Robert Brantberg

Sotaupseerit

21 suomalaisen sotaupseerin elämäntarina.

288 sivua ja kuvaliite.

Revontuli 1999.

Jääkärieversti Matti Laurila

Lapuan lumiaura

Kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin Karjalan armeija etenee heinäkuun lopulla kohti itää. Eletään vuotta 1941. Panssarieversti Ruben Lagus rymistelee pitkin Laatokan pohjoisrantaa ja on ylittänyt vanhan rajan. Eversti Antero Svenssonin divisioona hyökkää kohti Sortavalaa.

Mutta eversti Hannu Hannukselan pohjalaisdivisioona taistelee rajan pinnassa, joukot eivät pääse etenemään.

Eversti Matti Laurilan rykmentti saa käskyn vallata Kumurin kylä. Ensimmäinen hyökkäys epäonnistuu, monta miestä kaatuu puna-armeijan bunkkereiden eteen. Divisioonan komentaja Hannuksela käskee hyökkäämään uudestaan.

Legendaarinen eversti Laurila, talvisodan sankari Taipaleelta ja Vuosalmelta, kieltäytyy.

- En hyökkää, Laurila ilmoittaa Hannukselalle. - Olemme joutuneet petoksen kohteeksi ja vaadin, että asia tutkitaan.

Laurilan mukaan häneltä on tahallisesti pimitetty tietoa, joiden puuttuminen maksoi monen taistelijan hengen. Nyt riitti.

Eversti Matti Laurilan Jalkaväkirykmentti 16 sai 27. päivänä heinäkuuta vuonna 1941 käskyn hyökätä rajan pinnassa olevaan Kumurin kylään. Laurila pyysi tiedustelutietoja ja ilmavalokuvia vihollisen asemista eversti Hannu Hannukselan 19. divisioonan esikunnasta. Sieltä ilmoitettiin, ettei Kumurissa ole varustettuja asemia.

Vastassa oli kuitenkin vahvasti linnoitettu linja. Puna-armeija ampui betonibunkkereistaan suoraan hyökkääjien riveihin. Tappiot olivat suuret ja hyökkäys juuttui. Laurila antoi vetäytymiskäskyn. Huonoa sotaonnea?

Kersantti Väinö Kurunmäki sai ennen hyökkäystä divisioonan esikunnalta käskyn tiedustella Kumurin maastoa.

- Käskyssä ilmoitettiin, ettei siellä ole mitään, mutta käykää katsomassa, Kurunmäki kertoo.

Kurunmäen partio totesi, että edessä oli vahvasti varustetut asemat bunkkereineen ja kivipoteroineen, jotka hallitsivat koko maastoa.

- Kun ilmoitin tiedot esikuntaan, minua ei uskottu. Paikalle lähetettiin upseeripartio luutnantti Reino Hautalan johdolla, joka varmisti tulokset.

Epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen Laurila oli järjestämässä joukkojaan uuteen yritykseen. Paikalle saapui Erillisen järeän patterin päällikkö, luutnantti Åke Windt. Hänen kartallaan oli 24 vihollisen varustettua bunkkeria, joista pystyi tulittamaan Laurilan rykmentin hyökkäyskaistaa.

- Mistä nämä tiedot on saatu? Kysyjä oli luutnantti Kalervo Karvonen, rykmentin tiedustelu-upseeri.

- Divisioonan esikunnasta tavanomaista käytäntöä noudattaen, Windt vastasi.

Karvonen ei ollut saanut samoja tietoja. Laurila puolestaan sai tylyn vastauksen pyytäessään ennen hyökkäystä vahvan tykistön tulta Kumuriin.

- Ei siellä ole mitään vastusta, sinne voi mennä vaikka kalikat kädessä.

Myöhemmin kävi ilmi, että Kumurin asemat oli ilmakuvattu ja kuvissa bunkkerit näkyivät.

Laurila ilmoitti puhelimitse eversti Hannukselalle, että oli joutunut uskomattoman petoksen uhriksi. Laurila kieltäytyi jatkamasta hyökkäystä ja vaati virallista tutkimusta asiassa.

Tällainen kieltäytyminen johti yleensä sotaoikeuteen.

