Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

Sivukartta

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

 

Kenraalimajuri
Jouko Hynninen

Jouko Untamo Hynninen 1907−1983

SA-kuva

Robert Brantberg

 

Kenraalimajuri

Jouko Hynninen

Robert Brantberg

Sotaupseerit

 

21 suomalaisen

sotaupseerin elämäkerta

 

288 sivua ja kuvaliite

Revontuli 1999

Karhumäen valtaaja

Majuri Jouko Hynnisen taisteluosasto saa marraskuun lopulla vuonna 1941 tehtäväkseen vallata Karhumäen kauppala Äänisen pohjoisrannalla.

Jääkäriosasto lähtee yli kahdensadan kilometrin marssille. Edessä on vihollinen.

Hyökkäyksen on määrä alkaa kello kuusi aamulla. On pakkassää, talvi on tulossa. Aamulla panssarimiehet huomaavat, että vaunujen tykkitornit ovat jäätyneet. Sulattelemiseen ei ole aikaa.

 ”Ampukaa ensimmäinen laaki sinne, minne putki sojottaa”, Hynninen huutaa.  ”Kyllä se täräys jään irrottaa.”

Hynnisen taisteluosasto murtaa vihollisen puolustusasemat, tunkeutuu Karhumäkeen ja valtaa kauppalan perjantaina joulukuun 5. päivänä. Jälleen Hynninen on ensimmäisenä paikalla. Karhumäen näkyvimpään paikkaan, laskuvarjohyppytornin huippuun, vedetään Suomen lippu.

 ”Katsos perhana sitä poikaa”, toisen armeijakunnan komentaja, kenraalimajuri Taavetti Pappa Laatikainen myhäilee villapaidassaan.  ”Kun se oli vänrikkinä Mikkelissä, ei siitä tahtonut tulla oikein mitään, se oli vähän sellainen laiskan sutjakka. Mutta, katsos, katsos, kun menee nyt noin hyvin.”

 

Joukot valtaavat Poventsan itsenäisyyspäivän iltana. Edessä on Stalinin kanava, päämaja käskee lopettamaan etenemisen. Joukot ovat Suomen äärimmäisellä rajalla.

Miehet saavat itsenäisyyspäivänä kuulla, että Englanti on julistanut Suomelle sodan.  ”Tarttis tietää, mimmoset kokardit niillä engelsmanneilla on”, Hynnisen jääkärit ihmettelevät.  ”Kai niitäkin rupeaa kohta lappaamaan silmille.”

 ”Tänään sain vastaanottaa Mannerheimin kiitossähkeen”, Hynnisen esimies, kenraalimajuri Ruben Lagus kirjoittaa joulukuun 7. päivänä vaimolleen Kennylle.  ”Mutta niinpä väkeni onkin tehnyt fantastisen suorituksen, joka vie voiton kenties kaikista tähän mennessä aikaansaaduista urotöistä.”

Vuosi vaihtuu. Tammikuun alussa puna-armeija yrittää vastahyökkäystä Stalinin kanavalla. Vihollinen yrittää valata takaisin Poventsan ja Karhumäen. Painopiste on Suurniemessä Poventsan eteläpuolella. Hyökkäykset kuitenkin torjutaan ja venäläisten tappiot ovat muutamassa päivässä lähes kaksituhatta kaatunutta. Suurniemeä kutsuttiin miesten suussa Tapponiemeksi.

Majuri Hynninen kunnostautuu jälleen. Hän johtaa Poventsassa hyvällä menestyksellä lohkonsa puolustusta vihollisen “erittäin kiivaitten ja moninkertaisin ylivoimin” tekemien hyökkäysten aikana. Hän estää täysin vihollisen läpimurtoyritykset.

Ylipäällikkö nimittää Hynnisen Mannerheim-ristin ritariksi tammikuun 14. päivänä vuonna 1942.

 ”Majuri Hynninen on osoittanut erittäin suurta henkilökohtaista urhoollisuutta, eversti Ruben Lagus kirjoittaa perusteluissaan. ”Joukkojaan hän johtaa etulinjasta ja osallistuu usein kivääri kädessä taisteluun siten kannustaen miehiään eteenpäin.”

 

Tuleva salamasodan taitaja ja Mannerheim-ristin ritari Jouko Untamo Hynninen syntyi torstaina elokuun 8. päivänä vuonna 1907 Jäppilässä, Etelä-Savossa. Hänen vanhempansa olivat rovasti Erkki Vilho Hynninen ja Helmi o.s. Breitholz. Hän kuului Haminan ja Haapaveden suojeluskuntiin vuosina 1926−1930.

