|
Kenraalimajuri
Einar August Vihma 1893−1944 |
Kenraalimajuri Einar Vihma |
Preussista Ihantalaan
Kenraalimajuri Einar
Vihma on tapansa mukaan etulinjassa seuraamassa määräämänsä operaation
toteuttamista maanantaina elokuun 7. päivän iltana vuonna 1944. Hänen
seurassaan ovat esikuntapäällikkö, everstiluutnantti Gösta Palkama ja Kannaksen
operaatiopäällikkö, everstiluutnantti Zachris Duncker.
Suomalaisten taisteluhautojen edessä on
vihollisen jäljiltä kymmenkunta liikuntakyvytöntä punapanssaria, joiden alle on
kaivautunut komppanian verran venäläisiä. Panssarit on määrä tuhota.
Hyökkäystä ennen viholliseen kohdistetaan
ilmapommitus sekä tykistö- ja kranaatinheitintuli. Yliluutnantti Toivo Korte
hyökkää savuverhon turvin kolmella iskuosastolla, jotka on vahvistettu
pioneereilla ja panssarinyrkkimiehillä. Miehet panostavat panssarivaunut,
sytyttävät trotyylipanokset ja vetäytyivät. Viidentoista minuutin kuluttua
räjähtää.
”Ensimmäinen vaunu
räjähti ja kohta kahdeksan muuta,” yliluutnantti Toivo Korte kertoi. ”Sodassa ei
ole taukoja, mutta nyt Ihantalan maastossa sellainen tuli.”
”Tykistö ja konetuliaseet vaikenivat hetkeksi,
sillä jyrinä oli valtava vaunujen räjähdellessä. Kaiken päätteeksi kuului
pikkulinnun laulua tykistön repimän ja murskaaman kannon päästä ennen
teräsmyrskyn uudelleen alkamista.”
Kenraali Einar Vihma seurueineen yritti
yhdyshaudasta toiseen aukean yli, jolloin he saivat kranaattiryöpyn niskaansa.
Yksi sirpale osui kuolettavasti Vihmaan. Myös everstiluutnantti Gösta Palkama
kaatui.
Suomalainen kenraali oli kaatunut. Samassa
rytäkässä meni myös divisioonan operaatiopäällikkö. Tapaus on jatkosodan
historiassa ainutlaatuinen.
PREUSSISTA ETAPPITÖIHIN
Tuleva Preussin
jääkäri ja Mannerheim-ristin ritari Einar August Wichmann syntyi Kuopiossa
tiistaina syyskuun 19. päivänä vuonna 1893. Hänen vanhempansa olivat pastori
Henrik August Wichmann ja Matilda Sofia o.s. Saxbäck.
Wichmann kirjoitti ylioppilaaksi Kuopion klassillisesta lyseosta vuonna
1912. Hän opiskeli Teknillisen
korkeakoulun koneosastolla ja liittyi Pohjoispohjalaiseen
osakuntaan. Pikku-diplomi valmistui vuonna 1915.
Opinnot kuitenkin keskeytyivät, Suomessa
elettiin sortoaikoja ja Wichmann päätti lähteä Saksaan sotilaskoulutukseen. Hän
liittyi Preussin Jääkäripataljoona 27:ään
vuoden 1915 lokakuussa.
Wichmann komennettiin vapaaehtoisena seuraavan
vuoden tammikuussa etappitehtäviin Ruotsiin. Hän toimi Uumajan etappireitillä
ja osallistui jääkärialokkaiden laittomaan kuljetukseen Merenkurkun yli.
Seitsemänkymmentä kilometriä leveä Merenkurkku jäätyi kerran kymmenessä
vuodessa. Nyt meri oli jäässä jo joulupäivän vastaisena yönä. Jääpeitettä kesti
vappuun asti.
Toiminta vaati hyvää kuntoa. Wichmann hiihti
moneen kertaan Vaasan korkeudella Merenkurkun yli ja takaisin. Reitti oli
vilkkaimmillaan helmikuussa, jolloin reittiä käytti noin sataseitsemänkymmentä
miestä. Helmikuussa Wichmann ylennettiin Hilfsgruppenführeriksi.
Huhtikuun viimeisenä päivänä Wichmann jäi
Suomeen värväriksi. Hän toimi Savossa muun muassa Warkauden tehtaalla. Välillä
hän teki matkan Ruotsiin ja Saksaan. Elokuun lopulla hän saapui jälleen Suomeen,
jossa toimi läntisellä Kemin etapilla.
SIMON TULITAISTELU
Neljä Oulun läänin
maaherran lähettämää poliisia ja kuusi venäläistä sotamiestä pääsivät
joulukuun 11. päivänä yllättämään jääkärit Simossa Maaninkajärven
metsäkämpällä. Yksi jääkäri kaatui tulitaistelussa ja kaksi vangittiin,
Wichmann pääsi pakoon. Se oli ensimmäinen avoin taistelu suomalaisten ja
venäläisten välillä Suomessa vuoden 1809 jälkeen.
