Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	CV	Talvisota
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat	Sivukartta

Mikko Pöllä 1916−1994 SA-kuva	Robert Brantberg Sotasankarit 21 suomalaisen sotasankarin elämäntarina Revontuli 2000
	Uutuus: Vuoden 2009 sotakirja Kaukopartioritari − sissikersantti Mikko Pöllä Revontuli 2009

Luutnantti Mikko Pöllä

Sitkeä radisti ja sissijohtaja

Vuoden 1942 kesällä venäläinen raskas juna kuljettaa liittoutuneiden sotatarvikkeita Arkangelin satamasta kohti Moskovaa. Suomalaiset sissit ovat miinoittaneet radan ja odottavat junan tuloa.

Kaukopartiomies Mikko Pöllä makaa maaston suojassa noin kolmekymmentä metriä radasta ja pitää kädessään kireää laukaisulankaa. Yllättäen hän näkee, että radan vartta lähestyy venäläinen ratsupartio.

Pöllä ei menetä malttiaan vaan päästää langan löystymään. Ratsupartio kulkee langan yli huomaamatta sitä. Hetken kuluttua juna saapuu ja Pöllä kiskaisee langasta. Mahtava pamaus, veturi ja kymmenkunta vaunua suistuu radalta.

– Veturista ei taatusti jäänyt mutteria isompia kappaleita, Pöllä sanoo.

Pöllä syöksyy ensimmäisenä miehenä junan kimppuun. Sissit tuhoavat loput vaunuista palopommeilla ja poistuvat nopeasti paikalta. Puna-armeijan sotatarviketoimituksiin on tullut pieni lovi.

Takaa-ajon ja monen kylmän yön jälkeen partion radistina toimiva Pöllä pääsee tilaamaan paluulennon ja puolitoista kuukautta kestänyt matka saadaan päätökseen. Miehet saunovat perusteellisesti, kertaavat muistojaan ja viinaakin otetaan.

– Monasti vihollisjoukkojen takana päätettiin rättiväsyneenä, että tämä reissu on laitimmainen kerta, Pöllä sanoo. – Mutta paluu omalle puolelle muutti joka kerta mielen.

Tuleva kaukopartiomies ja radisti Mikko Pöllä syntyi 16. päivänä syyskuuta vuonna 1916 Valkeasaaressa Inkerissä. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Juho Pöllä ja Maria o.s. Reponen. Perheen pientila oli Rajajoen itäpuolella, Venäjän ja myöhemmin Neuvostoliiton alueella.

Perheessä oli neljä lasta ja taloudessa eli myös isoäiti sekä palvelustyttö, joka oli kuin perheen jäsen.

– Isä palveli ensimmäisessä maailmansodassa tsaarin armeijassa ja taisteli saksalaisia vastaan Riianlahden rannalla, Mikko Pöllä sanoo.

Toisella puolella taisteli muun muassa Preussin Jääkäripataljoona 27, suomalaispataljoona.

Jussi Pöllä pääsi yhden ainoan kerran kotilomalle, vuosien 1915-1916 vaihteessa, ja tämän seurauksena syntyi Mikko.

Mikko Pöllän ensimmäiset muistikuvat ovat vuodelta 1921, kun bolševikkien puna-armeija kukisti Kronstadtin kapinaa juuri ennen jäiden lähtöä. Tykkituli kesti monta vuorokautta ja vahvasti linnoitettu saari näytti öisin olevan yhtenä tulimerenä.

– Vasta viisivuotiaana sain ensimmäisen kerran nähdä isäni, kun hän sinä kesänä pääsi Venäjän sisällissotien jälkeen siviiliin.

Isä pestautui miliisiin ja joutui paljon matkustelemaan. Mikko pääsi riemukseen joskus mukaan hevosajelulle. Parin vuoden kuluttua isä jätti poliisin työt ja ryhtyi maanviljelijäksi.

– Miliisi on liian poliittinen, isä sanoi.

