|
Erkki Johannes Raappana
1893−1962 Ylipäällikön seurassa
Lieksanjärvellä SA-kuva |
21
suomalaisen sotakenraalin
elämäntarina Revontuli 1998 |
|
|
Katso myös Korpikenraali − Rukajärven komentajan
ja erämiehen Erkki Raappanan elämäkerta |
|
Kenraalimajuri Erkki
Raappana
Vanha
mottimestari
Suomen
armeijan 14. divisioona, Marskin Korpidivisioona, on heinäkuun puolivälissä vuonna 1941 vallannut
Repolan. Edessä on pitkä ja paikoitellen kapea Lieksanjärvi.
Vihollinen on järven itäpuolella.
Divisioonan komentaja, eversti Erkki Raappana, tiedustelee ratsain järven
itäpuolista maastoa, vihollisen selän takana.
Muutamaa päivää myöhemmin Raappana toteuttaa hurjan suunnitelman. Joukot
eivät kierrä järveä, vaan ylittävät sen Virtain kapeikon sillan kautta.
Näin alkaa yksi Rukajärven suunnan huikeimmista koukkausoperaatioista.
Keskellä kirkasta päivää.
Lieksanjärven
ylityksen teki mahdolliseksi se, että Virtain kapeikon
itärannalle oli saatu sillanpääasema, joka esti vihollisen tähystyksen
sillalle. Mutta ylitys keskellä päivää ja vieläpä monen pataljoonan voimin?
Raappana valmisteli operaation huolella. Melun vähentämiseksi silta
peitettiin turpeella. Vihollisen harhauttamiseksi komennettiin kokonainen
komppania ajoneuvoineen marssimaan edes takaisin toisella suunnalla. Jossa
syntyi sitä melua ja pölyä. Myöhemmin saatujen sotavankien mukaan harhautus
onnistui täydellisesti.
Raappana valvoi henkilökohtaisesti sillan ylitystä. Muutamat pataljoonat
olivat annetun käskyn vastaisesti ottaneet mukaansa liikaa ajoneuvoja. Raappana
etsi käsiinsä jalkaväkirykmentti 52:n komentajan, everstiluutnantti Kaarlo
Raunion. Seurasi tiukkasanainen ja kireä keskustelu.
Samassa kivistä polkua pitkin tuli ammuskärry, jota ajoi vanhempi
savolaissotilas. ”Minä niin pelekeen, että tämä kuorma räjähtää”, sotilas
toisteli hätääntyneenä.
Komentajien sanailu vaihtui hymyksi, tilanne päättyi kädenpuristukseen ja
menestyksen toivotuksiin.
Ylitys
onnistui, vihollinen ei odottanut näin röyhkeää toimintaa
keskellä päivää. Hiljaisuus jatkui vielä seuraavan päivän, saartojoukkojen
korpitaival oli pitkä. Raappanakin hermostui.
”Se on vesiperä, Raappana sanoi. ”Ei siellä mitään vihollista ole.”
Hän oli jo komentamassa saarto-osastoa takaisin maantielle, mutta
divisioonan esikunnassa oltiin eri mieltä. Pari tuntia myöhemmin alkoi
taistelu, joka johti vihollisen miltei täydelliseen tuhoamiseen.
”Olen lievästi haavoittunut, selustayhteydet poikki,” saarrettu punaeversti
T.S. Tšurilov sähkötti seuraavana aamuna esimiehilleen.
”Tilanne tulee sekavaksi”, Tšurilov jatkoi samana iltana. ”Kaikki murtuu...
Odotan määräyksiänne.”
Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim teki Raappanasta
Mannerheim-ristin ritarin vuoden 1941 elokuussa. Raappana oli järjestyksessä
kolmas ritari panssarieversti Ruben Laguksen ja kenraalimajuri Paavo Talvelan jälkeen.
Päämajassa Raappana oli rämäpään maineessa. Kenraali Wiljo Tuompo
ratkoi kenraaliylennyksiä ylipäällikön kanssa.
”Raappanan vuoro tulee myöhemmin, jollei hän kuole ennen sitä”, Tuompo
kirjoitti päiväkirjaansa joulukuun 17. päivänä.