Wichmann pakeni Ruotsiin, jossa toimi
erikoistehtävissä vuoden 1917 huhtikuuhun asti. Tämän jälkeen hänet
komennettiin takaisin pataljoonaan, joka tuolloin oli kymmenen rintamakuukauden
jälkeen sijoitettu Libauhin. Wichmann osallistui syksyllä salaiseen Polangenin
komennuskuntaan, niin sanottuun pommarikurssiin.
Yli sadalle jääkärille annettiin koulutusta räjähdystekniikassa, tiedonanto- ja
konekivääripalveluksessa sekä sabotaasissa.
”Aluksi käsiteltiin pienempiä
räjähdysaine-eriä, katkottiin puita, kantoja ja rautakiskoja”, jääkärikenraali Viljo Tuompo kertoi. ”Vähitellen siirryttiin yhä
vaikeampiin tehtäviin ja valtavampiin jymäyksiin. Koko ranta-alueella pihisi ja
paukkui, maanalaiset miinat räjähtelivät ja aikaansaivat valtavia
hiekkaryöppyjä.”
”Harjoitusten lomassa uitiin ja otettiin
aurinkokylpyjä. Hietikolla, jossa venäläinen ylimystö oli ennen herrastellut,
makaili ja temmelsi nyt joukko ruskeapintaisia suomalaisia kapinallisia, kooten
voimia ratkaisevien toiminnan päivien varalle.”
Lokakuussa Wichmannille myönnettiin Preussin 2. luokan rautaristi.
Saksan yleisesikunta oli syksyllä päättänyt
lähettää Suomeen aseita ja muutenkin valmistella toimintaa venäläisiä vastaan.
Lokakuun lopulla Saksasta lähti Suomeen aselaiva S/S Equity, jonka mukana seurasi kahdeksan jääkärin komennuskunta.
Alus suuntasi Pohjanmaan rannikolle. Matkassa oli kuusi ja puolituhatta
venäläistä kivääriä, kolmekymmentä konekivääriä, viisisataa Mauser-pistoolia, neljä ja puolituhatta
käsikranaattia sekä moottoripyöriä, työkaluja ja räjähdysaineita.
SUKELLUSVENEELLÄ SUOMEEN
S/S Equityn onnistuneen matkan
seurauksena Saksa päätti lähettää sukellusveneellä Etelä-Suomeen
käsiaseita ja räjähdysaineita. Tarkoituksena oli katkaista Viipurin ja Pietarin
välinen rata, etteivät venäläiset saisi tuoduksi apujoukkoja tukahduttamaan
suomalaisten toimintaa. Myös Muurmannin radan katkaiseminen kuului
suunnitelmiin.
Matkaan lähti jääkärikomennuskunta, jonka
johtajaksi määrättiin Zugführer Woldemar Hägglund, tuleva jääkärikenraali.
Komennuskuntaan hän valitsi viisi jääkäriä. Heidän joukossaan oli Einar
Wichmann, jonka sanottiin olevan luonteeltaan ja kokemukseltaan erikoisen
sovelias rohkeutta ja päättäväisyyttä kysyviin tehtäviin.
Sukellusvene UC 57 oli lähes uusi viidenkymmenen metrin alus, jossa oli yksi
perä- ja kaksi keulatorpedoa, miinoja sekä kannella oleva kiinteä 8,8 cm tykki.
Laivan päällikkönä oli kapteeniluutnantti Friedrich Wissmann. Veneessä oli
yhteensä kolme upseeria sekä kaksikymmentäneljä aliupseeria ja miestä. Vene oli
jo ehtinyt kunnostautua kauppasodankäynnissä, tiedustelussa ja miinanlaskussa.
Matka Suomeen oli hankala, Itämeri oli täynnä
saksalaisten ja venäläisten miinakenttiä. Pelkästään Porkkalan ja Naissaaren
välille oli sodan loppuun mennessä upotettu yli kymmenentuhatta miinaa, muista
kentistä puhumattakaan. Miinoituksia tehostettiin sukellusveneverkoilla.
Jääkärit majoittuivat sukellusveneeseen
marraskuun 11. päivänä. He nukkuivat yön sukellusveneen kattoihin ripustetuissa
verkoissa. Seuraavana päivänä veneeseen kuormattiin noin neljätuhatta kiloa rahtitavaraa,
josta kaksi kolmannesta oli räjähdysaineita. Räjähteiden ja käsiaseiden lisäksi
otettiin mukaan myös radio- ja sähkötyslaitteita jääkäreiden käyttöön.
MIINAKENTTIEN KAUTTA
Alus lähti Danzigin
satamasta iltapäivällä ja suuntasi kohti Suomea. Miinakenttiä vältellen alus
suuntasi Gotlannin pohjoiskärjen kautta Suomen eteläisimmälle majakalle
Bogskärille. Vaarallisin osuus oli edessä, miinakentät oli alitettava
kuudenkymmenen metrin syvyydessä.