Mikko Pöllä meni nelivuotiseen kansakouluun vuonna 1924 ja jatkoi kyläneuvoston määräyksestä kolmivuotisessa kolhoosinuorisokoulussa. Molemmat koulut olivat suomenkielisiä, mutta kansakoulun toiselta luokalta lähtien opiskeltiin myös venäjää.

– Pärjäsin koulussa hyvin, opiskelu ei ollut vastenmielistä, Pöllä sanoo.

Haapakankaan kirkonkylässä toimiva kolhoosikoulu oli sisäoppilaitos, viikonloppuisin oppilaat pääsivät käymään kotona. Maatalous oli koulun keskeinen oppiaine, mutta Mikko huomasi pian, että kommunistinen yhteiskuntaoppi oli tärkeämpää. Oppilaista kasvatettiin kolhoosien valistustyöntekijöitä.

Keväällä kolhoosikoulun ohjelmassa oli neljän viikon sotilaskoulutus. Marssimista ja marssilauluja harjoiteltiin ahkerasti.

Lehmiä Pöllän talossa oli puolisen tusinaa. Puheenjohtaja Vladimir Iljitš Leninin uusi talouspolitiikka salli jossain määrin yksityisyrittäjyyden ja niinpä Pöllän perhe sai rauhassa hoitaa tilaansa. Vuonna 1928 kaikki muuttui. Pääsihteeri Josif Stalin päätti kollektivisoida koko maatalouden.

Juho Pöllä katsottiin kulakiksi, kyläkapitalistiksi, ja karkotettiin vuonna 1932 Siperiaan. Muu perhe häädettiin seuraavana keväänä kotitalosta ja joutui naapureiden nurkkiin asumaan.

Vuoden 1933 heinäkuussa Mikko Pöllä sai tarpeekseen Neuvosto-Venäjän komennosta. Koulukuri oli tiukka, pienestäkin rikkomuksesta sai pilkkoa klapeja kuutiomäärin.

– Minut oli käsketty sahaamaan isoa rankakasaa, Mikko Pöllä sanoo. – Päätin, että kun tämä kasa on pätkitty panen pokasahan keon päälle ja lähden Suomeen.

Pöllä pääsi kaverinsa Oskari Hiiren kanssa Rajajoelle, Viipurin ja Leningradin välisen rautatien sillan läheisyyteen. Aamukymmeneltä Suomesta tuleva tavarajuna kolisteli yli sillan, pojat heittäytyivät jokeen ja uivat vähän toistakymmentä metriä leveän joen yli. He pääsivät vastarannalle rajavartioiden huomaamatta.

Kuivattuaan vaatteensa propsipinojen suojassa pojat ilmoittautuivat suomalaisille rajavartijoille. Heidät passitettiin Terijoelle rutiinikuulusteluihin. Tämän jälkeen matka jatkui Viipurin Repolankadulla sijaitsevaan Pakolaisavustuskeskukseen. Muutaman päivän kuluttua pojat siirrettiin Kyminlinnaan, joka oli varattu Inkeristä ja Itä-Karjalasta tulleille pakolaisille.

Ensimmäisen työpaikkansa Pöllä sai lankunkantajana rakennustyömaalla Kotkassa. Seuraavaksi hän meni metsätöihin, tukkijätkäksi. Hän kiersi savotoissa ympäri Suomea aina Kemiä myöten. Tukkitöiden lisäksi hän teki rakennus-, uitto-, rata- ja maatöitä.

Pari kertaa Pöllä sai lopputilin työmaalta sen vuoksi, että hän ei suostunut liittymään suojeluskuntaan. Hän halusi pysyä yhteiskunnallisten ristiriitojen ulkopuolella.

Kemistä Pöllä lähti kävellen kohti etelää. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Olhavassa. Pöllä meni erääseen mökkiin ja sai luvan yöpymiseen. Hän istahti rahille ja alkoi syömään repusta ottamaansa leipää. Mökissä oli muutama mies äänekkäästi korttia pelaamassa.

