|
Vilho Petter Nenonen 1883−1960 SA-kuva |
21 suomalaisen sotakenraalin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
Tykistönkenraali,
Mannerheim-ristin ritari Vilho Nenonen
Suomen tykistön isä
Saksa hyökkää
Neuvostoliittoon sunnuntaina kesäkuuta 22. päivänä vuonna 1941 kello
kolme aamulla Neljä päivää myöhemmin eduskunta toteaa Suomen joutuneen sotaan.
Syyskuun alussa Karjalan armeija on Tuulosjoella, Aunuksen portilla. Tien eteenpäin avaa Suomen tykistö, joka jalkaväen tukemiseksi ampuu peräti 18 000 laukausta.
Uskomaton suoritus tehdään hyökkäyksen aikana metsäisessä maastossa. Mikään muun maan tykistö ei olisi siihen kyennyt, ei edes Saksan.
Suorituksen takana on entinen tsaarin upseeri Vilho Petter Nenonen, 58, joka kuukautta myöhemmin ylennetään Suomen armeijan ensimmäiseksi ja ainoaksi tykistönkenraaliksi.
Nenonen palasi
vuoden 1918 sodan alla Suomeen aika erikoisella tavalla. Edellisen
vuoden marraskuun alussa Venäjän armeijan everstiluutnantti Vilho Nenonen oli
asehankintamatkalla Norjassa. Mutta bolševikit tekivät vallankumouksen ja
asevaltuuskunnan yhteydet Venäjälle katkesivat.
Everstiluutnantti Nenonen asui Kristianiassa, nykyisessä Oslossa, ja oli pitkästyä kuoliaaksi. Onneksi rahasta aina tarkka Nenonen oli kuitannut Venäjän tykistökomitealta kunnon matkaennakot.
Tammikuun lopulla Kristianiaan saapui sähkösanoma. Nenosen entinen kadettitoveri, Kemiyhtiön palveluksessa oleva insinööri ja suojeluskunta-aktiivi G. A. Finne kehotti Nenosta viipymättä saapumaan Suomeen.
Viraton everstiluutnantti saapui Kemiin tammikuun 26. päivänä. Kahdeksaa päivää myöhemmin Nenosen johtama tykistö möyhensi venäläisten varuskuntaa Oulussa. Ura Suomen armeijassa oli alkanut.
”Pekka ja
Amalia Nenoselle on tiistaina 6.3.1883 syntynyt terve asevelvollinen.”
Tällä enteellisellä tavalla eläinlääkäri Pekka Nenonen ja hänen vaimonsa Amalia ilmoittivat kuopiolaisessa sanomalehdessä esikoisensa Wilho Petterin syntymästä.
11-vuotiaana Vilho Nenonen laitettiin Haminan kadettikouluun. Matemaattisesti lahjakas nuorimies kiinnostui tykistöstä ja luki kaiken, minkä aiheesta sai käsiinsä.
18-vuotiaana Nenonen hyväksyttiin opistotasoiseen Mihailovin tykistökouluun Pietariin, jossa hieman ihmeteltiin, että "Venäjän keisarikunnasta oli tullut tykistökouluun nuorukainen, joka ei edes kunnolla puhu Venäjän kieltä".
Venäjän ja Japanin välinen sota puhkesi vuoden 1904 helmikuussa. Aliluutnantti ja puolipatterin päällikkö Nenonen saapui Mantšuriaan vuoden 1905 elokuussa, juuri ennen rauhan solmimista. Nenonen oli melkein ehtinyt ensimmäiseen sotaansa.
Seuraavana
syksynä Nenonen pääsi Mihailovin tykistöakatemiaan, alan kuuluisimpaan
opinahjoon. Valmistuttuaan 26-vuotias alikapteeni Nenonen ei halunnut
Viaporiin, koska hän Venäjän upseerina joutuisi hankalaan tilanteeseen.
”Minä saisin varmaan hyvin paljon ikävyyksiä niskoilleni”, Nenonen kirjoitti äidilleen Kuopioon.
Niinpä Nenonen lähti Vladivostokiin komppanianpäälliköksi vuoden 1909 lokakuussa. Mutta hänen tähtäimessään oli Venäjän keskuskoeampumalaitos Pietarin pohjoispuolella.