Hynninen kirjoitti ylioppilaaksi Haapaveden yhteiskoulusta vuonna 1930. Asevelvollisuutensa hän suoritti Polkupyöräpataljoona 3:ssa Mikkelissä, kävi reserviupseerikoulun ja pääsi kadettikouluun vuonna 1932. Vänrikiksi hänet ylennettiin toukokuussa 1934.

Hynninen palveli Polkupyöräpataljoona 3:ssa, jonka nimi myöhemmin muuttui Jääkäripataljoona 3:ksi, vuoteen 1946 asti. Vuoden 1936 tammikuussa hänet ylennettiin luutnantiksi.

Hynninen meni vuonna 1938 naimisiin hammaslääkäri Lyyli Tuulikki Sajaniemen kanssa. Pariskunnalle syntyi viisi lasta, Jouko Kalervo vuonna 1939, Pertti Tapio 1941, Erkki Veikko 1945, Jarkko Juhani 1946 ja Marja Tuulikki 1948.

 

Talvisota syttyi marraskuun 30. päivänä vuonna 1939. Jääkäripataljoona 3 sijoitettiin kenraaliluutnantti Hugo Östermanin Kannaksen armeijan toiseen armeijakuntaan, jota komensi kenraalimajuri Harald Öhquist.

Hynninen oli talvisodan alussa suojajoukkona toimineen pataljoonan konekiväärikomppanian päällikkö. Tulikasteensa hän sai Kivennavalla.

 ”Heti ilmeni, että Hynninen on taistelujen mies, eversti Jorma Karhunen kertoi.  ”Hän hallitsi jääkärikomppaniansa toimintaa rauhallisin, päättävin ja rohkein ottein.”

 ”Vihollisen ylivoima ei vaikuttanut häneen lamaannuttavasti, vaan hän antoi vastustajille lujia iskuja aina kun siihen vain oli tilaisuus. Henkilökohtaisella rohkeudellaan hän kannusti alaisiaan yhä parempiin suorituksiin.”

Suojajoukot vetäytyivät pääasemaan. Jääkäripataljoonat 2 ja 3 toimivat aluksi reserveinä, jotka tekivät vastaiskuja kiperimpiin paikkoihin.

 ”Helmikuussa tilanne Länsi-Kannaksella paheni päivä päivältä ja silloin vaadittiin myös jääkärijoukoilta eniten,” Karhunen kertoi. ”Talvisodan loppuvaiheissa Hynninen taisteli Viipurin luoteispuolella ankaran paineen alaisena.”

Talvisota päättyi maaliskuun 13. päivänä. Hynninen ylennettiin kapteeniksi elokuussa. Lokakuussa eversti Ruben Lagus sai komentoonsa Mikkeliin sijoitetun polkupyöräprikaatin, johon myös jääkäripataljoona 3 kuului. Laguksen tehtävänä oli luoda Saksan esimerkin mukainen, liikkuvaan sodankäyntiin, Blitzkriegiin, kehitetty isku −ja murtovoimainen yhtymä.

Polkupyöräprikaatista muodostettiin uusi jääkäriprikaati, jonka osat keskitettiin Etelä-Suomeen. Vuoden 1941 keväällä jääkäripataljoona 3 siirtyi Kouvolaan.

 

“Pääkonttorin yleishankinnat alkavat 18.6.41”, päämajasta sähkötettiin jääkäriprikaatin esikuntaan. Kesäkuun 22. päivänä alkoi operaatio Barbarossa, Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler hyökkäsi itään. Neuvostoliitto pommitti myös Suomea. Juhannuspäivänä 25. kesäkuuta Suomen eduskunta totesi maan olevan sodassa.

Eversti Ruben Laguksen prikaati nimettiin 1. jääkäriprikaatiksi ja alistettiin kenraalimajuri Paavo Talvelan kuudennelle armeijakunnalle. ”Hyökkäyshetki on heinäkuun 10. päivä tasan kello 24.00”, Talvela määräsi.

Jääkäripataljoona 3 polkaisi pyöränsä liikkeelle heinäkuun 12. päivänä. Seuraavana päivänä pataljoonan kärki taisteli Uuksussa Jänisjärven itäpuolella. Taistelu oli juuttunut paikalleen. Eversti Lagus, joka tilapäisesti toimi koko 5. divisioonan komentajana, saapui yllätyskäynnille. Eversti ei löytänyt pataljoonan komentajaa, majuri Hannes Heleniusta, komentopaikaltaan. Lagusta harmitti hyökkäyksen pysähtyminen ja hän päätti vaihtaa miestä.

