|
Toivo Lesonen |
21 suomalaisen sotasankarin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
|
240
sivua suurikokoinen,
kuvitettu |
|
Kersantti Toivo Lesonen
Raatteen tien jääkäri
Perjantai, 23. helmikuuta 1940, Raatteen tie. On puna-armeijan vuosipäivä, ilma on selkeä, pakkasta on 25 astetta.
Aamulla Raatevaaran pohjoispuolisessa maastossa todetaan suurehko
vihollispartio.
Jääkäri Toivo Lesonen
lähtee heti matkaan joukkueensa mukana. tehtävänä on tuhota vihollispartio.
Puolelta päivin vihollisen tiedustelukone huomaa suomalaiset aukealla suolla. −
Luultavasti kohteena oleva partio sai meistä tiedot, Lesonen kertoi.
Illalla joukkue on
lähellä paikkaa, jossa vihollisen piti olla. Mitään ei kuulu eikä näy. Tunnit
kuluvat tiedustelussa. Sitten tulee käsky järjestäytyä ketjuun. Miehet etenevät
tunnustelijan jäljessä.
Jonkin matkan jälkeen
tulee kuiskaamalla tunnustelijan välittämä tieto. − Kaasun hajua!
Vihollisen haju leviää
laajalti kirpeässä pakkassäässä. − Samassa räsähti, hiljaisuus muuttui
hirveäksi meteliksi. Siellä oli vihollispartio asemissa. Aseiden suuliekit
välähtivät ja käsikranaatit jysähtivät. Melskeen seasta kuului huutoja.
Kaivattiin lääkintämiehiä, kaivattiin ahkioita. Huudettiin eteenpäin!
Jääkäri Lesonen näkee edessään olevan
kuusen juurella hyvän suojapaikan. Hän yrittää syvässä lumessa syöksyä turvaan.
− Silloin minuun sattui. Tuntui hirveän kova tärähdys mahan kohdalla.
Lesonen kaatuu lumeen ja
vetää itsensä suojaan kuusen juurelle. Vihollisen luoti on osunut vyön
kohdalle. Lumipuku on verinen. − Ajattelin, että tilanne on toivoton.
Tiesin mitä tarkoitti mahaan haavoittuminen.
Metelin seasta kuuluu
avunhuutoja. Lesonen odottaa tajunnan menetystä ja kuolemaa. Häntä paleltaa.
− Huusin
lääkintämiehiä, mutta apua ei tullut. Lähellä ollut jääkäri Väisänen oli
huomannut tilanteeni ja lähti hakemaan ahkiota. Hän nousi kuopastaan polvilleen
mutta painui saman tien alas. Hän oli kaatunut.
Lesonen lähtee ryömimään
taaksepäin ja pääsee kumpareen taakse, jossa lääkintämiehet ovat valmiina. −
He laittoivat minut ahkioon ja niin lähdettiin.
Lääkintämiehet eksyvät
korpeen, luulevat näkevänsä suuren vihollispartion ja harkitsevat hetken jopa
Lesosen jättämistä. − Sitten he päättivät vetää minua vielä vähän matkaa.
Miehet löytävät
suomalaisen kenttävartion ja Lesonen pääsee lämpimään telttaan. Raatteen tien
varrella olevaan joukkosidontapaikasta tilataan hevoskyyti. − Kamiinan
lämpö tuntui niin hyvältä.
Punahävittäjät hyökkäävät
Hevoskyyti saapuu ja Lesonen pääsee
joukkosidontapaikalle sidottavaksi. Hänet kuljetetaan kahden muun haavoittuneen
kanssa kuorma-autolla kohti pääsidontapaikkaa. Matkaa on taitettu muutama
kilometri, kun kolme punahävittäjää käy auton kimppuun.
− Kuljettajat pääsivät
pakenemaan puiden suojaan, mutta me haavoittuneet emme päässeet mihinkään.
Silloin huomasin, että minulla ei edes ollut kenkiä, ne olivat jääneet
kenttävartioon. Makasimme pehkoissa auton lavalla ja vedimme peittona olevaa
autopressua silmille aina silloin, kun koneet lähtivät syöksyyn.
− Autosta särkyi
tuulilasi ja paljon tuli reikiä muuallekin. Myös yhteen renkaaseen osui.
