Robert Brantberg

Sotaupseerit

21 suomalaisen sotaupseerin elämäntarina.

288 sivua ja kuvaliite.

Revontuli 1999.

Kenraalimajuri Gustaf Magnusson

Sata sotalentoa ja kuusi pudotusta

On talvisodan toinen päivä. Imatraa lähestyy venäläinen SB-pommikoneiden muodostelma.

Kello 14.10 laivueenkomentaja Gustaf Eka Magnusson käynnistää Fokker D-21 hävittäjänsä Immolan lentokentällä ja nousee ilmaan lentueensa kanssa. Suomalaiset ja venäläiset kohtaavat Imatran yläpuolella.

Kapteeni Magnusson hyökkää äärimmäisenä oikealla lentävää konetta vastaan ja ampuu pitkin koneen runkoa. Ei mitään vaikutusta. Magnusson tulittaa koneen oikeaa moottoria, joka alkaa savuta.

Yhtäkkiä Magnusson huomaa, että toinen SB-pommikone ampuu häntä noin 70 metrin päästä. Magnusson vetäytyy ahdistelijan taakse ja ampuu koneen tuleen. Kone syöksyy kohti maata.

Magnusson on tehnyt ensimmäisen talvisodan viidestä pudotuksestaan.

Joulukuun ensimmäinen päivä on voitokas suomalaislentäjille. Kapteeni Gustaf Eka Magnussonin taistelunhaluiset Fokker-lentäjät pudottavat taivaalta yksitoista venäläistä pommikonetta. Vain yksi oma ohjaaja menetetään, hänkin oman ilmatorjunnan alas ampumana.

Suomalaiset hävittäjälentäjät ovat osoittaneet iskukykynsä, niukoista hankintamäärärahoista huolimatta. Ansio voitoista lankeaa pitkälti Eka Magnussonille. Hän oli hakenut ilmasotatietoa Ranskasta ja Saksasta, joiden ilmavoimien parhaat opit oli sovellettu Suomen oloihin.

Hän oli lisäksi taistellut hävittäjäaseen puolesta 1930-luvulla, ajankohtana, jolloin Suomessa yleisesti oltiin sitä mieltä, ettei hävittäjillä ole tulevaisuutta raskaasti aseistettuja pommikoneita vastaan. Magnusson oli eri mieltä.

- Hyvin koulutettua hävittäjäyksikköä ei voida pommituskoneen torjunta-aseilla estää pääsemästä tehokkaalle tulitusetäisyydelle ja toteuttamasta aiettaan, Magnusson kirjoittaa Ranskan opintomatkan jälkeen vuonna 1933.

Vuoden 1938 Saksan matkan jälkeen Magnussonin käsitykset hävittäjäaseen tarpeellisuudesta vahvistuivat. Saksa oli tuolloin jo saanut käytännön kokemusta ilmasodasta venäläisiä vastaan Espanjan sisällissodasta.

- Olin varma torjuntahävittäjien tarpeellisuudesta Suomessa ja myös niiden tehosta, Magnusson sanoo.

Gustaf Erik Magnusson syntyi 8. päivänä joulukuuta vuonna 1902 Alatorniossa. Hänen vanhempansa olivat yli-isännöitsijä Gustaf Leopold Magnusson ja Maria Elisabeth o.s. Häll. Nuorukainen aloitti oppikoulun Kuopion klassillisessa lyseossa. Hän liittyi kesken koulunkäynnin 3. jääkärirykmenttiin ja lähti kansalaissodaksi muuttuneeseen vapaussotaan. Hän osallistui Kuopion, Tampereen ja Viipurin valtauksiin.

Magnusson palasi sotamiehenä koulun penkille. Lopetettuaan koulunkäynnin hän suoritti asevelvollisuutensa Pohjois-Savon rykmentissä vuosina 1922 - 1923. Magnusson haaveili lentämisestä ja tuohon aikaan tie lentäjäupseerin uralle kävi kadettikoulun kautta. Magnusson yleni kadettikersantiksi vuonna 1925 ja kaksi vuotta myöhemmin ohjaajakoulun jälkeen lentäjäluutnantiksi. Hän palveli 1. erillisessä merilentolaivueessa vuosina 1925 - 1929, jonka jälkeen hänet siirrettiin ilmavoimien yleisesikuntaupseerin, majuri Kustaa Sihvon apulaiseksi.