 ”Menestystä on heti käytettävä hyväksi”, Lagus vaati.

Savolaisjääkäreiden komentajaksi Lagus määräsi kapteeni Jouko Hynnisen. Tuore pataljoonankomentaja kuitenkin haavoittui hyökkäystä johtaessaan. Riveihin hän palasi Laatokan rannalle Tuulosjoelle, jonne joukot olivat ryhmittäytyneet puolustukseen. Tuolloin pataljoona oli ylittänyt vanhan rajan, jonka kunniaksi eversti Lagukselle myönnettiin Mannerheim-risti numero 1.

5. divisioonan komentajaksi oli nimitetty eversti Ilmari Karhu. Päämaja perusti Lagusta varten Osasto Laguksen, johon jääkäripataljoonien lisäksi liitettiin panssaripataljoona, pioneerejä, sotapoliiseja ja viestijoukkoja.

 

Hyökkäys kohti itää jatkui. Syyskuun 4. päivänä venäläisten niskaan suunnattiin “perkeleellinen” tulivalmistelu. Seuraavana aamuna kello 3.45 osasto Lagus lähti rymistelemään Tuulosjoelta kohti Aunuksenkaupunkia. Hynninen sai käyttöönsä taisteluosaston, johon kuului jääkäripataljoona 3:n lisäksi panssarikomppania ja panssarijääkärikomppania. Joukot vyöryivät Aunukseen illalla.

”Siirrän komentopaikkani heti Aunukseen, koska Hynnisen taisteluosasto etenee jo kohti Mäkriää”, eversti Ruben Lagus ilmoitti kenraali Paavo Talvelalle 6. päivänä syyskuuta.

Mäkriässä Hynninen “nopealla ja tarmokkaasti johdetulla hyökkäyksellä” löi yhden vihollispataljoonan täydellisesti hajalle. Hyökkäys ei pysähtynyt tähän. Taisteluosasto Hynninen jatkoi eteenpäin ja saavutti ensimmäisenä Syvärin seuraavana aamuna kello puoli kahdeksan.

 ”Ilmoitan herra kenraalille, että joukkomme ovat tänään saavuttaneet Syvärin Lotinanpellon suunnassa”, Talvela sähkötti Karjalan armeijan komentajalle, kenraaliluutnantti Erik Heinrichsille.  ”Suomen lippu kohoaa nyt ensi kerran Suomen uneksimalla rajalla.”

Kotirintama oli riemuissaan. Laguksesta tehtiin sankari ja itse ylipäällikkö Gustaf Mannerheim saapui Syvärille tähystämään kaukoputkella Lotinanpellon maisemia.

 ”Olen tyytyväinen yleistilanteeseen”, sotamarsalkka ilmoitti.

Blitzkrieg oli tuottanut tulosta, muut joukot seurasivat kaukana perässä. Jääkärieversti Matti Laurilan jalkaväkirykmentti 22 otti rintamavastuun Syvärillä.

 

Hyökkäys jatkui kohti Äänistä ja Petroskoita. Taisteluosasto Hynninen toimi osasto Laguksen kärkijoukkona. Hynninen tunkeutui päävoimien edessä “päättäväisesti ja rohkeasti” kauas vihollisen selustaan ja sivustaan. Nopeilla hyökkäyksillään Hynninen valtasi ilman päävoimien apua Iivinän, Latvan, Petäjäselän ja Derevjannojen vahvasti varustetut kylät.

 ”Joko olette saavuttaneet Äänisen rannan?” jääkärirykmentin esikunnasta sähkötettiin.

 ”Aivan rannassa emme vielä ole”, Hynninen vastasi.  ”Mutta Äänisjärvi näkyy jo. Sen ulappa siintää kuin unelma.”

Suomalaiset saavuttivat Äänisen, taisteluosasto Hynninen oli jälleen ensimmäisenä.

Itä-Karjalan pääkaupunki Petroskoi vallattiin lokakuun 1. päivänä ja kaupungin nimeksi tuli Äänislinna. Valtauksessa Hynninen kunnostautui torjumalla päävoimillaan etelän suunnasta osasto Laguksen selkään hyökkäävän ylivoimaisen vihollisen. Osa Hynnisen joukoista osallistui Petroskoin valtaukseen.

