Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Sanottua

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Talvisota

Sivukartta

 

Pietari Autti
toinen vas

Robert Brantberg

Sotakenraalit

21 suomalaisen sotakenraalin elämäntarina.

288 sivua ja kuvaliite

Revontuli 1998

Pokkari 2008

Robert Brantberg:
Sotakenraalit

Robert Brantberg

Ehrnrooth

Mannerheim-ristin ritari

Adolf Ehrnroothin elämäkerta

288 sivua ja kuvaliite

Revontuli 2002

Pokkari 2009

Robert Brantberg:
Kylmä-Kalle

Eversti Antero Svenssonille (1892−1946) esitellään venäläistä polttopulloa

juuri vallatun Sortavalan seurahuonella elokuussa 1941

SA-kuva

Kenraalimajuri Antero Svensson

Rämäkkä tahtokenraali

 

Eletään vuoden 1941 elokuuta, aikaa ennen Sortavalan valtausta.

– Perkele, katsokaa meidän äijää!

Järven selkää pitkin kiitää upouusi syöksyvene, jota vastarannalla olevat venäläiset tulittavat. Kuljettaja tekee komeita kaarroksia. Moottori ulvoo, vesi pärskyy.

Veneessä kyyristelee 7. divisioonan komentaja, jääkärieversti Antero Svensson, joka henkensä kaupalla kokeilee uuden, hänen mielestään hieman arveluttavan, veneen ominaisuuksia.

Veneessä olijat eivät saa naarmuakaan.

Rannalla olevat savolaisen 7. divisioonan, Kalpa-divisioonan, miehet seuraavat ihmeissään piällysmiehensä edesottamuksia.

Tempaus on psykologinen menestys, eversti on voittanut miestensä sympatiat. Vesistön ylitys onnistuu, Sortavala vallataan 15. päivänä elokuuta ja Svensson nimitetään seuraavana päivänä järjestyksessä viidenneksi Mannerheim-ristin ritariksi.

 "... taitavasti johdetuista sotatoimista, jotka ovat johtaneet Laatokan Karjalan pääkaupungin, Sortavalan, vapauttamiseen", perusteluissa todetaan.

Panssarieversti Ruben Lagus, jääkärikenraalimajuri Paavo Talvela, korpieversti Erkki Raappana, sotamies ja neljän panssarivaunun tuhoaja Vilho Rättö... Voittoisa Suomen armeija ja sotamenestyksestä huumaantuneet kansalaiset ovat saaneet viidennen sankarinsa.

Eskadroonan päällikkö

Antero Johannes Svensson syntyi 30. päivänä marraskuuta vuonna 1892 Raisiossa. Hänen vanhempansa olivat tilanomistaja Johan Alfred Svensson ja Alma Sofia o.s. Granström.

Antero Svensson kirjoitti ylioppilaaksi Turun suomalaisesta klassillisesta lyseosta vuonna 1912 ja lähti opiskelemaan Helsingin yliopiston filosofiseen tiedekuntaan. Tulisieluinen Svensson innostui jääkäriliikkeestä. Vuoden 1915 syksyllä Svensson nähtiinkin Turussa värväämässä ylioppilaita Saksaan jääkäreiksi.

Marraskuussa Svensson lähti itsekin monen muun nuoren miehen tavoin Lockstedtiin ja liittyi Jääkäripataljoona 27:ään. Aluksi hän joutui 3. komppaniaan ja myöhemmin ratsuosastoon, hän oli Jäger zu Pferde.

Svensson ylennettiin Hilfsgruppenführeriksi vuoden 1916 lokakuussa ja Gruppenführeriksi, ryhmänjohtajaksi, vuotta myöhemmin. Hän osallistui Misse-joen, Riianlahden ja Aa-joen taisteluihin.

Suomi julistautui itsenäiseksi 6. päivänä joulukuuta vuonna 1917. Svensson ylennettiin luutnantiksi 11. päivänä helmikuuta ja hän palasi Vaasaan jääkäreiden pääjoukon mukana 25. helmikuuta. Suomen vapaussota oli muuttunut veriseksi sisällissodaksi.

Vuonna 1918 Svensson toimi joukkueenjohtajana ja eskadroonan, ratsuväen komppaniaa vastaavan perusyksikön, päällikkönä Uudenmaan rakuunarykmentissä. Rykmentti osallistui kansalaissodassa Länkipohjan, Tervaniemen, Laitikkalan, Pälkäneen ja Vesilahden koviin taisteluihin.