Kaikki selviävät hengissä. Kuin ihmeen
kaupalla auton moottori käynnistyy ja miehet jatkavat purevassa pakkasessa
matkaa tyhjästä renkaasta huolimatta. Jälleen taivaalle ilmestyy
punahävittäjiä, tällä kertaa kaksi. Auto särkyy koneiden tulituksessa
lopullisesti, mutta jälleen miehillä käy tuuri, kehenkään ei osunut.
Läheisessä talossa oleva
huoltoporukka rientää apuun. Matka jatkuu pakettiautolla pääsidontapaikalle.
− Siellä väsähdin
lopullisesti ja nukahdin. Heräsin vasta kenttäsairaalassa. Lääkäri oli
puhdistamassa pahan näköistä ja roskaista haavaani. Hän siisti saksilla
rosoisia reunoja ilman puudutusta.
Lesosen talvisota oli
päättynyt. Rauha tuli maaliskuun 13. päivänä. Huhtikuun lopulla Lesonen pääsi
toipumislomalle ja lähti Hyrynsalmelle.
− Sain tietää,
että kotiväkeni oli evakuoitu Lumijoelle. Ylipään koululla tapasin sitten
kotiväkeni, jota en ollut nähnyt elo-syyskuun vaihteen jälkeen. Tuntui hyvältä,
vaikka oltiin evakossa.
Yleisesti lasketaan,
että Suomussalmen ja Raatteen taisteluissa olisi kaatunut yli 20 000 venäläistä
sotilasta. Lesonen pitää väitettä liioiteltuna. − Luku on huomattavasti,
ehkä jopa puolta pienempi, Lesonen kertoi. − Tietoni perustuvat
sotapäiväkirjoihin ja sotasaaliiksi saatujen kiväärien määrään.
Kaukaisen ukkosen jyly
Raatteen tien veteraani Toivo Johannes
Lesonen syntyi Suomussalmella tammikuun 16. päivänä vuonna 1918. Hänen
vanhempansa olivat maanviljelijä Aapo Lesonen ja Maria o.s. Kela. Pariskunnalle
syntyi kuusi lasta, joista Toivo oli vanhin. Kansakoulun Lesonen aloitti
Selkoskylällä vuonna 1928.
Armeijaan Lesonen lähti
syyskuussa vuonna 1939. − Olin esittänyt toivomuksen päästä jääkäripataljoona
2:een Valkjärvelle, Lesonen kertoi. − Kannas oli kotikylästäni tarpeeksi
kaukana, siellä näkisin maailmaa. Kotikyläni oli selkosessa, lähimmälle
maantielle oli kaksitoista kilometriä. Varuskunta oli polkupyöräpataljoona,
siellä saisin ajaa pyörää.
Palvelukseen Lesonen
astui syyskuun 2. päivänä. Alokkaat järjestäytyivät kasarmin edustalle
ruokailuun. Kaiuttimista kuului uutislähetys, jonka mukaan Saksa oli hyökännyt
Puolaan. − Meillä oli kuva syksyn tilanteesta. Uutinen ei tullut
yllätyksenä.
Valkjärven kasarmilta
oli matkaa Neuvostoliiton rajalle, Lipolan mutkaan, neljä kilometriä. −
Meille tuli siirto lokakuun 6. päivänä. Kasarmit jätettiin. Tilalle tuli
vanhempia koulutettuja ikäluokkia kertausharjoituksiin.
Miehet siirrettiin Mikkeliin. He
saivat käsivarteensa T-kirjaimella merkityn valkean nauhan, he olivat
täydennysmiehiä. Marraskuun 5. päivänä heidät komennettiin Riihimäelle.
− Kaikki ammus-,
ase- ja muut varastot siirrettiin läheisiin metsiin. Kasarmielämä
simputuksineen muuttui vartiopalvelukseksi.
Marraskuun 30. päivänä
oli poutainen pakkasaamu. − Yhtäkkiä kauppalan hälytyslaitteet ja
asemalla olevien junien pillit alkoivat soida. Helsingistä kuului pommituksen
ääntä, se oli kuin kaukaisen ukkosen jylyä.
− Kohta koneet
olivat Riihimäen kauppalan päällä. Ensimmäiset pommit putosivat aseman
seutuville. Koko kauppalan alueella näkyi pommituksen jälkiä.
