sormien ja sieti myös kiroilua. Hän ei myöskään turhaan jaaritellut”
Mutta äkkipikainen Heiskanen saattoi olla.
”Kerran talvella jouduimme kapealla tiellä ajamaan pitkän matkaa kuorma-auton perässä”, Rautiainen kertoi. ”Kuorma-auton kuljettaja ei huomannut komentajan autoa, ei myöskään kuullut äänimerkkiä.”
Heiskanen hermostui, vetäisi esiin pistoolin ja ampui ilmaan. Ei auttanut, tilanne jatkuu kilometri toisensa jälkeen.
”Turhaa, ei se kuule”, Heiskanen tokaisi.
Seuraavassa päiväkäskyssä oli pysyväisohje autonkuljettajille. Aina kahden kilometrin välein on katsottava taakse.
Jos vaikka sieltä sattuisi tulemaan itse komentaja.
Myös Rautiainen oli Canopus-laivalla syksyllä 1944 Tornion Röytässä. Mukana oli Sunila-yhtiön Nash, kenraalin virka-auto.
”Kun tultiin redille, yhdeksän saksalaista Stuka -pommittajaa hyökkäsi. Laivassa ei ollut kuin kaksi ilmatorjuntatykkiä. Ruotsalaiset siinä jonkin verran auttoivat ampumalla it-tykeillään omalta puoleltaan sulkutulta Tornionkin ylle.”
Canopus kiinnitettiin upotetun Bore IX:n kylkeen, jota kautta Heiskanen pääsi selkä suorana ehjänä maihin. Auton katto puolestaan vahingoittui purkauskiireessä.
”Myöhemmin matkattiin Ylitornioon, kenraali nukkui takapenkillä. Yhtäkkiä oltiin keskellä peltoaukeaa, etulinjassa. Suomalaiset hyppäsivät eteen.”
”Ajakaa helvetin äkkiä taakse turvaan”, miehet tokaisivat.
Kylmä-Kallekin heräsi meteliin ja saksalaisten kranaatinheitintuleen. Rautiainen teki työtä käskettyä ja peruutti auton pois pellolta. Heiskanen puolestaan nousi autosta ja kiirehti takaisin pellolle ottamaan selvää tilanteesta.
”On se kenraali hymyillytkin”, Rautiainen kertoi. Rautiainen ilmaantui sotien jälkeen yllättäen Turkuun, jossa Heiskanen oli 2. divisioonan komentajana.
”Minulle sanottiin, että komentaja on pahalla päällä.
Sieltä Heiskanen kuitenkin tuli käsi ojossa, hymyillen.”
Vuoden 1941 kesällä 15-vuotias K.-H. Lahti oli lähettinä jalkaväkirykmentti 8:ssa. Nuori lähettipoika oli matkalla kohti Ilomantsia autoilija Yrjö Isä Mustosen kyydissä kun auto suistui tieltä ja juuttui hiekkaan.
Lahti yritti parhaillaan työntää mäntyrankoja paripyörien väliin kun taakse pysähtyi henkilöauto, josta nousi kaksi miestä seisomaan ja katselemaan.
”Ettekö te äijät näe, että tässä tarvitaan apua”, lähettipoika kivahti.
Äijät riisuivat sadetakit ja kohta Mustosen auto oli tiellä.
Apumiesten laittaessa takkejaan päälle lähettipoika ällistyi huomatessaan, että molempien kauluksissa kiilsivät täyden everstin napit. Siinä olivat 11. divisioonan komentaja, eversti Kaarlo Heiskanen ja divisioonan tykistönkomentaja, eversti Viktor Simolin.
”Minkäs ikäinen sinä olet”, Heiskanen tenttasi.
”Viisitoista vuotta, herra eversti.”
”Tuollaisten paikka ei ole täällä.”
”Onhan täällä turkulaisten koululaisten kokonainen oravapatteri”, Lahti vastasi.
Eversti Simolin myönsi, että poika puhui totta, Kevytpatteristo 14:n ensimmäinen patteri oli koottu 15−19 -vuotiasta turkulaisista koululaisista.
Herrat tokaisivat lähtiessään näkemiin, jolloin lähettipoika erehtyi nostamaan lakkiaan.
”Ei noin tehdä”, Kylmä-Kalle sanoi. ”Jos joku iso herra sattuu kohdalle, se voi antaa huutia.”
Teksti: Robert
Brantberg 1997, 2009