Hurjapäinen tiedustelija

Svensson kunnostautui tekemällä uhkarohkeita partiomatkoja punaisten selustaan Hauhon suunnassa.

– Vain kylmäveriset päätökset ja neuvokkuus pelastivat hurjapäiset tiedustelijat takaisin omalle puolelleen, eversti Jorma Joppe Karhunen kirjoittaa.

Eskadroonan kärjessä Svensson eteni myöhemmin Viialan, Kylmäkosken ja Tammelan kautta Hämeenlinnaan.

Kansalaissodan jälkeen hän toimi vuoden 1918 syksyllä konekiväärieskadroonan päällikkönä ja seuraavana vuonna hänet ylennettiin ratsumestariksi.

Vuonna 1922 Svensson määrättiin ratsuväkiprikaatin yleisesikuntaupseeriksi. Seuraavana vuonna hänet ylennettiin majuriksi ja siirrettiin esikuntapäälliköksi. Svensson kävi sotakorkeakoulun vuosina 1924 - 1926, jonka jälkeen hänet siirrettiin yleisesikuntaan toimistopäälliköksi.

Vuonna 1927 Svensson ylennettiin everstiluutnantiksi. Hän avioitui samana vuonna Elna Mirjam Paasikallion kanssa. Pariskunnalle syntyi tyttäret Inga Mirjam Katarina vuonna 1928 ja Leena Hannele Kristina vuonna 1943.

Svensson toimi sotakorkeakoulun opettajana vuosina 1927 - 1930. Hän opetti sotahistoriaa ja strategiaa sekä taktiikkaa ja miekkailua. Vuosina 1930 - 1933 hän oli sotilasasiamiehenä Puolassa, Tšekkoslovakiassa ja Romaniassa.

Vuonna 1933 silloin 40-vuotias Svensson ylennettiin everstiksi ja komennettiin yleisesikunnan tilastollisen ja ulkomaanosaston päälliköksi. Karjalan kaartin rykmentin komentajaksi hänet määrättiin vuonna 1937.

Meidän on jälleen kestettävä

Talvisota syttyi aamulla 30. päivänä marraskuuta vuonna 1939. Puna-armeija hyökkäsi Suomeen parinkymmenen divisioonan voimin, kaikkien teiden suunnissa. 21 paikkakuntaa pommitettiin.

Svensson määrättiin Kannaksen suojajoukkojen 2. prikaatin komentajaksi.

Tammikuussa vuonna 1940 puna-armeijan painostus lisääntyi entisestään. Punatykistö oli murjonut suomalaisasemat tuusan nuuskaksi. Vihollisella oli käytössään ennen näkemätön määrä panssarivaunuja.

Aamu sarastaa, edessä on uusi, pitkä päivä.

Eversti ja prikaatinkomentaja Svensson seisoo etulinjassa miestensä parissa ja tähyilee vihollisen suuntaan. Hän kuulee, miten punapanssareita käynnistetään. Hyökkäys on tulossa.

– Meidän on jälleen kestettävä, Svensson sanoo vieressään seisovalle nuorelle kadettiupseerille, komppanian päällikölle. Eversti sanoo sen isällisesti, kuin omalle pojalleen.

Illalla pahoin runneltu taisteluasema oli kuin ihmeen kautta suomalaisten hallussa. Svensson tiesi, miten miehiä on henkisesti tuettava.

Helmi- ja maaliskuussa vuonna 1940 Kollaalla oli tukalat paikat. Kollaanjoella tarvittiin lujatahtoista komentajaa. Päämaja siirsi paikalle 12. divisioonan komentajaksi eversti Svenssonin.

Puna-armeija hyökkäsi pahimmillaan neljän divisioonan voimin, tykistön tukemana. Kaksi divisioonaa kävi rintamahyökkäykseen, kaksi muuta koukkasi sivustojen kautta. Kollaa kesti, vaikka täpärästi. Vielä muutama päivä ja olisi ollut pakko vetäytyä. Suunnitelmat olivat jo valmiina.

Sotatoimet loppuivat 13. päivänä maaliskuuta.

Talvisodan jälkeen Svensson toimi Savo-Karjalan sotilasläänin komentajana.

Rajan yli ukonilmassa

Suomessa määrättiin osittainen liikekannallepano 10. päivänä kesäkuuta vuonna 1941 ja Saksan Norjan armeijan esikunta siirtyi Rovaniemelle. 22. päivänä kesäkuuta käynnistyi operaatio Barbarossa, Saksan hyökkäys itään. Kolme päivää myöhemmin Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat eri puolilla Suomea olevia kohteita. Suomi katsoi jälleen olevansa sodassa.