Joulukuun 11. päivänä
miehet vannoivat sotilasvalan Riihimäen kirkossa. Tuoreet jääkärit kuljetettiin
junalla Kajaaniin.
Tapanina Raatteen tielle
Lesonen kuului sissipataljoona 1:n
ensimmäiseen komppaniaan, joka saapui Suomussalmelle Tapaninpäivän iltana.
Kaksi joukkuetta nuoria asevelvollisia lähti keskiyöllä hiihtämään kohti
Raatteen tietä. Vain ryhmänjohtajat olivat vanhempaa ikäluokkaa. Pakkanen kiristyi.
Kirkonkylän ja
Hulkonniemen suunnalta kuului pitkiä konekiväärisarjoja, kiväärien pauketta,
kranaatinheittimien lähtölaukauksia ja kranaattien räjähdyksiä. −
Lentokoneista ammutut valojuovat näyttivät pakkasyössä ihmeellisiltä.
Miehet näkivät rannan
katveessa kummallisen, ohuen lumikerroksen peittämän kasan. − Se oli kuin
pellon raivaukselta jäälle ajettu juurikkaläjä. Jono painui hiljaisena kasan
ohitse. Siinä oli kaatuneita suomalaisia. He olivat siinä asennossa, jossa
olivat olleet kuollessaan.
Jääkärit saapuivat Raatteen tielle.
Aamu valkeni päiväksi. Miehet määrättiin varmistamaan tietä vihollisen 44.
divisioonan, ukrainalaisen Sinisen
divisioonan hyökkäyskärjen takana Haukilan maastoon.
Venäläiset käynnistivät moottoreitaan 35 asteen
aamupakkasessa. − Odotimme, ilmassa oli
jännitystä.
Suomussalmen suunnalta
ilmestyi tielle vihollisen hevoskolonna, parikymmentä ajoneuvoa. Kolonna oli
hakemassa täydennystä rintamalle. − Kun kolonna saapui kohdalle, alkoi
sota. Tuhosimme kolonnan miehineen ja hevosineen.
Tielle ajoi hyökkäysvaunu. Jääkärit
päättivät irtaantua. Lesonen jäi muista jälkeen, koska jäätyneet saappaat
olivat rikkoneet suksien nahkavarpaalliset. Hän pääsi kuitenkin lopulta
hiihtäen liikkeelle ja tavoitti kaksi toveriaan.
Porukka lähti hiihtämään tulolatuaan. He olivat satakunta metriä erään lammen jäällä kun edellä hiihtävä Lesonen havaitsi liikettä vastarannalla. Mies syöksyi rantapusikon suojaan.
− Oletimme, että
tämä oli edellä hiihtäneitä kavereitamme, Lesonen kertoi. − Mutta
salamana välähti mieleeni, ettei miehellä ollut lumipukua. Käännyin sanomaan
tästä kavereille. Silloin se alkoi.
Rannalla oleva partio
avasi pikakivääritulen noin kahdensadan metrin etäisyydeltä. − Hiihdimme
elämän ja kuoleman hiihtoa metsää kohden.
Lähellä rantaa yhden
jääkärin päähän osui luoti. Muut kaksi pääsivät turvaan.
− Nousimme
viimeiselle mäennyppylälle, puiden kyljistä lensi parkkia. Vieläkin muisto
tuntuu pahalta.
Miehet tavoittivat kuusi
muuta suomalaista. He hiihtivät erämaassa ilman karttaa ja kompassia ja
joutuivat yöpymään huonokuntoisessa talossa, jonka väki oli lähtenyt evakkoon.
Seuraavana päivänä he pääsivät komppaniaansa.
Käet ylös jumalauta!
Tammikuun alussa eversti Hjalmar Siilasvuon joukot
motittivat 44. divisioonan päävoimat Haukilan maastoon. Taistelupäivinä oli 35
asteen pakkanen. Saarrostustaisteluihin osallistui myös sissipataljoona 1.
− Etenimme hiljaa.
Sitten kuului laukaus suoraa edestä, toinenkin. Hetkessä oli koko männikkö
yhtenä rytinänä. Luodit paukkuivat isojen petäjien kylmettyneissä rungoissa.
Eteneminen jatkui.
Taistelujen melskeessä kuului erään kumpareen takaa huuto, joka on pysynyt
Lesosen muistissa.
− Käet ylös
jumalauta, joku karjui minkä itsestään irti sai.
