Sataviisi kunnian päivää
|
|
21 suomalaisen sotasankarin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
|
320
sivua |
|
|
|
44. divisioonan
sotilaita SA-kuva |
Tammikuu 1940
Sinisen divisioonan tuho
Uudenvuoden päivänä 1940 heikosti
varustettu Suomi oli vastustanut puna-armeijan vyörytystä kuukauden päivät.
Sotamarsalkka Gustaf Mannerheimin joukot olivat
jopa tehneet kaksi onnistunutta laajaa vastahyökkäystä. Eversti Paavo Talvelan ryhmä löi
puna-armeijan joukot Tolvajärvellä ja eversti Hjalmar Siilasvuon divisioona
vastaavasti Suomussalmella.
Epäonnistuneita
vastahyökkäyksiä suomalaiset tekivät Karjalankannaksella ja Laatokan
Karjalassa. Siitä huolimatta Suomen sodanjohto päätti tammikuussa antaa
opetuksen pääsihteeri Josif Stalinille.
Raatteen tie
Liian pitkälle edennyt puna-armeijan 44. divisioona, ukrainalainen Sininen
divisioona, kaivautui maahan käytännöllisesti katsottuna
marssiryhmityksessä pitkin Suomussalmelle johtavaa Raatteen tietä. Lähes 20 000
miestä oli kapean, kolmekymmentä kilometriä pitkän tien varrella,
talvipakkasten ja suomalaisten 9. divisioonan armoilla.
Eversti Hjalmar Siilasvuo ja hänen
esikuntapäällikkönsä, kapteeni Alpo Marttinen päättivät iskeä.
Teurastus alkoi uuden vuoden vastaisena yönä. Tammikuun toisena päivänä
vihollisen joukot oli katkaistu kahtia. Suomalaiset lähtivät yleishyökkäykseen
kolme päivää myöhemmin. Pakkasta oli kolmekymmentäviisi astetta.
Sunnuntaina tammikuun 7.
päivänä ukrainalainen Sininen divisioona oli tuhottu.
Eversti Siilasvuo esitteli sotasaalista länsimaisille lehtimiehille heti seuraavana päivänä. He evät olleet uskoa
silmiään. Suomalaisten hallussa oli kokonaisen venäläisen divisioonan
sotakalusto. Satoja tykkejä ja kuorma-autoja, kymmeniä panssarivaunuja, toista
tuhatta elävää hevosta ja tuhansia keveitä aseita. Sekä röykkiöittäin
jäätyneitä venäläisiä sotilaita ja hevosia.
Talvisodan legenda oli
syntynyt. Raatteen ja Suomussalmen taisteluissa puna-armeija menetti yli 20 000
miestä kaatuneina ja paleltuneina. Siilasvuon joukoista kaatui 900 ja
haavoittui 1 200 miestä.
Kajaaniin ja Ouluun
kohdistunut uhka oli poistettu. Stalin päätti, että tästä ei enää kannata
jatkaa. Sen sijaan hän kohdisti paineen toista sataa kilometriä etelämpänä
sijaitsevaan Kuhmoon.
9. divisioona lähti marssille kohti
Kuhmoa tammikuun 18. päivänä. Siilasvuo hyökkäsi tammikuun 29. päivänä kenraali
N.A. Gusevskin 54. divisioonan kimppuun. Kaava oli sama kuin Raatteessa.
Punadivisioonan yhteydet päävoimiin katkaistiin. Syntyi suurmotti, jota
puhdistettiin talvisodan loppuun asti.
Kenraalimajuri Martti Wallenius ja eversti Oiva Willamo eivät myöskään
maanneet toimettomina Lapin ryhmänsä kanssa. Suomalaiset lähtivät hyökkäykseen
Sallasta Kemijärven suuntaan edenneen vihollisen kimppuun tammikuun 2. päivänä.
