Eversti Oiva Wiillamo 1887−1967

Eversti

Oiva Willamo

Lapin kirjailijan ja jääkäri-

everstin myrskyisä avioliitto

”Jos ryssä tulee rajan yli, ammun ensin sinut ja sitten itseni.” Jääkäriupseeri rutistaa sylissään makaavaa nuorta opettajatarta. On talvisodan aatto Kuusamossa, Oulankajoen ja Kiutakönkään pohjoisilla sydänmailla.

Liikasenvaaran koulun väliaikainen opettajatar katsoo asepuvussa olevan everstiluutnantin ohi tummaan, huurteiseen ikkunaan ja huokaisee onnellisena.

”Tee niin!”

Opettajattarella ei ole päällään rihman kiertämää. Upseeri haluaa näin.

On tulossa ankara talvi.

Talvisodan alla 26-vuotias Jyväskylän seminaarissa opiskellut Rovaniemen tyttö Annikki Kariniemi oli määrätty Kuusamoon sijaisopettajaksi. Suomi kutsui miehensä aseisiin lokakuun puolivälissä ja Kuusamoon perustettiin harjoituskeskus.

”Komentajaksi määrättiin isäni vanha ystävä, everstiluutnantti O.J. Willamo”, Anni kertoi. ”Koulutytöstä saakka ihailemani sankari. Jotenkin se tuntui turvalliselta.”

Anni on keskiviikkoiltana lokakuun 25. päivänä korjaamassa vihkoja, kun sisään astuu 52-vuotias karski rajakomendantti. Anni nousee ilahtuneena opettajanpöydän takaa tervehtimään.

”Päätin tulla tiedustelemaan, miten aiot suoriutua kylän evakuoinnista”, Willamo sanoo hymyillen. ”Päämaja toivoo, että opettajat osallistuisivat siihen.”

Marraskun aikana he tapasivat usein. Anni oli rakastunut Oivaan, komeaan jääkärieverstiluutnanttiin. Suhde heillä Annin teksteistä päätellen oli ollut jo vuodesta 1937, mutta Anni oli mennyt naimisiin toisen kanssa.

MUUT AMPUJAT

Venäläiset ylittivät rajan 30. päivänä marraskuuta. Petsamossa hyökkäsi venäläinen vuoristodivisioona. Sallan suunnasta tuli soittokunnan tahdittamina peräti kaksi divisioonaa tykistön, panssareiden ja ilmavoimien tukemana. Lapissa suomalaisilla oli yksi pataljoona ja lisäksi erillinen komppania Petsamossa.

Ei ampunut jääkäriupseeri opettajatarta eikä itseään, muita ampujia kyllä ilmoittautui. Paineet Sallassa ja Pelkosenniemellä olivat ankarat ja jääkäriupseerin otteista ei pidetty.

”Jos Willamo näyttäytyy vielä kerran, me ammumme hänet”, rivimiehet vannoivat.

Päämaja tajusi tilanteen vakavuuden ja päätti muodostaa Lapin ryhmän, jonka komentajaksi tuli kenraalimajuri Martti Wallenius, värikäs kansanmies. Willamo määrättiin Walleniuksen kakkosmieheksi. Päämaja lähetti Lapin vahvistukseksi viisi pataljoonaa ja tykkipatterin.

Wallenius onnistui torjumaan venäläisten hyökkäyksen ja, Petsamoa lukuunottamatta, ajamaan venäläiset takaisin rajan yli.

Talvisodan jälkeen Anni erosi miehestään Viljo Alatalosta ja jatkoi työtään rajavartiolaitoksella. Anni ja Oiva menivät salakihloihin. Oiva kertoi mielellään Annille elämänsä värikkäistä ja joskus karmeistakin vaiheista.

VOIMALIITTO

Oiva Johannes Willamo syntyi Helsingissä 7. päivänä syyskuuta vuonna 1887. Hänen vanhempansa olivat uuniseppä ja kauppias Johannes Willamo sekä Johanna Mathilda o.s. Friman Vuoden 1905 levottomuuksien aikana Oiva näki, miten kasakat riehuivat Helsingissä. Seuraavan vuoden heinäkuussa Viaporin linnoituksen venäläinen sotaväki nousi kapinaan. Oiva oli Kaivopuistossa ja näki rantaan tulleessa veneessä haavoihinsa kuolleita matruuseja.

