Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Sivukartta

 

Eversti
Alpo Marttinen
SA-kuva

Alpo Kullervo Marttinen 1908−1975

SA-kuva

Robert Brantberg

Sotaupseerit

21 suomalaisen sotaupseerin elämäntarina.

288 sivua ja kuvaliite

Revontuli 1999

Robert Brantberg
Sotaupseerit
Alpo Marttinen

 

 

Robert Brantberg

Naparetkeilijä

Everstiluutnantti

Antero Havola

336 sivua ja kuvaliitteet

Revontuli 2008

 

 

Eversti Alpo Marttinen

Asekätkijäveljesten nokkamies

Vuoden 1942 marraskuussa puna-armeija yrittää Aunuksen Shemenskin lohkolla läpimurtoa jalkaväkirykmentti 61:n asemiin. Ylivoimainen vihollinen pääsee läpi, tilanne on uhkaava.

Tuoreella rykmentinkomentajalla, nuorella Suomussalmen ja Raatteen tien sankarilla on kuitenkin valtti takataskussaan. Hänellä on komppania reservissä.

31-vuotias everstiluutnantti Alpo Marttinen komentaa rohkeasti miehensä vastahyökkäykseen. Hän johtaa komppaniaa etulinjassa.

Marttinen heittää miehineen vihollisen ulos tukikohdan syvyydestä ja pysäyttää hyökkäyksen. Taistelun melske hiljenee.

”Otatko kaulukseesi everstin ruusukkeet vai rintaasi Mannerheim-ristin”, joku kysyy menestyksekkään torjuntataistelun jälkeen.

”Everstin arvon”, Marttinen vastaa silmää räpäyttämättä. ”Marskin ristin ehdin hankkia myöhemmin.”

 

Kaksi vuotta myöhemmin Marttisella on sekä täydet everstin ruusukkeet että Mannerheim-risti. Hän on sotasankari ja armeijan nuorin eversti.

Vielä puoli vuotta ja Marttinen on punaisen Valpon etsityin ja halutuin mies. Hän on innolla ollut mukana asekätkennässä, jolla nuoret upseerit päämajan operatiivisen osaston päällikön, everstiluutnantti Usko Haahden johdolla varautuivat siihen, että Neuvostoliitto mahdollisesti miehittää Suomen.

Marttinen pakenee marsalkka Gustaf Mannerheimin kehotuksesta ulkomaille ja sille tielle hän jää. Seuraavan kerran hän saa rykmenttiä vastaavan joukko-osaston komentoonsa vuonna 1958 Länsi-Saksassa. Hän on tuolloin Yhdysvaltain armeijan everstiluutnantti.

 

Alpo Kullervo Marttinen syntyi keskiviikkona marraskuun 4. päivänä vuonna 1908 Alatorniossa. Hänen vanhempansa olivat junailija Albin Marttinen ja Lovisa o.s. Kuitunen.

Alpon vanhempi veli, vuonna 1895 syntynyt Einar liittyi Preussin Jääkäripataljoona 27:ään vuoden 1917 kesäkuussa. Luutnantti Einar Marttinen kaatui Viron vapaaehtoisen apuretkikunnan komppanianpäällikkönä Marienburgin taistelussa vuonna 1919.

Alpo Marttinen kirjoitti ylioppilaaksi Tornion yhteislyseosta vuonna 1927. Hän oli varusmiehenä kenttätykistörykmentti 2:ssa Viipurissa, suoritti reserviupseerikoulun Haminassa ja pääsi kadettikoulun 11. kurssille jolta valmistui vänrikkinä vuonna 1930. Hänet ylennettiin luutnantiksi vuonna 1932.

1930-luvulla Marttinen toimi muun muassa opetusupseerina kadettikoulussa ja taistelukoulussa sekä adjutanttina Pohjanmaan rykmentissä ja toimistoupseerina Kemin sotilaspiirissä.