Saarrostetun Sinisen divisioonan tilanne oli tukala.
Telttoja ei ollut, autoissa ja panssareissa ei ollut talviöljyä, hevoset oli
tuotu Ukrainan lämmöstä.
Tammikuun 4. päivänä Reino Hallamaan radiotiedustelu
sieppasi motista lähetetyn radiosanoman. − Huoltotilanne on hyvin vaikea.
Hevoset eivät ole saaneet rehua 6−7 päivään. Pyydämme heittämään
lentokoneesta rehua.
Eversti Hjalmar Siilasvuo aloitti
ratkaisutaistelun motin tuhoamiseksi
seuraavana yönä
− Odotimme oman
tykistön tulta, Lesonen kertoi. − Oli puolenyön aika, pakkanen oli
kiristynyt. Kuulimme tykkien lähtölaukaukset. Pimeässä yössä ammukset ujelsivat
ylitsemme ja räjähtelivät edessä olevassa maastossa. Niitä tuli niin harvassa
tahdissa, että oli aika laskea ne. Kaksikymmentäneljä kolmen tuuman ammusta
näin laajalle alueelle tuntui tehottomalta.
Suomalaiset hyökkäsivät.
Tilanne pimeässä yössä oli sekava. − Väitettiin, että suomalaiset muka
ampuivat puista. On selvää, ettei taistelutilanteessa minkään lajin hullu nouse
puuhun. Paremminkin hän kaivautuu maahan.
Aamun sarastaessa
hyökkäys pysähtyi ukrainalaisten tiukkaan vastarintaan. Suomalaiset vetäytyivät
metsän suojaan. − Tappioita tuli paljon. Haavoittuneita ja kaatuneita oli
polun varrella. Kaatuneet oli kerätty yhteen kasaan. Heidän joukossaan oli myös
valkjärveläinen kaverini Oiva Liski.
Kaamea näky
Hyökkäys keskeytyi päivän ajaksi.
Komppanialla ei ollut telttoja ja miehet eivät saaneet lämmintä ruokaa.
Seuraavana yönä suomalaiset hyökkäsivät uudestaan. Tällä kertaa ilman tykistö-
ja kranaatinheitinkeskitystä. − Ainoa turva oli pimeä yö.
Tunteja kestäneiden
lähitaistelujen jälkeen komppania pääsi venäläisten asemiin. Taistelun jäljet
olivat kaameat.
Kaatuneita venäläisiä
oli kaikkialla. Haavoittuneet olivat paleltuneet kuoliaaksi. Lumella oli
veristä vaaterepaleita. Vihollinen oli rakentanut suojakseen näreistä ja kuusen
oksista lumella vuorattuja katoksia. Toiset olivat lumeen kaivetuissa koloissa.
Raatteen tie oli täynnä
raskasta sotakalustoa, kaatuneita sotilaita ja hevosia.
Tammikuu kului kenttävartiossa
Raatteen tien kaakkoispuolella. Suomalaisten riesana olivat venäläispartiot ja
lentokoneet. Eräänä päivänä Lesonen oli vartiovuoron jälkeen tullut
ruokailemaan komppanian komentopaikkaan. Lämpimään taloon oli lähellä olevista
teltoista tullut miehiä syömään.
− Seisoin pihalla
suksillani kaurapuuropakki kädessä, kun kuulin lentokoneen äänen idästä,
Lesonen kertoi. − Hiihdin talosta poispäin ja näin kaksimoottorisen
pommikoneen tulevan. Pysähdyin vajaan sadan metrin päässä aukealle pellolle.
Pommi irtosi koneesta, hyppäsin suksiltani ja kaivauduin lumeen. Kuului valtava
räjähdys.
Talo oli saanut
täysosuman, raunioiden yllä leijui sankka pölypilvi. Kuului valituksia ja
avunhuutoja. Lesonen kiirehti paikalle.
−
Komppaniapäällikön, luutnantti Raidan nukkumapaikka oli pirtin peränurkassa
hetekan puolikkaalla. Sänkyineen kaikkineen hän oli lentänyt kymmenkunta metriä
pirtin taakse, mutta selvisi jalan katkeamisella. Kaksi konekiväärimiestä oli
lentänyt pirtin oven mukana keittiön seinään ja kuolleet. Myös kaksi muuta
miestä löytyi menehtyneenä. Neljätoista haavoittui, osa heistä oli saanut
vaikeita vammoja. Vain kaksi miestä selvisi vammoitta.