”Minä olen nyt kasvanut aivan kiinni matematiikkaan ja tykistöön, niin että me kuljemme yhtä matkaa koko ajan”, Nenonen kirjoitti.
Nenosen
ensimmäinen tehtävä koeampumalaitoksessa oli laatia ampumataulukot
uudelle 76 millimetrin vuorikanuunalle m/1909. Alikapteeni huomasi nopeasti,
että ammuksien lentoradassa käytetty laskentakaava oli huono.
Nenonen päätteli, että virhe johtui ammuksen ominaisuuksista, muun muassa sen muodosta. Nenonen paranteli kaavaa.
”Me tiedämme, että vanha kaava oli puutteellinen”, koeampumalaitoksen päällikkö, kenraali Trofimov sanoi Nenoselle.
”Teidän esityksenne on yksinkertainen ja selvä.”
Nenosen kaava otettiin välittömästi käyttöön.
Nenosen yksityiselämästä vilkkaassa Pietarissa ei ole tietoa. Seurapiirineitejä hän nauratti - jos nauratti - tamperelaisen tykistön luutnantin Leopold Lessigin kanssa. Alkoholin suhteen Nenonen oli kuitenkin pidättyväinen.
”Viina, se mokoma on niin hyvää, että jos sitä ottaa liikaa, juomisesta voi tulla tapa”, Nenonen sanoi.
Ehdottoman raitis Nenonen ei kuitenkaan ollut.
Vuoden 1915 kesällä
vasta 32-vuotias Nenonen ylennettiin everstiluutnantiksi ja seuraavan vuoden
keväällä hänet määrättiin Tallinnaan tykistörykmentin komentajaksi. Maaliskuun
15. päivänä vuonna 1917 tsaari Nikolai II luopui valtaistuimestaan ja valta
siirtyi väliaikaiselle hallitukselle.
Nenonen päätti pistäytyä haistelemaan Tallinnan ilmapiiriä. Savuavan päävartion kohdalla Nenonen sivuutti pari matruusia, jotka jättivät tervehtimättä. Aina tarkka Nenonen huomautti asiasta.
”Miten kehtaatte vaatia kunniantekoa tällaisena juhlapäivänä”, väkijoukosta huudettiin.
Nenonen sanoi itsevarmana toimineensa täysin väliaikaisen hallituksen ohjeiden mukaisesti. Seurasi mellakka, Nenonen nuijittiin kiväärin perällä tajuttomaksi ja joutui sairaalahoitoon
”Selviydyin tilanteesta vain kovan pääni ansiosta”, Nenonen kertoi myöhemmin.
Toukokuussa hallituksen sota- ja meriministeriksi nimitettiin Aleksandr Kerenski, joka kävi Tallinnassa levittämässä sanomaansa sotilaille.
”Toverit! Te olette maailman vapain armeija”, hän julisti.
Tympääntynyt Nenosta
anoi siirtoa rintamalle. Nenosen patteristo osallistui Dvinskin offensiiviin
vuoden 1917 heinäkuussa. Myöhemmin Nenonen siirrettiin etelärintamalle, jossa
patteristo osallistui torjuntataisteluihin. Nenonen sairastui kuitenkin
keltatautiin ja joutui palaamaan Pietariin.
Vuoden 1917 marraskuussa everstiluutnantti Nenonen lähti asehankintamatkalle Norjaan. Kolmen kuukauden kuluttua Nenosen tykit möyhensivät venäläisiä Oulussa.
Vuoden 1918 helmikuussa kenraali Gustaf Mannerheim ylensi Nenosen everstiksi ja nimitti hänet tykistön tarkastajaksi. Nenosella oli käytössään 58 tykkiä. Tampereen valtauksen sotasaalis oli 42 ja Viipurin valtauksen yli kolmesataa tykkiä. Itsenäisen Suomen tykistön peruskalusto oli koossa.
Nenonen oli
Vladivostokissa tutustunut Skrjabinien sukuun ja halusi pelastaa suvun
Keski-Venäjälle siirtyneet kaksi viehättävää naispuolista leskeä
vallankumouksen pyörteistä. Molemmat aviomiehet olivat saaneet surmansa
mellakoiden aikana.