Vuonna 1932 Marttinen meni naimisiin Lea Mirjam Järvenpään kanssa. Pariskunnalle syntyi kolme lasta, Pekka vuonna 1933, Hannu-Matti 1938 ja Risto Kullervo 1939.

”Alpo Marttinen oli voimaihmisiä niin hengeltään kuin ulkonaiselta olemukseltaan”, eversti Jorma Karhunen kertoi. ”Hänessä oli sotilaan verta, minkä ulkopuolinenkin vaistosi milteipä ensi näkemältä.”

Vuonna 1934 luutnantti Marttinen opetti Perkjärven leirillä jalkaväkitaktiikkaa lentokadeteille. ”Silloin sain esimakua maavoimien taisteluista raahatessani olallani konekivääriä mitä ripeimmässä rytmissä”, Karhunen kertoi. ”Kouluttaja sai spontaanisti nimekseen Alpo Verinen.”

Vuonna 1938 Marttinen suoritti sotakorkeakoulun. Hänet ylennettiin kapteeniksi.

 

Talvisodassa kapteeni Marttinen toimi eversti Hjalmar Siilasvuon 9. divisioonan esikuntapäällikön viransijaisena. Esikuntapäällikkönä oli majuri Into Ahonen, joka ei Siilasvuon mukaan ollut tarpeeksi rämäkkä tyyppi etulinjaan. Niinpä Siilasvuo otti rintamalle mukaansa “nuoren, ärhäkän upseerin”. Joulukuun 9. päivänä Siilasvuon divisioonan pääjoukot lähtivät itään yhdeksällä junalla Oulusta ja Kemistä.

”Ryhmä Siilasvuo keskitetään Suomussalmen suuntaan lyödäkseen sinne edenneen vihollisen”, kuului Pohjois-Suomen ryhmän komentajan, kenraalimajuri Wiljo Tuompon käsky.

”Suomussalmen, Raatteen ja Kuhmon kunniakkaina voitonpäivinä levisi tieto kautta maan parivaljakosta Siilasvuo-Marttinen”, Karhunen kertoi.

”Siilasvuo ja Marttinen olivat luonteeltaan erilaisia. Komentajan harkitsevaan, perusteelliseen ja varman päälle pelaavaan tyyliin tarvittiin juuri esikuntapäällikön elinvoimaa, rohkeutta, päättäväisyyttä, taistelutahtoa ja voitonnälkää pursuavaa toimintatarmoa. Yhteistyön tuloksena oli täydellinen voitto talvisodan kenties kuuluisimmassa taistelussa.”

 

Jälkeenpäin on väitelty siitä, kuka komensi joukkoja Suomussalmen ja Kuhmon taisteluissa, eversti Hjalmar Siilasvuo vai kapteeni Marttinen?

”Marttinen, talvisodan aikaiselta peitenimeltään Myrsky, oli omituinen ja vaikea upseeri, jonka kanssa oli hankala tulla toimeen”, kirjailija Raimo Seppälä sanoo. ”Mutta kukaan ei koskaan kiistänyt hänen poikkeuksellisia kykyjään sotilaana.”

”Väsymätön ja tarmokas Marttinen piti johdon kaikki langat lujissa käsissään”, Siilasvuo kertoi.

On jopa sanottu, että Marttinen todellisuudessa suunnitteli ja johti Suomussalmen ja Kuhmon sotatoimia. Mutta Siilasvuo kantoi vastuun. Kun kaikki meni hyvin, kunnia tuli Siilasvuolle, joka myös olisi kantanut vastuun tappioista.

Yhteistyö Marttisen ja Siilasvuon välillä sujui talvisodassa hyvin. Marttinen ei myöhemmin ole valittanut, että Siilasvuo olisi vienyt kunnian hänen tekemisistään. Siilasvuo arvosti Marttista niin, että halusi tämän myöhemminkin mukaansa. Siilasvuon ansiota oli, että Marttisesta jatkosodan aikana tuli armeijan nuorin eversti.