- Päätöstä voidaan pitää vastuuntuntoisen ja omasta edustaan piittaamattoman komentajan menettelynä, jonka saneli velvollisuudentunto johdettavaksi uskottuja alaisia kohtaan, sotahistorioitsija Sampo Ahto toteaa.

- Historia on liiankin täynnä verisiä taistelua kukkuloista, joiden omistus ei ole ollut missään suhteessa niistä maksettuun hintaan.

Laurilan päätös ei johtanut sotaoikeuteen, mutta tapausta ei myöskään virallisesti tutkittu.

Matti Arvo Armas Laurila syntyi 14. päivänä tammikuuta vuonna 1895 Kauhavalla. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä ja toimitusjohtaja Matti Erkki Laurila, entinen kaartin, “vanhan väen”, vääpeli, ja Anna-Liisa o.s. Mukari. Perheen lapsista neljä oli tyttöä ja kaksi nuorinta poikaa, Matti ja Ilmari.

Kesäkuun 16. päivänä vuonna 1904 kouluhallituksen apukamreeri Eugen Schauman ampui kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovia senaatin portaikossa. Tieto Bobrikovin haavoittumisesta kantautui Laurilan taloon.

- Jonsei se rumaanen ny kualekaan, Laurilan talon emäntä Anna-Liisa lausui.

Kauhavalla ei vuosisadan alussa ollut oppikoulua ja vuonna 1908 pojat lähetettiin neljä vuotta aikaisemmin perustettuun Lapuan yhteiskouluun. Karhumainen Matti oli innostunut voimistelusta ja urheilusta. Hän haaveili sotilasurasta.

Matti erosi koulun 7. luokalta syksyllä 1915 ja lähti sotilaskoulutukseen Saksan Lockstedtiin. Matka kulki santarmeja vältellen Kemiin ja Pohjanlahden perukan jään yli Haaparantaan. Hän liittyi Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan marraskuun lopulla.

Laurila osallistui asemasotaan Misse-joella ja Riianlahden rannikolla sekä Aa-joen talvitaisteluihin. Hän kävi Polangenin pommarikurssin vuonna 1917.

Suomessa ryhdyttiin perustamaan suojeluskuntia vuoden 1917 syksyllä. Kesällä perustettu Lapuan vapaaehtoinen palokunta muutettiin suojeluskunnaksi, jonka päälliköksi valittiin entinen kaartin vääpeli ja Kauhavan poliisi Matti Laurila vanhempi, Ukko-Laurila.

Vimpelissä aloitettiin Ukko-Laurilan aloitteesta suojeluskuntien päällystön kouluttaminen. Kurssin oppilaiden joukossa oli tekniikan ylioppilas Ilmari Laurila, Isä-Laurilan poika ja Matin veli.

Tammikuun 26. päivän iltana vuonna 1918 Lapuan suojeluskunnan esikunta oli koolla. Sisään pakkasesta astui turkkiin pukeutunut kenraaliluutnantti Paul von Gerich Mannerheimin päämajasta.

- Hyve ilta, miehet, kenraali sanoi. - Nyt te saa tapella, pojat. Se on sitte saatana, ettei me saa ajettua pois noita ryssiä.

Miehet avasivat kenraali Gustaf Mannerheimin päiväkäskyn. Venäläiset oli tammikuun 28. päivän vastaisena yönä riisuttava aseista.

Näin tapahtui Ukko-Laurilan johdolla Lapualla ja Seinäjoella. Lapuan miehet jatkoivat Haapamäen kautta Vilppulaan, jossa he taistelivat koko helmikuun alkupuoliskon. Oli syntymässä legenda Ukko ja Ilmari Laurilasta, heitä sanottiin “Lapuan lumiauraksi”.

Vänrikiksi ylennetty Matti Laurila saapui Saksasta Vaasaan yli tuhannen muun jääkärin mukana. Vaskiluodon laiturilla vastassa oli Ukko-Laurila. Nuori Matti Laurila määrättiin joukkueenjohtajaksi 2. jääkärirykmentin IV pataljoonaan.

Ukko-Laurila ylennettiin Vilppulan taistelujen ansioista vänrikiksi maaliskuun alussa. Lapuan pataljoonaksi sanottu Pohjois-Hämeen rykmentin toinen pataljoona siirtyi Jämsän kautta Länkipohjaan. Ukko-Laurila oli pataljoonan ensimmäisen komppanian ja Ilmari Laurila toisen komppanian päällikkönä. Veriset taistelut Länkipohjasta alkoivat maaliskuun 16. päivän aamulla.