Vuoden 1919 kesällä Suomen armeijan eversti Nenonen matkusti Puolaan, pukeutui rähjäisiin venäläisiin vaatteisiin ja muuttui musikaksi, rahvaanmieheksi. Eväinä oli suuri limppu ja melkoinen kimpale haisevaa juustoa. Nenonen lähti säkki selässä patikoimaan kohti Venäjää. Musikka-eversti saapui rajalle ja puolalaiset potkaisivat venäjää solkkaavan epäilyttävän tyypin kirosanojen saattelemana Venäjän puolelle. Vastapuolen rajavartijat eivät älynneet kysyä edes passia.
Nenonen jatkoi matkaansa milloin junan katolla milloin
veturin puskurilla. Hän löysi perheen Voronetsista, mutta heidän tuominen
Suomeen ei onnistunut leskirouva Elisabeth Leontytär Neverovskin vaikean
sairauden takia. Eversti oli kuitenkin tuonut salaa maahan ruplia, joilla
perheelle saatiin ruokaa ja hiiliä.
Nenonen palasi junalla Pietarin kautta Suomeen, jälleen musikaksi pukeutuneena. Rajajoki piti ylittää uimalla, pimeän suojassa.
Vuoden 1921 keväällä Nenonen pääsi Moskovaan ulkoministeriön kuriirina. Nenoselle läheinen Elisabeth -leskirouva oli jo menehtynyt sairauteensa, mutta suvun naisia riitti Suomeen tuotavaksi. Venäjän uudet vallanpitäjät olivat kuitenkin omaksuneet hyväksi havaitun byrokratian, maasta ei niin vaan lähdetty.
Nenonen
ratkaisi asian menemällä naimisiin 26-vuotiaan leskirouva Pelagea (Lina)
Perminoffin, Elisabethin sisaren kanssa. Nenonen halusi tuoda Suomeen Linan ja
hänen 6-vuotiaan tyttären Irinan lisäksi Elisabethin orvoksi jääneen 9-vuotiaan
tyttären Ijan sekä suvun isoäidin, 56-vuotiaan leskirouvan Eugenia Skrjabinin.
Rajavartijat panivat hanttiin.
”Joko kaikki tai ei ketään”, Nenonen ilmoitti päättäväisesti.
Diplomaattinen selkkaus oli lähellä, mutta Venäjän viranomaiset antoivat periksi ja koko joukko pääsi siirtymään turvaan Suomeen.
Nenoselle jäi Moskovassa aikaa myös sotilastiedusteluun. Tuleva marsalkka Mihail Tuhatsevski väitti eräässä sotilasjulkaisussa Neuvostoliiton tykistön olevan niin tarkan, että sen yksityinen tykki saattoi yhdellä laukauksella katkaista kymmenen kilometrin päässä olevan puun.
”Mokomaa roskaa!” Nenonen kirjoitti.
Suomessa Lina-rouva tarjoutui eroamaan Nenosesta. Eversti oli kuitenkin valmis lunastamaan lupauksensa, jos hänen vaimonsa vain suostuisi jatkamaan. Avioliitto jäi voimaan.
”Niin Vilho, hän rakastaa vain kanuunoitaan”, rouva Nenonen sanoi joskus haikeana lähimmille ystävilleen.
Vuonna 1932 eversti adoptoi Ijan ja Irinan.
Sisällisssodan
jälkeen Nenonen toimi tykistön tarkastajana, aselajin ylimpänä
johtajana, lähes yhtäjaksoisesti vuodesta 1920 vuoteen 1937. Katkoksia olivat
puolivuotinen tykistökurssi Ranskassa keväällä 1922 ja Kyösti Kallion
hallituksen puolustusministerin tehtävät 1923−1924. Kenraalimajuriksi
Nenonen ylennettiin vuonna 1923 ja kenraaliluutnantiksi vuonna 1930.
Suomen tykistön ensimmäiset ohjesäännöt syntyivät Nenosen luentojen perusteella. Oppilaat merkitsivät muistiin luennot, täydensivät tekstiä piirroksin ja saattoivat materiaalin julkaisukuntoon.
Eräällä tykistön ampumakoulun kurssilla Nenonen kysyi muualta vänrikiltä yksinkertaista asiaa. Vänrikki ei osannut vastata.
”Jos vänrikki olisi luutnantti, niin luutnantti varmaankin tietäisi. Mutta kun luutnantti on vasta vänrikki. Nii-in”, Nenonen pohti.