Hyökkäys ei johtanut menestykseen, suomalaisten kolme pataljoonaa eivät
onnistuneet lyömään venäläisten kahta divisioonaa.
Mutta suomalaiset
sissijoukot operoivat menestyksekkäästi venäläisten selustassa. Vihollisen
ajoneuvoja, puhelinyhteyksiä ja siltoja tuhottiin. Tammikuun puolivälissä
Wallenius yritti uudestaan.
Nyt venäläiset saatiin vetäytymään.
Puna-armeija heitettiin Joutsijärveltä takaisin Märkäjärvelle, yli
kolmenkymmenen kilometrin päähän, jonne rintama vakiintui. Tilaisuus Raatteen
tien kaltaiseen ratkaisuun olisi ollut, mutta joukkoja ei ollut tarpeeksi.
Myös Kemijärvelle ja
Rovaniemeen kohdistunut uhka oli poistettu.
Laatokan karjalan motit
Summassa venäläiset keskittyivät
tammikuussa murentamaan järeällä tykistötulella suomalaisten puolustuslaitteita.
Muualla Kannaksella puna-armeija yritti saada jalansijaa suomalaisten asemiin,
vaatimattomalla menestyksellä.
Laatokan pohjoisrannalla
kenraalimajuri Woldemar Hägglundin IV armeijakunta lähti vastahyökkäykseen
tammikuun 5. päivänä. Puna-armeijan kaksi divisioona ja panssariprikaati
saarrostettiin ja niiden pääosat jäivät motteihin. Sana motti juontaa juurensa juuri näistä taisteluista. Näitä motteja
nakerrettiin pitkin tammikuuta ja useat motit saatiin lopulta tuhotuksi.
Asemasota jatkui Kollaanjoen
varrella, jossa venäläiset yrittivät kuluttaa suomalaiset loppuun jatkuvalla
tykistötulella. Täydennysjoukkoja ei ollut lähettää ja Kollaan väsyneiden
miesten oli kestettävä yksin.
Raatteen tie oli
hämmästyttänyt ulkomaiset lehtimiehet. Loppiaisena lentäjäluutnantti Jorma
Sarvanto antoi omalta osaltaan länsimaille lehdille puheenaiheen, hän teki
ainutlaatuisen maailmanennätyksen. Kuopiota pommittamaan oli lähetetty Iljušin-pommikoneita. Sarvanto pudotti Fokker-hävittäjällään Utin eteläpuolella
kuusi pommikonetta. Neljässä minuutissa.
− Se oli Suomen
ampumista maailmankartalle, Hävittäjälaivue 24:n komentaja, majuri Gustaf Magnusson sanoi.
Aseita ja rauhantunnusteluja
Suomen ulkopolitiikan keskeisin tavoite talvisodan aikana oli suoran neuvottelukosketuksen saaminen
Neuvostoliittoon. Toiseksi pyrittiin vetämään Ruotsi ja länsivallat mukaan
Suomen puolelle, mieluiten sotilaalliseen väliintuloon asti. Myös aineellista
apua ja vapaaehtoisia joukkoja toivottiin.
Tammikuun aikana tilanne
itärajalla muuttui Suomen kannalta myönteisemmäksi. Yhteyttä Neuvostoliittoon
yritettiin saada Tukholman kautta. Asialla oli kaksi naista, kirjailija Hella
Wuolijoki ja Neuvostoliiton Tukholman suurlähettiläs Aleksandra Kollontai. Suomessa
toivottiin, että venäläisten joukkojen vastoinkäymiset saisivat Stalinin
neuvottelupöytään. Neuvostoliitto vaikeni tammikuun loppupäiville asti.
Neuvottelut
ulkomaisen avun saamiseksi jatkuivat. −
Meidän on pakko ottaa mitä riskejä tahansa avun saamiseksi, pääministeri Risto
Ryti sanoi. − Ja myös apua, jota on saatavissa, ottaa mistä tahansa.