Ukko-Laurila sai sanan, että Ilmari Laurila oli joko haavoittunut tai kaatunut. Isä lähti katsomaan. Poika oli kaatunut.

Hyökkäys kohti punaisten asemia jatkui. Vihollisen konekivääri oli vallattava.

- Lapualaiset eteenpäin! Ukko-Laurila huusi.

Samassa hän tarttui kädellään päästään ja kaatui kyljelleen hankeen.

- Nyt taisi sattua…

Ne jäävät hänen viimeisiksi sanoikseen. Luoti oli osunut suoraan sydämeen.

Hyökkäys jatkui entistä raivokkaampana.

- Eteenpäin, lapualaiset, kostoa Lauriloiden puolesta.

Isä ja Ilmari Laurilan kaatuminen samassa taistelussa saavutti mainetta kautta maan. Syntyi legenda. Sodan jälkeen Lauriloille pystytettiin muistomerkki Länkipohjaan.

Matti Laurila peri isänsä ja veljensä joukot maaliskuun 16. päivänä. Hänet määrättiin Lapuan pataljoonan 1. ja 2. komppanian päälliköksi. Lapuan lumiauran kolmas sakara oli paikallaan

Laurila osallistui Lempäälän valtaustaisteluun 24. päivänä maaliskuuta, sekä hyökkäykseen Rantaperkiön, Hatanpään ja Viinikan kautta Tampereelle. Hän haavoittui reiteen Tampereella 3. päivänä huhtikuuta, kolme päivää ennen kaupungin valtausta.

Matti Laurila makasi haavoittuneena kotonaan Lapualla. Äiti Laurila ja sisko olivat iloisia siitä, että heillä oli kotona edes yksi miehistään.

- Älkää te naiset iloitko niin kovasti, Matti sanoi. - Luulettekos, että minä rupean täällä teidän iloksenne makailemaan. Sotaan minun täytyy ja pian.

Laurila osallistui Viipurin valtaukseen huhtikuun viimeisinä päivinä. Toukokuun 5. päivänä Laurila määrättiin Lapuan pataljoonan komentajaksi ja hänet ylennettiin luutnantiksi.

Pohjois-Hämeen rykmentti hajotettiin ja Laurila siirrettiin Kaartin jääkäripataljoonaan Vaasaan. Elokuussa vuonna 1919 hänet määrättiin Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin päälliköksi. Ensimmäisenä piiripäällikkönä oli Isä-Laurila.

Vuonna 1920 Matti Laurila meni naimisiin Eeva Aliina Mattilan kanssa. Pariskunnalle syntyi kaksi poikaa, Tapani vuonna 1921 ja Pentti vuonna 1922.

Kapteeniksi Laurila ylennettiin vuoden 1925 itsenäisyyspäivänä ja majuriksi vuoden 1928 toukokuussa. Everstiluutnantiksi hänet ylennettiin joulukuussa vuonna 1931.

Vuoden 1932 alussa lapuanliike järjesti niin sanotun Mäntsälän kapinan. Mäntsälään kokoontui Vihtori Kosolan ja kenraalimajuri Martti Walleniuksen johdolla satoja miehiä vaatimaan maan hallituksen eroa. Miehet olivat pääasiassa suojeluskuntalaisia. Puhuttiin vallankaappauksesta.

Sunnuntai-iltana maaliskuun 28. päivänä Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin päällikkö Matti Laurila sai Seinäjoelle tiedon, jonka mukaan suojeluskuntia oli hälytetty lähtövalmiiksi useassa pitäjässä.

- Pidin menettelyä täysin sopimattomana, varsinkin suojeluskuntapuvun käyttöä, Laurila sanoo. - Kielsin jyrkästi miehiä lähtemästä.

Seuraavana aamuna Laurila sai tietää sadan miehen lähteneen Lapualle, osalla oli päällään suojeluskuntapuku.

- Kun on kerran matkaan lähdetty, ei heti viitsitä palata takaisin, miehet sanoivat.