Magnusson yleni kapteeniksi. Hän lähti vuoden 1933 kesäkuussa viiden kuukauden komennusmatkalle Ranskaan hakemaan tietoa suurvaltojen hävittäjäilmailusta. Magnusson kohensi kielitaitoaan kuukauden päivät Alliance Francaisin kieliopistossa ja ryhtyi hommiin. Ranskan ilmailuministeriö määräsi Magnussonin parhaaseen yksikköönsä, 3. hävittäjärykmenttiin Chateaurouxiin, 265 kilometriä Pariisista etelään. Sadankahdenkymmenen lentokoneen rykmentti oli puhdas torjuntahävittäjämuodostelma.

- Nuoremmat lentäjäupseerit olivat yleensä poikamiehiä, iloisia huolettomia lentäjäveikkoja, Magnusson sanoo.

Nuori suomalaisupseeri noudatti heti Suomen Pariisin suurlähetystön sotilasasiamiehen, everstiluutnantti V.A.M. Karikosken neuvoa.

- Tarjosin heille päivällisellä lasillisen kukkarolleni oikeastaan vähän liian kallista samppanjaa, mutta se silotti tietäni ystävyyteen, joka ei koko komennusaikana rakoillut.

Magnusson toi mukanaan uudet opit Ranskasta. Pian Utin hävittäjälaivueessa toteutettiin kansainvälisesti korkeaa tasoa olevaa koulutusjärjestelmää ja kokeiltiin taktisia menetelmiä.

1930-luvun loppupuolella Eurooppa varustautui sotaan. Suomikin tarvitsi uutta hävittäjä- ja tiedustelukalustoa. Magnusson komennettiin Hollantiin Schipholin lentokentälle koelentämään Fokkerin D XXI hävittäjiä ja tiedustelusyöksypommittajia. Koneet ostettiin lisenssivalmistusoikeuksineen Suomeen, jossa niitä valmistettiin Fokker D 21 -nimellä Valtion lentokonetehtaalla Tampereen Härmälässä.

Sen jälkeen Magnusson lähti Saksaan.

- Tunsin tarvetta täydentää hävittäjätietouttani nousevan Saksan hävittäjälentäjien parissa, Magnusson sanoo.

Magnusson pääsi tammikuussa 1937 kolmeksi kuukaudeksi lentämään legendaarisen Punaisen Paronin nimeä kantavaan Richthofen Geshwaderiin Döberitzissä. Eskaaderilla oli maan parhaat hävittäjäkoneet, joukossa Messerschmitt BFW-109, jolla edellisenä vuonna oli saavutettu maailmanennätysnopeus 614 kilometriä tunnissa.

- Kaikilla oppitunneilla vihjaistiin Saksan olemassaolon riippuvan sen armeijan, myös Luftwaffen, sisäisestä hengestä ja rautaisesta kurista, Magnusson sanoo.

- Innostus sotamiehestä korkeimpaan esimieheen saakka oli aitoa. Ihmettelin myös upseeriston, alipäällystön ja miehistön keskeistä hyvää suhdetta. Jopa vierailevat kenraalit keskustelivat nuorten hävittäjäupseereiden kanssa tavalla, jota ihailin. Nuoret upseerit esittivät estoitta mielipiteitään ensimmäisessä maailmansodassa kunnostautuneille veteraaneille ollenkaan pelkäämättä heidän kauluslaattojensa kenraalinmerkkejä.

Suomeen palattuaan Magnusson sai komentoonsa Hävittäjälaivue 24:n. Fokkereilla aloitettiin pikakoulutus sodan varalta.

Lokakuun 11. päivänä 1939 Fokker-laivue lensi Utista Immolan lentotukikohtaan torjuntavalmiuteen. Se tarkoitti sitä, että lentäjät aamuisin kello kuuden ja seitsemän välillä istuivat koneissaan äärimmäisessä lähtövalmiudessa mahdollisen hyökkäyksen varalta.

Suomella oli kolmekymmentäyksi Fokker D-21 hävittäjää, joista Magnussonin laivueella lokakuussa oli käytössään kaksikymmentäyksi kappaletta.

30. päivänä marraskuuta vuonna 1939 kello 9.20 Lentorykmentti 2:n komentaja, everstiluutnantti Richard Zimbo Lorenz saapui Hävittäjälaivue 24:n komentopaikkaan. Oven ulkopuolella hän tempaisi pistoolin kotelosta ja pamautti laukauksen kohti taivasta. Sitten hän kertoi, että sota oli syttynyt.