Helmikuun 8. päivänä
komppania pääsi viikon lepoon, jonka jälkeen jääkärit lähtivät Raatteen tien
varteen.
Sodan tyrmistyttävät jäljet
Lesonen haavoittui partiomatkalla vaikeasti
vyötäröön helmikuun 23. päivänä. Hänen talvisotansa päättyi. Toipumisloman
jälkeen Lesonen lähti Suomussalmelle suorittamaan asevelvollisuutensa loppuun.
− Sain komennuksen
traktorin mukaan lanaamaan Kuusamon ja Suomussalmen välistä kevätrospuuttoista
tietä. Sodan jäljet olivat tyrmistyttävästi esillä. Lämmin sää oli sulattanut
lumen ja paljastanut mätänemistilassa olevat hevosten raadot ja ihmisten
ruumiit. Haju oli mahdoton.
Hautausporukat ajoivat
hevosilla ruumiita molemmin puolin tietä kaivamiinsa hautoihin.
Asevelvollisten
palvelusaikaa oli pidennetty vuodesta puoleentoista. Siviiliin Lesonen pääsi
maaliskuun alussa vuonna 1941. Toukokuussa hän oli uittohommissa. Hänet oli
hyväksytty Vierumäen urheiluopiston urheiluohjaajan kurssille, joka alkaisi
heinäkuussa.
− Kesäkuun 9.
päivänä oltiin Lavajärvellä ja olimme juuri avaamassa tukkilauttaa. Kosken
toisella puolella huomasimme miehen, jolla oli kädessään valkoisia lappusia.
Mies viittoili meitä luokseen. Ne olivat kutsukirjeitä ylimääräiseen kertausharjoitukseen.
Lesonen määrättiin
eversti Sulo Malmin jalkaväkirykmentti 11:n toisen pataljoonan
jääkärijoukkueeseen Ämmänsaareen. − Heti juhannuksen jälkeen tuli käsky
valmistautua lähtöön, suuntana Raatteen tie. Saksa oli hyökännyt
Neuvostoliittoon ja sota oli alkanut.
Karjalaistytöt itkivät
− Heinäkuun 1. päivänä aikaisin aamulla komppania ylitti rajan. Ensimmäisen taistelunsa komppania kävi seuraavana
aamuna Latvajärvellä, pienessä erämaakylässä Vuokkiniemen tien varressa.
Suomalaisten rinnalla taistelivat saksalaiset joukot hyökkäysvaunuineen.
Lesosen komppaniasta kaatui kolmetoista miestä, joukossa komppanianpäällikkö,
luutnantti Piirainen.
− Kylälle oli
jäänyt neljä karjalaistyttöä. He katselivat venäläisiä kaatuneita sotilaita,
joiden joukossa joukosta oli monta tuttua. Tytöt itkivät.
Komppania jatkoi
taistellen matkaa Vuokkiniemelle. Heinäkuun 19. päivänä jääkärijoukkue sai
käskyn vallata kukkula Pistojokivarressa. Kranaatinheitinkeskitys onnistui ja
suomalaiset valtasivat kukkulan, josta vihollinen oli paennut.
− Jälkeen oli
jäänyt verisiä vaatteita ja rikkinäisiä kiväärejä.
Joukkue jatkoi etenemistä. Illalla se
oli asemissa erään rämeen laidalla, jossa se joutui vihollisen keskitykseen. −
Tykit ja kranaatinheittimet ampuivat, jytinä oli helvetillinen. Kiviä ja maata
lensi ilmassa, puita katkeili ja oksia putoili. Räjähdysten seasta kuului
avunhuutoja. Samalla tykin ammus tuli lähelle, ilma loppui muutamaksi
sekunniksi.
− Taas tuli ammus
lähelle. Jalkaterä meni tunnottomaksi. Pieni sirpale oli mennyt pohkeen läpi.
Iso sirpale oli puoleksi katkaissut selässäni olevan repun. Eväät ja muut
tavarat olivat säpäleinä.
Jääkäri Toivo Lesonen
oli haavoittunut toisen kerran. Hän pääsi Oulun lääninsairaalaan.