Ryti kävi Tukholmassa
pyytämässä Ruotsin hallitukselta raskasta tykistöä ja 30 000 miestä vakinaisia
joukkoja. Varmaa vastausta hän ei heti saanut.
− Ruotsalaisiakaan
ei pidä väärin arvostella. Kyllä ne koettavat tehdä, minkä peloltaan
uskaltavat.
Ulkoministeri Väinö
Tanner kysyi saksalaisilta neuvoa rauhan mahdollisuuksista. Saksan Helsingin
lähettilään Wipert von Blücherin vastaus tammikuun 18. päivänä oli kuitenkin
tyly. Saksan hallituksen mukaan ei tällä hetkellä ollut mahdollisuuksia
sovitteluun.
Myönteisiä uutisia
Eversti Aladàr Paasonen neuvotteli Ranskassa, josta kuului myönteisiä uutisia. Ranska ja Englanti olivat kallistumassa
Suomen auttamisen kannalle. Suomen ja länsimaiden intressit olivat yhteiset.
Mitä kovemman vastustuksen Suomi antaisi puna-armeijalle, sitä vaikeampaa
Neuvostoliiton olisi toimittaa Saksalle aineellista apua, lähinnä
polttoaineita, Saksan sodassa länsivaltoja vastaan.
Sotamateriaaliakin
Suomeen oli tulossa. Ranskalta saatiin 30 hävittäjää ja 14 laivalastillista
aseita, josta osa ehti mukaan talvisotaan. Ruotsilta oli tulossa panssari- ja
ilmatorjuntatykkejä, kenttätykkejä, jalkaväen aseistusta ja ampumatarvikkeita.
Englannista ja
Yhdysvalloista oli tulossa muun muassa lentokoneita. Toimitukset oli kuitenkin
Saksan kielteisestä asenteesta johtuen ohjattava kiertotietä Norjan satamien ja
Tornion kautta. Tammikuun taisteluihin materiaali ei Ruotsin aseita lukuun
ottamatta ehtinyt.
Vapaaehtoisia
ilmoittautui Ruotsista, Englannista, Unkarista, Puolasta, Itävallasta ja
Italiasta.
Trotskin-Kerenskin hallitus
Suomi vastaanotti ulkomailta useita
rauhanaloitteita, mutta ne olivat Tannerin mukaan enemmän hyväntahtoisia kuin
todellisuuteen perustuvia.
Myös mielikuvituksellisia aloitteita kantautui Suomeen. Ehdotettiin, että Vladimir Iljitš Leninin Neuvostoliitosta vuonna 1929 karkotettu työtoveri Lev Trotski kutsuttaisiin Meksikosta Suomeen ja että hän lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjältä paenneen Aleksandr Kerenskin kanssa perustaisi tilapäishallituksen Repolaan. Eräänlainen vastaveto Otto Ville Kuusisen Terijoen nukkehallitukselle.
Tammikuun 28. päivänä SAK ja STK allekirjoittivat paperin, joka tunnetaan Tammikuun kihlauksen nimellä. Se oli asevelihenkeä merkittävästi vahvistava paperi. Seuraavana päivänä ulkoministeri Vjatšeslav Molotovilta saatiin Tukholman kautta viesti: Neuvottelut olivat mahdollisia, mikäli Ryti-Tannerin hallitus oli valmis riittäviin alueluovutuksiin.
Näin Neuvostoliitto oli
itse asiassa tunnustanut, että Suomi oli puna-armeijalle yllättävän kova pala.
Lisäksi tämä myös merkitsi sitä, että Neuvostoliitto oli valmis hylkäämään
Terijoen hallituksen.
Mutta jälleen kerran
tuli todistetuksi, että sota on politiikan jatke. Suhteellisen rauhallisen
tammikuun jälkeen Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi Kannaksella 1. päivänä
helmikuuta.
Teksti: Robert
Brantberg 2000, 2009
Katso myös: Raatteen tien jääkäri