Tykistö
tarvitsee tulenjohtajaa, eli miestä, joka näkee maalin ja osaa johtaa
tulen kohteeseen. Venäjän aroilla ja Keski-Euroopan aukeilla maalit näkyvät hyvin
tulenjohtopaikalle, mutta Suomen maasto on metsäinen ja kumpareinen. Nenonen
ratkaisi asian kehittämällä Suomen tykistölle liikkuvan tulenjohdon. Jalkaväen
hyökätessä vaikeasti liikuteltava tykistö pysyy paikallaan, mutta tulenjohtaja
seuraa hyökkäävää osastoa.
Tulenjohto ei voinut perustua karttoihin, koska niitä ei vielä ollut. Tykkien ampumasuunta ja etäisyys maaliin piti siis selvittää laskemalla.
Tämä edellyttää tulenjohtajalta matemaattista lahjakkuutta ja päässälaskutaitoa. Nenosen keksintö, tulenjohtokortti, yksinkertaistaa ongelmaa. Järjestelmän avulla tulenjohtaja voi hetkessä ohjata kranaatit perille. Sotaväen päällikkö käski "kaikkia sotilasviranomaisia valvomaan, että keksintöä pidetään tarkoin salassa".
Nenonen ratkaisi yhteydenpidon tulenjohtajan ja tuliaseman välillä vaatimalla ponnekkaasti kannettavien tulenjohtoradioiden kehittämistä. Näin tapahtui, ensimmäisenä maailmassa.
Talvisota
syttyi. Nenonen ei päässyt rintamalle, vaan hänet komennettiin vastoin
tahtoaan asehankintamatkalle Yhdysvaltoihin.
Talvisota oli Suomen tykistölle opettava kokemus. Virheitä tehtiin ja niistä maksettiin kalliisti. Suomen tykistö ei usein kyennyt tehtävään, jota Nenonen oli painottanut, hyökkäyksen tukemiseen. Ampumaleireillä oli harjoiteltu enemmän sitä mitä osattiin, ampumataitoa.
Vanha ja kirjava kalusto oli ongelma. Suomella oli joulukuun alussa vuonna 1939 tasan 444 tykkiä. Vanhin oli mallia 1877 ja nuorin 1934. Lisäksi, Nenosen lukuisista aloitteista huolimatta, "maailman kirjavimman tykistön" ampumatarvikehuolto oli täysin retuperällä.
Lähes ainoana ammuslähteenä oli venäläisten jälkeensä jättämät ammusvarastot. Viikon taistelujen jälkeen piti antaa ankarat määräykset tulen säännöstelemisestä. Joskus kohteeseen ammuttiin vain 4−8 kranaattia. Talvipakkasella sytyttimet toimivat jos olivat toimiakseen.
Teollisuuslaitokset saivat vasta marraskuun 30. päivänä
1939 käskyn valmistaa lisää ammuksia. Talvisodan päättyessä tuotanto oli 2 500
kranaattia ja tarve rintamalla 8 000 laukausta päivässä.
Mutta myös kiitosta annettiin. Taipaleen lohkon komentaja kenraaliluutnantti Aarne Blick sanoi, että puolustus kesti vain tykistön ansioista.
Asehankintamatka Yhdysvaltoihin oli pahasti myöhässä. Neuvottelut olivat "hyvin pitkät, sitkeät ja osittain sekavatkin", Yhdysvallat oli varovainen puolueettomuutensa suhteen. Aseita ei voitu myydä sotaa käyvälle maalle.
Talvisota loppui, aseet ja ampumatarvikkeet saatiin. Joukossa oli sata kappaletta 75 mm kevyttä kenttäkanuunaa ja kolmekymmentä 203 mm järeää kenttähaupitsia ampumatarvikkeineen.
Yhdysvalloissa Nenonen herätti ammattitaidollaan pelonsekaista kauhua aseteollisuuden piirissä vaatimalla ostettujen ammuserien tarkistamista koeammunnoilla, joita hän valvoi henkilökohtaisesti.
Nenonen
nimitettiin jälleen tykistön tarkastajaksi vuoden 1940 syksyllä. Kun
uusi sota syttyi seuraavan vuoden kesäkuussa, armeijalla oli käytössään yli
tuhat tykkiä. Aunukseen oli helppo mennä.