Majuriksi Marttinen ylennettiin vuonna 1940 ja everstiluutnantiksi vuonna 1941.

 

Jatkosodan alussa Marttinen oli operaatiotoimiston päällikkönä Hjalmar Siilasvuon kolmannessa armeijakunnan esikunnassa kunnes hän vuoden 1941 syyskuussa sai taisteluosaston komentoonsa. Osasto Marttinen saavutti mainetta valtaamalla Mäkriänjärven, Kuujärven, Vaasenin ja Syvärin asemanseudun. Tämän jälkeen Marttisen osasto ylitti Syvärin Vaasenin kohdalla ja jatkoi hyökkäystään Shemenskiin saakka.

Marttinen siirrettiin takaisin esikuntatehtäviin. Vuoden 1942 lokakuussa määrättiin Vaasassa muodostetun ruotsinkielisen jalkaväkirykmentti 61:n komentajaksi. Marraskuussa vihollinen yritti läpimurtoa Shemenskin lohkolla. Marttinen johti etulinjassa henkilökohtaisesti reservissä ollutta komppaniaa ylivoimaista vihollista vastaan. Syvällä tukikohdassa ollut vihollinen heitettiin takaisin ja hyökkäys pysäytettiin.

Vuoden 1944 kesäkuussa Marttisen rykmentti komennettiin Karjalankannakselle Viipurin luoteispuolelle kenraalimajuri Alonzo Sundmanin 17. divisioonan mukana. Täällä Marttinen johti jälleen joukkojaan etulinjassa.

Tästä hyvästä Marttinen nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi.

”Hyvin suureksi osaksi hänen ansiokseen jää, ettei vihollinen saanut pysyvää jalansijaa Viipurin luoteispuolisella mantereella, mikä arvaamattomalla tavalla olisi voinut vaikuttaa yleistilanteeseen”, kenraalimajuri Alonzo Sundman kirjoitti.

Everstiksi Marttinen ylennettiin vuonna 1944.

 

Suomessa oli käynnistynyt asekätkentäoperaatio vuoden 1944 kesällä siltä varalta että sodassa kävisi huonosti ja Suomi miehitettäisiin. Jokaisen sotilaspiirin alueelle päätettiin perustaa materiaalivarasto, joka riittäisi yhdelle pataljoonalle.

Miehitetyssä Suomessa pataljoona toimisi sissitehtävissä, normaalissa liikekannallepanossa suojapataljoonana.

Syksyllä saksalaiset oli ajettava Suomesta. Kolmannen armeijankunnan komentaja, kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo päätti tehdä maihinnousun Oulusta saksalaisten selkään Tornioon. Esikuntapäällikökseen hän otti eversti Alpo Marttisen.

Marttinen oli mukana juonessa, jolla aseita ja ampumatarvikkeita kätkettiin Pohjois-Suomessa. Oulussa asekätkennästä vastasi 2. ye-upseeri, eli niin sanottu kakkonen Aito Keravuori, joka kehitti yksinkertaisen suunnitelman. Siilasvuon armeijakunnan kaksi divisioonaa, kenraalimajuri Aaro Pajarin 3. ja kenraalimajuri Kaarlo Heiskasen 11. divisioona, tilasivat tarvikkeensa sekä suoraan päämajasta että armeijakunnasta. Aseita, ampumatarvikkeita, räjähdysaineita ja viestikalustoa tuli Ouluun kaksinkertainen määrä. Keravuori täytti omat varastonsa ja jakoi ylimääräiset tarvikkeet naapuripiireihin.

Vuoden 1945 alussa Marttinen oli Keski-Suomen sotilasläänin esikuntapäällikkönä. Hänellä oli johdettavanaan 2. ye-upseerit, jotka hoitivat piireissään asekätkentää. Marttinen välitti ohjeet miehistövarauksista ja keväällä myös kätköjen purkamisesta ja hävittämisestä.

Mutta sitten kävi käry. Eräs entinen kaukopartiomies tavattiin vuoden 1945 huhtikuussa Oulun torilta myymässä kätköstä varastamiaan elintarvikkeita. Mies yritti turhaan kiristää majuri Keravuorta ja antoi sen jälkeen Valpolle ilmi kotikunnassaan Iissä olevan asekätkön.

 

Keravuoresta tuli asekätkennän ensimmäinen uhri. Hänet julistettiin Yleisradion aamu-uutisissa toukokuun 8. päivänä etsintäkuulutetuksi. Keravuori livahti Oulusta Valpon siltavartioiden läpi piiloutuneena puhelinlinjojen korjausautoon. Hän pääsi Kokkolan kautta Piitimeen, josta hän jatkoi eteenpäin talvisodan aikaisen esimiehensä, kenraalimajuri Martti Walleniuksen avustamana.

Alpo Marttinen oli Turun varuskunnassa ottamassa vastaan jalkaväkirykmentti 6:n komentajan tehtäviä, kun hän sai tietoonsa, että hänet aiotaan pidättää. Marttista kehotettiin saapumaan pikaisesti määrättyyn turvapaikkaan Vaasaan. Marttinen keskeytti uuden rykmenttinsä vastaanottoseremoniat ja lähti Vaasan kautta pienellä kalastusveneellä Ruotsiin.

Marttinen oli valtiollisen poliisin halutuin, eniten etsimä ja peräänkuuluttama henkilö.

 

Tukholmassa Marttinen majoittui vapaaherratar Wera von Es­se­nin Skoklosterin linnan puutarhurin asuntoon. 1600-luvulla rakennettu komea linna sijaitsi Mälaren-järven rannalla. Vapaaherratar ihaili suuresti suomalaiseverstiä ja Mannerheim-ristin ritaria. Valpon etsityin mies sai arvonsa mukaisen ympäristön.

Marttinen sai vuoden 1946 kesällä tiedon, jonka mukaan Ruotsin hallitus oli päättänyt karkottaa kaikki Suomen asekätkentään osallistuneet pakolaiset vuoden loppuun mennessä, elleivät he olisi ennen sitä poistuneet Ruotsin valtakunnan alueelta.

Marttinen oli asekätkijöiden itseoikeutettu nokkamies. Hän ryhtyi välittömästi valmistelemaan maasta poistumista. Hänellä oli apunaan kolmimiehinen toimikunta; entinen Suomen Yhdysvaltain suurlähettiläs Hjalmar Procopé, laivanvarustaja Ragnar Nordström ja everstiluutnantti Martti Terä.

Marttinen pyrki saamaan neljälletoista asekätkijälle viisumin johonkin läntisen pallonpuoliskon maahan. He olisivat päässet Argentiinaan, mutta kompastuskivenä oli korkea viisumin hinta, kuusisataa dollaria per henkilö. Myös viisumianomusten puolen vuoden käsittelyaika oli liian pitkä. Lopulta löytyi edullisempi maa, Venezuela, jonka viisumin hinta oli viisikymmentä dollaria.

 

Marraskuun puolivälissä Yhdysvaltain hallitus suostui antamaan Marttiselle ja kolmelletoista hänen nimeämälleen Suomen puolustusvoimain upseerille kauttakulkuluvan ja lyhyen oleskeluluvan Yhdysvalloissa. Maan puolustusvoimien korkein johto oli kiinnostunut suomalaisista. Marttinen arveli, että ryhmä voisi pysähtyä pidemmäksikin ajaksi Yhdysvaltoihin.

Laivaliput järjestyivät laivanvarustaja Nordströmin avulla. Matkustaja-alus S/S Drottningholmilla saapui New Yorkin satamaan joulukuun puolivälissä ensimmäinen neljän hengen ryhmä. Tässä joukossa mukana oli majuri Antero Havola, joka myöhemmin saavutti kuuluisutta naparetkeilijänä.

Seuraava ryhmä, jossa myös Marttinen oli mukana, saapui Yhdysvaltoihin rahtialus S/S Dothan Victoryllä joulukuun loppupäivinä. Yhdeksän hengen ryhmään kuului Marttisen lisäksi toinen Mannerheim-ristin ritari, kapteeni Olavi Alakulppi sekä Aito Keravuori.

Tammikuun 14. päivänä saapui vielä S/S Gripsholmilla jälkijoukkona majuri Paavo Kairinen perheineen.

 

Maahanmuuttajat saivat parin kuukauden kuluttua työluvat. Jossain oli tehty päätös, että miehet saisivat jäädä maahan. Erilaisten hanttihommien jälkeen miehet saivat Marttiselta joulukuun 14. päivänä 1947 käskyn ottaa lopputilit ja lähteä Kanadan Montrealiin sikäläiseen Yhdysvaltain konsulaattiin, jossa heitä odotti Vihreä kortti, Green Card.

Kahden päivän kuluttua miehet värväytyivät Yhdysvaltain puolustusvoimiin sotamiehinä. He astuivat Marttisen johdolla palvelukseen Fort Lewisissä.

Tieto miesten laadusta ei ollut kulkenut Pentagonista Fort Lewisiin. Alkuvaikeuksien jälkeen miehet pääsivät talvisodankäynnin kouluttajiksi, muun muassa Mount Rainierin vuoristovaruskuntaan ja Alaskaan Big Deltan talvisotakoulutuskeskukseen.

Kieliopintojen ja Yhdysvaltain historian opiskelun jälkeen seurasi ylennykset ensimmäisen luokan sotilaiksi ja myöhemmin korpraaleiksi.

 

Marttinen komennettiin vuoden 1948 toukokuussa kolmen hengen suomalaisryhmän kanssa Pentagoniin erikoisohjeiden saantia varten. Hänen tehtäväkseen tuli talvisotavälineiden ja ‑varus­tei­den suunnittelu.

Työn tuloksena syntyi muun muassa Yhdysvaltain armeijan ensimmäinen mallikappale suomalaisten ahkiosta. Mallia käytettiin myöhemmin esikuvana muoviahkioiden valmistuksessa. Suomalaiset kehittivät myös parempaa, talviolosuhteita varten kehitettyä purkkiruokaa, ei kuitenkaan maksalaatikkoa, jota voitiin lämmittää kenttäpakissa telttakamiinan päällä. Ruokaa käytettiin muun muassa Korean sodassa.

Lokakuussa Marttinen ylennettiin vääpeliksi, muu porukka yleni vastaavasti korkeampiin aliupseeriarvoihin, vääpeleiksi, ylikersanteiksi ja kersanteiksi. Suomalainen sotataito rupesi toden teolla leviämään Yhdysvaltain armeijassa. Ylikersantti Kairinen käytti opetuksessaan tykistönkenraali Vilho Nenosen käyttöönottamaa ainutlaatuista tulenjohtojärjestelmää. Menetelmä oli siihen asti pysynyt ulkovalloilta salassa.

 

Vääpeli Alpo Marttinen käänsi englanniksi suomenkieliset talvisotaa käsittelevät ohjesäännöt. Syntyi kymmenen miehen arktinen teltta, joka hyväksyttiin massatuotantoon Korean sodan aikana. Vuonna 1950 tuotantoon menivät myös kenttäkirveet, pokasahat ja vesurit. Suomussalmella ja Raatteen tiellä käytetty taktiikka tuli jenkkisotilaille tutuksi.

Marttinen opetti talvisodankäyntiä Fort Leavenworthin sotakorkeakoulussa, US Army Command and General Staff Collegessa.

Vuoden 1951 alkupuoliskolla miehet läpäisivät kansalaisuustutkinnon, vannoivat valan ja saivat Yhdysvaltain kansalaisuuden.