– Mistä kaukaa vieras on kotoisin? eräs miehistä kysyi.

Pian selvisi, että Pöllä oli Kannakselta, mutta Rajajoen toiselta puolelta, Inkerinmaalta. Miehet mykistyivät ja sitten eräs heistä suuttui.

– Kaikenlaisia ryssiä sieltä tuleekin meidän leipäämme syömään.

Pöllä pani eväät takaisin reppuun, toivotti hyvää yötä ja lähti kävelemään. Tämän tapauksen jälkeen hän ei enää paljastanut tuntemattomille syntyperäänsä.

Pöllän reitti kulki Oulun, Raahen, Iisalmen, Kuopion, Savonlinnan ja Punkaharjun kautta takaisin Viipuriin. Kiertolaiselämää kesti kuusi vuotta.

– Halusin kuitenkin leventää leipääni ja pääsin muurarin oppipojaksi, Pöllä sanoo. – Muurarin ammatissa elintaso parani rutkasti.

Vuoden 1939 syksyn ylimääräisten harjoitusten aikana Pöllä työskenteli muurarina Weilin+Göösin rakennustyömaalla Helsingissä. Pöllä sai kotiinsa outoja vieraita. Päämajan tiedusteluherrat olivat iskeneet silmänsä venäjää taitaviin inkeriläisiin ja itäkarjalaisiin pakolaisiin. Erikoistehtävät odottivat.

– Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi, pesin muurauskauhani ja olin valmis lähtemään sinne jonnekin.

Talvisota syttyi marraskuun 30. päivänä. Samana aamuna kourallinen rajan takaa tulleita miehiä ilmoittautui palvelukseen Viipurin keskuskasarmilla.

– Siitä alkoi sataviisi päivää kestänyt ruljanssi.

Alokkaille annettiin kahden viikon sotilaskoulutus jonka paino oli partiotoiminnassa.

– Saimme laihanlaiset eväät kaukopartiotoimintaan, sillä kouluttajat eivät vielä hallinneet alaa, Pöllä sanoo.

Pöllä määrättiin päämajan tiedusteluosastoon kuuluvaan Osasto Kuismaseen, jota Sortavalassa johti luutnantti Into Kuismanen.

Tulikasteensa Pöllä sai tammikuisena pakkasyönä Uomaalla. Partio tuli aamuhämärissä erään pienen kylän laitaan. Talojen pihoilla liikkui piippalakkisia miehiä. Kahden talon välisellä aukiolla savusi kenttäkeittiö.

Suomalainen neljäntoista miehen partio avasi tulen kohti pahaa aavistamattomia venäläisiä. Vihollisia tuupertui hangelle, mutta osa pääsi talojen suojaan. He avasivat tulen Degtarjev-pikakivääreillä, mutta suomalaisiin ei osunut. Lumipukuiset partiomiehet hyppäsivät suksilleen ja laskettelivat loivaa rinnettä alas näkösuojaan. Kaikki pääsivät ehjänä takaisin.

Kollaan taistelut olivat alkaneet joulukuussa. Tammikuussa sinne komennettiin myös Osasto Kuismanen ja Mikko Pöllä. Joukko majoittui selustassa olevaan korsuun ja mökkiin. Edestä kuului taukoamaton tykkien jyske.

– Rämmimme linjojen takana ja avoimilla sivustoilla, Pöllä sanoo. – Tehtävänä oli noukkia kaikki mahdollinen tieto. Selvisimme pelkällä hyvällä tuurilla, emme menettäneet yhtään miestä.

– Tulokset olivat varmaan laihat, ei meillä ollut osuutta Kollaan kestämisessä. Mutta yritimme aidosti ja innokkaasti tehdä tehokasta partiotoimintaa.

Pöllä osallistui talvisodan aikana yhteensä kolmeentoista partioretkeen.

Talvisota päättyi maaliskuun 13. päivänä ja välirauhan aikana partiomiesten koulutus tehostui. Pöllä sai radistikoulutuksen, hänelle opetettiin suomalaisen Kyynel-radion käyttö. Lähitaisteluakin harjoiteltiin.