Mannerheim teki Raappanasta kenraalin uuden vuoden aattona.
Erkki
Johannes Raappana syntyi kesäkuun 2. päivänä vuonna
1893 Oulujoella. Hänen vanhempansa olivat asianajaja Juho Raappana ja Maria
Loviisa o.s. Stenius. Juho Raappana oli Sanomalehti
Kalevan perustaja ja lehden ensimmäinen päätoimittaja.
Vilkas poikaviikari Erkki kävi Oulun Klassillista Lyseota, Kemin
Yhteiskoulua ja Oulun Reaalilyseota, jossa osallistui ylioppilaskirjoituksiin
syksyllä vuonna 1915. Raappana reputti ja hän ei osallistunut koulun
päättäjäisiin vuoden 1916 tammikuussa.
Hän päätti liittyä Saksan jääkäriliikkeeseen.
Jo
Kemiin pääsy osoittautui vaikeaksi.
Saksaan pyrkiville oli selvitetty, että jos Kemissä on odotettavissa vaikeuksia,
siitä tiedotetaan Perä-pohjolan junan veturia lähinnä olevan vaunun oveen
liimatulla kymmenen pennin postimerkillä. Sellainen löytyikin ovesta.
Raappana kiinnitti kaiken varalta samanlaisen merkin vielä vaunun käymälän
oveen. Vaunusta poistui kaikkiaan kuusitoista salaperäistä matkustajaa jo ennen
Kemiä, mutta Raappana ja hänen luokkakaverinsa Werner Wiklund (myöhemmin Viikla)
ajoivat Kemin asemalle saakka. Vastassa oli runsaasti santarmeja ja poliiseja.
Poikia ei tarkastettu, koska poliisit tunsivat Raappanan hänen kouluajoiltaan.
Raappana johdatti viiden hengen porukan venäläispartioita vältellen jäätä
pitkin Ruotsiin ja sieltä edelleen Saksan Lockstedtiin. Raappana osallistui
Kuninkaallisen Preussin jääkäripataljoona 27:n riveissä Misse-joen, Riianlahden
ja Aa-joen taisteluihin Venäjää vastaan.
Hilfsgruppenführeriksi vuoden 1916 lokakuussa ylennetty Raappana sai ratsujääkärikoulutuksen
pataljoonan ratsuosastossa, joka sai nimekseen Abteilung Jäger zu Pferde Köninglich Preussisches Jäger-Bataillon N:o
27.
Luutnantiksi ylennetty Jäger zu
Pferde Raappana saapui Vaasaan helmikuun 25. päivänä vuonna 1918. Raappana
kävi yhden yön mittaisen mutkan Oulun Suomalaisella Klubilla ja kotonaan, jonka
jälkeen hän lähti rintamalle.
Karjalan kannaksella Raappana taisteli saksalaisen eversti Eduard Ausfeldin
armeijaryhmässä vuoden 1918 huhtikuussa. Ryhmän tehtävä oli edetä Kivennavan
kautta Viipurin ja Pietarin väliselle radalle ja räjäyttää Raivolan seudulla
olevat rautatiesillat. Punaiset puolustivat panssarijunan avulla ankarasti
Raivolan asemaa, sananmukaisesti viimeiseen mieheen.
Vappuna luutnantti Raappana siirrettiin Karjalan ratsujääkärirykmentin 2.
eskadroonan päälliköksi. Huhtikuussa vuonna 1919 hänet määrättiin Keski-Suomen
rykmentin 1. konekiväärikomppanian päälliköksi ja toukokuun 6. päivänä hänet
ylennettiin kapteeniksi. Syksyllä hän siirtyi suojeluskunnan Hämeenlinnan
päällystökoulun johtajaksi.
Raappana suoritti ylioppilastutkinnon ja merkittiin Helsingin yliopiston kirjoihin.
Hän liittyi Pohjois-Pohjalaiseen osakuntaan.
