|
|
21 suomalaisen sotasankarin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
|
240
sivua suurikokoinen,
kuvitettu |
|
Itsenäisyyspäivä
Vuoden 1939 itsenäisyyspäivä sattui
keskiviikolle, joka oli sotatilan vuoksi määrätty työpäiväksi.
Juhlajumalanpalvelusta ja presidentin vastaanottoa ei järjestetty. Ulkoministeriö
sen sijaan päätti juhlistaa päivää.
”Venäläiset levittävät
tietoa, jonka mukaan Suomen hallitus on paennut tuntemattomaan paikkaan”,
ulkoministeri Väinö Tanner sanoi. ”Näytetään niille, että hallitus on
Helsingissä. Kutsumme tilaisuuteen ulkomaiset lehtimiehet toteamaan, että
vartijat seisovat muureilla.”
Tanner oli komentanut
ulkoministeriön virkamiehen etsimään sopivaa juhlatilaa. Presidentin linna ei
ollut käytettävissä ja valtioneuvoston juhlahuoneessa ei ollut pimennysverhoja.
Hotelli Kämpistä ilmoitettiin, että
he voisivat järjestää juhlahuoneiston, mutta ei tarjoilua.
Tanner soitti Elantoon. ”Pystyttekö
järjestämään kahvi- ja virvoketarjoilun, jos huoneisto ja astiasto ovat
käytettävissä?”
”Hoidamme asian.”
Kutsukortteihin oli merkitty, että
tilaisuuteen voi saapua arkipuvussa. Räntäsateessa liikkeellä olevat harvat
helsinkiläiset näkivät kello kuusi illalla, miten epämääräisiä hahmoja saapui Pohjois-Esplanadille
ja vilahti sisään pimennettyyn hotelliin. Kellään ei ollut frakkia eikä
smokkia.
Opetusministeri Uuno
Hannula saapui harmaassa villapaidassa ja lapikkaissa. ”Tämä on virkapuku”, Hannula
selitti paheksuvan oloiselle Tannerille.
Ministeri Hannula oli siviilissä
Pohjolan Sanomien päätoimittaja ja suurin
omistaja. Hän oli sitonut käsivarteensa sanomalehtimiehen valkoisen nauhan. ”Tämän
avulla pääsee helpommin joka paikkaan”, Hannula tokaisi Tannerille.
Elannolla oli tarjolla
kahvia ja kahvileipiä sekä erinomaiseksi kehuttua kakkua. Presidentti Kyösti
Kallio seurusteli sairaudestaan huolimatta vilkkaasti vieraiden kanssa, valokuvaajien
salamavalot välähtelivät.
Ilta sujui ilman
kommelluksia. Kun vieraat poistuivat, he joutuivat haparoimaan tietään täysin
pimennetyssä kaupungissa. Valokuvat löysivät tiensä kansainvälisen lehdistön
palstoille. Hallitus istui vakaasti pääkaupungissa.
Muutama diplomaatti, sotilas ja teollisuusmies oli samana päivänä noussut Helsingissä Turun junaan.
Kenraaliluutnantti Vilho Nenonen oli matkalla
Washingtoniin ostamaan tykkejä ja lentokoneita sekä muita aseita ja
ampumatarvikkeita. Hänen seurassaan oli Oy Wärtsilä Ab:n pääjohtaja, Vikkelä-Villeksi sanottu diplomi-insinööri
Wilhelm Wahlforss. Teollisuusmiehiä oli sotaministeriön toimeksiannosta menossa
ostosmatkoille myös Englantiin, Belgiaan, Italiaan, Espanjaan, Unkariin ja
Pohjoismaihin.
Eversti Aladàr Paasonen oli määrätty valtuuskuntaan, joka oli matkalla
Geneveen Kansainliiton 20. yleiskokoukseen. Siellä oli tarkoitus käsitellä
Neuvostoliiton hyökkäystä Suomeen.
Junassa Paasonen
ihmetteli Nenosen mukanaoloa. ”Miten meillä on varaa pitää teidät poissa
tykistön johdosta tässä tilanteessa?”
”Pyysin ylipäälliköltä
komennusta jonkin armeijakunnan tykistöön”, Nenonen vastasi. ”Mutta sitten
minut määrättiin tähän tehtävään.”