”Eräs ryssistä makasi veneen pohjalla rinta auki revittynä”, Oiva kirjoitti päiväkirjaansa. ”Kasvoilla oli tyyni kuoleman hymy.”

Willamo liittyi Voimaliittoon, joka oli vuoden 1905 suurlakon jälkeen perustettu urheilujärjestöksi naamioitu poliittinen aktiivisen vastarinnan järjestö. Järjestö harjoitti sotilaallisia urheilulajeja, kuten ampumista ja hiihtoa. Tarkoituksena oli kasvattaa kansa aseelliseen kuntoisuuteen mahdollisen itsenäisyystaistelun varalta.

Voimaliittoa olivat perustamassa muun muassa Per Evind Svinhufvud perustuslaillisten puolueesta sekä Konni Zilliacus terrorismia harjoittavasta Suomen aktiivisesta vastustuspuolueesta.

”Meidän on venäläisistä riippumatta otettava kohtalomme omiin käsiimme”, Zilliacus sanoi. ”Ja perustettava koko maata käsittävä aseellinen järjestö.”

Tähän ajatukseen myös Svinhufvud yhtyi. ”Tilanne on todellakin sellainen, että on välttämättä hyväksyttävä ehdootus kansan aseistamiseksi.”

Perustavassa kokouksessa esitettiin, että olisi hankittava kymmenentuhatta Mauserkivääriä, joiden yhteishinta olisi miljoona markkaa. Paikalla olevat rahamiehet totesivat, että rahaerä olisi helposti hankittavissa.

Liiton harjoituspäälliköksi nimettiin kapteeni Matti von Nandelstadh, voimistelunopettaja sekä Sörkan kuritushuoneen johtajan apulainen. Hänelle luvattiin sama palkka, kuin hän näistä viroista yhteensä oli nostanut. von Nandelstadh toimi vuosina 1917−1925 Oulun läänin sangen epäsuosittuna maaherrana. Myöhemmin harjoituspäällikkönä toimi muuan kapteeni Rudolf Wiberg.

Suomen aktiivisen vastuspuolueen johtaja, varatuomari Johannes Gummerus, matkusti vuoden 1906 tammikuussa Sveitsiin kahden upseerin kanssa ostamaan aseita Sveitsin armeijalta. He saivat ostetuksi kolmetuhatta kivääriä ja miljoona panosta 609 000 frangin kauppahintaan Lyypekkiin toimitettuna. Rahat tulivat oululaiselta kauppaneuvokselta H-A. Snellmanilta. Aselaiva Peter toimitti lastin Suomeen heinäkuussa.

Järjestöllä oli oma kanslia Pietarinkatu 7:ssä. Myös oma lippu suunniteltiin. Se oli sinivalkoinen ja siihen oli tekstattu pro lege, lain puolesta. Sama tunnuslause esiintyi muun muassa senaattori Leo Mechelinin vaakunassa. Aseita toimitettiin vuoden vaihteessa ympäri Suomea. Paikalliset Voimaliiton sotilasjaokset järjestivät aselliisia harjoituksia pari-kolme kertaa viikossa, muun muassa Helsingissä, Turussa, Vaasassa, Jyväskylässä, Oulussa, Tampereella, Hämeenlinnassa, Kajaanissa Porissa, Kuopiossa ja Viipurissa sekä monella pienemmällä paikkakunnalla. Helsingissä harjoituksiin osallistui säännöllisesti parisataa miestä.

Voimaliitosta piti muodostaa puolueiden yläpuolella oleva koko kansan järjestö, mutta työväestö jäi ajan mittaan pois ja liittyi punakaarteihin. Aselaiva Peterin tuomista aseista osa joutui viranomaisten haltuun ja löydöt herättivät valtavan hälyn. Senaatti joutui tämän vuoksi lakkauttamaan Voimaliiton, mutta monet paikallisjärjestöt jatkoivat toimintaansa vuoden 1918 sotaan asti.

Innokas urheilijanuorukainen Oiva oli mukana perustamassa Helsingin jalkapalloklubia vuonna 1907.

Oiva kävi koulua Helsingin suomalaisesta normaalilyseossa, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1911. Hän liittyi Eteläsuomalaiseen osakuntaan. Willamo opiskeli vuosina 1911−1914 Teknillisen korkeakoulun maanmittausosastolla sekä Helsingin yliopiston filisofisen tiedekunnan maanviljelys-taloudellisella osastolla.