Varusmiespalveluksensa Pöllä suoritti vuoden 1940 kesällä, se oli mahdollista vaikka hän edelleen oli Neuvostoliiton kansalainen. Marraskuussa hänet komennettiin rajamieheksi Suomussalmen Juntusrantaan. Rajakomppanian päällikkönä oli presidentti Urho Kekkosen Jussi-veli.

Suomessa ei tuona aikana oltu toimettomina, rajan toisella puolella käytiin tietoa hakemassa. Pöllä teki välirauhan aikana neljä tiedustelumatkaa, jotka kestivät yhdestä kahteen viikkoa. Eräällä reissulla miehet selvittivät siihen asti tuntemattoman lentokentän sijainnin.

– Vuoden 1941 huhtikuussa sain viidentoista kaukopartiomiehen joukossa laskuvarjohyppääjän pikakoulutuksen. Hyppäsin kaksi kertaa Anssin Jukan oviaukosta. Se oli railakas kurssi ja mieleen jäävä elämys.

Kurssilaiset oli tarkkaan valittu. Yhdestä kurssilaisesta, Eero Naapurista, tuli rajaeversti. Kolme kurssilaista nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi, Arvo Mörö, Paavo Suoranta ja Mikko Pöllä.

– Jatkosotaan lähdimme jo huomattavasti paremmin eväin, Pöllä sanoo. – Radioyhteydet auttoivat paljon, sillä toimintaan tuli nyt tehoa.

Suomi hyökkäsi Saksan rinnalla Neuvostoliittoon vuoden 1941 kesällä. Pöllän kiireet alkoivat elokuussa. Ensimmäinen kuukausi oli kiivasta aikaa, Pöllä teki neljä partiomatkaa, joiden välissä oli yhteensä vain neljä vuorokautta lepoa.

Vuoden 1942 helmikuussa suomalaiset päättivät tuhota venäläisten Petrovski Jamin uuden huoltokeskuksen, joka sijaitsi Uikujoen varrella Stalinin kanavan itäpuolella. Petrovski Jam on Karhumäeltä Sorokkaan johtavan päätien varrella, noin kahdeksankymmentä kilometriä Karhumäeltä koilliseen.

Asialle pantiin sadan hengen tuhoamisosasto. Alikersantti Pöllä oli mukana ryhmän ja puolijoukkueen johtajana.

Suomalaiset iskivät tuhoisin seurauksin ja vihollinen päätti lähettää paikalle lisävoimia. Pöllän taisteluryhmä pysäytti viidenkymmenen auton kolonnan ja esti lisäjoukkojen tulon hävityskohteeseen. Suurin osa autoista tehtiin liikuntakyvyttömiksi.

Huoltokeskuksessa Pöllän ryhmä poltti noin viidentoista rakennuksen taloryhmän, jossa oli huomattavia varastoja. Lisäksi ryhmä tuhosi noin kolmekymmentä vihollista.

Isku Petrovskij Jamiin oli kaukopartioiden suurimpia menestyksiä. Suomalaiset tuottivat viholliselle noin 500 miehen tappiot, vankeja otettiin viisi. Partio tuhosi noin kolmekymmentä ja vaurioitti lähes viittäkymmentä ajoneuvoa. Venäläisten polttoainevaraston mukana paloi arviolta 6 000 litraa polttonestettä. Noin seitsemänkymmentä varasto-, korjaamo- ja asuinrakennusta paloi.

Suomalaisten tappiot olivat viisi kaatunutta ja kuusi vakavasti haavoittunutta.

Vuoden 1942 kesällä Pöllä oli mukana 46 vuorokautta kestäneellä vääpeli Viljo Suokkaan johtamalla partiomatkalla, joka suuntautui Sorokan ja Oboserskajan väliselle rautatielle.