 

Eräänä kaatosateisena ja säkkipimeänä yönä Hynninen sai äärimmäisen väsyneiltä miehiltään tiedon, että eteneminen on mahdotonta, koska edessä on tulimatto.

 ”Niinpä lähdin itse katsomaan, kuka sinne semmoisen maton on viskannut”, Hynninen kertoi.  ”Ja mistä merkillisestä aineesta se on valmistettu.”

 ”Osoittautui, että erääseen notkelmaan oli kerääntynyt tavaton määrä kiiltomatoja. Niitä mahtoi olla miljoonittain. Yhdessä ne loistivat kuin mikäkin pelottava, ennen näkemätön vihollisen sotakeksintö.”

Mutta eteneminen ei silti ottanut lähteäkseen käyntiin. Miehet olivat liian väsyneitä ja mieliala oli matalalla. ”Piti keksiä jotain rivakkaa”, Hynninen kertoi.

Hynninen kutsui upseerinsa neuvotteluun.

 ”Arvaahan tämän”, eräs upseeri sanoi.  ”Kun tällaisena yönä tunnussanakin on yliampuva ja mahtaileva, Suomi voittoon”.

Vettä tuli edelleen kaatamalla. Tunnussanaa muutettiin. ”Ajattelin, että kun koko tilanne on päin persettä, niin miksei tehdä siitä saman tien tunnussanaa”, Hynninen kertoi.  ”Siis yksinkertaisesti perse. Lyhyt ja naseva.”

 ”Siinä oli jotain sytyttävää ja mukaansa tempaavaa. Masentunut mieliala hälveni kuin taikaiskusta. Ilahtuneet nuoret äänet hihkuivat joka puolelta tuota taikasanaa. Samalla unohtui väsymys ja taas jatkettiin.”

Petroskoin valtauksen kunniaksi Ruben Lagus ylennettiin kenraalimajuriksi. Jouko Hynnisestä tehtiin majuri lokakuun 24. päivänä.

Marraskuun lopulla 1. jääkäriprikaati alistettiin kenraalimajuri Taavetti Pappa Laatikaisen toiselle armeijakunnalle. Tehtävänä oli vallata Karhumäki Äänisen pohjoisrannalla. Majuri Hynnisen taisteluosasto lähti yli kahdensadan kilometrin marssille ja valtasi Karhumäen joulukuun 5. päivänä.

 

Jääkäriprikaati majoittui maaliskuussa Paateneeseen Seesjärven länsirannalle. Syynä sijoitukseen oli, että kenraalimajurit Aksel Airo, Erkki Raappana ja Ruben Lagus suunnittelivat Vienan meren rannalla sijaitsevan Sorokan valtausta Raappanan 14. divisioonan ja Laguksen jääkäreiden voimin. Asiaa valmisteltiin pitkälle. Joukot olivat jo keskitysmarsseilla,  jopa hyökkäysuria hiihdettiin maastoon. Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim kuitenkin perui suunnitelman keskusteltuaan asiasta presidentti Risto Rytin kanssa.

Paateneessa Lagus antoi joukoilleen käskyn sotilaskurin ja järjestyksen palauttamiseksi. Komentaja otti itse kiinni miehiä, jotka eivät tervehtineet esimiestään. Hän määräsi Paateneen varuskunnan päälliköksi Jouko Hynnisen, joka asetti kaksi upseeripartiota kiertämään prikaatia. Epäsotilaallisesti käyttäytyvät miehet otettiin kiinni arvoon katsomatta ja passitettiin arestiin.

Jääkäriprikaati siirrettiin vuoden 1941 toukokuussa Äänislinnaan. Kenraalimajuri Ruben Lagus ryhtyi perustamaan panssaridivisioonaa, Marskin nyrkkiä. Jääkäriprikaatin lisäksi divisioonaaan liitettiin panssariprikaati, jonka komentajaksi määrättiin everstiluutnantti Sven Björkman. Alkoi perusteellinen koulutus, Sirkus Lagus.

 

Panssaridivisioona keskitettiin vuoden 1944 helmikuussa Viipurin ja Lappeenrannan väliselle alueelle. Tehtävä oli selkeä, vastahyökkäykset vihollisen painopistesuunnassa.

Lauantaina kesäkuun 10. päivänä Josif Stalinin luottomies, armeijankenraali Leonid Govorov käynnisti suurhyökkäyksen Karjalankannaksella. Panssariprikaati alistettiin kenraaliluutnantti Pappa Laatikaisen IV armeijakunnalle. Majuri Jouko Hynnisen jääkäripataljoona määrättiin reserviksi ja sitä ei käytetty ensimmäisissä taisteluissa Polvijärvellä.