- Annoin aluepäälliköille puhelinsanoman, jossa kiellettiin lähtemästä, Laurila sanoo. - Muussa tapauksessa lähtijät olisivat kapinallisia.

Lapuanliikkeen johtajat pyysivät Laurilaa ottamaan Mäntsälän johdon käsiinsä.

- Kieltäydyin jyrkästi.

Suojeluskuntien yliesikunta pyysi Laurilaa neuvotteluihin Helsinkiin. Hänelle kerrottiin, että sotaväen päällikkö, kenraaliluutnantti Aarne Sihvo, oli antanut Oulussa olevalle pataljoonalle käskyn lähteä kohti Seinäjokea.

- Jos Seinäjoelle lähetetään tässä tilanteessa sotaväkeä, on sillä sama vaikutus kuin kasakoiden ilmestymisellä aikoinaan, Laurila ilmoitti.

Käsky peruutettiin.

Torstaina 3. päivänä maaliskuuta Laurila palasi Seinäjoelle. Lapuanliikkeen miehet pyysivät jälleen päästä Laurilan puheille.

- Taistelun jatkaminen on tarkoituksetonta, Laurila sanoi miehille.

- Jos herra piiripäällikkö ottaa ohjat ja määrää miehet liikkeelle, lähtevät kaikki Etelä-Pohjanmaalta ja muu Suomi yhtyy meihin, miehet vastasivat. - Etelä-Pohjanmaalla on valmiina 25-30 000 miestä.

Laurila vetosi presidentti Pehr “Ukko-Pekka” Svinhufvudin Yleisradiossa luettuun julistukseen.

- Käsken kaikkia suojeluskuntalaisia kuuliaisina laeille ja valalleen viipymättä palaamaan kotiseudulleen ja seuraamaan ainoastaan oman päällystönsä käskyjä, presidentin ensimmäisessä julistuksessa sanottiin.

Toisessa julistuksessa, jonka presidentti itse luki, hän pani oman arvovaltansa likoon.

- En voi sallia sitä, että laki nyt tallataan jalkojen alle ja kansalaiset johdetaan aseelliseen taisteluun toisiaan vastaan, Ukko-Pekka sanoi. - Kun nyt olen ottanut vastatakseni rauhan palauttamiseksi maahan, kohdistuu jokainen salahanke tästä lähtien, paitsi laillista järjestystä, myöskin minua vastaan henkilökohtaisesti.

Laurila ehdotti miesten vetämistä pois Mäntsälästä. Näin tapahtui saman päivän aikana. Armeija piiritti Mäntsälän ja “kapinan” johtomiehet pidätettiin kolmen päivän kuluttua sunnuntaina. Miehet saivat lähteä aseineen kotiinsa.

Talvisota syttyi. Matti Laurila sai komentoonsa Jalkaväkirykmentti 23:n, joka oli koottu eteläpohjalaisista miehistä. Rykmentin miesten taivalta on kuvattu Antti Tuurin romaanissa “Talvisota”, jonka Pekka Parikka on ohjannut elokuvaksi.

Sodan alussa rykmentti määrättiin armeijakunnan reserviksi, jonka tehtävänä oli “lyödä vihollinen, jos rintama jossakin murtuu”. Itsenäisyyspäivän iltana rykmentti määrättiin Taipaleelle.

- Taipaleenjoki oli niitä rintaman osia, joita vihollinen ankarimmin ja yhtäjaksoisesti yritti murtaa, Laurila sanoo. - Päivät, usein yötkin, täytyi viettää vihollisen maasta ja ilmasta syytämässä terässateessa.

- Aina uudestaan piti torjua monituntisia ankaria tykistö- ja ilmapommitusvalmisteluja seuranneet hyökkäykset. Se oli miehisen kunnon jännittämistä äärimmilleen ja enemmänkin. Vain kerran Taipaleen aikana vihollisen onnistui tunkeutua rykmentin asemiin. Se lyötiin takaisin ilman apua.

Raskaat tappiot kärsinyt rykmentti pääsi lepäämään 24. helmikuuta. Kolmen päivän kuluttua matka jatkui ankarassa lumituiskussa kohti Vuosalmen Äyräpäätä.

- Aloitimme ja lopetimme taistelut varustamattomissa asemissa. Teräsmyrsky raivosi yötä päivää, vihollisen massat hyökkäsivät keskeytymättä.

