|
|
21 suomalaisen sotakenraalin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
|
Mannerheim-ristin ritari Adolf Ehrnroothin
elämäkerta 288 sivua ja kuvaliite |
|
Eversti Antero
Svenssonille (1892−1946) esitellään venäläistä polttopulloa
juuri vallatun Sortavalan
seurahuonella elokuussa 1941
SA-kuva
Kenraalimajuri Antero
Svensson
Rämäkkä tahtokenraali
Eletään vuoden 1941 elokuuta, aikaa ennen Sortavalan valtausta.
– Perkele, katsokaa meidän äijää!
Järven selkää pitkin kiitää upouusi
syöksyvene, jota vastarannalla olevat venäläiset tulittavat. Kuljettaja tekee
komeita kaarroksia. Moottori ulvoo, vesi pärskyy.
Veneessä kyyristelee 7. divisioonan
komentaja, jääkärieversti Antero Svensson, joka henkensä kaupalla kokeilee
uuden, hänen mielestään hieman arveluttavan, veneen ominaisuuksia.
Veneessä olijat eivät saa naarmuakaan.
Rannalla olevat savolaisen 7. divisioonan, Kalpa-divisioonan, miehet seuraavat
ihmeissään piällysmiehensä
edesottamuksia.
Tempaus on psykologinen menestys, eversti
on voittanut miestensä sympatiat. Vesistön ylitys onnistuu, Sortavala vallataan
15. päivänä elokuuta ja Svensson nimitetään seuraavana päivänä järjestyksessä
viidenneksi Mannerheim-ristin ritariksi.
"... taitavasti johdetuista sotatoimista,
jotka ovat johtaneet Laatokan Karjalan pääkaupungin, Sortavalan,
vapauttamiseen", perusteluissa todetaan.
Panssarieversti Ruben Lagus,
jääkärikenraalimajuri Paavo Talvela,
korpieversti Erkki Raappana,
sotamies ja neljän panssarivaunun tuhoaja Vilho Rättö...
Voittoisa Suomen armeija ja sotamenestyksestä huumaantuneet kansalaiset ovat saaneet
viidennen sankarinsa.
Eskadroonan päällikkö
Antero Johannes Svensson syntyi 30. päivänä marraskuuta vuonna 1892 Raisiossa.
Hänen vanhempansa olivat tilanomistaja Johan Alfred Svensson ja Alma Sofia o.s.
Granström.
Antero Svensson kirjoitti ylioppilaaksi
Turun suomalaisesta klassillisesta lyseosta vuonna 1912 ja lähti opiskelemaan
Helsingin yliopiston filosofiseen tiedekuntaan. Tulisieluinen Svensson innostui
jääkäriliikkeestä. Vuoden 1915 syksyllä Svensson nähtiinkin Turussa värväämässä
ylioppilaita Saksaan jääkäreiksi.
Marraskuussa Svensson lähti itsekin monen
muun nuoren miehen tavoin Lockstedtiin ja liittyi Jääkäripataljoona 27:ään.
Aluksi hän joutui 3. komppaniaan ja myöhemmin ratsuosastoon, hän oli Jäger zu Pferde.
Svensson ylennettiin Hilfsgruppenführeriksi vuoden 1916 lokakuussa ja Gruppenführeriksi, ryhmänjohtajaksi,
vuotta myöhemmin. Hän osallistui Misse-joen, Riianlahden ja Aa-joen
taisteluihin.
Suomi julistautui itsenäiseksi 6. päivänä
joulukuuta vuonna 1917. Svensson ylennettiin luutnantiksi 11. päivänä
helmikuuta ja hän palasi Vaasaan jääkäreiden pääjoukon mukana 25. helmikuuta.
Suomen vapaussota oli muuttunut veriseksi sisällissodaksi.
Vuonna 1918 Svensson toimi joukkueenjohtajana ja
eskadroonan, ratsuväen komppaniaa vastaavan perusyksikön, päällikkönä Uudenmaan
rakuunarykmentissä. Rykmentti osallistui kansalaissodassa Länkipohjan,
Tervaniemen, Laitikkalan, Pälkäneen ja Vesilahden koviin taisteluihin.
Hurjapäinen tiedustelija
Svensson kunnostautui tekemällä uhkarohkeita partiomatkoja punaisten
selustaan Hauhon suunnassa.
– Vain kylmäveriset päätökset ja neuvokkuus
pelastivat hurjapäiset tiedustelijat takaisin omalle puolelleen, eversti Jorma Joppe Karhunen kirjoittaa.