RÄJÄYTTI ASEVARASTOT

Oiva Willamo liittyi Preussin Pfadfinder-kurssille vuoden 1915 maaliskuussa ja kuului sen ensimmäiseen komppaniaan sekä myöhemmin Preussin Kuninkaallisen Jääkäripataljoona 27:n pioneeripataljoonaan. Hän käytti Saksassa nimeä Willmann.

Syyskuussa Willamo komennettiin värväys- ja etappitehtäviin Ruotsiin. Hän toimi Seittenkarin, Tornionjoen ja Haaparannan etappiasemilla. Hänet ylennettiin Hilfsgruppenführeriksi, ryhmän varajohtajaksi, vuoden 1916 tammikuussa ja hän palasi takaisin pataljoonaan saman kuun 20. päivänä.

Willamo komennettiin Saksan meriesikunnan erikoiskursseille Berliiniin toukokuussa ja lähetettiin erikoistehtäviin Ruotsiin ja Suomeen. Kesäkuun 6. päivän vastaisena yönä Willamo ja kolme muuta jääkäriä kävivät Kilpisjärvellä räjäyttämässä venäläisten suuret ase- ja sotatarvikevarastot.

Heinäkuun lopulla poliisit ja santarmit pidättivät Willamon Kajaanissa, mutta hän onnistui pakenemaan. Tämän jälkeen hän matkusti Ruotsin kautta Berliiniin, jossa hän jatkoi opiskeluaan.

Vuoden vaihteessa Willamo palasi pataljoonaan ja siirrettiin vuoden 1917 elokuussa pioneeripataljoonaan. Hän opiskeli muun muassa moottoriveneen kuljettajaksi. Gruppenführeriksi hänet ylennettiin jouluaattona ja lähetettiin jälleen erikoistehtäviin Pohjois-Suomeen. Hän matkusti Offizierstellvertreter Friedel Jacobsonin komennuskunnan mukana laivalla merimiehenä Stettinistä Tukholmaan ja sieltä eteenpäin junalla Haaparantaan.

TUNTSAN VALTAAJA

Tammikuussa Suomessa oli puhjennut vapaussota, joka oli muuttumassa kansalaissodaksi. Willamo osallistui ryhmänjohtajana Tervolan ja Tornion taisteluihin. Jääkäreiden nokkamiehiin kuulunut Jacobson, Zugführer Tauno Juvonen sekä kuusi suojeluskuntalaista kaatuivat onnettomassa tulitaistelussa venäläisten kanssa Tornion ratapihalla helmikuun 6. päivänä.

Kokemattomien ja pelokkaiden valkoisten johtaminen näissä taisteluissa ei ollut helppoa. Tornion taisteluiden johdon käsiinsä ottanut Gruppenführer Martti Wallenius ehdotti Willamolle hyökkäystä.

”Hyökkää itse”, Willamo vastasi. ”Ei näitä saa lähtemään.”

Wallenius sai kuitenkin johdettua joukkonsa voittoon. Luutnantiksi Willamo ylennettiin helmikuun 11. päivänä.

Tornion taistelujen jälkeen Wallenius määräsi Willamon Kemiin sotaoikeuden upseeriedustajaksi. Oikeudessa vaadittiin kuolemantuomiota Pohjolan Sanomien päätoimittajalle Uuno Hannulalle. Syynä on painovirhe. Lehdessä oli lukenut valkoisten menetykset, kun olisi pitänyt olla menestykset. Perimmäisenä syynä se, että Hannula oli lehdessään kirpeästi arvostellut gulasseja, kauppiaita, jotka hyötyivät sodan kustannuksella.

Hannula oli paennut Kemistä Ouluun välttääkseen sotaoikeuden. Willamo ehdotti, ettei miestä ammuttaisi, jos tämä lähtee vapaaehtoisena rintamalle valkoisten puolella. Näin päätettiin ja Hannula suunnisti Oulusta Vöyrin sotakoulun kautta rintamalle Messukylän koviin taisteluihin.

Willamo määrättiin Rovaniemelle, jossa hän toimi suojeluskuntien järjestäjänä ja kouluttajana. Valkoisten esikunnassa työskenteli muuan agronomi Eemeli Kariniemi, jonka kanssa Oiva ystävystyi. Maaliskuun alussa Willamo komennettiin Kuolajärvelle muodostamaan ja järjestämään suojeluskuntajoukkoja.