Sadan tuhannen taistelijan Karjalan armeija aloitti 10. päivänä heinäkuuta kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin johdolla ja ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin käskystä kuuden divisioonan voimin Laatokan Karjalan valtaamisen.

Svensson sai savolaisen 7. divisioonan, Kalpa-divisioonan, komentajuuden. Divisioona kuului kenraalimajuri Woldemar Hägglundin seitsemänteen armeijakuntaan, jonka tuli vallata Laatokan rannikkokaistale ja siten katkaista puna-armeijan Karjalan kannaksen ja Aunuksen kannaksen joukkojen yhteydet toisiinsa.

Hägglundin armeijakuntaa vastassa oli kenraali Filipp D. Gorolenkon 7. armeija ja Kalpa-divisioonaa vastassa talvisodassa mottitaisteluissa kunnostautuneen eversti A.L. Bondarevin 168. divisioona.

 

Kalpa-divisioona ylitti Moskovan rauhan rajan Jänisjärven länsipuolella 10. päivänä heinäkuuta rajun ukonilman vallitessa. Taistelut alkoivat.

Kalvan esikunta antoi määräykset omien joukkojen tunnuksista. Ne olivat Suomen sotalipun näyttö ja kypärän nosto kepin päähän. Taisteluhuuto oli karun yksinkertainen:

"Karjala!"

Piällysmiehensä johdolla Kalpa-divisioona valtasi ankarien taistelujen jälkeen Sortavalan 15. päivänä elokuuta. Divisioonaan kuuluvan jalkaväkirykmentti 30:n toinen pataljoona ilmoitti kello 15.10 kohottaneensa siniristilipun kaupungintalon katolle. Kaupunki oli puhdistettu puna-armeijan sotilaista vielä samana iltana.

Mannerheim-risti numero 5 lankesi Svenssonille seuraavana päivänä.

“Taitavasti johdetuista sotatoimista, mitkä ovat johtaneet Laatokan Karjalan pääkaupungin, Sortavalan vapauttamiseen, annan Teille, eversti Svensson, Vapaudenristin II luokan Mannerheim-ristin.

Tunnustukseksi urhoollisten joukkojemme loistavista saavutuksista myönnän Teille oikeuden minun nimissäni jakaa ansioituneimmille sotilaille Vapaudenristejä neljä kappaletta komppaniaa tai vastaavaa kohti.

Mannerheim.”

 

Mutta myös puna-armeija oli taistellut hyvin. Jo elokuun 8. päivänä 168. divisioonan komentajalle Bondareville ja sadalle kunnostautuneelle punasotilaalle myönnettiin Neuvostoliiton urhoollisuusristit ja -mitalit.

Vanhan Suomen ja Venäjän välisen rajan 7. divisioonan jalkaväkirykmentti 30 ylitti 30. päivänä elokuuta. Hetki kirvoitti rykmentin komentajan, everstiluutnantti Erkki Ruotsalon runolliseksi.

– Aseveljet. Ryssän valta on myös Vienan Karjalassa ja Aunuksessa jo murtumassa. Lyökäämme viimeinen luja ja nopea isku pysyvän rauhan sekä kansamme ja koko Suomen heimon onnellisen tulevaisuuden puolesta vanhalla karjalaisella maaperällä.

Kello 4.30 aamulla lokakuun 1. päivänä kukistui Itä-Karjalan pääkaupunki Petroskoi. Lopullisen silauksen tekivät 7. divisioona ja eversti Ruben Laguksen panssarijoukot. Kaupungin nimeksi tuli Äänislinna.

Pikaoikeus istui

Lokakuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä piti ylittää Syväri, kuudennen armeijakunnan komentajan, kenraalimajuri Paavo Talvelan käskystä. Miehet kieltäytyivät, ilmeisesti, koska heille oli luvattu lepoa Syvärin saavuttamisen jälkeen. Siinä ei auttanut rykmentin komentajien tulisieluiset puheet.

Asia saatiin kuitenkin selvitettyä. Väsymyksen ja yöllisen vesistöylityksen lisäksi miesten mielialoihin vaikutti se, että oltiin vieraan valtakunnan alueella, sota ei enää ollut oikeutettua. Syväri ylitettiin lopulta 6. päivänä lokakuuta kello 14.10, voimakkaan tykistökeskityksen ryydittämänä.

Asemasota alkoi, 7. divisioonan kontolle jäi Syvärin itäisin osa. Vuoden lopulla Suomi oli sotilaallisen valtansa huipulla. Svensson ylennettiin kenraalimajuriksi joulukuun 18 päivänä.