Everstiluutnantti Reino Hallamaan radiotiedustelu oli kesäkuun lopulla siepannut ja avannut radiosanoman, joka kertoi Arkangeliin saapuvasta suuresta liittoutuneiden saattueesta. Päämajan tiedusteluosasto halusi selvittää, miten paljon tavaraa Arkangelista oli tulossa Moskovan suuntaan.

Matkaan päätettiin lähettää kaukopartio. Miehet nousivat Heinkel 115 kellukekoneeseen, reissu kohti itää alkoi. Parituntisen lennon jälkeen kone laskeutui kaukaiselle järvelle ja miehet rantautuivat. Seuraavana yönä tuli partion toinen puolikas.

Partio saapui radan varteen ja laski liikennettä useasta kohdasta. Lentokoneella oli saatu paikalle myös räjähteitä. Vääpeli Suokas valitsi kohteekseen ratapihan, jolla työskenteli satakunta vihollisen sotilasta. Asialle pantiin Pöllä erään toverinsa kanssa.

Sissit pääsivät huomaamatta ratapihalle ja ottivat vangiksi virkatehtäviään suorittavan vaihdemiehen. Pöllä panosti ja räjäytti radan aivan vihollisjoukon nenän edessä. Suomalaismiehet vetäytyivät vankeineen turvallisesti paikalta.

Samalla reissulla suomalaiset päättivät suistaa junan radalta. Miehet valitsivat sopivan kohdan ja panostivat radan. Pöllä räjäytti junan ja sissit viimeistelivät tuhon palopommeilla.

Arkangelin rataretken johtajalle, vääpeli Reino Suokkaalle, oli myönnetty Mannerheim-risti jo vuoden 1941 joulukuussa. Hänet ylennettiin vänrikiksi ja hän kaatui eräällä partioreissulla vuoden 1943 lokakuussa Sekeen alueella.

– Ihmisenä hän oli loistomies, Pöllä sanoo.

Suomalaislentäjistä oli kaukopartiomiehille paljon hyötyä syvällä vihollislinjojen takana.

– Meidät heitettiin toiminta-alueen lähettyville vesikoneella ja taas aikanaan noudettiin kotiin kuin herrat konsanaan, Pöllä sanoo.

– Kun muonat alkoivat loppua, niin kyynel-mies tilasi. Pian suomalaiskone surisi yläpuolella ja pudotti tarviketorpedon laskuvarjon varassa partiolle. Se oli todellista mannan pudotusta taivaasta.

Ylikersantiksi ylennetty Pöllä oli vuoden 1942 loppuun tultaessa tehnyt yli kolmekymmentä partiomatkaa ja viettänyt noin 150 vuorokautta vihollisen selustassa.

Vuoden 1943 kesällä Pöllä meni kihloihin toimistolotta Leena Kotilaisen kanssa.

Pöllä nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi 1. päivänä elokuuta vuonna 1943.

– Ylikersantti Pöllä on partiomiehenä ja partion johtajana osoittanut esimerkillistä mieskohtaista rohkeutta ja aloitekykyä, päämajan tiedusteluosaston päällikkö, eversti Kaarlo Somerto sanoo.

– Annetut tehtävät ovat aina tulleet täytetyiksi. Usein hurjissakin kahakoissa Pöllä on esimerkillään vaikuttanut koko partion tuloksen onnistumiseen.

– Lisäksi Pöllä on erinomaisena radiosähköttäjänä loistavasti hoitanut partioiden radioyhteyksiä. Näin hän on myötävaikuttanut sodanjohdolle tärkeiden tietojen nopeaan perille saattamiseen. Esimerkkinä vaikkapa kuusiviikkoinen partiomatka, jolla Pöllä toimi radistina. Hän saavutti sataprosenttisen tuloksen.

– Sitä paitsi Pöllä on kaikilla partiomatkoilla osoittautunut ehdottomasti kestävimmäksi mieheksi, joka muun muassa talvisin avaa latua tuntikaupalla kun muut jo ovat poikki.

