Sataviisi kunnian päivää
|
|
21 suomalaisen sotasankarin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
|
320
sivua |
|
|
Helmikuu 1940
Ruotsi hylkää Suomen
Pääsihteeri Josif Stalin oli tammikuun
lopulla päättänyt, että sota Suomea vastaan oli saatava pois
päiväjärjestyksestä. Stalinilla oli kiireitä muualla Euroopassa. Niinpä
Neuvostoliitto viestitti Tukholman kautta Suomelle, että rauhanneuvottelut
olisivat mahdollisia. Helmikuun ensimmäisenä päivänä puna-armeija varmemmaksi
vakuudeksi hyökkäsi Summassa.
Marsalkka Semjon
Timošenkon johtama hyökkäys alkoi yli neljänsadan tykin tulivalmistelulla.
Puolenpäivän aikaan ilmaantuivat panssarivaunut, joita seurasi jalkaväki.
Taisteluja jatkui iltaan asti, mutta jääkärieversti Paavo Paalun 3. divisioona piti asemansa.
Hyökkäys jatkui kaksi seuraavaa päivää, aamusta iltaan. Tukena jalkaväellä oli
samanaikaisesti jopa sataviisikymmentä panssaria.
Neljäntenä päivänä
puna-armeija ei hyökännyt, mutta ilmapommitukset olivat rajut. Ilmassa saattoi
olla samanaikaisesti jopa parisataa pommikonetta. Hyökkäys jatkui kiivaan
tykistövalmistelun jälkeen helmikuun 5. päivänä, Runebergin päivänä.
Suomalaisten linjat kestivät, mutta tykistön ammukset olivat loppumassa.
Paasikivi innostuu
Ulkoministeri Väinö Tanner matkusti Tukholmaan helmikuun 4. päivänä neuvottelemaan Neuvostoliiton
suurlähettiläs Aleksandra Kollontain kanssa rauhasta.
Tanner esitti, että Karjalankannaksen alueluovutuksista voitaisiin päästä sopimukseen, mutta Suomenlahden suulta vaadittu tukikohta aiheuttaisi vaikeuksia. Tannerin mukaan Suomi voisi ehkä luovuttaa jonkin saaren mutta korvaukseksi pitäisi saada Repolan ja Poralahden alueet. Moskova tyrmäsi ehdotuksen ja Tanner joutui matkustamaan takaisin Suomeen tyhjin käsin.
Pariisin lähettiläältä Harri
Holmalta tuli sähke, jonka mukaan länsivaltojen korkein sotaneuvosto oli helmikuun
5. päivänä päättänyt lähettää joukkoja Suomeen. Apu tulisi olemaan
"rajoittamaton". Käytännössä luvattiin neljä valiodivisioonaa,
yhteensä 57 000 miestä.
− Onhan se kauhea
asia, jos liittoutuneet todella tulevat, mutta emmehän me voi estää heitä
kulkemasta läpi, Ruotsin kuningas Kustaa V sanoi.
Salkuton ministeri Juho
Paasikivi innostui avuntarjouksesta luonteelleen vieraasti. − Jos Suomi
länsivaltojen avulla voisi heikentää Neuvostoliittoa, se olisi suuri
historiallinen teko, Paasikivi sanoi ulkoministeri Tannerille helmikuun 8.
päivänä.
− Siinä
tapauksessa uusi raja Venäjää vastaan voitaisiin ehkä saada kulkemaan
Laatokalta Äänisjärven kautta Vienanmereen.
Summa murtuu
Helmikuun 11. päivä 1940 oli synkkä luku Suomen sotahistoriassa. Länsi-Kannaksella kuutta puna-armeijan divisioonaa
ja kolmea panssariprikaatia vastassa oli kaksi suomalaisdivisioonaa.
Puna-armeijan 123.
divisioona murtautui panssareiden tukemana suomalaisten asemiin. Etulinjassa
taisteli pataljoona, jonka vahvuus oli vain 375 miestä. Vastahyökkäykset
epäonnistuivat ja läpimurron seurauksena suomalaisten oli jätettävä Summan alue
ja vetäydyttävä helmikuun 15. päivänä Mannerheim-linjalta niin sanottuun
väliasemaan.
Väliasemasta taisteltiin
helmikuun 27. päivään asti, jonka jälkeen suomalaiset joutuivat vetäytymään
taka-asemaan Viipurista Kuparsaaren kautta Vuokselle ulottuvalle linjalle.
Vajaalukuiset ja heikosti aseistetut suomalaisjoukot olivat tehneet kaikkensa.
Myös muualla Kannaksella
taisteltiin, mutta puna-armeijan menestykset olivat lähinnä paikalliset.
Laatokan Karjalassa jatkettiin mottien purkamista. Helmikuun alussa suomalaiset tuhosivat Länsi-Lemetin panssarimotin ja saivat saaliikseen yli kolmekymmentä panssarivaunua. Helmikuun puolivälin jälkeen suomalaiset valtasivat niin sanotun Rykmentinmotin, jossa kaatui 1 350 vihollista. Saaliiksi tuli parikymmentä panssarivaunua.