Päämajassa tykistön tarkastaja oli suoraan
ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin alainen. Miesten välit olivat suorat ja
luottamukselliset. Mannerheim oli jo vapaussodan aikana ihmetellyt, miten
aatelista syntyperää vailla oleva suomalainen upseeri oli edennyt niin nopeasti
urallaan.
”Nenosen on oltava poikkeuksellisen lahjakas ja lujaluonteinen”, oli Mannerheimin arvio.
Myös Nenonen kunnioitti Mannerheimiä, joskus pilke silmäkulmassa. Kerran Nenonen oli upseeriporukassa poistumassa myöhään illalla päämajasta. Mannerheim jäi vielä työskentelemään.
”Katsokaa, noin ahkera, vaikka on ratsuväen upseeri”, Nenonen tokaisi.
Sodan alkupuolella tykkien määrä lisääntyi itsestään, sotasaaliit olivat runsaat. Vuoden 1942 kesään mennessä Suomi oli vallannut yli kahdeksansataa tykkiä. Saksalaisilta ostettiin huomattava määrä Ranskasta vallattuja tykkejä. Lisäksi Tampella valmisti Boforsin lisenssillä sataneljäkymmentä nykyaikaista 105 mm kenttähaupitsia.
Vuoden 1943 kesällä
Suomessa kehitettiin tulenjohtomenetelmä, joka vielä vuosia myöhemmin
herätti innostusta suurvaltojen armeijoissa.
Tulenjohtajan ongelma on, että tykit sijaitsivat muualla kuin hän itse. Tämä aiheuttaa hankalia laskutoimituksia tulen siirrossa. Entäpä jos tulenjohtaja voisi kuvitella, että tykit sijaitsevat aivan hänen vieressään, suora-ammunnan tapaan? Jos tulenjohtaja voisi suoraan sanoa, että nyt meni viisikymmentä metriä vasempaan ja taakse?
Laskutehtävät ja muut nippelijutut siirrettiin patterin tuliaseman tehtäviksi. Tuliasemille kehitettiin erityinen korjausmuunnin, taso, jonka päälle asetetaan pyörivä läpinäkyvä levy. Tämän avulla tulenjohtajan korjauskomennot voidaan suoraan muuntaa tykkien ampumasuunnaksi.
Menetelmän keksijänä pidetään tykistön ampumakoulun opettajaa, majuri Unto Petäjää. Hänen esimiehensä, eversti Eino Honko esitteli menetelmän päämajassa kenraali Nenoselle, joka kutsui majuri Petäjän esittelemään keksintöään. Menetelmä otettiin käyttöön Nenosen käskyllä vuoden 1943 heinäkuussa.
Uuden menetelmän avulla tulta kykenee johtamaan kuka tahansa, jolla on kompassi ja viestiyhteys tuliasemaan. Tykin sijainnilla ei tulenjohtajan kannalta enää ollut väliä.
Saksalaisille uudesta menetelmästä ei saanut edes pihahtaa. Menetelmää koskeva salainen käsky jaettiin vain patteristojen ja rykmenttien esikuntiin. Sen jälkeen numeroidut käskyt piti palauttaa.
Kesän 1944 torjuntataisteluissa tykistö oli laadullisesti ja määrällisesti aivan toisella tasolla kuin kolme vuotta aikaisemmin. Tykistön vahvuus oli 50 000 miestä. Ihantalan ratkaisutaisteluissa 30.6.−7.7. Suomen tykistö keskitti seitsemän neliökilometrin painopistealueelle jopa 250 tykin tulen. Vastaavia esimerkkejä ei muualta maailmasta ollut.
Nenosen
kiinnostus numeroihin ei rajoittunut pelkästään numeroituihin käskyihin,
tykistössä pyöritetään paljon numerotietoa. Nenonen oli jo 1920-luvulla antanut
sekaannusten välttämiseksi ohjeen, jonka mukaan numero 7 aina on kirjoitettava
poikkiviivalla.
Suomen kouluissa seiskaa ryhdyttiin kuitenkin kirjoittamaan ilman poikkiviivaa. Nenonen kirjelmöi asiasta kouluhallitukseen, hän viittasi asian tärkeyteen tykistössä. Kouluhallitus kieltäytyi muuttamasta käytäntöä vedoten kaunokirjoituksen asiantuntijan lausuntoon. Myöhemmin poikkiviiva kuitenkin palasi käyttöön.