Kesäkuuta 14. päivänä taisteluosasto Puroman ja jääkäriprikaatin komentaja, eversti Albert Puroma, sai käskyn vallata Kuuterselkä takaisin puna-armeijalta. Hyökkäykseen osallistui myös Hynnisen jääkäripataljoona.

Puroma määräsi vanhimman edessä olevan jääkäripataljoonan komentajan Jouko Hynnisen, johtamaan Kuuterselän taisteluja paikan päältä. Hynnisen pataljoona saavutti Kuuterselän kyläaukean. Siinä taistelivat myös suomalaiset Sturm-rynnäkkötykit sekä vastustajan Sotka- ja Klim-panssarivaunut. Taistelua säestivät heittimet, tykistö ja suorasuuntausaseet.

Hynninen johti taisteluja rynnäkkötykkien suojaaman kivinavetan takaa. Hynninen sai sirpaleesta nenäänsä, mutta se ei vastahyökkäyksen komentajaa haitannut.

 ”Kuuterselässä mentiin eteenpäin huikeasti”, panssariluutnantti Olli Aulanko kertoi.  ”Ansio siitä lankeaa nimenomaan Hynniselle. Hän oli iskostanut jääkäreihinsä sellaisen hyökkäyshengen, että pojat seurasivat panssarivaunuja kuin hakkapeliittojen jälkeläiset. Se oli railakasta nähtävää.”

 

Taistelut olivat veriset. Panssaridivisioonan tappiot Kuuterselässä nousivat yli kuuteensataan mieheen. Sturm-rynnäkkötykkejä taistelukentälle jäi viisi. Puna-armeijan vahvennetun 72. divisioonan miehistötappioista ei ole tarkkaa tietoa. Venäläisten laskelmien mukaan he menettivät neljäkymmentä panssarivaunua, lähes viisikymmentä lentokonetta ja useita tuhansia sotilaita. Kuuterselkä jäi valtaamatta, ei kuitenkaan panssariyhtymän miesten tehottomuuden vuoksi. Rintama petti muualla.

Panssaridivisioona siirtyi Viipurin itäpuolelle. Viipuri menetettiin kesäkuun 20. päivänä. Edessä olivat Tali-Ihantalan suurtaistelut.

Kesäkuun 25. päivänä Hynnisen jääkäripataljoona teki panssareiden tukemana vastahyökkäyksen Leitimojärven länsipuolella. Tavoitteena oli vallata takaisin menetetyt VKT-asemat. Taistelun melskeessä suomalaiset rynnäkkötykit pääsivät ampumaan vetäytyviä venäläisiä panssareita erikoisissakin tilanteissa.

 ”Mahtava tilanne”, panssariluutnantti Mauri Kiuasperä kertoi. ”Pääsimme vetämään päin vihollisvaunujen takakansia ja moottoritiloja. Tykkiampujamme Kalle Muona, peloton, mutta kaikenkaikkiaan jätkänsorttinen mies, tuhosi yhden Sotkan ja yhden rynnäkkötykin.”

Jääkäripataljoona 3 pääsi lähes kaikkialla tavoitteisiinsa, jonka jälkeen Hynninen käski pataljoonan irtautua. Leitimojärven aukeille jäi lähes kolmekymmentä punaista panssariromua.

Heinäkuun 11. päivänä Hynnisen pataljoona otti osaa epäonnistuneeseen vastahyökkäykseen Vuosalmella. Seuraavana päivänä Hynninen johti kahden ja puolen pataljoonan vastahyökkäystä rintaman oikaisemiseksi. Rajut taistelut Vuosalmella jatkuivat heinäkuun 19. päivään asti.

Eversti Albert Puroman jääkäriprikaati koki Vuosalmella panssaridivisioonan suurimmat menetykset, lähes puolitoistatuhatta miestä.

 ”On suoranainen ihme, että ritari Jouko Hynninen saattoi selvitä elävänä hirvittävistä tykistökeskityksistä, lentopommituksista, panssari-iskuista ja sitkeästi taistelevien vihollisjoukkojen konetuliaseiden luotituiskuista”, Joppe Karhunen kuvaili Hynnisen kokemuksia Kannaksen torjuntataistelujen aikana.

 ”Ja kuitenkin hän oli jääkäripataljoonansa etulinjassa voidakseen tehokkaammin johtaa jääkäreittensä iskuja sinne, missä tilanne oli tukalin.”