Eskadroonan kärjessä Svensson eteni
myöhemmin Viialan, Kylmäkosken ja Tammelan kautta Hämeenlinnaan.
Kansalaissodan jälkeen hän toimi vuoden
1918 syksyllä konekiväärieskadroonan päällikkönä ja seuraavana vuonna hänet
ylennettiin ratsumestariksi.
Vuonna 1922 Svensson määrättiin ratsuväkiprikaatin
yleisesikuntaupseeriksi. Seuraavana vuonna hänet ylennettiin majuriksi ja
siirrettiin esikuntapäälliköksi. Svensson kävi sotakorkeakoulun vuosina 1924 -
1926, jonka jälkeen hänet siirrettiin yleisesikuntaan toimistopäälliköksi.
Vuonna 1927 Svensson ylennettiin
everstiluutnantiksi. Hän avioitui samana vuonna Elna Mirjam Paasikallion
kanssa. Pariskunnalle syntyi tyttäret Inga Mirjam Katarina vuonna 1928 ja Leena
Hannele Kristina vuonna 1943.
Svensson toimi sotakorkeakoulun opettajana
vuosina 1927 - 1930. Hän opetti sotahistoriaa ja strategiaa sekä taktiikkaa ja
miekkailua. Vuosina 1930 - 1933 hän oli sotilasasiamiehenä Puolassa,
Tšekkoslovakiassa ja Romaniassa.
Vuonna 1933 silloin 40-vuotias Svensson ylennettiin
everstiksi ja komennettiin yleisesikunnan tilastollisen ja ulkomaanosaston
päälliköksi. Karjalan kaartin rykmentin komentajaksi hänet määrättiin vuonna
1937.
Meidän on jälleen kestettävä
Talvisota syttyi aamulla 30. päivänä marraskuuta vuonna 1939. Puna-armeija
hyökkäsi Suomeen parinkymmenen divisioonan voimin, kaikkien teiden suunnissa.
21 paikkakuntaa pommitettiin.
Svensson määrättiin Kannaksen
suojajoukkojen 2. prikaatin komentajaksi.
Tammikuussa vuonna 1940 puna-armeijan
painostus lisääntyi entisestään. Punatykistö oli murjonut suomalaisasemat
tuusan nuuskaksi. Vihollisella oli käytössään ennen näkemätön määrä
panssarivaunuja.
Aamu sarastaa, edessä on uusi, pitkä päivä.
Eversti ja prikaatinkomentaja Svensson
seisoo etulinjassa miestensä parissa ja tähyilee vihollisen suuntaan. Hän
kuulee, miten punapanssareita käynnistetään. Hyökkäys on tulossa.
– Meidän on jälleen kestettävä, Svensson
sanoo vieressään seisovalle nuorelle kadettiupseerille, komppanian päällikölle.
Eversti sanoo sen isällisesti, kuin omalle pojalleen.
Illalla pahoin runneltu taisteluasema oli
kuin ihmeen kautta suomalaisten hallussa. Svensson tiesi, miten miehiä on
henkisesti tuettava.
Helmi- ja maaliskuussa vuonna 1940
Kollaalla oli tukalat paikat. Kollaanjoella tarvittiin lujatahtoista
komentajaa. Päämaja siirsi paikalle 12. divisioonan komentajaksi eversti
Svenssonin.
Puna-armeija hyökkäsi pahimmillaan neljän
divisioonan voimin, tykistön tukemana. Kaksi divisioonaa kävi
rintamahyökkäykseen, kaksi muuta koukkasi sivustojen kautta. Kollaa kesti,
vaikka täpärästi. Vielä muutama päivä ja olisi ollut pakko vetäytyä.
Suunnitelmat olivat jo valmiina.
Sotatoimet loppuivat 13. päivänä
maaliskuuta.
Talvisodan jälkeen Svensson toimi Savo-Karjalan
sotilasläänin komentajana.
Rajan yli ukonilmassa
Suomessa määrättiin osittainen
liikekannallepano 10. päivänä
kesäkuuta vuonna 1941 ja Saksan Norjan armeijan esikunta siirtyi Rovaniemelle.
22. päivänä kesäkuuta käynnistyi operaatio Barbarossa,
Saksan hyökkäys itään. Kolme päivää myöhemmin Neuvostoliiton ilmavoimat
pommittivat eri puolilla Suomea olevia kohteita. Suomi katsoi jälleen olevansa
sodassa.
Sadan tuhannen taistelijan Karjalan armeija
aloitti 10. päivänä heinäkuuta kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin
johdolla
ja ylipäällikkö Gustaf
Mannerheimin käskystä
kuuden divisioonan voimin Laatokan Karjalan valtaamisen.