 

Seuraava päivä oli synkkä luku 7. divisioonan historiassa. Vihollinen onnistui hyökkäyksellään katkaisemaan erään huoltotien. Illalla Svensson ilmoitti kenraali Paavo Talvelalle armeijakuntaan, että joukot ovat väsyneitä ja 30−50 miestä oli karannut. Joukossa oli sellaisia, jotka aikaisemmin olivat saaneet anteeksi vastaavat syntinsä.

Svensson sanoi Talvelalle, että hänen mittansa on täysi.

– Menen huomenna itse paikalle, panen pystyyn pikaoikeuden ja ammutan jokaisen kieltäytyjän.

– Hyväksyn kantasi ja otan täyden vastuun, Talvela vastasi. - Hoidetaan asia taitavasti. Niin, että kuolemantuomio kohdistuu niin harvoihin kuin mahdollista.

Talvela kommentoi jupakkaa päiväkirjassaan.

– Ellei tällaisiin toimenpiteisiin ryhdytä, voivat kieltäytyjäraukat, nuo kurjat pelkurit, pahentaa ja saattaa uhanalaiseksi taistelujoukkojen mielialat.

Pikaoikeus tuomitsi seuraavana päivänä kaksi kieltäytyjää kuolemaan. Tuomio pantiin heti täytäntöön. Teloituksesta on kuvaus Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa.

Kaatakaa puhelinpylväät!

Vuonna 1943 Svensson sai komentoonsa viidennen armeijakunnan Aunuksessa, Syvärin yläjuoksulla. Puna-armeijan suurhyökkäyksen aikana vuoden 1944 kesällä armeijakunnan onnistui vetäytymään taaempiin asemiin sujuvasti, jopa niin, että venäläinen tykistö tuntitolkulla jauhoi tyhjiä asemia.

Mutta Karjalan kannaksella elettiin kriittisiä aikoja. Viipuri menetettiin kesäkuun 20. päivänä, kun kaupunkia puolustamaan määrätty, ilman taistelukokemusta oleva eversti Armas Kempin prikaati joutui pakokauhun valtaan. 22. päivänä kesäkuuta Mannerheim siirsi kenraalimajuri Svenssonin esikuntineen Syväriltä Viipurinlahdelle, jossa hän sai komentoonsa - samalla V armeijakunnan nimellä - rannikkoa puolustavat joukot.

Mutta vielä takaisin Aunukseen. Kesäkuun 18. päivänä Svensson ilmoittautui esimiehelleen, Aunuksen ryhmän komentajalle, kenraaliluutnantti Paavo Talvelalle. Oli lähdön hetki.

– Kaikki on mennyt hyvin, Svensson kuvaili vetäytymistä.

– Kaatakaa vielä puhelinpylväät tielle, Talvela kehotti. – Siitä muodostuu mahtava este.

Talvela, Svensson ja kuudennen armeijakunnan komentaja, kenraalimajuri Aarne Blick vetäytyivät Talvelan kämpille lähtöpaukkuja nauttimaan.

– Kiitin Svenssonia arvokkaasta panoksesta Itä-Karjalan taisteluissa, Talvela kirjoittaa. – Niin erkanivat taas kahden vanhan jääkärikaveruksen tiet.

Se on tyypillistä Talvelaa. Miehet olivat usein ottaneet kiivaasti yhteen taistelujen aikana, Talvela ei sietänyt alaisiltaan minkäänlaisia vastaväitteitä.

– Kun sinä opit tekemään, mitä käsketään, voi sinustakin vielä tulla soturi, Talvela sanoi Svenssonille, tulevalle Mannerheim-ristin ritarille, hyökkäysvaiheen aikana syyskuussa vuonna 1940. Talvelan piti pari kertaa toistaa kehotus, Svensson ei ollut uskoa korviaan.

Talvela moitti jatkuvasti itse omien esimiestensä suunnitelmia. Mutta mennet olivat menneitä, kun eron hetki koitti.

Viipurinlahden uhka

Viipurinlahden kiivaimmat taistelut käytiin heinäkuun alkupuoliskolla, Tali-Ihantalan suurtaistelujen jälkeen. Kun suora hyökkäys ei auttanut, puna-armeija yritti täyttää ylipäällikkö Josif Stalinin käskyn suomalaisten läksyttämisestä hyökkäämällä sivustalta.