Pöllä puhui myös venäjän kieltä. Eversti Somerton mukaan Pöllä vertaansa hakevalla kylmäverisyydellä kuulusteli partiomatkoilla tavattuja siviilejä ja sotilaita. Hän tekeytyi milloin Puna-armeijassa palvelevaksi virolaiseksi, milloin taisteluharjoituksissa olevaksi sotilaaksi. Pöllä ilmoitti, että suomalainen sotilaspuku oli englantilais-amerikkalaista avustusta.

– Hän hämäsi täydellisesti tapaamansa henkilöt, Somerto sanoo.

Virallisten nimitysperusteluiden mukaan Pöllän suoritukset ja saavutukset on luettava suomalaisen sotilaan uljaimpien ja kunniakkaimpien saavutusten joukkoon.

Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim ei päässyt sairauden vuoksi ojentamaan ristiä Pöllälle vaan tehtävän hoiti kenraali Viljo Tuompo. Pöllän mieleen jäi erityisesti kenraali Aksel Airo, hauska mies.

– Hän oli aivan leppoisan maalaisisännän näköinen, Pöllä sanoo. – Hänen esiintymisensä oli niin vaatimatonta, ettei olisi uskonut pääkuoren sisältä löytyvän sitä ajatuksen ääretöntä terävyyttä, jolla sotaa johdettiin.

Tilaisuuden jälkeen tuoreet ritarit lähtivät juhlimaan tapausta Mikkelin hotelli Kalevaan. Hauskaa oli ja valtion laskuun tietenkin. Samassa tilaisuudessa ristin sai myös hävittäjälentäjä Hasse Wind, joka myöhemmin nimitettiin toisenkin kerran ritariksi.

– Toinen mieleen jäänyt hahmo oli kapteeniluutnantti Jouko Pirhonen, Pöllä sanoo. – Tämä teräväpiirteinen meriupseeri oli kuulemma pistänyt Suomenlahdella pohjaan oikein ison botskin. Vallan venäläisen amiraalin lippulaivan.

Kyseessä oli 1 760 tonnin tykkivene Krasnoje Znamja.

Vuoden 1944 alussa Pöllä määrättiin Reserviupseerikouluun, jota tuolloin kutsuttiin Upseerikouluksi, R-kirjain oli pudotettu sodan ajaksi pois. Aluksi Pöllä joutui älyttömään simputukseen, kuten kaikki muutkin.

Eräästä pahasta tilanteesta Pöllän pelasti vanha tuttu, upseerikokelas Tuomas Gerdt, joka ei halunnut osallistua simputukseen. Pöllä oli upseerituvassa kieltäytynyt typeristä käskyistä ja muiden kokelaiden tunteet kävivät kuumana. Pöllää uhattiin jopa maitojunalla. Gerdt, joka myös oli Mannerheim-ristin ritari, puuttui tapahtumiin.

– No mitä Mikko? Gerdt sanoi rauhallisesti. – En tiennyt että sinutkin on komennettu tälle kurssille.

– Tämä on vanha kaveri, Gerdt jatkoi. – Niitä Marskin ritareita hänkin. On ehkä pitkillä kaukopartiomatkoilla päässyt sen verran metsittymään, ettei aivan äkkipäätä ymmärrä valtakunnan tämän laidan sivistystä.

Pöllä jätettiin rauhaan ja hän suoritti kurssin kiitettävin arvosanoin. Hän ehti vielä vänrikkinä tehdä muutaman partioretken itään.

Sotien jälkeen Pöllä palveli vuoden ajan Porkkalan rajavartiostossa. Hän hankki Suomen kansalaisuuden ja kävi rippikoulun voidakseen mennä naimisiin kihlattunsa kanssa. Mikko Pöllä ja Leena Kotilainen vihittiin vuonna 1945.