Itä-Lemetin suurmotti
puolustautui sitkeästi koko helmikuun ajan. Karkauspäivänä suomalaiset pääsivät
laskemaan kaatuneita, yhteensä yli kolmetuhatta sotilasta, joukossa kenraali ja
18. divisioonan esikunta.
Kollaa kesti
edelleenkin. Tilanne oli suhteellisen rauhallinen, venäläiset keskittyivät
joukkojensa täydentämiseen. Petsamossa venäläiset vetäytyivät Höyhenjärveltä
Nautsiin.
Ruotsi hylkää suomen
Helmikuun 12. päivänä, juuri kun Summa
oli murtumassa, Neuvostoliitto jätti Ruotsin hallitukselle rauhanehtonsa. Niissä
vaadittiin koko Karjalankannasta ja Laatokan Karjalaa sekä Hankoniemeä.
Seuraavana päivänä
Tanner neuvotteli pääministeri Per Albin Hanssonin, ulkoministeri Christian
Güntherin ja puolustusministeri Per Edvin Sköldin kanssa Tukholmassa. Ruotsin
asenne oli äärimmäisen tyly. Avunannon lisääminen ei voinut tulla kysymykseen
ja Ruotsi tulisi vastustamaan englantilaisten ja ranskalaisten joukkojen
läpimarssia.
Asia vuoti lehdistölle.
Pääministeri Hansson vahvisti virallisesti asian. Muutamaa päivää myöhemmin
kuningas Kustaa V antoi tiedonannon, jossa hän asettui hallituksen kannalle.
Länsivaltojen lehdistössä Ruotsi haukuttiin perusteellisesti. Katsottiin, että
Neuvostoliitolla nyt oli Suomen suhteen vapaat kädet, etenkin kun Saksankin
kanta oli selvä.
Suomi vastaanotti
Neuvostoliiton täsmälliset vaatimukset helmikuun 23. päivänä. Raja noudattelisi
suuren Pohjan sodan (1700−1721) Uudenkaupungin rauhan rajaa, jossa Venäjä
sai Kaakkois-Suomen. Lisäksi piti luovuttaa Hankoniemi ja tehdä Neuvostoliiton
kanssa Suomenlahden puolustussopimus.
Kööpenhaminassa
pidettiin Pohjoismaiden ulkoministerikokous, johon Suomen hallitus ei saanut
kutsua.
Ruotsi sotaan venäjän puolelle?
Suomi tiedusteli uudestaan
lähettäisikö Ruotsi apujoukkoja tai myöntäisi länsivaltojen läpikulkuoikeuden.
Helmikuun 27. päivänä Tanner neuvotteli pääministeri Hanssonin kanssa.
− Jos länsivallat
pyrkisivät tulemaan Ruotsin ja Norjan läpi vastoin niiden tahtoa, joutuisi
Ruotsi sotaan Venäjän puolelle Suomea vastaan, Hansson sanoi.
Tanner paheksui myös
sitä, ettei Suomi saanut kutsua Pohjoismaiden ulkoministerikokoukseen.
− Jos suurvalta
hyökkää pienen maan kimppuun, tästä tulee ikään kuin spitaalinen, jota kaikki
pyrkivät karttamaan, Tanner sanoi Hanssonille. − Toiset eivät enää
uskalla puuttua sen asioihin.
Ruotsalaisten mukaan
kyseessä oli pelkkä huomaamattomuus.
Moskova ilmoitti helmikuun 28. päivänä Tukholman kautta, että rauhanehdot oli hyväksyttävä maaliskuun 1. päivään kello 11 mennessä. Valtioneuvosto kokoontui seuraavana päivänä. Rauhantekoa vastustivat puolustusministeri Juho Niukkanen ja opetusministeri Uuno Hannula. Asia vietiin eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaan, joka kansanedustaja Urho Kekkosta lukuun ottamatta oli rauhan kannalla.
Samana päivänä Englannin
Helsingin lähettiläs Gordon Vereker ilmoitti, että Suomeen tulisi 12−13
000 miestä, loput oli jätettävä yhteyksiä varmistamaan. Joukot olisivat perillä
huhtikuun puolessa välissä. Ranskan lähettiläs Magny pani hieman paremmaksi.
Ensimmäisessä portaassa tulisi 20 000 miestä ja lisää tulisi perässä.
− Jos Suomi hylkää
länsimaiden avun, me jätämme teidät oman onnenne nojaan, Magny sanoi.
Samana iltana Suomen
hallitus päätti hyväksyä venäläisten rauhanehdot. Asiaa koskeva sähke
lähetettiin Suomen Tukholman lähettiläälle, entiselle ulkoministeri Eljas
Erkolle (edistyspuolue) edelleen toimitettavaksi. Mutta kohtalo puuttui vielä
kerran peliin. Länsivallat paransivat tarjoustaan.
Teksti: Robert
Brantberg 2000, 2009
Katso myös: Pelastus ruumiskuormasta