Se oli tosin syttynyt kolme tuntia aikaisemmin kello 6.15, kun puna-armeijan joukot hyökkäsivät Suomeen.

Itse asiassa hyökkäyksestä tiedettiin jo edellisenä päivänä. Kapteeni Reino Hallamaan radiotiedustelu oli siepannut salasanoman, jonka mukaan venäläiselle panssariprikaatille annettiin käsky heti aamulla 30.11. edetä tykistön tukemana Rautuun Suomen puolelle. Eka Magnussonille salasanomasta ei hiiskuttu sanaakaan.

Kello 9.25 Fokkerit käynnistyivät ja nousivat torjuntalennolle kohti Viipuria. Liian myöhään, venäläiset SB-koneet olivat jo pommittaneet kaupunkia.

Seuraavana päivänä kello 12.05 kirjattiin ensimmäinen suomalainen ilmavoitto. Luutnantti Jalmari Vuorela ampui alas venäläisen SB-pommikoneen Viipurin lähellä. Magnussonin laivueen päivän saalis oli yksitoista pommikonetta. Menetyksiä oli yksi, kersantti Matti Kukkonen syöksyi koneineen Viipurinlahteen, oman ilmatorjunnan alasampumana.

Kapteeni Gustaf Magnusson oli ensimmäisten ilmavoittajien joukossa. Hän ampui FR-99 -koneellaan tuleen venäläisen SB-pommittajan Imatran yläpuolella iltapäivällä

Magnusson ylennettiin majuriksi itsenäisyyspäivänä.

Hävittäjälaivue 24:n tiliin kirjattiin talvisodan aikana 137 viholliskoneen pudotusta, joista Magnussonille viisi. Lisäksi saalisluettelossa on yksi tykistön tulenjohtopallo. Laivue menetti seitsemän ohjaajaa, viisi upseeria ja kaksi aliupseeria. D-21 Fokkereita Suomi menetti talvisodan aikana kaikkiaan yksitoista kappaletta.

Vuonna 1940 majuri Magnusson meni naimisiin maisteri Irma Kyllikki Valtamon kanssa. Heille syntyi kaksi lasta, Rauni Elena vuonna 1941 ja Laura Eriikka 1946.

Talvisodan jälkeen Suomi osti nopeita ja ketteriä amerikkalaisia Brewster-hävittäjiä.

Jatkosodan alkaessa Magnussonin laivue oli sijoitettu Vesivehmaalle ja se joutui heti ensimmäisenä päivänä raivokkaisiin torjuntataisteluihin. Brewster-hävittäjät pudottivat pelin avauksessa kymmenen punakonetta ilman omia tappioita.

Kesä-heinäkuun vaihteessa Magnussonin laivue sai tehtäväkseen suojata kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin Karjalan armeijan hyökkäysryhmitystä Laatokan koillispuolella ja kenraalimajuri Taavetti Laatikaisen toisen armeijakunnan ryhmitystä Karjalan kannaksella. Laivue siirtyi Vesivehmaalta Rantasalmelle.

Kannaksella vihollislentäjät pyrkivät kaikin keinoin häiritsemään suomalaisjoukkoja. Nopeita pommitushyökkäyksiä sekä raketti- ja konekivääritulitusta oli vaikea torjua, Brewsterit eivät ehtineet paikalle Rantasalmelta. Ainoa keino joukkojen suojelemiseksi oli partiointi rintamalinjalla. Seurauksena oli hävittäjäkahakoita, jotka järjestään päättyivät Brewstereiden voittoon.

Punalentäjät ottivat tavakseen käydä aikaisin aamuyöllä Simpeleen seudulla pommittamassa ja tulittamassa jalkaväkijoukkoja. Heinäkuun 9. päivän aamuyönä Magnusson iski takaisin. Hänen johtamansa Brewster-osasto yllätti viiden SB-pommituskoneen ja viidentoista hävittäjän sekamuodostelman jo vihollispuolella. Rajussa ilmataistelussa vihollinen menetti kahdeksan hävittäjää. Kaikki Brewsterit palasivat tukikohtaansa.

Punalentäjät rauhoittuivat huomattavasti.