Turusta miehet lensivät
erikoiskoneella Tukholmaan, josta he vielä samana iltana jatkoivat junalla
matkaa Malmöhön ja sieltä eteenpäin lentokoneella Kööpenhaminaan. Paasonen
jatkoi lentäen matkaa Berliiniin, jossa nousi Geneven junaan.
Suomen itsenäisyyspäivänä ruotsalainen
kreivi Eric von Rosen keskusteli sotamarsalkka Hermann Göringin kanssa
Berliinissä. von Rosen oli edellisenä päivänä tiedustellut marsalkalta Saksan
suhtautumista Ruotsiin mahdollisessa konfliktissa Venäjän kanssa.
”Voiko Ruotsi luottaa
siihen, ettei Saksa siinä tapauksessa asevoimalla tai muuten auta Venäjää
Ruotsia vastaan?” von Rosen oli kysynyt
Göring oli keskustellut
ulkopoliittisesti tulenarasta asiasta valtakunnanjohtaja Adolf Hitlerin kanssa.
”Ruotsi voi tässä suhteessa olla täysin levollinen”, Göring ilmoitti von
Rosenille. ”Olen aina ollut ja tulen aina olemaan Ruotsin ystävä.”
”Onko asia siis täysin
varma?”
”Kyllä. Se on
absoluuttisen varmaa. Edellytämme luonnollisesti, että Ruotsi on puolueeton
Saksan ja länsivaltojen välisessä taistelussa. En ymmärrä, miten Ruotsissa on
saattanut syntyä ajatus, että Saksa hyökkäisi maahan, jos Ruotsi joutuisi
ristiriitaan Venäjän kanssa.”
Mutta, kuten tiedämme,
virallinen Ruotsi oli koko talvisodan ajan rähmällään Neuvostoliiton suuntaan.
Kansainliitossa Ruotsi äänesti tyhjää, kun piti tuomita Neuvostoliiton
hyökkäys. Maaliskuun alussa Ruotsi kielsi apuun tulossa olevien Englannin ja
Ranskan joukkojen läpimarssin.
Maanantai-ilta 4. joulukuuta, päämaja. Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim marssi päämajoitusmestari Aksel Airon kanssa everstiluutnantti
Valo Nihtilän luo operatiiviselle osastolle. ”Hyvät herrat”,
Mannerheim sanoi. ”Meidän on vihdoin pysäytettävä venäläiset. Onko teillä
ehdotuksia?”
Operaatiopäällikkö Nihtilä
siirtyi seinäkartan ääreen, otti kynän taskustaan ja osoitti Tolvajärvellä
olevaan rintaman painaumaa. ”Tilanne neljännen armeijakunnan lohkolla on
kriittinen. Venäläisten kiilat kohti Tolvajärveä ja Ilomantsia uhkaavat
kenraalimajuri Hägglundin selustaa. He ovat uhka myös kenraaliluutnantti Östermanin Kannaksen armeijalle.”
”Onko
everstiluutnantilla suunnitelmaa?”
”Herra marsalkka,
käsitykseni mukaan joukot tarvitsevat nyt välttämättä myönteisiä kokemuksia
voittojen muodossa. Taisteluhenki on heikko ja johto hajallaan. Ehdotan, että
alistamme ylipäällikön reservissä olevan eversti Paalun divisioonan kenraalimajuri
Hägglundille.”
Ylipäällikkö mietti
hetken. Eversti Paavo Paalun divisioona oli Kannaksen reservinä, koska hän ei
luottanut Kannaksen kenraaleiden Hugo Östermanin ja Harald Öhquistin
lujuuteen. ”Toimi vaarantaisi Kannaksen defensiivin”, marsalkka sanoi.
”Voisimme ehkä keskittää
vain osan Paalun divisioonasta”, Nihtilä jatkoi. ”Joka tapauksessa
palauttaisimme divisioonan reserviksi vastahyökkäyksen jälkeen.”
”Kuulkaahan
everstiluutnantti. Minulla on se kokemus, että jos reservi luovutetaan
jonnekin, sitä ei enää saada takaisin. Kyllä se on hankittava jostain muualta.
Palaan asiaan.”
Tolvajärvi
Mannerheimin mielestä Nihtilän ajatus oli hyvä. Hänellä oli myös käytössään eversti Paavo Talvela, joka tuntui palavan
innosta näyttää kykynsä. Ylipäällikkö päätti muuttaa vastuualueita Laatokan
Karjalan rintamalla. Kenraali Woldemar Hägglundin armeijakunnan
vasen siipi irrotettaisiin omaksi lohkokseen Talvelan alaisuuteen.