Vuoden 1920 syyskuussa jääkärikapteeni Raappana nimitettiin Joensuun
suojeluskuntapiirin päälliköksi. Piirin sotilaskoulutus sai uutta vauhtia
kurssien ja taisteluharjoitusten avulla.
Raappanan kanssa Joensuuhun muutti myös tuore rouva Sylvi Toini Hilma
Margaretha o.s. Ericsson. Vuonna 1921 heille syntyi poika, Erno Juhani, ja
vuonna 1925 tyttö, Sylvia Marjatta.
Raappana
nimitettiin Joensuun rajavartioston
komentajaksi ja rajakomendantiksi vuoden 1921 elokuussa.
Tuohon aikaan Suomen itäraja oli epämääräinen, vaikka raja paperilla olikin
olemassa. Ensimmäisellä rajamatkallaan Raappana tutustui Vuottoniemellä seudun
kuuluisaan suurmetsästäjään Feodor Maksimaiseen. Raappanalla ei ollut seudun
karttaa ja niinpä Maksimainen piirsi Raappanalle Matti-savukelaatikon kanteen
kartan, jossa näkyivät rajan kulku ja tärkeimmät kiintopisteet. Raappanasta ja
Maksimaisesta tuli elinikäiset ystävykset.
Raappana ylennettiin majuriksi vuonna 1925 ja sotakorkeakoulun
komentajakurssin jälkeen hänet ylennettiin everstiluutnantiksi vuonna 1928.
Vuonna
1928 Raappana pani rajavartioston henkilöstön ratkaisemaan
karttatehtävää, jossa käsiteltiin koukkausta Ilomantsin Möhkön suunnassa. Samaa
harjoitusta kokeiltiin maastossa ennen talvisotaa ja käytännössä talvisodassa.
Sillä erolla, että talvisodassa oli vastassa rykmentin sijasta divisioona.
Raappana kulki mielellään maastossa ja oli erittäin taitava erämies.
Ensimmäisen haulikkonsa hän osti jo 11-vuotiaana. Metsässä hän kulki siinä
missä rajamiehetkin ja hän painotti oman alueen ja sen maaston tuntemusta.
Raappanalla oli tapana kuulustella rajamiehiä pyytämällä heitä kuvaamaan
jotain rajaosuutta tai partiopolkua ilman karttaa.
Neuvostoliitto
ehdotti Suomelle laajoja alueluovutuksia Leningradin
turvallisuuden nimissä lokakuun alussa vuonna 1939. Suomessa käynnistettiin
liikekannallepano ylimääräisten harjoitusten nimellä lokakuun 7.−11.
päivinä. Neuvottelut Moskovassa keskeytyivät tuloksettomina marraskuun 9.
päivänä.
Everstiksi ylennetty Raappana nimitettiin Pohjois-Karjalan ryhmän
komentajaksi ja sai vastuun Lieksa-Kuhmo rintamaosan puolustuksesta.
Miesten varustustaso oli surkea, ei ollut aseita, ei vaatteita, muista
varusteista puhumattakaan. Kokardeja tosin riitti miesten päähineisiin.
Raappana antoi harvinaisen käskyn. Hän riisui suojeluskunnan aseista ja
otti ne omien joukkojensa käyttöön. Lieksan kauppaliikkeistä Raappana
takavarikoi kaikki mahdolliset varusteet.
”Mitäpäs tuosta, jos pakko-ottojen vuoksi yksi mies istuukin linnassa”, Raappana
sanoi. ”Kunhan kaikki vaikeimmat tapaukset saadaan edes osaksi korjatuksi.”
”Lieksalaisista kaupoista saatiin kaikkein välttämättömimmät
vaatetusesineet. Taisipa siellä joku herrastella frakkipaidassakin.”
Raappana
hankki upseereilleen omalla kustannuksellaan saksalaisen
panssarikenraalin Erwin Rommelin teoksia Jalkaväki
hyökkää.
Marraskuun 30. päivänä vuonna 1939 Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen.
Raappana sai tiedon sodan syttymisestä puhelimitse Kajaanin sotilasläänin
esikunnasta. Hän veti heti kenttävartionsa taaemmaksi ja sijoitti kaksi
pataljoonansa telttoihin korpeen.
Puna-armeijan vahvennetun rykmentin ensimmäinen hyökkäys oli isku tyhjään.
Raappana lähetti toisen pataljoonansa katkomaan vihollisen
selustayhteyksiä.
”Ensimmäisessä hyökkäyksessä tuli kaikenlaista sotkua”, Raappana kertoi. ”Mutta
en mennyt keskeyttämään sitä heti, sillä arvelin, että jos niin teen, se vie
mielet mataliksi.”
Viholliskomentaja pelästyi Raappanan koukkauksesta niin, että veti
joukkonsa rajan taakse jo ennen vuoden vaihdetta.
Venäläiset hyökkäysvaunut yllättivät Raappanan, tankit olivat ennen
näkemättömiä taisteluaseita. Raappanan kehotuksesta partiopojat valmistivat
bensiinillä ja tervalla täytettyjä polttopulloja. Näitä ruvettiin myöhemmin
kutsumaan Molotovin cocktaileiksi, Josif
Stalinin lähimmän apulaisen, Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvoston
puheenjohtajan Vjatšeslav Molotovin mukaan.
Pullot osoittautuivat hyvin toimiviksi. ”Hyökkäysvaunujen torjuntaan
totuttiin vähitellen. Venäläisten ammuttua hyökkäysvaunuillaan tykkiasemiimme
kaivettiin tykit maahan. Kun panssari tuli lähelle, työnnettiin tykki miesvoimin
ylös ja laukaistiin jopa kymmenen metrin päästä.”
Tilanne
Raappanan rintamaosan pohjoispuolella oli vakavampi.
Venäläisten 54. divisioona pääsi Kuhmon kohdalla pitkälle Suomen puolelle.
”Siinä alkoi tulla hätä käteen, mutta sovimme, että antaa niiden tulla,
sitä parempi mitä pidemmälle. Kunhan selviämme täältä Lieksan seudulta, niin
kokoamme kaikki kolme pataljoonaamme ja sotkemme viholaiset sinne korpeen.”
Lieksan kohdalla kaikki venäläisten hyökkäykset lyötiin takaisin rajan
taakse. Kun tilanne rauhoittui, Raappana joutui lähettämään joukkojaan
Suomussalmelle ja Kuhmoon.
”Siellä kävi meillä mieshukka, sillä vieras komentaja käyttää aina joukkoja
oman mielensä mukaan.”
Vieraalla komentajalla Raappana tarkoittaa eversti Hjalmar Siilasvuota, Raatteen tien
sankaria.
Raappana oli tunnettu siitä, että hän säästi miehiään, hän pyrki tuloksiin
mahdollisimman pienin tappioin.
Rauha solmittiin maaliskuun 12. päivänä vuonna 1940.
”Talvisota oli meille kova koulu”, Raappana sanoi. ”Mutta vielä kovempi se
oli venäläisille.”
”Kyllä ne olivat avuttomia. Jos meillä olisi ollut vähänkään parempi
aseistus, niin toisin olisivat asiat. Mutta hyvä näinkin. Saamme olla
tyytyväisiä tulokseen.”
Välirauhan
aikana Raappana toimi Hjalmar Siilasvuon entisen 9.
divisioonan ja myöhemmin Maaselän sotilasläänin komentajana.
Talvisodan jälkeen perustettiin Kuhmon ja Lieksan alueelle 10. prikaati,
jota käytettiin runkona vuoden 1941 kesäkuussa muodostettuun 14. divisioonaan.
Tämän Korpidivisioonan komentajaksi
määrättiin eversti Erkki Raappana.
Korpidivisioona oli suoraan ylipäällikön alainen. Järjestely oli erikoinen,
sillä yleensä divisioona kuului armeijakuntaan, joka kuului armeijaan, joka oli
ylipäällikön alainen. Mutta Raappana oli tapaus erikseen.
Heinäkuun 3. päivänä vuonna 1941 Raappana sai käskyn hyökätä. Repola
vallattiin viiden päivän kuluttua. Seuraava tavoite oli Omelia, jonka
Korpidivisioona valtasi 23. heinäkuuta päättyneissä mottitaisteluissa. Pääosa
vastassa olevasta divisioonasta tuhottiin.
Korpidivisioona eteni taistellen Ontrosenvaaran kautta Rukajärvelle ja
Ontajoelle, jonne divisioona pääsi syyskuun 13. päivänä. Raappana oli vain
seitsemänkymmenen kilometrin päässä Muurmannin radasta, kun eteneminen
pysäytettiin ylipäällikön käskystä.
Näissä taisteluissa Raappana tuli tunnetuksi miehenä, joka henkilökohtaisesti
puuttui taistelujen kulkuun, silloin kun ne olivat joutuneet kuolleeseen
pisteeseen.
Mikkelin
päämajan erityisenä virkistyksenä
oli tehdä tarkastusmatkoja joukko-osastoihin. Päämajassa puhuttiin usein
Raappanasta, koska vierailu korpidivisioonassa piti sisällään myös eränkäyntiä,
metsästystä ja kalastusta.
Korpidivisioonassa vierailikin säännöllisesti korkeita vieraita aina
saksalaisia myöten. Vieraiden joukossa nähtiin marsalkan lisäksi kenraalit Wiljo Tuompo,
Aksel Airo, Ruben Lagus ja Saksan Wehrmachtin
edustaja päämajassa, jalkaväenkenraali Waldemar Erfurth.
Ylipäällikkö oli tunnetusti taitava jutunkertoja, niin oli myös Raappana.
Miehet viihtyivät erittäin hyvin keskenään. Jopa niin hyvin, että asemasodan
aikana Raappana kutsuttiin silloin tällöin päämajaan Mikkeliin piristämään
ikävystynyttä ylipäällikköä.
Mannerheimin 75-vuotispäivänä korpidivisioona lahjoitti ylipäällikölleen Repolan
Lieksanjärven rannalle rakennetun metsästysmajan. Mannerheim oli erittäin
otettu lahjasta, etenkin kun se oli hänen miestensä itse tekemä.
Marski oli majalla useita päiviä Raappanan vieraana vuoden 1942 kesällä.
”Mannerheim avasi kauluksensa ja kertoi Erkille elämänsä monista vaiheista
arkaluonteisia asioita”, kenraalin sisar Helka Raappana kertoi. ”Marski sanoi,
ettei voi puhua näistä asioista kenellekään, ei edes sisarelleen.”
Vuonna 1944 maja purettiin ja pystytettiin Lopen Panelianjärvelle.
Suomi
saavutti jatkosodan viimeiset merkittävät voittonsa Ilomantsissa
heinä-elokuun vaihteessa vuonna 1944. Puna-armeijan hyökkäykset Karjalankannaksella
ja Aunuksessa olivat tuolloin jo rauhoittuneet.
Mutta Ilomantsin suunnassa vihollisen 176. ja 289. divisioonat olivat
edenneet huolestuttavan pitkälle. Hyökkäys uhkasi Raappanan divisioonan ja Aunuksen
ryhmän selustaa. Jos puna-armeija saavuttaisi Joensuun rautatien, koko Suomi
olisi vaarassa.
Kenraalimajuri Raappana sai käskyn siirtyä Ilomantsiin ja perustaa Ryhmä
Raappanan vihollisen lyömiseksi. Raappanalle alistettiin viivytystaistelua käyvät
21. jalkaväkiprikaati ja rajajääkäripataljoona 3 sekä täydennyksenä ratsuväkiprikaati
ja tykistömuodostelmat. Lisäksi Raappana päätti käyttää osia omasta
korpidivisioonastaan, karskina sotilaana tunnetun everstiluutnantti Väinö
Partisen johdolla.
Raappana tunsi alueen kuin omat taskunsa ja päätti tehdä vanhanaikaisen.
Hän antoi tarkoituksellisesti vihollisen 289. divisioonan edetä Kuolismaalta
Ilomantsiin johtavaa tietä pitkin kapealle Konnukkajärven kannakselle, johon se
pysäytettiin. Samanaikaisesti divisioonan selustayhteydet katkaistiin
Luovejoella.
Perässä tuleva 176. divisioona saarrettiin siten, että Partisen osasto P
katkaisi venäläisten pakotien hyökkäämällä pohjoisesta.
Vihollinen lähetti motitettujen divisiooniensa avuksi merijalkaväkeä, mutta
turhaan. 9. päivään elokuuta mennessä ryhmä Raappana oli tuhonnut 289.
divisioonan miltei kokonaan. 176. divisioonan osa onnistui murtautumaan itään.
Merijalkaväen pataljoonat kärsivät huomattavia tappioita.
Vanha mottimestari oli antanut viimeisen opetuksensa. Toisen armeijakunnan sivusta oli
turvattu jatkosodan viimeisessä tuhoamistaistelussa, erämaaolosuhteissa. Taistelulla
oli suuri merkitys myös psykologisesti, olihan juuri jouduttu luovuttamaan
Aunus ja Karjalan kannas puna-armeijan painostuksen edessä.
Sotien
jälkeen Raappana nimitettiin rajavartiolaitoksen päälliköksi. Helmikuun
20. päivänä vuonna 1947 Valpo pidätti hänet ns. asekätkentäjutun yhteydessä.
Raappana joutui istumaan kahdeksan kuukautta, ennen kuin hänet vapautettiin
syyttömänä sotaylioikeudessa.
Raappana komennettiin sisäasiainministeriön ja puolustusvoimain komentajan
käyttöön vuonna 1948. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin Peräpohjolan
sotilasläänin komentajaksi ja vapautettiin samana päivänä "yleisen edun
vuoksi". Saman kohtalon koki myös kenraaliluutnantti Aksel Airo.
Raappana vetäytyi perheineen Lohiniemeen, Liperin kunnan Vaivion kylään
Viinijärven rannalle, metsästyksen ja kalastuksen pariin.
Raappana kuoli syyskuun 14. päivänä vuonna 1962 ja hänet on haudattu
Joensuun hautausmaalle, jonne seuraavana vuonna pystytettiin arkkitehti Ensio
Lappalaisen suunnittelema muistomerkki. Lieksan Vapaudenpuistossa paljastettiin
vuonna 1966 arkkitehti Erkki Karvisen ja kuvanveistäjä Heikki Häiväojan pronssiin
valettu reliefi Raappanan johtamien taistelujen muistoksi.
Raappana “löysi”
ahkion uudestaan
Raappana
kohtasi Joensuun rajavartiostossa
heti alkuvaiheessa vaikean ongelman. Miesten muonan ja varusteiden kuljetus
rajalle oli hankalaa. Raappana ryhtyi tutkimaan, miten erämaakansa oli aikaisempina
aikoina selvinnyt riista- ja varustekuljetuksistaan. Hän "löysi"
uudestaan ahkion, jota kokeili kuljetuksiin vuoden 1923 talvella.
”Varsin keveästi liukui kepeä ahkio pehmeälläkin kinoksella, vaikka painoa
ahkiossa olikin jopa aina 100 kg saakka”, Raappana kirjoitti
ahkiotutkielmassaan rajavartiostojen tarkastajalle.
Raappana otti ahkion käyttöön muonan kuljetuksissa. Hän kokeili ahkiota
myös raskaan Maxim-konekiväärin ja
haavoittuneiden kuljetukseen.
Tutkimuksiaan Raappana teki yhteistyössä hyvän ystävänsä, kansantieteilijä
ja tutkimusmatkailija Sakari Pälsin kanssa.
Ensimmäinen Suomen armeijan ahkio ja ensimmäinen telttakamiina tehtiin
Joensuun rajavartiostossa.
Raappana oli myös talvisotatoimikunnan puheenjohtaja. Toimikunta kehitti
purilaita ja ahkioita sekä telttoja, kamiinoita, vaatetusta ja jalkineita
armeijan käyttöön. Työn tuloksena syntyi vuonna 1928 armeijan Talvisotakäsikirja. Raappana oli
talvisodan syttyessä erämaataisteluihin parhaiten perehtynyt suomalaisupseeri.
Teksti: Robert Brantberg 1997, 2009