Marttinen ylennettiin Yhdysvaltain maavoimien everstiluutnantiksi vuoden 1951 maaliskuussa. Myös muut suomalaiset ylennettiin upseereiksi, majureiksi, kapteeneiksi ja luutnanteiksi Marttisen laatiman luettelon mukaan. Marttinen jatkoi opetustehtäväänsä US Army Command and General Staff Collegessa, muutti vain vääpelin arvomerkit everstiluutnantin hopeisiin ruusukkeisiin. Hän suunnitteli suomalaisten opettajiensa kanssa maavoimien strategisen reservin, maahanlasku- ja laskuvarjojääkäriarmeijakunnan talvisotakoulutuksen.

 

Marttinen halusi kuitenkin jalkaväkirykmentin komentoonsa. Rykmenttiä ei yleensä annettu everstiluutnantin arvoiselle upseerille, mutta Marttiselle tarjoutui tilaisuus näyttää kykynsä kun 8. jalkaväkidivisioona siirrettiin Länsi-Saksaan.

Kieltä osaava Marttinen sijoitettiin divisioonan esikuntaan Länsi-Saksan poliittisen ja sotilasjohdon yhteyspäälliköksi. Kohta Marttinen nimitettiin divisioonan tiedustelu-upseeriksi ja vuonna 1958 rykmenttiä vastaavan taisteluosaston, Battle Groupin, komentajaksi Bad Kreuznachiin, joka sijaitsee Wiesbadenin lähellä.

Saksassa suoritti palveluvelvollisuuttaan myös Marttisen vanhin poika Pekka, luutnanttina ja panssarivaunujoukkueen johtajana. Hän sai keväällä 1958 tapaturmaisesti surmansa kun hänen komentovaunussaan räjähti kranaatti kovapanosammuntojen yhteydessä.

Marttisen joukko-osasto palasi Yhdysvaltoihin, Fort Rileyn varuskuntaan Kansasiin. Marttinen toimi joukko-osaston komentajana vielä vuoden.

Marttisen perhe menetti toisen poikansa, kun kaksikymmentävuotias Hannu-Matti kuoli äkkiä kotonaan vuonna 1959.

Vuoden 1960 alussa everstiluutnantti Marttinen komennettiin Kaukoitään, Etelä-Korean armeijan 1. divisioonan esikuntaan. Marttinen määrättiin kenraalimajuri Park Chung Heen neuvonantajaksi.

 

Eräänä aamuna vuonna 1961 Marttinen sai matkallaan Yhdysvaltain upseerien asuntolasta työpaikalleen tietää, että 1. divisioona marssii kohti pääkaupunkia Soulia. Etelä-Korean armeijan erikoisjoukkojen korkein päällystö oli aamun tunteina pakottanut presidentti Syngman Rheen luopumaan vallasta.

Vallankaappaus oli veretön ja kaappauksen johtaja kenraali Park nimitettiin valtionhoitajaksi. Hänet valittiin maan presidentiksi vuonna 1963. Kovista otteistaan tunnettu Park murhattiin vuonna 1979.

Marttinen palasi everstiksi ylennettynä Yhdysvaltoihin vuonna 1961. Seuraavana vuonna hän joutui koulun penkille, oppilaaksi armeijan ylimmän asteen sotakorkeakouluun US Army War Collegeen. Kurssilla ja diplomityössään Marttinen varoitti menemästä konearmeijalla Kaukoidän tiettömiin viidakkomaastoihin. Muistissa olivat venäläisten moottoroitujen kolonnien kohtalo Suomussalmella ja Raatteen tiellä vuonna 1940.

Viidakkoon Yhdysvallat kuitenkin meni Vietnamissa, jonne maa jo vuonna 1955 oli lähettänyt viisituhatta sotilasasiantuntijaa. Vuonna 1964 Yhdysvallat aloitti Pohjois-Vietnamin pommitukset ja seuraavana vuonna maalla oli Vietnamissa jo 190 000 miestä.