”Kutsukaa Talvela tänne
välittömästi”, Mannerheim määräsi. Kello oli yksi tiistaiaamuna. Talvela saapui
Mikkeliin aamun tunteina.
”Olen päättänyt
muodostaa Tolvajärven ja Ilomantsin alueelle Ryhmä Talvelan”, Mannerheim
ilmoitti. ”Eversti saa divisioonan verran joukkoja, mutta tykistöä ei ole kovin
paljon. Pysäytätte vihollisen ja toteutatte vastaoffensiivin. Everstin on turha
haaveilla apujoukoista, niitä ei ole. Olen myös ottanut huomioon everstin
toiveen. Everstiluutnantti Pajarin rykmentti on jo komennettu
Tampereelta Tolvajärvelle.”
Everstiluutnantti Aaro Pajarin jalkaväkirykmentti
16:n ensimmäinen pataljoona oli muodostettu Tampereen kaupungin työväestöstä.
Tampereen vuoden 1933 lippujupakka
oli tuoreessa muistissa. Kaupungin vasemmistolainen johto oli kieltänyt
suojeluskuntien liputuksen kaupungin valtauksen 15-vuotisjuhlien kunniaksi.
Helatorstaina kaupungissa kuitenkin nostettiin punaliput salkoon
sosialidemokraattien puoluekokouksen vuoksi. Pajari oli suojeluskuntaupseereiden
avulla poistanut liput.
”Olisi ollut optimistista odottaa pataljoonan
taholta yhteisymmärrystä ja luottamusta suojeluskuntien riveistä tullutta
päällystöä ja nimenomaan minua itseäni kohtaan”, Pajari sanoi.
Jalkaväkirykmentti 16
lähti rintamalle tiistaina joulukuun 5. päivänä. Talvela oli halunnut ryhmäänsä
Pajarin, koska tunsi tämän jo Aunuksen retken ajoilta. Pajari on etevä upseeri,
jolla oli hyökkäyshenkeä ja taktillista silmää.
Pajari saapui Tolvajärvelle varsin
dramaattisissa tunnelmissa. ”Nyt punasi vainovuosien tunnusomainen,
vavahduttava tulipalojen kajastus itäisen taivaanrannan”, Pajari kirjoitti. ”Hetkeksi
jäin katsomaan tätä järkyttävyydessään suurenmoista näkyä.”
Tilanne oli kriittinen.
Joukot olivat jo pakenemassa ylivoimaisen vihollisen edessä.
Ensimmäisessä taistelussa
Tampereen työläispataljoona epäonnistui surkeasti ja joutui vetäytymään
epäjärjestyksessä ja taistelumoraalinsa menettäneenä. Pajarin mukaan syynä oli teollisuustyöväestön
tottumattomuus suureen erämaahan ja sähköttömään yöhön sekä tehtäväänsä sopimattomat
komppanianpäälliköt.
Mutta taistelutahto
koheni kuitenkin nopeasti. Tolvajärven taistelu jäi historiaan. Tiistaina joulukuun
12. päivänä Pajari hyökkäsi vastoin Talvelan ohjeita − ja menestyi.
Suomussalmen ja Raatteen tien varjoon jäänyt taistelu oli ensimmäinen
suomalainen hyökkäysvoitto talvisodan aikana ja siten psykologisesti
merkittävä.
Talvelasta tehtiin
kenraalimajuri ja Pajarista eversti.
Raatteen tie
Päämaja oli odottanut hyökkäystä etelässä,
ei Pohjois-Suomessa. Mutta toisin kävi. Neuvostoliitto hyökkäsi kaikilla
rintamilla, kaikkien teiden suunnissa. Suomi-neito aiottiin katkaista vyötärön
kohdalta.
Tilanne Suomussalmella
oli kriittinen. Torstaina joulukuun 7. päivänä eversti Hjalmar Siilasvuon divisioonan
pääjoukot lähtivät rintamalle yhdeksällä junalla Oulusta ja Kemistä.
“Ryhmä Siilasvuo
keskitetään Suomussalmen suuntaan lyödäkseen Suomussalmelle edenneen
vihollisen”, kuului käsky.