Willamo johti valtakunnan itärajan takana asevelvollisista muodostettua Kuolajärven 170 miehen pataljoonaa taistelussa punaisia vastaan. Pataljoona valtasi Tuntsan kylän sekä taisteli Kivisalmella ja Kilislammella.

Willamo ei näissä taisteluissa ollut suosittu johtaja, pohjoisen miehet vierastivat hänen preussilaisia otteitaan.

”Ainaiset kiroilemiset, kauhea huutaminen, fyysillinen kosketteleminen ja sopimattomien sanojen tulva miehistöä kohtaan, sai heissä vain enemmän ärsytystä kuin kunnioiotusta”, Juho Hagberg kirjoitti Walleniukselle Kurtin taisteluista.

Mutta ei ollut myöskään asevelvollisten kunnossa hurraamista. He eivät olleet saaneet asekoulutusta ja suorastaan “vapisivat pelosta”.

”Mielestäni on näistä niin sanotuista jääkärijoukoista ammuttava joka kymmenes mies”, Willamo sähkötti retken komentajalle, yliluutnantti Walleniukselle. ”Ei tänne muuten uskontoa tule.”

UNOHDETTU SOTA

Sota rajan takana juuttui paikoilleen. Maaliskuussa englantilaiset olivat lähettäneet Muurmannin rannikolle joukkoja kenraali Frederick Poolen johdolla. Englantilaiset värväsivät joukkoihinsa noin kolmesataa miestä, joita nimitettiin Muurmannin legioonaksi. Juhannuksena englantilaiset lisäjoukot nousivat maihin Murmanskissa kenraali Charles Maynardin johdolla.

”Samat punaiset ne ovat kuin ennenkin”, Wallenuis sanoi. ”Nyt heillä vaan on englantilaiset vaatteet ja rommipullo kainalossa.”

Huoltovaikeudet Vienan korvessa olivat suuret. Heinäkuussa Walleniuksen joukoista muodostettiin Lapin I rajavartiopataljoona. Siihen kuului noin seitsemänsataa nälkäistä, resuista ja kehnosti aseistettua miestä. Näillä piti valvoa lähes tuhat kilometriä maanteitä sekä vielä enemmän lennätin- ja puhelinjohtoja. Willamo määrättiin pataljoonan B-ryhmän päälliköksi.

Muutama valkoinan kaatui kahakoissa legioonalaisten kanssa. Elokuussa Wallenius veti joukkonsa rajan taakse. Lokakuussa Willamo määrättiin neljästä rajavartiopataljoonasta muodostetun Lapin ryhmän esikuntapäälliköksi Rovaniemelle, marraskuussa tuli rauha. Seuraavan vuoden huhtikuussa Willamo määrättiin komppanianpäälliköksi.

RAJAKOMENTAJA

Willamo ylennettiin kapteeniksi toukokuun 19. päivänä vuonna 1919. Seuraavan vuoden lokakuussa hänet nimitettiin Lapin rajavartioston talouspäälliköksi ja vuoden 1921 syyskuussa Lapin rajavartioston komentajaksi ja Lapin rajakomendantiksi. Tässä toimessa hän seurasi Walleniusta, joka oli siirtynyt armeijan palvelukseen. Walleniusta sanottiin Lapin keisariksi ja Willamoa Lapin kaaniksi. Lapin rajavartioston kehittäminen jäi nyt Willamon harteille.

Vuonna 1922 Oiva Willamo meni naimisiin kauppias Matti Aukusti Haaralan ja Ida Johannes Sjöstedtin tyttären Hellin Marian kanssa. Willamo ylennettiin majuriksi itsenäisyyspäivänä.

Willamo oli aktiivisena urheilumiehenä mukana perustamassa Ounasvaaran hiihtoseuraa ja toimi useana vuonna seuran puheenjohtajana ja myöhemmin kunniapuheenjohtajana. Hän harrasti myös metsästystä ja kalastusta. Eräkämppä hänellä oli Juutuajoen varrella Inarissa.

Willamo toimi virkansa puolesta suomalais-venäläisen paikallisen rajantarkastuskomissionin puheenjohtajana vuosina 1922−1926 sekä vuodesta 1928 eteenpäin. Hän istui valtion kulokomiteassa vuosina 1924−1926.

Willamo kävi sotakorkeakoulun komentajakurssin vuosina 1926-1927. Everstiluutnantiksi hänet ylennettiin toukokuun 16. päivänä vuonna 1928.

Tuntsajoen uiton tarkastajana Willamo toimi vuodesta 1930.

Willamo oli valtioneuvoston asettaman Lapin taloudellisten olojen parantamista suunnitelleen komitean jäsen vuosina 1935−1938. Hän toimi myös Suomen matkailijayhdistyksen Rovaniemen paikallisosaston puheenjohtajana.

Hellin Maria Willamo kuoli vuonna 1938.

ANNIKKI

Annikki Kariniemi oli syntynyt vuonna 1913 Rovaniemellä. Hänen vanhempansa olivat agronomi Frans Emil (Eemeli) Kariniemi, myös aktivistina tunnettu, ja Jenni Maria o.s. Dahl. Annikki kävi keskikoulun ja opiskeli Jyväskylän opettajaseminaarissa, josta myöhemmin tuli kasvatusopillinen korkeakoulu.

Kariniemi halusi nähdä maailmaa ja teki opintomatkoja useaan maahan Euroopassa ja Vähä-Aasiassa. Vuodesta 1931 hän toimi opettajana eri puolilla Lappia, muun muassa Kuolajärvellä. Vuonna 1935 hän pääsi kanslistiksi Rajavartiolaitokselle. Hän toimi myös Lotta-Svärd -järjestön sähköttäjänä.

Vuonna 1938 Anni meni naimisiin Viljo Oskari Alatalon kanssa ja erosi toimestaan. Talvisodan alla hänet määrättiin Kuusamon Liikasenvaaran kansakoulun sijaisopettajaksi. Suomi suoritti liikekannallepanon lokakuun puolivälissä ja myös Kuusamoon perustettiin harjoituskeskus.

”Kuulin puhelimessa, että komentajaksi oli määrätty isäni vanha ystävä, everstiluutnantti O.J. Willamo”, Anni sanoo. ”Hän oli minun koulutytöstä saakka ihailemani sankari, jotenkin se tuntui turvalliselta.”

PÄÄTÖKSEN ROHKEUS PUUTTUI

Venäläiset ylittivät rajan 30. päivänä marraskuuta vuonna 1940. Pohjois-Suomen rajalle oli keskitetty peräti kuusi punadivisioonaa, yhteensä 140 000 miestä. Määtä yllätti täydellisesti päämajan, vastassa oli sodan alkupäivinä kuusi pataljoonaa, eli 16 000 miestä. Lapissa oli yksi pataljoona ja erillinen komppania Petsamossa.

Sodan lopussa Willamo toimi osasto Willamon komentajana. Hänet ylennettiin everstiksi. Willamon järjestelykykyä ja taktillista taitoa pidettiin hyvänä, mutta Wallenius totesi salaisessa arvostelussaan päämajalle vuoden 1941 keväällä, että Willamon itsenäisistä strategisista päätöksistä puuttui “päätöksen rohkeutta, vastuuniloa ja järkkymätöntä perilleviemiskykyä”. Wallenius suositteli Willamoa vain alistetun divisioonan komentajaksi, jolla on pätevä esikuntapäällikkö.

Jatkosodassa Willamo määrättiin Saksan 20. vuoristoarmeijaan Yhteysesikunta Roin komentajaksi Rovaniemelle. Siinä työssä riitti, että miehellä oli järjestelykykyä.

TARJOUS

Oiva ja Annikki menivät naimisiin vuoden 1944 syyskuussa. Lapin sota saksalaisia vastaan alkoi syyskuun puolivälissä. Suomalaiset ja saksalaiset olivat sopineet teatterisodasta, mutta valvontakomission painostuksesta ja presidentti Gustaf Mannerheimin käskystä kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo teki lokakuun 1. päivänä maihinnousun saksalaisten selkään Tornion Röyttään.

Oiva Willamo ja Annikki Kariniemi-Willamo kutsuttiin torstaina lokakuun 5. päivänä illalliselle saksalaisten 20. vuoristoarmeijan komentajan, kenraalieversti Lothar Rendulicin luo. Komentajan lipulla varustettu musta umpiauto haki Willamot Pöyliön pieneltä majalta, jonne he olivat siirtyneet. Saksalaisten esikunta oli siirretty Rovaniemeltä Namman kylään, noin viisikymmentä kilometriä Rovaniemeltä pohjoisen.

”Esikunta vilisi korkeita upseereja”, Annikki kertoi. ”Kenraalin yksityispuoli oli juhlavalaistu ja pöytä oli katettu loisteliaasti yhteen Nammankylän suurimmista vanhoista talonpoikaistaloista.”

Paikalla olivat myös kenraalimajuri Hermann Hölter ja eversti Steets sekä muita korkeita saksalaisupseereja. Mieliala oli hilpeä. Kun illallinen oli nautittu kenraalieversti Rendulic siirtyi asiaan.

Sotilaallisen tilanteen kärjistymistä hämmästeltiin puolin ja toisin. Tutkittiin karttaa, joka oli ollut Willamon mukana päämajassa Mikkelissä. Sitä verrattiin samanlaiseen saksalaisten karttaan, johon oli tehty tarkat merkinnät saksalaisten vetäytymisaikataulusta.

”Mikään ei ollut pitänyt paikkaansa”, Annikki kertoi. ”Kiitos Röytän maihinnousun ja sitä seuranneiden veristen vihollisuuksien.”

Lopuksi Rendulic teki ehdotuksen. ”Voisiko eversti harkita siirtymistä Wehrmachtin palvelukseen?”

Esikuntapäällikkö Hölter toi viereiseen pöytään pienen kirstullisen uusia suomalaisia seteleitä, jotka olivat siisteissä nipuissa, sekä sitoumuksen, joka oli kirjoitettu kenraalimajuri O.J. Willamolle. Mukana oli kortti, jossa luki Für Willamo. Tuolin selkänojalle oli asetettu upouusi saksalaisen kenraalin asetakki. Rendulic ohjasi Willamon pöytään istumaan.

”Aiomme perustaa suomalaisen sissirykmentin taistelemaan saksalaisten rinnalla venäläisiä vastaan”, Rendulic sanoi. ”Der Führer toivoo, että ryhdytte tämän rykmentin komentajaksi. Asia on erittäin salainen, tästä ei ole keskusteltu muuten kuin näin yksityisesti. Myös Saksassa olevat suomalaiset haluavat tätä ja tietojemme mukaan saamme Suomesta mukaan kantajoukon.”

Keskustelu käytiin asiallisesti, saksalaiset eivät tyrkyttäneet sopimusta, eivät painostaneet, eivätkä esittäneet vaatimuksia. Willamo kuunteli selostusta piippuaan rauhallisesti imien. Hän nyökkäisi ja myhäili tapansa mukaan. Samalla tavalla hän oli käyttäytynyt, kun hän sodan aikana kotonaan oli ottanut vastaan lukusia epävirallisia raportteja. Kun asia oli selostettu Willamo nousi ja kiitti.

”Herra kenraalieversti. Minulla on vain yksi isänmaa ja se on Suomi. Asia ei kaivanne lisäselvityksiä.”

Seurasi lyhyt hiljaisuus.

”Nur kein Schema?” Rendulic sanoi lopuksi. ”Eikä sopimusta?”

”Nur kein Schema!”

Hölter korjasi pois sitoumuksen ja rahakirstun, myös asetakki katosi. Pöytään tuotiin kahvia ja saksalaista pähkinätorttua sekä kahvia ja likööriä. Lopuksi hyvästeltiin. Komentajan musta auto vei Willamot takaisin Pöyliöön.

Seuraavana aamuna Willamot jättivät Rovaniemen.

SOTIEN JÄLKEEN

Eversti Oiva Willamo siirrettiin pääesikunnan erikoistehtäviin Helsinkiin. Willamot asuivat Lohjalla ja Tammisaaressa. He olivat suosittuja vieraita Etelä-Suomen kartanoissa.

”Vanhat kulttuurisuvut jättivät väistämättä jälkensä henkiseen kasvuuni”, Annikki kertoi. ”Nordenswanit, Munckit, Bruncronat, Julinit, Heinrichsit, Forteliukset ja monet muut. Heidän elämäntapansa, heidän vanhat kartanonsa, heidän ihanteensa.”

Willamo erosi vakinaisesta palveluksesta vuonna 1947, kuudenkymmenen vuoden iässä. Pariskunta muutti takaisin pohjoiseen. Kariniemi toimi kansakoulunopettajana muun muassa Inarissa, Sodankylässä, Pellossa, Sallassa, Ylitorniolla, Rovaniemellä ja Kuusamossa.

Kariniemi kirjoitti Lapista, hänen tuotantoon kuuluu vanhoihin tarinoihin perustuvia rakkausromaaneja sekä pohjoisen ongelmia käsitteleviä romaaneja. Esikoisromaanin Poro-Kristiina Otava julkaisi vuonna 1952. Käsikirjoitus tuli ensin bumerangina takaisin, mutta maaherra Uuno Hannula oli lukenut sen ja oli tehnyt siihen korjausehdotuksia. Hannula oli sopinut presidentti Juho Paasikiven itsenäisyyspäivän vastaanotolla vuonna 1950 Otavan kirjallisen johtajan Hannes Reenpään kanssa, että käsikirjoitus lähetettäisiin suoraan tälle. Käsikirjoitus hyväksyttiin.

ERÄÄN AVIOLIITON ANATOMIA

Annikki Kariniemi erosi Oiva Willamosta vuonna 1963 ja meni naimisiin Taisto Kaarlo Heikanmaan kanssa.

Anni hankki itselleen talo Ylitornion Törmäsjärveltä, Aavasaksan helmeksi sanotun järven rannalta, oman lintukodon, jossa talosteli Taiston, kissojen ja koirien kanssa sekä tietysti kirjoitti.

Jääkärieversti Oiva Willamo kuoli 12. päivänä syyskuuta vuonna 1967. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin.

Vuotta myöhemmin Otava julkaisi Annikki Kariniemen kohuromaanin Erään avioliiton anatomia. Tarina on sijoittu Lappiin. Anni kertoo korkean upseerin ja taiteilijan onnettomasta liitosta. Alkoholisoitunut ja rääväsuinen jääkäriupseeri on väkivaltainen ja hän on pahoinpidellyt edellisen vaimonsa kuoliaaksi. Upseeri aiheuttaa nyrkiniskullaan taiteilijalle keskenmenon, joka johtaa pariskunnan lapsettomuuteen. Upseerilla on myös pedofiilisia taipumuksia.

Tilanne johtaa taiteilijan mielisairauden partaalle. Siita huolimatta tämä rakastaa syvästi miestään. Kirja päättyy seuraavasti:

− Muistatko minua usein?

− Mihinkä minä sinusta pääsen, olet aina kimpussani.

− Onko sinulla nyt hyvä olla?

− Kysy itseltäsi.

Kolmannesta miehestään Anni erosi vuonna 1979, Taisto lähti. Oiva jäi elämään Annin muistoissa. Vuonna 1982 Anni julkaisi kirjan Ristisiipi, jossa hän romantisoi suhdettaan Willamoon. Hän tekee sovintoa.

”Tässä elämässä tapahtuu useasti semmoista, joka järkyttää avioparien elämää”, Anni kirjoitti. ”Ei sen tarvitse merkitä sitä, että se langettaisi synkän varjon kaiken sen ylle, mitä toinen taikka toinen olemassaan on, ja on aikaiseksi saanut. Koska se on vain persoonakohtaista, loukattua itsetuntoa, niin kuin sitä sanotaan.”

”Sen yläpuolelle pitää hallitsevaksi jäädä sen mitä toinen, pieni taikka suuri ihminen, on elämäntyönään tehnyt.”

Kirja on jyrkässä ristiriidassa Erään avioliiton anatomian kanssa. Hän muisteli myös Oivan poismenoa.

”Ja sinä syksynä lähdit sinä, rakastettuni”, Anni kirjoitti. ”Olisimme sinä syksynä viettäneet kolmikymmenvuotisen liittomme juhlaa, jos kaikki olisi mennyut niin kuin olimme asian joskus ajatelleet, uneksineet, että olisimme syleillen toisiamme uupuneet loputtomasta rakkaudestamme.”

Ristisiipi on myös voimakas kannanotto Lapin luonnon puolesta.

Kirjailija Annikki Kariniemi kuoli Ylitorniossa 22. päivänä lokakuuta vuonna 1984.

Kirjallisuutta: Annikki Kariniemi: Erään avioliiton anatomia, Otava 1968; Uuno Hannula – mies pohjoisesta, Otava 1975; Annikki Kariniemi: Ristisiipi, Otava 1982. Veli-Pekka Lehtola: Wallenius, Pohjoinen 1994.