- Kaksi viimeistä sotaviikkoa rykmentti taisteli taivasalla, hangella. Vuosalmi oli rykmentillemme raskaampi ja verisempi kuin Taipale. Tilanne oli armottoman vakava sodan viimeisinä vuorokausina.

Talvisodan aikana kaatui 1 650 eteläpohjalaista 32:sta pitäjästä. Heistä puolet, 850 miestä, kaatui Taipaleenjoella ja Vuosalmella.

Matti Laurila ylennettiin vuonna 1940 everstiksi.

Talvisodan jälkeen Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiiri jaettiin kahdeksi piiriksi, itäiseksi ja läntiseksi, jotka yhdessä muodostivat Vaasan sotilasläänin. Matti Laurila sai komennukseensa itäisen piirin ja everstiluutnantti Eero Juva läntisen.

Sotilasläänin komentajaksi nimitettiin Savon sotilasläänin entinen komentaja, eversti Hannu Hannuksela. Eteläpohjalaiset paheksuivat päätöstä, heidän mielestään läänin komentajan paikka olisi kulunut Laurilalle, joka oli hoitanut koko piiriä menestyksellä yli 20 vuotta ja joka tunsi maakuntansa miehet.

Vuoden 1941 keväällä Saksa valmistautui hyökkäämään Venäjälle. Suomi suoritti liikekannallepanon 17. päivänä kesäkuuta. Etelä-Pohjanmaalla muodostettiin eversti Hannukselan 19. divisioona, johon kuului eversti Laurilan Jalkaväkirykmentti 16, eversti Into Salmion JR 37 ja everstiluutnantti Juvan JR 58.

Kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin Karjalan armeija hyökkäsi itään heinäkuun 10. päivänä. Eversti Hannukselan divisioona hyökkäsi Kiteeltä kohti Sortavalaa. Vastassa oli kenraaliluutnantti Filipp D. Gorolenkon 7. armeija.

Tuli Kumurin taistelu, jossa Laurilan rykmentiltä pimitettiin tiedustelutietoja.

Eteneminen kohti Laatokkaa jatkui. Laurilan rykmentti valmistautui hyökkäämään Kiteenjoen yli aamuyöllä 29. heinäkuuta. Vihollisen panssarikomppania ja jalkaväkipataljoona vyöryi yllättäen Koivikkomäellä suomalaisten edessä olevalle aukealle. Kaikki 11 panssarivaunua tuhottiin asemien eteen ja vihollinen lyötiin perusteellisesti.

- JR 16 oli vienyt aikakirjoihin erään sotahistoriamme hämmästyttävimmän panssarintorjuntamenestyksen, jolle ei vuonna 1941 löytynyt vertailukohteita rintamalla, Sampo Ahto sanoo.

Laurila ilmoitti torjuntavoitosta eversti Hannukselalle.

- Älä valehtele, Hannuksela karjui puhelimessa. - Ette te ole siellä muuta tehneet kuin maanneet ja haisseet. Älä koeta uskotella minulle, että sinun rykmenttisi pystyisi johonkin.

Myöhemmin Hannukselan oli kuitenkin pyörrettävä kantansa. Panssaritorjuntatykin ampuja, korpraali Olavi Mantere, tuhosi taistelussa seitsemän puna-armeijan panssarivaunua. Hän haavoittui taistelussa pahasti molempiin jalkoihinsa ja ylipäällikkö nimitti hänet Mannerheim-ristin ritariksi. Hannuksela oli puoltanut esitystä, Mantere oli Hannukselan divisioonan ainoa ritari vuonna 1941.

Elokuussa Laurilan pataljoonat alistettiin muille joukko-osastoille. Laurila sai tarpeekseen ja pyysi siirtoa toiseen joukko-osastoon.

VII armeijakunnan komentaja, kenraalimajuri Woldemar Hägglund puolsi Laurilan siirtoanomusta.

- Eversti Laurilan toiminta ei ole vastannut rykmentin komentajalle asetettavia vaatimuksia, Hägglund ilmoitti Hannukselalle. - Minulla ei ole mitään aihetta epäillä asianomaisen esimiesten arvostelukykyä, joten eversti Laurilan toivoma tutkiminen ei voi tulla kysymykseen.

Myöhemmin sotaväen rikoslakiin perehtyneet oikeusoppineet ovat ihmetelleet kenraali Hägglundin kantaa. Kumurin tapauksessa kyseessä oli mahdollinen sotapetos, josta seuraa kuolemanrangaistus tai kuritushuonetta.

Päämaja ei yhtynyt Hägglundin arvosteluun, vaan nimitti Laurilan Jalkaväkirykmentti 22:n komentajaksi kenraaliluutnantti Paavo Talvelan VI armeijakuntaan. Rykmentti kuului eversti Ilmari Karhun 5. divisioonaan.

Pohjalaiset puolestaan ihmettelivät sitä, että heiltä vietiin suosittu komentaja.

- Nyt ei ole enää mitään, mihin luottaa, miehet sanoivat.

Päämaja asetti tutkimusryhmän kenraali Wiljo Tuompon johdolla selvittämään Kumurin taistelua, mutta tutkimus vesitettiin. Itse asiassa tutkimus kutistui kahvitilaisuuteen, jossa ei edes kuultu eversti Laurilaa.

Mikä oli syy divisioonan komentaja Hannukselan nurjaan suhtautumiseen rykmentinkomentajaansa, eversti Laurilaan? Jopa niin nurjaan, että kymmeniä miehiä tapatettiin turhaan?

Sekä Hannuksela että Laurila olivat Saksan jääkäreitä. Hannuksela nimitettiin Etelä-Pohjanmaan sotilasläänin komentajaksi, vaikka paikka olisi “kuulunut” Laurilalle. Läänin esikuntapäälliköksi tuli majuri Otto Lilius, jonka Laurila oli talvisodassa siirrättänyt pois rykmentistään.

- Kyllä me ryssän kanssa jotenkuten pärjäämme, mutta Liliuksen kanssa ei millään, miehet sanoivat pataljoonankomentaja Liliuksesta talvisodassa.

Lilius oli vaikea mies, mutta rohkea hän oli. Hänet nähtiin usein etulinjassa johtamassa taisteluja pistooli kädessä.

Hannuksela oli hyökkäyshenkinen armeijan upseeri, Laurila suojeluskuntahengen “pehmittämä” komentaja, joka halusi säästää miehiään.

Mutta eversti Laurilalla oli kova maine, hän oli Lapuan lumiauran kolmas sakara, hän oli eteläpohjalaisineen menestynyt hyvin talvisodassa. Miehet pitivät hänestä, kunnioittivat häntä.

- Käymissäni sodissa olen mielestäni joten kuten pärjännyt vihollisen kanssa, sillä sodassa kumpikin pelaa omaan pussiinsa, Laurila sanoo.

- Mutta kun sodan raivotessa ryhdytään omassa leirissä juonittelemaan, on se mitä katalinta peliä. Sellaista jatkosodassa valitettavasti tapahtui.

Ajankohtainen syy heinäkuussa vuonna 1941 eversti Hannukselan käytökseen oli, että 19. divisioona ei päässyt valtaamaan takaisin menetettyä Karjalaa samassa vauhdissa kuin muiden divisioonien komentajat. Puna-armeija puolustautui sitkeimmin juuri eteläpohjalaisten kaistalla. Vahvasti linnoitetuissa asemissa oli vastassa eversti A.L. Bondarevin talvisodan mottitaisteluissa mainetta niittänyt 168. divisioona, eliittijoukko.

19. divisioonan tappiot olivat sen mukaiset, vuoden 1941 heinäkuun suurimmat. Laurilan rykmentti menetti etenemisvaiheessa 40 päivän aikana kaatuneina ja haavoittuneina noin 800 miestä, kolmasosan vahvuudestaan.

Laurilan uusi komentaja, kenraaliluutnantti Paavo Talvela, ei koskaan hankkinut ystäviä mielistelyllä. Hän oli kova mies, joka erotti surutta nahjuksina pitämiään everstejä, jopa Mannerheimiltä kysymättä. Kunniansa saivat kuulla niin armeijakuntien komentajat kuin tavalliset sotilaatkin. Mutta Laurilaan hän oli tyytyväinen.

- Myös tämän rykmentin komentajantehtävän Laurila suoritti hyvin, Talvela sanoo.