Siilasvuo perusti komentopaikkansa
Hyrynsalmelle. Rajakylistä tulleita evakkoja oli kaikkialla. Sotilaat olivat
uupuneita, parroittuneita ja likaisia. Vihollinen oli yrittänyt kahtena päivänä
hyökätä jään yli. Jää oli täynnä tummia kaatuneiden röykkiöitä.
Tiedusteluraporttien
mukaan vastassa oli divisioona, joka pyrki länteen kohti Hyrynsalmea ja
Taivalkoskea. Siilasvuolla oli käytössään kolme tuoretta ja kaksi pahoin
kulunutta pataljoonaa, kolme erillistä komppaniaa sekä pari
tiedustelujoukkuetta. Tykistöstä ei ollut tietoa, puhumattakaan
panssaritorjunnasta.
Toisena
adventtisunnuntaina joulukuun 10. päivänä Siilasvuo lähti lyömään kiilaa kahden
venäläisryhmittymän väliin. Venäläiset kolonnat marssivat kaikessa rauhassa
maantiellä, kun Siilasvuon joukot iskivät sivustalta.
Taisteluinto valtasi
miehet ensimmäisten menestysten jälkeen. Siilasvuo määräsi joukot yhä uusiin
hyökkäyksiin. Vankien kuulusteluista selvisi, että NKP:n pääsihteeri Josif
Stalinin 60-vuotispäiväksi 21. joulukuuta piti kehittää menestyksellinen
hyökkäys ja suomalaisten joukkojen täydellinen murskaaminen. Mutta Siilasvuo
hyökkäsi ensin, suomalaiset lähtivät katkaisemaan vihollisten perääntymisteitä
pohjoisessa.
Lentotiedustelun mukaan Raatteen tie
oli mustanaan vihollisen 44. divisioonan, Sinisen
divisioonan marssijoukkoja. Näitä viivyttämään ja häiritsemään Siilasvuolla
oli lähettää kaksi viidenkymmenen miehen tiedustelujoukkuetta.
Sinisen. divisioonan
piti aloittaa hyökkäyksensä joulukuun 28. päivänä ja tuhota alueella olevat
Siilasvuon joukot. Mutta sen sijaan hyökkäykseen lähti Siilasvuo. Ensimmäisenä
kohteena oli syvemmälle tunkeutunut venäläisten 163. divisioona Kiantajärvellä.
Siilasvuon käsky kevyt komppania Hannilalle kuului:
”Ryssä irtautuu
Hulkonniemestä Kiantajärvelle. Suolatkaa.”
Pääosa 163.
divisioonasta pääsi livahtamaan, kun divisioonan komentaja, kenraalimajuri
Andrei Zelentsov huomasi aukon Siilasvuon ja divisioonaa pohjoisesta ahdistavan
everstiluutnantti Paavo Susitaipaleen ryhmä
Suden välillä. Mutta divisioonan jäljiltä suomalaisille jäi sotasaaliiksi
nelisenkymmentä tykkiä, parikymmentä panssarivaunua, satoja kuorma-autoja,
panssaritykkejä ja kasoittain kevyitä aseita.
Varsinainen saalis oli vielä
odottamassa saarroksissa Raatteen tiellä: ukrainalainen Sininen divisioona, jonka kohtalon hetki löi perjantaina tammikuun
5. päivänä vuonna 1940. Pakkasta oli neljäkymmentä astetta. Siilasvuo lähti
hyökkäykseen ja vihollinen tuhoutui lopullisesti kolmessa päivässä. Vangiksi
saadun majurin mukaan 44. divisioona menetti ainakin puolet miehistään.
Maanantaina tammikuun 8.
päivänä paikalle tuotiin bussilastillinen ulkomaisia sanomalehtimiehiä. Eversti
Siilasvuo esitteli vihollisdivisioonan koko sotakaluston: satoja tykkejä,
kymmeniä panssarivaunuja, satoja kuorma-autoja, toista tuhatta elävää hevosta
ja tuhansia keveitä aseita. Sekä röykkiöittäin jäätyneitä venäläisten ruumiita.
Venäläiset olivat
menettäneet Raatteen tiellä ja Suomussalmella kaatuneina ja paleltuneina
arviolta yli 20 000 miestä. Siilasvuon 9. divisioonasta kaatui yhdeksänsataa ja
haavoittui tuhatkaksisataa miestä.
Talvisodan legenda oli
syntynyt.
Teksti: Robert
Brantberg 2009