Vuoden 1946 tammikuussa punainen Valpo pidätti Pöllän epäiltynä asekätkennästä. Hänet kuitenkin vapautettiin kahden vuorokauden kuluttua. Pöllä huolestui, hän pelkäsi luovutusta Neuvostoliittoon. Hän pakeni saman tien laittomasti Rovaniemen ja Aavasaksan kautta Ruotsiin metsätyömieheksi.

Kesällä hän muutti Tukholmaan, jonne myös hänen vaimonsa Leena oli matkustanut.

– Vuosi vierähti siellä oikein mukavasti, Pöllä sanoo. – Sitten jatkoin matkaani kohti länttä Norjaan ja edelleen Jamaikan ja Kolumbian kautta Venezuelaan.

Mukana oli myös Leena.

Caracasissa Pöllä sai työpaikan Ruotsin suurlähetystöstä, jossa hän hoiti yleismiehen tehtäviä ja toimi muun muassa tarjoilijana. Pöllä kuitenkin kyllästyi lähetystön orjakomentoon ja päätti lähteä.

Palattuaan kerran kahden viikon maaseutumatkalta erään suomalaisystävänsä kanssa kävi ilmi, että hänen vaimonsa luona oli käynyt miesvieras. Nuoren avioparin tiet erkanivat ja Leena Pöllä muutti takaisin Suomeen.

Tämän jälkeen Pöllä työskenteli timpurina muun muassa puolalaisten emigranttien rakennusliikkeessä.

Vuonna 1948 Pöllä törmäsi pariin suomalaiseen, jotka valmistivat ja myivät pyhimyksenkuvia. Pöllä lähti mukaan hankkeeseen ja kauppa kävi, kunnes kaverit riitaantuivat.

Öljytuloillaan rikastuneessa Venezuelassa rakennustoiminta oli vilkasta ja ammattimiehiä tarvittiin. Pöllä sai heti töitä ja myöhemmin hän toimi itsenäisenä rakennusurakoitsijana.

Vuonna 1956 Mikko Pöllä ylennettiin luutnantiksi siitä huolimatta, että asui ja eleli Venezuelassa. Pöllän ansiona lienee ollut, että hän toimi vuonna 1954 Caracasissa pidetyissä ammunnan MM-kisoissa suomalaisten tulkkina. Suomalaisjoukkueen johtajana oli kenraaliluutnantti Hugo Österman.

– Tulin Caracasissa erinomaisesti toimeen, kertyi säästöjäkin, Pöllä sanoo. – Olisin voinut jäädä sinne vaikka loppuiäkseni. Mutta sitten iski aivan vastustamaton Pohjolan kaipuu. Päätin palata kotiin.

Elettiin vuoden 1964 syyskuuta, Pöllä oli juuri täyttänyt 48 vuotta.

– Pääsin heti Geologisen tutkimuslaitoksen palvelukseen. Paikan järjesti siellä silloin johtomiehenä toiminut Vladi Marmo, entisiä sissejä hänkin.

Pöllä oli töissä maaperätutkimuspuolella, sen suo-osastolla.

– Kiersimme kaikki Lapin kairat, tutkimme maaperät.

Vuonna 1977 Mikko Pöllä jäi eläkkeelle. Hän asui Ulvilantiellä Munkkivuoressa. Lapsia Mikko Pöllällä ei ollut. Ensimmäisestä vaimosta Leenasta oli tullut virallinen ero vuonna 1951. Myöhemmin Pöllä meni naimisiin Ritva Annikki o.s. Auvisen kanssa.

Mannerheim-ristin ritari Mikko Pöllä kuoli 28. päivänä huhtikuuta vuonna 1994. Hänet on haudattu Kappelin hautausmaalle Mäntyharjulle.

Kyynel-radio

Kyynel-radion suunnittelu aloitettiin päämajan radiopataljoonassa vuonna 1937, tehtävänä oli rakentaa kaukopartiotoimintaan soveltuva kevyt radiolähetin. Senaikaiset radiolaitteet olivat liian raskaat maasto-oloihin. Majuri Ragnvald Lautkarilla oli tärkeä osuus radion kehitystyössä.