- Tuulosjoen läpimurrossa hän työntäytyi syvälle vihollisen selustaan, katkaisi vihollisen yhdystien ja otti sotasaaliiksi tykkejä ja muuta kalustoa. Tämän rohkean operaation yhteydessä Laurila osoitti erityisesti henkilökohtaista urhoollisuutta.

- Se, että hän on saanut huonoakin arvostelua osakseen muissa yhtymissä, johtunee komentajien luonteenominaisuuksista. Eversti Karhu oli Laurilan toimintaan hyvin tyytyväinen.

Syvärillä eversti Laurilan jääkäriajoilta peräisin oleva selkävika paheni ja hän joutui vuoden 1941 lopussa pitkäksi aikaa sotilassairaalaan. Vuonna 1942 hänet nimitettiin Vaasan sotilasläänin komentajaksi.

Hannu Hannuksela ylennettiin vuoden 1941 viimeisenä päivänä kenraalimajuriksi. Hän kuoli komentopaikallaan sydänkohtaukseen vuoden 1942 toukokuussa.

Vuosina 1944-1959 eversti evp. Matti Laurila toimi vakuutusyhtiö Tarmossa apulaishankintapäällikkönä.

1970-luvulla eteläpohjalaiset ja muun muassa professori Ilmari Turja vetosivat tasavallan presidentti Urho Kekkoseen, jotta Laurila ylennettäisiin kenraaliksi. Turhaan.

Jääkärieversti Matti Laurila kuoli arvostettuna pohjalaisena sotaherrana Seinäjoella 22. päivänä heinäkuuta vuonna 1983.

Väärin sodittu

Sodassa tehdään myös vääriä ratkaisuja. Jatkosodan ehkä suurin virhe oli, ettei päämajassa ja kenraali Taavetti “Pappa” Laatikaisen armeijakunnan esikunnassa uskottu, että puna-armeija hyökkää vuoden 1944 alkukesällä Karjalan kannaksella. Seuraukset olivat tuhoisat, vaikka vihollinen lopulta pysäytettiin.

Hyökkäyssota on hyökkäyssotaa ja vaatii raskaimmat uhrit. Kenraali Hjalmar Siilasvuo sai liikanimen verinen Kiestingissä ja Uhtualla. Jatkosodan yltiöpäistä ja monelle miehelle kohtalokasta hyökkäyshenkeä valaisee eversti Hannu Hannukselan 19. divisioonan taistelukertomus. Eteenpäin piti päästä.

Vihollisella oli jopa 20 kilometrin syvyydelle ulottuvat betoni-, hirsi- ja kivibunkkerit. Niihin ei käytettävissä oleva tykistö pystynyt. Divisioonalla oli vain puolet sille kuuluvista pikakivääreistä ja konepistooleista. Miehillä ei ollut hyökkäyskoulutusta.

Etukäteen ei tiedetty, mitä vastassa on. Ja vaikka tiedettiin, niin yltiöpäinen komentaja saattoi siitä huolimatta käskeä joukkonsa hyökkäykseen.

11. heinäkuuta 1941 Hannukselan divisioonaan kuuluvan majuri Viljo Ratian pataljoonan 5. komppania, Vähäkyrön komppania, lähti valtaamaan Välivaara -nimistä kukkulaa. Edessä olivat piikkilankaesteet, miinoitukset ja betonibunkkerit.

Ensimmäisessä hyökkäyksessä kaatui muiden joukossa komppanian päällikkö, kapteeni ja teologian ylioppilas Kaarlo (Kalle) Simojoki. Uudessa hyökkäyksessä kaksi päivää myöhemmin kaatui 23 miestä ja haavoittui 58. Kaatuneiden joukossa oli uusi komppanianpäällikkö, luutnantti Osmo Helske. Komppanian vahvuus putosi puoleen. Valtausta ei yritetty kolmatta kertaa.

Ihalanvaaran kukkulan turhassa valtauksessa 22. päivänä heinäkuuta kaatui toistasataa eteläpohjalaista jäätyään vihollisen tykistökeskitykseen.

19. divisioona eteni huomattavasti hitaammin kuin naapuridivisioonat. Niinpä ei ollut ihme, että eversti Hannuksela raivosi rykmenttien ja pataljoonien komentajille, komppanioiden päälliköille ja muillekin.