− Kesäiset päivät
kuluivat. Jalkaterä oli kipeänä, sauvojen varassa känkkäsin pitkin käytäviä ja
kävin ulkonakin.
Ruumiit paloivat möhkäleiksi
Syyskesällä Lesonen pääsi toipumislomalle. Kun hän elokuussa lähti takaisin rintamalle, komppania oli edennyt Uhtuan
ja Kiestingin puoliväliin.
− Metsäpalot olivat
riehuneet useiden viikkojen ajan. Kaatuneita venäläisiä sotilaita oli jäänyt
paloalueelle. Ruumiit olivat palaneet ja turvonneet muodottomiksi möhkäleiksi.
Asemasota alkoi.
Tammikuussa Lesonen määrättiin ryhmänjohtajaksi ja ylennettiin korpraaliksi.
Hänet komennettiin kahden viikon aliupseerikurssille.
Lesonen sai Oulusta
uuden saksalaisen Zeiss Ikon
-kameran. − Olin valokuvausliike Korterannan asiakas ja olin saanut
luottamusta siinä määrin, että sain kameran velaksi.
Jatkosodan aikana
Lesonen kuvasi ahkerasti.
Keväällä Lesosen pataljoona siirrettiin Kiestinkiin, jossa huhtikuun lopulla taisteltiin rajusti. Kesällä pataljoona oli Uhtuan rintamalla. Aika kului partioinnissa ja “propaganda-ammunnoissa”.
− Kaikilla aseilla
ammuttiin sen kun kerjettiin, heittimet ja tykistö olivat mukana.
Vuoden 1943
kevättalvella pataljoona siirrettiin Jyvälahdelle, Uhtuan ja Vuokkiniemen
puoliväliin. Se oli rauhaisa paikka, sodan ääniä ei kuulunut. Eri tukikohdista
tehtiin säännöllisesti partiomatkoja vihollisen puolelle.
Maaliskuun 19. päivänä
Toivon veli Paavo Lesonen kaatui vartioreissussa venäläisten väijytykseen.
Toukokuussa Toivo Lesonen ylennettiin alikersantiksi.
Syksyllä ja vuoden 1944 alkutalven pataljoona soti Uhtuan rintamalla tutuksi käyneillä paikoilla. Keväällä jalkaväkirykmentti 11 lähti Uhtualta kohti Suomea. Tilalle tulivat saksalaiset.
Toukokuun lopulla
lomalla ollessaan Lesonen sai tietää, että jalkaväkirykmentti 11 oli siirretty
Karjalankannakselle. Hän sai kuitenkin pitää lomansa loppuun ja löysi oman
porukkansa kesäkuun alussa Kivennavalta.
Kannaksella taisteltiin
kiivaasti ja Lesonen haavoittui kranaatin sirpaleesta. − Kyynärvarren luu
meni poikki ja olin pois pelistä. Imatran sairaalassa lääkintälotat laittoivat
minut pesualtaaseen. Pesivät ja ajoivat parran.
Lesonen siirrettiin Pietarsaaren sotasairaalaan, jossa käsi laitettiin kipsiin. Irtonaiset luunsirut jätettiin kuitenkin paikalleen ja käsivarsi turposi. Käsi jouduttiin leikkaamaan kaksi kertaa.
Elokuun lopulla Lesonen
pääsi kotiin toipumislomalle. Suomi solmi rauhan Neuvostoliiton kanssa, sota
saksalaisia vastaan alkoi. Lesosen perhe evakuoitiin sotatoimien alta
Rantsilaan.
Sota päättyi. Vuonna
1946 Lesonen meni naimisiin Bertta Valpuri o.s. Kelan kanssa. Lesosille syntyi
neljä lasta, Erkki vuonna 1947, Pertti 1951 ja Irma-Liisa 1960.
Lesonen toimi
myymälänhoitajana eri osuusliikkeissä Kainuussa vuosina 1948−1972.
Vuodesta 1974 hän toimi eteisvahtimestarina Ämmänsaaren Kantakievarissa,
nykyisin Kiannon Kuohussa. Hän osallistui myös kunnallispolitiikkaan ja
kirjoitti juttuja eri lehtiin.
Vuonna 1968 Lesonen
ylennettiin kersantiksi. Toivo Lesonen asui Suomussalmella Ämmänsaaren
keskustan tuntumassa.
Teksti: Robert
Brantberg 1999, 2009