Heinäkuun 10. päivänä Erik Heinrichsin sadantuhannen miehen Karjalan armeija hyökkäsi itään. Vihollislentäjien toiminta oli olematonta. Vain kaksi pientä ilmataistelua käytiin, jotka päättyivät suomalaisten voittoon. Suomalaisten kahdeksankoneisten lentueiden tuki jäi moraaliseksi, maajoukkojen ei tarvinnut vilkuilla huolestuneina ilmaan. Siellä oli vain suomalaiskoneita.

Heinäkuun viimeisenä päivänä oli Pappa Laatikaisen armeijakunnan vuoro hyökätä itään. Brewster-laivueen kaikki lentueet lensivät tiivistä suojauslentoa murtokohdan läheisyydessä. Seuraavana päivänä alkoi ilmataistelujen sarja, joka osoitti Magnussonin laivueen iskukyvyn. Suomalaisille tuli voittoa voiton perään. Venäläiset panivat peliin uudet Mig-koneensa, mutta huonolla menestyksellä.

Hyökkäyssodan aikana Magnussonin Brewsterit lensivät muun muassa Laatokan rannalta Lunkulasta ja Mantsinsaarelta, Nurmoilasta, Kontupohjasta ja Rukajärven suunnalla Tiiksjärveltä.

Vuonna 1941 Magnusson ylennettiin everstiluutnantiksi.

Vuoden 1942 heinäkuussa laivue siirtyi Karjalan kannakselle. Siihen mennessä Magnussonin laivue oli pudottanut 227 viholliskonetta.

Kannaksella Magnusson pani tuulemaan. Hän rakensi ilmavalvontaverkon Laatokalta Kotkaan. Johtoasemilta rakennettiin suorat puhelinyhteydet laivueen komentopaikkaan, jolloin vihollisen radiotiedustelu ei päässyt selville suomalaisten aikomuksista. Radioyhteyttä käytettiin vasta kun taistelukosketus oli saavutettu.

Elokuun puolivälissä alkoi komea voittojen sarja. 14. päivänä laivue tuhosi yhdeksän Hurricane-hävittäjää Seivästön eteläpuolella, kaksi päivää myöhemmin laivue kävi Kronstadtin eteläpuolella ilmataistelun viittätoista Rata- ja kolmea Mig-hävittäjää vastaa. Saalis oli yksitoista konetta.

18. päivälle elokuuta sattui laivueen siihen mennessä suurin ilmataistelu kuuttakymmentä viholliskonetta vastaan Seiskarin ja Kronstadtin alueella. Vihollinen menetti kuusitoista konetta ja Magnusson yhden.

31. elokuuta Magnussonin Brewsterit ottivat yhteen kahdeksan Tšaikan kanssa Lavansaaren yllä. Vastustaja menetti neljä konetta.

Näiden lisäksi oli muutama pienempi kahakka, jossa kolme vihollishävittäjää ammuttiin alas. Maailmalla ihmeteltiin suomalaisten saavutuksia. Kahden viikon aikana Magnussonin laivue pudotti 43 konetta yhden oman koneen ja lentäjän hinnalla.

Seuraavan talven laivue vietti Suulajärvellä. Kevään 1943 ilmataistelukausi alkoi huhtikuussa, vastassa olivat nyt tehokkaammat koneet, amerikkalaisvalmisteiset Tomahawkit, englantilaiset Spitfire-hävittäjät ja neuvostoliittolaisten ylpeys LA-5.

Huhtikuun 21. päivänä seitsemäntoista koneen Brewster-laivue pääsi Seiskarin lähettyvillä yllättämään 35 viholliskoneen sekamuodostelman. Seurasi raju ilmataistelu, johon vihollinen lähetti apuvoimia Leningradin alueelta. Brewster-lentäjät tuhosivat yhdeksäntoista viholliskonetta, menetykset olivat kaksi suomalaislentäjää. Brewster-koneet olivat auttamattomasti vanhentuneita.

Toukokuun 28. päivänä marsalkka Gustaf Mannerheim saapui Suulajärvelle onnittelemaan laivuetta viidensadan pudotuksen johdosta. Luvussa on mukana talvisodan pudotukset. Lentomestari Ilmari Illu Juutilainen 36 voittoa, kapteeni Jorma Joppe Karhunen 30, luutnantti Hans Hasse Wind 25, vänrikki Lauri Lapra Nissinen 24, lentomestari Eero Kinnunen 23 voittoa... Kunniakas luettelo on pitkä.