Ensimmäinen prototyyppi valmistui samana vuonna.

Pieni ja kevyt Kyynel-radio oli käytössä jo vuoden 1939 syksyllä, mutta vasta jatkosodan alussa kaukopartioille voitiin antaa lähettimet ja erilliset vastaanottimet. Sodan lopulla valmistui lähetinvastaanotinversio.

Kyynel-radion yhteysväli oli 600 kilometriä, hyvillä keleillä jopa pidempikin. Laitteistoon kuuluivat paristot, sähkötysavain, kuulokkeet ja antenni. Perimätiedon mukaan laitteessa oli räjähdyspanos sen varalta, että se joutuisi vääriin käsiin.

Aluksi Kyynel-radiossa oli pelkkä lähetin, partio ei voinut tietää, oliko sanoma mennyt perille. Seuraavaksi rakennettiin Töpö-vastaanotin, joka oli viritetty Lahden pitkäaaltotaajuudelle. Sissit kuuntelivat lähetyksiä määrättyinä kellonaikoina. Muut kansalaiset ihmettelivät uutisten jälkeen tulevia salaperäisiä tiedotuksia.

Kolmannessa vaiheessa liitettiin mukaan erillinen sähkötysvastaanotin, jolloin partio saattoi heti saada salakirjoitetun vastauksen viestiinsä. Vuonna 1944 valmistettiin lähetinvastaanotinversiot, jolloin kannettavaa tuli vähemmän.

Tukiasemia oli usealla paikkakunnalla. Näin varmistettiin sissien heikkojen radiosignaalien sieppaus.

Kyynel-radio oli sodan aikaisista partioradioista kansainvälisesti katsoen ylivoimaisin. Painoa radiolla oli paristoineen noin viisi kiloa. Kooltaan se oli suunnilleen savukekartongin kokoinen, se mahtui kätevästi radistin reppuun. Muilla sotaakäyvillä mailla vastaavat laitteet olivat matkalaukun kokoisia.

Kyynel-nimen synnystä on olemassa ainakin kaksi versiota. Toisen mukaan nimi tulee siitä, että sissit hoitivat radioliikenteen korpikuusien suojassa, samalla tavalla valmistettiin korpikuusen kyyneltä. Toinen versio perustuu Kyyneleen sähkötysääneen. Avainta painettaessa Kyynel uikuttaa hyvin luonteenomaisesti, radiolla oli oma soundi.

Everstiluutnantti Reino Hallamaan radiotiedustelu kykeni seuraamaan vihollisen salakirjoitettua radioliikennettä. Vihollinenkin harrasti radiotiedustelua ja pääsi usein partioidemme jäljille. Tiedot mahdollisista vihollisen väijytyksistä kyettiin Kyyneleen avulla välittämään sisseille, näin pelastettiin monta partiota.

Kaukopartiolla oli radistin mukana aina myös varamies. Salakirjoittaminen ja avaus oli aikamoinen operaatio kiireessä ja pimeässä. Sissit välittivät laitteella vihollistiedot, he saivat myös lisätehtäviä ja ohjeita.

Suomen radiotiedustelu siirtyi Ruotsiin vuoden 1944 syyskuussa, koska pelättiin Neuvostoliiton miehitystä. Operaation peitenimi oli Stella Polaris. Ruotsiin perustettiin radiolaitetehdas, joka valmisti vielä vuonna 1945 Kyyneleitä, niistä pieni erä meni Ruotsin armeijalle. Valmistus loppui ja suurin osa radiotiedusteluporukasta palasi Suomeen.

Kyyneleitä valmistettiin Suomessa sodan aikana noin 220 kappaletta, joista 75 joutui Stella Polariksen yhteydessä Ruotsiin. Naapurimaassa lienee valmistettu noin sata kyyneltä. Kyynel-radion palveluskäyttö jatkui koko 1950-luvun.

Teksti: Robert Brantberg 2000, 2009

Sivun alkuun

Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	CV	Talvisota
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat	Sivukartta