Svensson sai savolaisen 7. divisioonan, Kalpa-divisioonan, komentajuuden.
Divisioona kuului kenraalimajuri Woldemar
Hägglundin seitsemänteen armeijakuntaan, jonka tuli vallata Laatokan
rannikkokaistale ja siten katkaista puna-armeijan Karjalan kannaksen ja
Aunuksen kannaksen joukkojen yhteydet toisiinsa.
Hägglundin armeijakuntaa vastassa oli
kenraali Filipp D. Gorolenkon 7. armeija ja Kalpa-divisioonaa vastassa
talvisodassa mottitaisteluissa kunnostautuneen eversti A.L. Bondarevin 168.
divisioona.
Kalpa-divisioona ylitti Moskovan rauhan rajan Jänisjärven länsipuolella 10. päivänä
heinäkuuta rajun ukonilman vallitessa. Taistelut alkoivat.
Kalvan esikunta antoi määräykset omien
joukkojen tunnuksista. Ne olivat Suomen sotalipun näyttö ja kypärän nosto kepin
päähän. Taisteluhuuto oli karun yksinkertainen:
"Karjala!"
Piällysmiehensä johdolla Kalpa-divisioona
valtasi ankarien taistelujen jälkeen Sortavalan 15. päivänä elokuuta.
Divisioonaan kuuluvan jalkaväkirykmentti 30:n toinen pataljoona ilmoitti kello
15.10 kohottaneensa siniristilipun kaupungintalon katolle. Kaupunki oli
puhdistettu puna-armeijan sotilaista vielä samana iltana.
Mannerheim-risti numero 5 lankesi
Svenssonille seuraavana päivänä.
“Taitavasti johdetuista sotatoimista, mitkä
ovat johtaneet Laatokan Karjalan pääkaupungin, Sortavalan vapauttamiseen, annan
Teille, eversti Svensson, Vapaudenristin II luokan Mannerheim-ristin.
Tunnustukseksi urhoollisten joukkojemme
loistavista saavutuksista myönnän Teille oikeuden minun nimissäni jakaa
ansioituneimmille sotilaille Vapaudenristejä neljä kappaletta komppaniaa tai
vastaavaa kohti.
Mutta myös puna-armeija oli taistellut hyvin. Jo elokuun 8. päivänä 168. divisioonan
komentajalle Bondareville ja sadalle kunnostautuneelle punasotilaalle
myönnettiin Neuvostoliiton urhoollisuusristit ja -mitalit.
Vanhan Suomen ja Venäjän välisen rajan 7.
divisioonan jalkaväkirykmentti 30 ylitti 30. päivänä elokuuta. Hetki kirvoitti
rykmentin komentajan, everstiluutnantti Erkki Ruotsalon runolliseksi.
– Aseveljet. Ryssän valta on myös Vienan
Karjalassa ja Aunuksessa jo murtumassa. Lyökäämme viimeinen luja ja nopea isku
pysyvän rauhan sekä kansamme ja koko Suomen heimon onnellisen tulevaisuuden
puolesta vanhalla karjalaisella maaperällä.
Kello 4.30 aamulla lokakuun 1. päivänä kukistui
Itä-Karjalan pääkaupunki Petroskoi. Lopullisen silauksen tekivät 7. divisioona
ja eversti Ruben Laguksen
panssarijoukot. Kaupungin nimeksi tuli Äänislinna.
Pikaoikeus istui
Lokakuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä piti ylittää Syväri, kuudennen armeijakunnan
komentajan, kenraalimajuri Paavo Talvelan
käskystä. Miehet
kieltäytyivät, ilmeisesti, koska heille oli luvattu lepoa Syvärin saavuttamisen
jälkeen. Siinä ei auttanut rykmentin komentajien tulisieluiset puheet.
Asia saatiin kuitenkin selvitettyä.
Väsymyksen ja yöllisen vesistöylityksen lisäksi miesten mielialoihin vaikutti se,
että oltiin vieraan valtakunnan alueella, sota ei enää ollut oikeutettua.
Syväri ylitettiin lopulta 6. päivänä lokakuuta kello 14.10, voimakkaan
tykistökeskityksen ryydittämänä.
Asemasota alkoi, 7. divisioonan kontolle
jäi Syvärin itäisin osa. Vuoden lopulla Suomi oli sotilaallisen valtansa
huipulla. Svensson ylennettiin kenraalimajuriksi joulukuun 18 päivänä.
Seuraava päivä oli synkkä luku 7. divisioonan historiassa. Vihollinen
onnistui hyökkäyksellään katkaisemaan erään huoltotien. Illalla Svensson ilmoitti
kenraali Paavo Talvelalle
armeijakuntaan, että joukot ovat väsyneitä ja 30−50 miestä oli karannut.
Joukossa oli sellaisia, jotka aikaisemmin olivat saaneet anteeksi vastaavat
syntinsä.
Svensson sanoi Talvelalle, että hänen
mittansa on täysi.
– Menen huomenna itse paikalle, panen
pystyyn pikaoikeuden ja ammutan jokaisen kieltäytyjän.
– Hyväksyn kantasi ja otan täyden vastuun,
Talvela vastasi. - Hoidetaan asia taitavasti. Niin, että kuolemantuomio
kohdistuu niin harvoihin kuin mahdollista.
Talvela kommentoi jupakkaa päiväkirjassaan.
– Ellei tällaisiin toimenpiteisiin ryhdytä,
voivat kieltäytyjäraukat, nuo kurjat pelkurit, pahentaa ja saattaa
uhanalaiseksi taistelujoukkojen mielialat.
Pikaoikeus tuomitsi seuraavana päivänä kaksi kieltäytyjää
kuolemaan. Tuomio pantiin heti täytäntöön. Teloituksesta on kuvaus Väinö Linnan
Tuntemattomassa sotilaassa.
Kaatakaa puhelinpylväät!
Vuonna 1943 Svensson sai komentoonsa viidennen armeijakunnan Aunuksessa, Syvärin
yläjuoksulla. Puna-armeijan suurhyökkäyksen aikana vuoden 1944 kesällä
armeijakunnan onnistui vetäytymään taaempiin asemiin sujuvasti, jopa niin, että
venäläinen tykistö tuntitolkulla jauhoi tyhjiä asemia.
Mutta Karjalan kannaksella elettiin
kriittisiä aikoja. Viipuri menetettiin kesäkuun 20. päivänä, kun kaupunkia puolustamaan
määrätty, ilman taistelukokemusta oleva eversti Armas Kempin prikaati
joutui pakokauhun valtaan. 22. päivänä kesäkuuta Mannerheim siirsi kenraalimajuri
Svenssonin esikuntineen Syväriltä Viipurinlahdelle, jossa hän sai komentoonsa -
samalla V armeijakunnan nimellä - rannikkoa puolustavat joukot.
Mutta vielä takaisin Aunukseen. Kesäkuun
18. päivänä Svensson ilmoittautui esimiehelleen, Aunuksen ryhmän komentajalle,
kenraaliluutnantti Paavo
Talvelalle. Oli
lähdön hetki.
– Kaikki on mennyt hyvin, Svensson kuvaili
vetäytymistä.
– Kaatakaa vielä puhelinpylväät tielle,
Talvela kehotti. – Siitä muodostuu mahtava este.
Talvela, Svensson ja kuudennen
armeijakunnan komentaja, kenraalimajuri Aarne Blick
vetäytyivät
Talvelan kämpille lähtöpaukkuja nauttimaan.
– Kiitin Svenssonia arvokkaasta panoksesta
Itä-Karjalan taisteluissa, Talvela kirjoittaa. – Niin erkanivat taas kahden
vanhan jääkärikaveruksen tiet.
Se on tyypillistä Talvelaa. Miehet olivat
usein ottaneet kiivaasti yhteen taistelujen aikana, Talvela ei sietänyt
alaisiltaan minkäänlaisia vastaväitteitä.
– Kun sinä opit tekemään, mitä käsketään,
voi sinustakin vielä tulla soturi, Talvela sanoi Svenssonille, tulevalle
Mannerheim-ristin ritarille, hyökkäysvaiheen aikana syyskuussa vuonna 1940.
Talvelan piti pari kertaa toistaa kehotus, Svensson ei ollut uskoa korviaan.
Talvela moitti jatkuvasti itse omien esimiestensä
suunnitelmia. Mutta mennet olivat menneitä, kun eron hetki koitti.
Viipurinlahden uhka
Viipurinlahden kiivaimmat taistelut käytiin heinäkuun alkupuoliskolla,
Tali-Ihantalan suurtaistelujen jälkeen. Kun suora hyökkäys ei auttanut,
puna-armeija yritti täyttää ylipäällikkö Josif Stalinin käskyn suomalaisten läksyttämisestä
hyökkäämällä sivustalta.