Venäläiset valtasivat aluksi lahden saaret, jonka jälkeen vihollinen yritti tunkeutua mantereelle. Hyökkäykset kuitenkin torjuttiin maa- ja merivoimien, rannikkopatterien sekä ilmavoimien yhteisten ponnistusten avulla.

Viimeisen kerran venäläiset yrittivät läpimurtoa heinäkuun 9. päivänä Tervajoen suunnalla, ilman tulosta. Puna-armeijan kymmenen päivän hyökkäysten tuloksena oli vain muutama vallattu saari. Tilanne rauhoittui ja Kannaksen joukkojen läntinen sivustauhka oli torjuttu.

Sotatoimet puna-armeijan kanssa loppuivat 4.−5. päivinä syyskuuta vuonna 1944.

 

Kenraali Svensson säilytti huumorintajunsa tasavallan synkistä näkymistä huolimatta. On torstai, syyskuun 7. päivä. Ihantalanjärvellä Viipurin pohjoispuolella, Suomen ja Venäjän rajalla on hiljaista.

Harmaisiin ja tummiin pukeutunut miesjoukko kävelee läpi sodan runteleman maaston kohti venäläisiä. Rauhantekijöitä vastaan tulee kaksi punasotilasta, toisella on rinnassaan kiliseviä mitaleja ja oikeassa hihassaan valkea nauha.

– Valkokaartilaisia, kenraali Svensson hihkaisee kuuluvasti.

Väsyneet, parroittuneet ja likaiset suomalaissotilaat jaksavat jälleen hymyillä.

– Äijä, perkele!

Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19. päivänä syyskuuta.

Sotien jälkeen Svensson toimi kevyen prikaatin komentajana vuosina 1944−1946.

Kenraalimajuri Antero Svensson kuoli 26. päivänä huhtikuuta vuonna 1946. Hänet on haudattu Hämeenlinnaan Ahveniston hautausmaalle.

Kansalaissota - vapaussota

Kenraalimajuri Antero Svensson kunnostautui vuoden 1918 sodassa tekemällä uhkarohkeita partiomatkoja punaisten selustassa.

Tuo sota tuntuu vieläkin herättävän ihmisissä intohimoja. Sota käytiin tammikuun 28. päivän ja toukokuun 15. päivän välisenä aikana. Sodasta on käytetty eri nimityksiä.

Sotaa on sanottu vapaussodaksi, koska Suomi sodan seurauksena saavutti täyden valtiollisen itsenäisyyden Tarton rauhassa 14. päivänä lokakuuta vuonna 1920. Sotaa on myös sanottu kansalaissodaksi, sisällissodaksi ja luokkasodaksi, johtuen sodan syntyyn vaikuttaneista tekijöistä ja sodan luonteesta. Sotaa on myös sanottu kapinaksi.

Kirjassa Sotakenraalit on vuoden 1918 sodan lisäksi käytetty sekä sanaa vapaussota että kansalaissota. Tätä sanaparia ovat käyttäneet myös talvi- ja jatkosodassa kunnostautuneet upseerit. Vapaussota muuttui kansalaissodaksi tammikuun 28. päivänä. Nykykäytännön mukaan kirjoitetaan sisällissota.

Vasatakkain tuossa sodassa olivat valkoiset ja punaiset joukot. Valkoisten puolella taistelivat Suomen eduskunnan ja senaatin joukot sekä näiden tueksi myöhemmin saapuneet saksalaiset joukot. Toisella puolella olivat väliaikaisen vallankumoushallituksen johtamat punaiset joukot sekä bolševikkivallankumousta tukeneet, Suomessa olleet venäläiset sotavoimat.

Sodan alkaessa kenraali Gustaf Mannerheimin käytössä oli noin 40 000 suojeluskuntalaista. Punakaartien komentajan, eversti Mihail Svetšnikovin miesvahvuus oli noin 30 000 taistelijaa.

Enimmillään valkoisten kirjoissa oli noin 70 000 ja punaisten noin 100 000 miestä.

Sodassa kaatui noin 3 500 valkoista ja 5 500 punaista taistelijaa. Terrorin uhrina sai surmansa 1 650 valkoista ja 8 360 punaista. Vankileireihin joutui noin 80 000 punaista, joista ravinnon puutteeseen ja kulkutautien vuoksi kuoli vuoden 1918 aikana noin 12 000 vankia. Vuosituhannen vaihteen jälkeen julkaistujen uusien tutkimusten mukaan luvut ovat edellä esitetyistä vielä nousseet.

 

Teksti: Robert Brantberg 1996, 2010

 

Talvisota

Sivun alkuun

 

Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Sanottua

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Talvisota

Sivukartta