Marttinen nimitettiin Yhdysvaltain maavoimien erikoissodankäynnin joukkojen operaatioiden valvontatehtäviin. Hän oli suoraan Pentagonin maavoimien pääesikunnan päällikön, kenraali Harold Johnsonin alaisuudessa. Tehtävänä oli seurata ja analysoida kaikkien erikoissodankäynnin joukkojen toimintaa. Tarkastusmatkat ulottuivat Vietnamiin, Lähi-itään ja Eurooppaan.

 

Vuonna 1965 Marttinen määrättiin Yhdysvaltojen sotilaallisen avustus- ja neuvontaryhmän esikuntapäälliköksi Teheraniin, Iraniin. Täällä hän niitti mainetta shaahi Mohammed Riza Pehlevin joukkojen neuvonantajana. Ennen Marttista shaahin joukot olivat lähinnä palatsin turvallisuusjoukkoja, pataljoonaa suurempien joukkojen sotaharjoituksia ei pidetty. Marttisen aloitteesta suunniteltiin ja toimeenpantiin taisteluharjoituksia divisioonatasolla.

Eversti ja rouva Marttinen osallistuivat Teheranissa shaahin juhlallisiin kruunajaisiin vuonna 1967. Juhlintaa kesti viikon.

Teheranin komennus oli Marttisen viimeinen. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1968. Läksiäistilaisuudessa hänelle myönnettiin Kunnialegioonan risti, Legion of Merit kahdenkymmenen vuoden ansiokkaasta palvelusta Yhdysvaltain puolustusvoimain riveissä.

Yhdysvaltain ja Suomen puolustusvoimien eversti Alpo Marttinen kuoli äkillisesti joulukuun 20. päivänä 1975. Hänet on haudattu kahden poikansa viereen Fort Leavenworthin hautausmaalle Kansasissa.

Vaikea alku

Ryhmä suomalaisia upseereja värväytyy joulukuun 19. päivänä vuonna 1946 Yhdysvaltain armeijan sotamiehiksi New Yorkissa. Jouluaaton aattona he lähtevät junalla komennuspaikkaansa Washingtonin osavaltioon maan toiselle laidalle.

Miehet majoittuvat, joulun pyhät menevät ja palvelus alkaa. Pari suomalaissotilasta komennetaan pihalle kivihiilen luontiin. Kaksi Suomen armeijan upseeria, eversti Alpo Marttinen ja majuri Paavo Kairinen, herätetään kello 4.30. Heidät määrätään keittiöpalvelukseen. He pyyhkivät ruokapöydät, asettavat ruokailuvälineet paikoilleen ja puhdistavat jokaisen sinappi- ja ketsuppipullon suun ja korkin.

Keittiökersantti viittoilee miehiä luokseen antaakseen ohjeet seuraavaa tehtävää varten. Marttisen silmät pullistelevat. ”Kyllä tämäkin pian loppuu...”

Keittiö- ja muu työpalvelu jatkuu, kunnes Marttisen mitta on täysi. Hän pyrkii rykmentin komentajan puheille.

”En ole saanut minkäänlaisia ohjeita divisioonasta”, komentaja sanoo ja heittää Marttisen ulos.

Rykmentin pastorin avulla Marttinen saa järjestetyksi tapaamisen divisioonan apulaiskomentajan kanssa. Prikaatinkenraali panee toimeksi, soittaa Pentagoniin ja saa ohjeet suomalaisryhmän käytöstä. Miehet kuittaavat varusvarastosta talvivarusteet, johon kuuluvat lumi- ja vuoristokengät, nailonköydet ja mustat silmälasit.

Yhdysvaltain armeijan talvisotakouluttajat aloittavat työnsä seuraavana aamuna.

 

Teksti: Robert Brantberg 1977, 2009

Wikipedia: Alpo Marttinen

Kansallisbiografia: Marttinen, Alpo

Sivun alkuun

 

Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Sivukartta