Ylipäällikkö myönsi Mannerheim-ristin Nenoselle henkilökohtaisesti tammikuun 8. päivänä vuonna 1945. Nenonen anoi eroa virastaan 15.2.1947 lähtien.
Sotien aikana
Suomen Kenttätykistön Säätiö rakennutti Kulosaareen kelohonkaisen
omakotitalon, joka luovutettiin Nenosen käyttöön. Helsingin yliopiston
filosofian kunniatohtoriksi Nenonen vihittiin vuonna 1950.
Lina Nenonen kuoli helmikuussa 1945. Eläkepäivinään Vilho Nenonen harrasti luontoa ja lukemista. Erityisesti kenraalia kiinnosti ulkomainen sotatieteellinen ja matemaattinen kirjallisuus. Myös naapuriin saatu televisio oli Nenosen tiiviin mielenkiinnon kohteena.
Tykistönkenraali Vilho Petter Nenonen kuoli rauhallisesti kotonaan 17. päivänä helmikuuta vuonna1960. Hänet haudattiin Hietaniemeen valtion kustannuksella.
Sotasalaisuus vuotaa
Tykistönkenraali
Vilho Petter Nenosen jatkosodan aikana käyttöön ottama tehokas
tulenjohtomenetelmä pysyi hyvin salassa muiden maiden armeijoilta. Vuoto
tapahtui yllättävällä tavalla.
Vuonna 1945 Suomessa paljastui ns. asekätkentäjuttu. Ympäri maata oli armeijan kantahenkilökunnan toimesta piilotettu suuret määrät aseita Neuvostoliiton mahdollisen miehityksen varalta. Keskeiset puuhamiehet pakenivat ulkomaille. Marttisen miehinä tunnettu ryhmä pyrki ja pääsi Yhdysvaltain armeijaan.
Suomen armeijan majuri Paavo Kairinen, talvi- ja jatkosodan veteraani ja myöhemmin pääesikunnassa asekätkentää junaillut upseeri, joutui pakenemaan punaista Valpoa Ruotsiin syyskuussa 1945. Syksyllä 1947 Kairinen muiden Marttisen ryhmän miesten kanssa värväytyi Yhdysvaltain armeijaan.
Kairinen
ylennettiin ylikersantiksi vuoden 1948 lokakuussa. Yhdysvaltain armeija
tiesi, että Kairinen oli toiminut Suomen armeijan raskaan
kranaatinheitinkomppanian päällikkönä.
Niinpä Sergeant 1st Class Kairinen komennettiin rykmentin raskaaseen kranaatinheitinkomppaniaan. Kairinen sai johdettavakseen komppanian koulutuksen.
”Koko siihenastisen USA:n armeijassa suorittamani palveluksen mielenkiintoisin ja tuloksellisin vaihe oli alkamassa”, Kairinen kirjoitti.
Komppania oli juuri saanut uudet 105 mm raskaat heittimet. Kairinen keskittyi tulenjohtajien koulutukseen. Miehet olivat innoissaan saadessaan opiskella uutta tulenjohtomenetelmää.
”Oli kuultu Suomen armeijan käyttämästä uudesta tulenjohtosysteemistä, jonka Suomen armeija oli onnistunut salaamaan niin täydellisesti, etteivät muiden maiden tarkkailijat olleet pystyneet pääsemään siitä selville”, Kairinen kirjoitti.
Kairinen
ylennettiin kapteeniksi vuonna 1950. Hän sai laskuvarjojääkärin koulutuksen
ja opetti talvisodankäyntiä. Lehdistö ylisti Kairisen kouluttamien joukkojen
Alaskan pakkasissa saavuttamia tuloksia. Mottitaistelut käytiin Raatteen
malliin.
Myöhemmin Kairinen toimi mm. vihreiden barettien tiedustelu-upseerina eri puolilla maailmaa. Yhdysvaltain kunnialegioonan ristillä palkittu Kairinen jäi eläkkeelle Pentagonin everstinä vuonna 1969.
Kairinen kuoli vuonna 2002.
Teksti: Robert Brantberg 1995, 2009