Venäläiset valtasivat aluksi lahden saaret,
jonka jälkeen vihollinen yritti tunkeutua mantereelle. Hyökkäykset kuitenkin
torjuttiin maa- ja merivoimien, rannikkopatterien sekä ilmavoimien yhteisten
ponnistusten avulla.
Viimeisen kerran venäläiset yrittivät
läpimurtoa heinäkuun 9. päivänä Tervajoen suunnalla, ilman tulosta.
Puna-armeijan kymmenen päivän hyökkäysten tuloksena oli vain muutama vallattu
saari. Tilanne rauhoittui ja Kannaksen joukkojen läntinen sivustauhka oli
torjuttu.
Sotatoimet puna-armeijan kanssa loppuivat
4.−5. päivinä syyskuuta vuonna 1944.
Kenraali Svensson säilytti huumorintajunsa tasavallan synkistä näkymistä huolimatta. On
torstai, syyskuun 7. päivä. Ihantalanjärvellä Viipurin pohjoispuolella, Suomen
ja Venäjän rajalla on hiljaista.
Harmaisiin ja tummiin pukeutunut miesjoukko
kävelee läpi sodan runteleman maaston kohti venäläisiä. Rauhantekijöitä vastaan
tulee kaksi punasotilasta, toisella on rinnassaan kiliseviä mitaleja ja
oikeassa hihassaan valkea nauha.
– Valkokaartilaisia, kenraali Svensson
hihkaisee kuuluvasti.
Väsyneet, parroittuneet ja likaiset
suomalaissotilaat jaksavat jälleen hymyillä.
– Äijä, perkele!
Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19.
päivänä syyskuuta.
Sotien jälkeen Svensson toimi kevyen prikaatin
komentajana vuosina 1944−1946.
Kenraalimajuri Antero Svensson kuoli 26.
päivänä huhtikuuta vuonna 1946. Hänet on haudattu Hämeenlinnaan Ahveniston
hautausmaalle.
Kansalaissota - vapaussota
Kenraalimajuri Antero Svensson kunnostautui vuoden 1918 sodassa tekemällä uhkarohkeita
partiomatkoja punaisten selustassa.
Tuo sota tuntuu vieläkin herättävän
ihmisissä intohimoja. Sota käytiin tammikuun 28. päivän ja toukokuun 15. päivän
välisenä aikana. Sodasta on käytetty eri nimityksiä.
Sotaa on sanottu vapaussodaksi, koska Suomi sodan seurauksena saavutti täyden
valtiollisen itsenäisyyden Tarton rauhassa 14. päivänä lokakuuta vuonna 1920.
Sotaa on myös sanottu kansalaissodaksi,
sisällissodaksi ja luokkasodaksi, johtuen sodan syntyyn
vaikuttaneista tekijöistä ja sodan luonteesta. Sotaa on myös sanottu kapinaksi.
Kirjassa Sotakenraalit
on vuoden 1918 sodan lisäksi käytetty
sekä sanaa vapaussota että kansalaissota. Tätä sanaparia ovat käyttäneet myös
talvi- ja jatkosodassa kunnostautuneet upseerit. Vapaussota muuttui kansalaissodaksi
tammikuun 28. päivänä. Nykykäytännön mukaan kirjoitetaan sisällissota.
Vasatakkain tuossa sodassa olivat valkoiset
ja punaiset joukot. Valkoisten puolella taistelivat Suomen eduskunnan ja
senaatin joukot sekä näiden tueksi myöhemmin saapuneet saksalaiset joukot.
Toisella puolella olivat väliaikaisen vallankumoushallituksen johtamat punaiset
joukot sekä bolševikkivallankumousta tukeneet, Suomessa olleet venäläiset
sotavoimat.
Sodan alkaessa kenraali Gustaf
Mannerheimin
käytössä oli noin 40 000 suojeluskuntalaista. Punakaartien komentajan, eversti Mihail
Svetšnikovin miesvahvuus oli noin 30 000 taistelijaa.
Enimmillään valkoisten kirjoissa oli noin
70 000 ja punaisten noin 100 000 miestä.
Sodassa kaatui noin 3 500 valkoista ja 5
500 punaista taistelijaa. Terrorin uhrina sai surmansa 1 650 valkoista ja 8 360
punaista. Vankileireihin joutui noin 80 000 punaista, joista ravinnon
puutteeseen ja kulkutautien vuoksi kuoli vuoden 1918 aikana noin 12 000 vankia.
Vuosituhannen vaihteen jälkeen julkaistujen uusien tutkimusten mukaan luvut
ovat edellä esitetyistä vielä nousseet.
Teksti: Robert
Brantberg 1996, 2010