Hynninen ylennettiin everstiluutnantiksi elokuun 27. päivänä.

 

Aselepo Suomen ja Neuvostoliiton välillä astui voimaan ja saksalaiset oli ajettava Pohjois-Suomesta. Panssaridivisioona siirrettiin Muhoksen ja Oulun alueelle, josta se lähti kohti Ranuaa.

Jääkäripataljoona 3 kävi ensimmäisen tulitaistelunsa saksalaisia vastaan syyskuun 29. päivänä. Taisteluosasto Hynninen, johon kuului kolme jääkäripataljoonaa, saavutti ankarien taistelujen jälkeen Inarin marraskuun 13. päivänä. Panssaridivisioona lakkautettiin joulukuun 4. päivänä.

 

Lapin sodan jälkeen Hynninen toimi jääkäripataljoona 3:n komentajan apulaisena ja vt. komentajana vuoden 1946 heinäkuuhun asti. Tämän jälkeen hän toimi pataljoonan komentajana jalkaväkirykmentti 7:ssä, jalkaväkirykmentti 9:ssä ja 6. prikaatissa vuoteen 1955, jolloin hänet ylennettiin everstiksi ja nimitettiin Savon prikaatin komentajaksi.

Taistelukoulun yleisen komentajakurssin Hynninen kävi 1947 sekä taistelukoulun ase- ja ampumateknillisen kurssin vuonna 1948.

Kymen sotilasläänin komentajaksi hänet nimitettiin 1965 ja Sisä-Suomen sotilasläänin komentajaksi 1966. Hynninen ylennettiin kenraalimajuriksi ja hän erosi puolustusvoimista täysin palvelleena vuonna 1967.

Mannerheim-ristin ritari Jouko Hynninen kuoli marraskuun 5. päivänä vuonna 1983. Hänet on haudattu Harjun hautausmaalle Mikkelissä.

 

Turha hyökkäys

 

Hyökkäys pitää sisällään mahdollisen epäonnistumisen. Mutta viime sotien aikana suomalaiset tekivät myös turhia hyökkäyksiä, operaatioita, joissa ei ollut mitään järkeä ja joissa turhaan vuodatettiin verta. Vuosalmen vastahyökkäys heinäkuun 11. päivänä vuonna 1944 on sellainen operaatio.

Kenraalimajuri Sergei Kozatsekin 115. armeijakunta on ylittänyt Vuoksen Vuosalmen kylän kohdalla 9. päivänä heinäkuuta. Seuraavana päivänä puna-armeijalla on avoimessa ja ahtaassa, kolme kilometriä leveässä ja vajaa kilometri syvässä sillanpääasemassa jo kolme divisioonaa. Suomalainen tykistö ja everstiluutnantti Kurt Kuhlmeyn saksalaisen lento-osaston syöksypommittajat moukaroivat rannalle ahtautuneita joukkoja.

Siepattujen radiosanomien mukaan vihollisen tilanne on vaikea. Punadivisioonat ovat kärsineet raskaita tappioita ja ammukset ovat vähissä.

Kolmannen armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo määrää Laguksen panssaridivisioonan vastahyökkäykseen. Venäläiset on lyötävä rantaviivalta.

Samalla eversti Adolf Ehrnroothin jalkaväkirykmentti 7:n, joka oli estänyt vihollisen rynnistyksen, tulee 11. päivän aamulla irtautua etulinjasta. Edellisenä iltana Ehrnrooth havaitsee komentopaikkansa läheisyydessä outoja miehiä.

 ”Keitä te olette?”

 ”Herra eversti, Laguksen miehiä me olemme. On tultu vähän mosureita auttamaan. Huomenna lähdemme vastahyökkäykseen.”

Ehrnrooth ällistyy. Hän ottaa yhteyttä 2. divisioonan komentajaan, kenraalimajuri Aarne Blickiin.

 ”Rintamahyökkäys, joka lähtee vyörymään kohti Vuoksea, ei voi onnistua”, Ehrnrooth sanoo.  ”Antaa venäläisten olla sillanpäässään tykistön hakattavana.”

Myöskään Blick ei voi käsittää moista taktiikkaa.

Turha hyökkäys epäonnistuu, mutta onneksi rintama pitää. Taisteluja käydään heinäkuun 19. päivään asti. Vuosalmi kestää.

 

Teksti: Robert Brantberg 1999, 2009

 

Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

Sivukartta

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat