|
Paavo Johannes
Paalu 1895−1971 |
Kenraalimajuri Paavo Paalu |
Jääkäriupseerin kolmet potkut
On
maanantain vastainen yö 26. päivänä kesäkuuta vuonna 1944. Viipuri on menetetty ja
puolustuslinjat on vedetty kaupungin pohjoispuolelle. Puna-armeija pyrkii
läpimurtoon Talin kannasten kautta.
Kesken aamuyön kiivaiden
torjuntataistelujen neljännen armeijakunnan komentaja Taavetti
Laatikainen alistaa kenraalimajuri Paavo Paalun joukot panssaridivisioonan
komentajalle Ruben
Lagukselle. ”Siinä tapauksessa pakkaan kapsäkkini”, Paalu ilmoittaa
Laatikaiselle.
Myös kenraalimajuri Lagus
hermostuu. ”En edes tiedä taistelukentällä hajallaan olevia joukkojen
sijaintia.”
Herrat upseerit päättävät
lopulta tehdä yhteistyötä, mutta vahinko on jo tapahtunut. Maanantai-iltana
ylipäällikkö Gustaf
Mannerheim erottaa Paalun ja määrää uudeksi 18. divisioonan komentajaksi
eversti Gustav Snellmanin.
Kenraalien
vakanssit olivat löysässä vuoden 1944 kesällä. Paalu oli jo kolmas kenraali, joka
sai lähtöpassit kenraaliluutnantti Taavetti
Pappa Laatikaisen
armeijakunnassa. Ensin sai mennä kenraalimajuri Jussi Sihvo, jonka divisioona
murtui, kun puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen kesäkuun 10. päivänä. Viikkoa
myöhemmin oli kenraalimajuri Lars Melanderin vuoro luovuttaa ratsuväkiprikaatin
komentajuus seuraajalleen. Prikaati ei ollut kyennyt pidättelemään vihollista.
Juuri 49 vuotta täyttänyt
kenraali Paalu sai potkut jo toiseen kertaan. Ensimmäisen kerran se tapahtui
talvisodan aikana maaliskuun 3. päivänä vuonna 1940, kun taisteltiin
Viipurista.
Jussi Sihvo tyytyi kohtaloonsa,
mutta Lars Melander ja Paavo Paalu ryhtyivät peräämään sotilaskunniaansa. Alkoi
jälkipyykki, jota on jatkunut tähän päivään asti.
SAKSAN JÄÄKÄRI
Paavo
Johannes Palkén syntyi tiistaina 28. päivänä toukokuuta vuonna 1895 Suomen
suurruhtinaskunnan Turussa. Hänen vanhempansa olivat pika-ajuri August Verner
Palkén ja Alma o.s. Koroinen. Paavo Palkén kirjoitti ylioppilaaksi Turun klassillisesta lyseosta vuonna
1914. Samana kesänä syttyi maailmansota. Palkén lähti lukemaan lakia Keisarilliseen Aleksanteri-yliopistoon
Helsinkiin.
Vuoden 1915 lopulla Palkén
päätti lähteä sotilaskoulutukseen Saksaan. Hän matkusti muutaman toverin kanssa
junalla Kemiin, josta nuorukaiset talvimyrskyn turvin livahtivat santarmien ohi
Perämeren yli Haaparantaan. Tammikuussa Palkén oli Lockstedtissa, jossa hän
liittyi vapaaehtoisista suomalaisista koostuvaan koulutusjoukkoon.
Keväällä suomalaisjoukosta
muodostettiin Kuninkaallinen Preussin
Jääkäripataljoona 27. Kesäkuussa Palkén oli pataljoonan mukana
itärintamalla parikymmentä kilometriä Riikasta etelään. Marraskuussa Palkén
ylennettiin Hilfsgruppenführeriksi,
ryhmän varajohtajaksi. Rintamapalvelusta jatkui helmikuun alkuun asti, jonka
jälkeen pataljoonaa koulutettiin Libaussa, nykyisessä Liepajassa. Palkén kävi
niin sanotun pommarikurssin, jolla annettiin koulutusta pioneeritekniikassa ja
sabotaasissa. Gruppenführeriksi hänet
ylennettiin vuoden 1917 lokakuussa.
Suomi julistautui itsenäiseksi
6. päivänä joulukuuta. Vuoden 1918 tammikuussa maassa alkoi vapaus- ja
sisällissota. Palkén liittyi hallituksen joukkoihin, ylennettiin luutnantiksi
ja saapui aselaivan mukana Suomeen helmikuussa. Palkén osallistui
joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä Tampereen ja Viipurin taisteluihin.
Sisällissodan jälkeen Palkén
toimi komppanianpäällikkönä ja pataljoonankomentajana Uudenmaan rykmentissä.
Hänet ylennettiin kapteeniksi vuoden 1919 toukokuussa. 1920-luvulla Palkén
palveli pitkään yleisesikunnassa.
Vuonna 1924 Palkén meni
naimisiin Kööpenhaminassa syntyneen Ellen Dombrovskyn kanssa. Samana vuonna hän
aloitti opinnot sotakorkeakoulun ensimmäisellä kurssilla. Pariskunnalle syntyi
tytär Liisa vuonna 1926. Itsenäisyyspäivänä Palkén ylennettiin majuriksi ja
vuoden kuluttua everstiluutnantiksi.
Palkén toimi neljä vuotta
sotakorkeakoulun opettajana. 1930-luvulla hänen uransa jatkui nousujohteisena.
Hän toimi muun muassa polkupyöräpataljoona 2:n ja Keski-Suomen rykmentin
komentajana. Vuoden 1933 itsenäisyyspäivänä hänet ylennettiin täydeksi
everstiksi. Seuraavana vuonna hän ajan hengen mukaisesti muutti sukunimensä
Paaluksi.
KESKEINEN KENTTÄEVERSTI
Vuoden
1939 syksyllä eversti Paalu oli Satakunta-Hämeen sotilasläänin komentaja.
Talvisodan liikekannallepanossa hänestä tehtiin Porissa perustetun kuudennen
divisioonan komentaja. Suomella oli yhdeksän divisioonaa, joten Paalusta oli
tullut yksi keskeisimmistä kenttäeversteistä. Aluksi Paalun divisioona oli
päämajan reservinä ja 19. päivästä joulukuuta lähtien toisen armeijakunnan
alaisuudessa Karjalankannaksen rankoissa taisteluissa.
Paalun divisioona ryhmitettiin
Viipurin portin puolustukseen Summassa. Venäläiset aloittivat suurhyökkäyksen
helmikuun alussa massiivisella tykistövalmistelulla. Hyökkäyksen painopiste oli
Paalun divisioonan lohkolla, vihollinen tuli kolmen divisioonan voimin.
Tukenaan hyökkääjällä oli voimakas tykistö ja laumoittain hyökkäysvaunuja.
Taistelut jatkuivat kiivaina
toista viikkoa ja venäläiset pääsivät sisäänmurtoon Lähteen lohkolla
sunnuntaina 11. päivänä helmikuuta. Mutta rintama kesti.
Paalun divisioona siirtyi
puolustamaan Viipuria.
”Voisit vetää muut joukot
kaupungista”, kenraaliluutnantti Harald Öhquist
sanoi Paalulle. ”Tarvittaessa Kylmä-Kallen
rykmentti voisi jäädä käymään kaupunkisotaa.”
Eversti Kaarlo Heiskasen
jalkaväkirykmentti 17 kuului Paalun divisioonaan. ”Sellaiseen sodankäyntiin
mieheni eivät ole tottuneet”, Paalu sanoi. ”Siinä tilanteessa minä jään
kuolemaan miesteni kanssa.”
Pikkutarkka Öhquist loukkaantui kärjekkäästä arvostelusta.
Sunnuntaina 3. päivänä maaliskuuta ylipäällikkö joutui nimittämään Paalun
tilalle divisioonan komentajaksi eversti Auno Kailan. Paalu siirtyi, kuten
muutkin potkut saaneet divisioonankomentajat, ylipäällikön käyttöön ja sai
komennettavakseen taisteluosaston Viipurinlahdella. Talvisota päättyi
maaliskuun 13. päivänä Moskovan pakkorauhaan.
PETROSKOIN VALTAAJA
Eversti
Paalu ei kuitenkaan menettänyt ylipäällikön luottamusta, sen sijaan kenraali Öhquist oli laskeva tähti. Vuoden 1940 keväällä
Paalu toimi jälleen divisioonankomentajana ja myöhemmin Lounais-Suomen
sotilasläänin komentajana. Kun jatkosota syttyi vuoden 1941 kesäkuussa, Paalu
nimitettiin ensimmäisen divisioonan komentajaksi. Sotaan Paalu lähti viisitoistavuotiaan
tyttären yksinhuoltajana, koska everstinna Ellen Paalu oli kuollut pari viikkoa
aikaisemmin. Sukulaisperhe otti tytön luokseen asumaan.
Paalun reserviläisdivisioona
alistettiin kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin
Karjalan armeijalle, jonka kaukaisina tavoitteina olivat Syväri ja Petroskoi.
Divisioona ryhmitettiin Tuupovaaraan. Hyökkäys itään alkoi ja reservinä ollut
divisioona ylitti Moskovan pakkorauhan rajan hyökkäysjoukkojen perässä
Korpiselässä. Vanha raja ylitettiin heinäkuun 19. päivänä. Paalun divisioona
jatkoi hyökkäystä kohti Vieljärveä, jonne hyökkäys ylipäällikön käskystä
pysäytettiin.
Syyskuun alussa Pyhäjärven
alueella käytiin suurtaistelu, jonka tarkoituksena oli parantaa asemia
Petroskoin hyökkäystä varten. Divisioona aloitti erämaahyökkäyksensä kohti
Karjalan pääkaupunkia syyskuun 26. päivänä. Tykit oli vedettävä miesvoimin läpi
tiettömän korpi- ja suomaaston. Joukot oli huollettava ja haavoittuneet
kuljetettava purilailla. Miehistö eli pelkällä sissimuonalla.
Paalun joukot olivat Petroskoin
laidalla syyskuun 30. päivänä. Paalu oli saanut käskyn, jonka mukaan kaupunkiin
ei saanut tunkeutua, jollei tilanne ollut erittäin otollinen. Lokakuun 1.
päivän vastaisena yönä Paalu havaitsi tilanteen sellaiseksi. Aamuyöllä hänen
joukkonsa tunkeutuivat kaupunkiin, jonka puna-armeija juuri oli jättänyt.
”Istun kaupungin
puistonpenkillä”, Paalun esikuntapäällikkö, majuri Gösta Palkama ilmoitti
puhelimitse kello 4.30. ”Joukot haravoivat kaupunkia.”
Paalu soitti armeijakunnan komentajalle
Woldemar Hägglundille. ”Petroskoi on
vallattu, mutta saalis on kadonnut!”
Kello 5.10 alikersantti Pekka
Niemi nosti Euran lottien lahjoittaman lipun Kirovin torin laidalla sijaitsevan
Otto Ville Kuusisen palatsin salkoon. Bolševikit olivat samassa rakennuksessa
aikoinaan tuominneet Niemen kuolemaan.
Kunnia Petroskoin valtauksesta
on annettu sekä Paalun vasemmalla puolella hyökänneelle eversti Kylmä-Kalle Heiskaselle
että oikealla puolella hyökänneelle eversti Antero Svenssonille. Myös
eversti Ruben
Laguksen panssarijoukot ovat sovittaneet kunniaa itselleen. Paalu
määrättiin pariksi päiväksi Petroskoin varuskunnan päälliköksi ja kaupungin
nimi muutettiin Äänislinnaksi.
Lepoa ei Paalun divisioonan
joukoille suotu. Jo lokakuun 3. päivänä Paalu sai käskyn edetä Muurmannin radan
itäpuolitse pohjoiseen. Samana päivänä Paalu palkittiin 1. luokan vapaudenristillä tammenlehvän kera. Äänislinnan
valtausparaati pidettiin lokakuun 12. päivänä, mutta ensimmäiseksi kaupunkiin
saapuneet Paalun joukot puuttuivat. Paalu närkästyi, aivan oikeutetusti.
Hyökkäys jatkui kohti
Karhumäkeä, joka vallattiin joulukuun 6. päivänä. Paalun divisioona oli edennyt
taistellen noin tuhat kilometriä.
Alkoi asemasota. Ylipäällikkö
ylensi Paalun kenraalimajuriksi vuoden 1942 huhtikuussa.
KOLMEN KENRAALIN KIERRÄTYS
Vuoden
1943 marraskuussa kenraali Harald Öhquist, joka
tilapäisesti oli saanut Kannaksen ryhmän komentoonsa, aiheutti jälleen ongelmia
ylipäällikölle. Tällä kertaa Öhquist ei tullut toimeen divisioonankomentaja Aaro Pajarin
kanssa. Kenraalimajuri Pajari komennettiin pohjoiseen johtamaan Uno Fagernäsin
kolmatta divisioonaa. Fagernäsille annettiin Paalun divisioona. Paalu
puolestaan sai Pajarin entisen 18. divisioonan. Näin Paalu oli harmikseen
jälleen Harald Öhquistin komennossa.
Paalu yllättyi 18. divisioonan
asemien huonosta kunnosta. Kävi ilmi, että rintamalla oli tehty muita
rakennushommia; sotilaskoteja, viihdytystaloja ja kirkkoja.
Öhquistin Kannaksen ryhmä
hajotettiin vuoden 1944 keväällä ja tilalle perustettiin kaksi armeijakuntaa.
Paalun divisioona alistettiin Pappa
Laatikaisen neljännelle armeijakunnalle. Divisioona oli vastuussa
Valkeasaaren lohkosta Länsi-Kannaksella. Toukokuun 22. päivänä rintamavastuun
otti kenraali Jussi Sihvon 10. divisioona, Paalu siirtyi taakse
linnoitustöihin.
Venäläisten suurhyökkäys alkoi
kesäkuun 10. päivänä ja Sihvo joutui eroamaan, koska hänen joukkonsa hajosivat.
Runsaat kaksi viikkoa myöhemmin Paalu sai potkut.
SYNTIPUKKI?
Kesäkuun
lopulla Suomi oli taistellut olemassaolostaan ja Paalu oli jälleen joutunut
kriittiselle rintamaosuudelle. Hänen divisioonansa oli kulunut loppuun
ankarissa viivytystaisteluissa, miehiä oli alle puolet määrävahvuudesta.
Heinäkuun 25. päivänä hyökkääjä oli päässyt laajaan sisäänmurtoon, jolloin
paikalle oli komennettu Laguksen
panssaridivisioona. Vastahyökkäys ei kuitenkaan ollut onnistunut.
Ristiriita armeijakunnan
komentajan Laatikaisen
ja Paalun välillä syntyi lopulta siitä, ettei Paalu välittömästi ilmoittanut
Laatikaiselle strategisten Konkkalanvuorten menetyksestä. Myös katkeilevat
viestiyhteydet kärjistivät asiaa. Myöhemmin Laatikaista on syytetty siitä,
ettei hän ollut riittävästi perillä kriittisestä tilanteesta. On väitetty,
etteivät Paalu ja Laatikainen tulleet toimeen keskenään, koska he olivat luonteeltaan
täysin erilaisia. Laatikainen oli avoin seuramies, Paalu sulkeutunut
pohdiskelija. Sotakirjallisuudessa syytökset sinkoilevat vielä tänäkin päivänä
sekä Paalun että Laatikaisen
suuntaan. Sotatilanteessa oli kuitenkin selvää, että alempi komentaja väistyy.
Kenraalimajuri Paalu siirrettiin
jälleen ylipäällikön erityistehtäviin. Vuoden 1945 tammikuussa hän, kuten moni
muukin korkea upseeri, joutui valtakunnan ”edun” vuoksi eroamaan. Ne olivat
kenraali Paalun kolmannet potkut. Lahjakkaan jääkärikenraalin ura oli tuhottu.
Paalu solmi vuoden 1945 keväällä
uuden avioliiton 24-vuotiaan entisen viestintälotan Lyla o.s. Kiisken kanssa,
johon oli tutustunut Äänislinnan ja Karhumäen aikoihin. Pariskunta sai kaksi
lasta, vuonna 1946 syntyi Pentti ja vuonna 1949 Varpu-Leena.
Vuonna 1948 Paalu sai työpaikan
teknisenä tarkastajana vakuutusyhtiö Sammon
palo-osastolla Turussa. Paalu viihtyi Sammossa vuoteen 1963, jolloin hän
siirtyi eläkkeelle. Rouva Lyla Paalu oli kuollut rintasyöpään edellisenä
vuonna.
”Valitse mikä muu tahansa, kuin
sotilaan ura”, vanheneva kenraali sanoi pojalleen.
Kenraalimajuri Paavo Paalu kuoli
Turussa maaliskuun 5. päivänä vuonna 1971. Hänet on haudattu Turun
hautausmaalle.
Kirjallisuutta:
Kaino
Tuokko: Vaiennettu kenraali – Paavo Johannes Paalu, JR 35:n kilta 2003
Lasse
Laaksonen: Eripuraa ja arvovaltaa – Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet
ja johtaminen, Ajatus 2004.
Robert
Brantberg: Kylmä-Kalle − Jalkaväenkenraali ja Mannerheim-ristin ritari
Kaarlo Aleksanteri Heiskasen elämäntarina, Revontuli 2000.
Teksti: Robert Brantberg 2005, 2009