Kaksi päivää myöhemmin Magnusson määrättiin Lentorykmentti 3:n komentajaksi everstiluutnantti Epe Nuotion jälkeen. Hävittäjälaivue 24:n sai komentoonsa kapteeni Joppe Karhunen.

Avukseen lentäjät saivat Messerschmitt G2 -koneita. Lisäksi Magnusson perusti oman radiotiedusteluyksikön, jonka sieppaamat tiedot heti välitettiin suomalaislentäjille. Brewsterit pystyivät siepattujen ennakkoviestien perusteella usein käännyttämään vihollisen pommitusmuodostelmat jo Oranienbaumin laitamilla takaisin.

Tuli talvi ja kesäkuu 1944. Odotettu ja pelätty suurhyökkäys alkoi. Päärintamasuunnalla Magnussonilla oli käytössään vain kymmenen Messerschmittiä, hän oli pyytänyt kahta sataa konetta. Venäläisillä oli ilmassa jonkin verran enemmän lentokalustoa, kesäkuun 14. päivänä Kannaksen ilmavalvonta laski ilmassa olevan noin tuhat venäläiskonetta.

Kesäkuun 23. päivänä everstiluutnantti Magnussonille myönnettiin Mannerheim-risti.

- Talvisodassa ja nykyisen sodan alkuvaiheessa everstiluutnantti Magnusson osallistui henkilökohtaisesti lukuisiin ilmataisteluihin ylivoimaista vihollista vastaan ja on ollut täten hyvänä ja velvoittavana esimerkkinä alaisilleen, perusteluissa todetaan. - Henkilökohtaisia ilmavoittoja Magnussonilla on kuusi.

Kesän aikana suomalaiskalusto täydentyi 83 uudella Messerschmitt-109 G6-hävittäjällä. Magnussonin laivue pudotti kesän 1944 torjuntataisteluissa 240 viholliskonetta ja kuusi tähystyspalloa. Laivueen kokonaisvoitot nousivat 850 koneeseen, hintana oli 32 oman lentäjän menetys. Saavutus, johon mikään muu laivue maailmassa ei ole kyennyt.

Kaksinkertaisen Mannerheim-ristin ritarin Hasse Windin tilille pudotuksia kerääntyi peräti 78 kappaletta.

Magnusson ylennettiin vuonna 1944 everstiksi. Hän erosi vakinaisesta palveluksesta pari vuotta myöhemmin ja siirtyi pankkialalle. Hän toimi Varkauden, Lahden ja Helsingin Rautatientorin Pohjoismaiden Yhdyspankin konttorin johtajana, josta hän jäi eläkkeelle vuonna 1959.

Magnusson ylennettiin kenraalimajuriksi 4. päivänä kesäkuuta 1993.

Kenraali Gustaf Erik Magnusson kuoli 27. päivänä joulukuuta vuonna 1993. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin.

Talvisodan pakkaslähdöt

Hävittäjien torjuntamenestys perustuu nopeaan lähtövalmiuteen, kone on hälytyksen tullessa saatava heti taivaalle. Siitä huolimatta, että tukikohta saattaa olla syrjäisen erämaajärven jäällä ja että pakkanen paukkuu nurkissa.

Talvisodassa koettiin kolmen- ja neljänkymmenen asteen pakkasia. Kylmyys hyydytti jopa lämmityslaitteet. Silloin mekaanikon oli lähtövalmiuden takaamiseksi riisuttava moottorin peite ja käytettävä moottori lämpimäksi.

Parinkymmenen asteen pakkasessa moottorin lämpimänä pitämiseen riitti 500 watin lämmitin ja moottoripeite. Kovemmilla pakkasilla käytettiin kahta lämmitintä. Öljy pysyi lämpimänä, kun öljysäiliöön työnnettiin 250 watin lämpöelementti.

Talvisodan sadastaviidestä päivästä lentokelpoisia päiviä oli 68, mutta muinakin päivinä koneiden oli oltava lähtövalmiina sään nopean paranemisen varalta. Hyvin mekaanikot saivatkin koneensa ilmaan: torjuntalähtöjä oli talvisodan aikana 1942 kappaletta, ilmataistelulähtöjä 339, suojauslentoja 240, maataistelulähtöjä 154 ja tiedustelulähtöjä 52 kappaletta.