Miinat oli ankkuroitu pohjaan ja vaijerit
raapaisivat hirvittävällä kolinalla jatkuvasti sukellusveneen kylkiä. Kun alus
oli kulkenut kolmisen tuntia sukelluksissa, se tarttui vaijeriverkkoon
pääsemättä minnekään. Kapteeniluutnantti Wissmann teki rohkean päätöksen, hän
peruutti alustaan ylöspäin, jolloin se irtosi verkosta. Sama toistui vielä
kerran, jonka jälkeen Wissmann päätti ajaa pinnalla miinavaarasta huolimatta.
Miinakentästä päästiin ja painui jälleen
syvyyksiin. UC 57 matkasi Suursaaren
kautta kohti kohtaamispaikkaa, Loviisan edustan pientä kallioluotoa Hamnskäriä,
jossa alus valomerkein muutaman kerran turhaan yritettyään sai yhteyden
suomalaisiin.
Kuorma purettiin suomalaisiin
moottoriveneisiin. UC 57 lähti
paluumatkalle Saksaan, mutta ei koskaan päässyt perille. Alus katosi miehistöineen
jälkiä jättämättä.
Kohta jääkärit saivat pitkästä aikaa astua
Suomen kamaralle Lill-Hudön rannassa. Sukellusveneen lasti jaettiin kolmelle
venekunnalle, Wichmann lähti kahden muun jääkärin ja neljän vastaanottajan
mukana aamuyöllä kohti Kotkaa.
Myrskyksi yltyneessä tuulessa vene saapui
ensimmäiselle välietapilleen Långön saareen, josta jääkärit oli määrä kuljettaa
eri reittiä maihin. Vastaanottajia ei näkynyt sunnuntai-aamuna kello neljä,
mikä oli sovittu kohtaamisaika. Kun vastaanottajia ei kuulunut, päätettiin
piilottaa aseet ja räjähteet Långön saarelle.
PUNAISTEN VANGIKSI
Kuorman purkamisen
aikaan saareen rantautui hinaaja, josta purkautui parikymmentä aseistautunutta
punakaartilaista. Jääkärit ehtivät piiloon, mutta vastaanottajat vietiin Kotkaan
kuulusteluihin. He takavarikoivat myös lahtarikaartin
veneeseen jääneet räjähteet.
Seuraavana päivänä punakaartilaiset tulivat
hinaajallaan takaisin ja ampuivat saareen jo veneestä. Punaiset järjestäytyivät
ketjuun ja lähestyivät metsikköä, jossa jääkärit olivat piilossa. Suomalaisia
jääkärit eivät halunneet ampua.
”Emme aio ampua!” Wichmann huusi lähestyville
punakaartilaisille.
Punaiset piirittivät jääkärit ja vaativat
heidän teloitustaan.
”Missä on päällikkönne?” Wichmann kysyi
jämäkästi. ”Haluan puhutella häntä.”
Esiin astui Eero Haapalainen, Kotkan
punakaartin esikunnan päällikkö ja tuleva Suomen punakaartin ylipäällikkö.
Wichmann ja Haapalainen menivät sivummalle.
”Ei meillä ole mitään pahoja aikeita Suomen
työläisten suhteen”, Wichmann sanoi. ”Haluamme toimia venäläisiä vastaan
itsenäisen Suomen luomiseksi.”
Haapalainen pohti asiaa hetken ja kääntyi
miestensä puoleen. ”Nämä miehet ovat minun vankejani”, hän karjaisi. ”Se joka
heihin koskee saa maistaa tästä pistoolista.”
Hän heilutti kädessään suurikokoista Colt-pistoolia.
Punakaartilaiset löysivät erään ladon kätköstä
asevaraston sekä metsään piilotetut räjähteet. Vangit vietiin Kotkan
poliisikamarille, joka oli punaisten hallussa.
Kotkan venekunnan vastaanoton järjestänyt
pankinjohtaja Aimo Hallberg sai maanantaina marraskuun 19. päivän aamulla
tietää, että Kotkan retkikunta lasteineen olivat joutuneet punaisten käsiin.
Hän kutsui luokseen kotiinsa punaisten johtomiehet David Eskelisen ja Eetu
Sarlinin.
Hallberg tiesi, että miehet olivat aikaisemmin
olleet innokkaita itsenäisyysmiehiä ja ryssänvihaajia. Hän vetosi miesten
isänmaallisuuteen ja saivat miehet lupaamaan tekevänsä parhaansa vangittujen
miesten vapauttamiseksi. Näin myös tapahtui seuraavana yönä.
Seuraavana päivänä Kotkaan saapui venäläinen
torpedovene takavarikoimaan punaisten saamaa saalista ja vangitsemaan retkeen
osallistuneita, mutta nämä olivat jo ehtineet livahtaa Kotkasta.
VUODEN 1918 SOTAAN
Jääkärit nousivat
junaan, saattajana oli itse Eero Haapalainen, joka takasi jääkäreiden turvallisuuden.
Kouvolan asemalla jääkärit näkivät sotaisan punakaartilaisten osaston.
”Mitähän, jos ärjäisisi noille oikein
preussilaisen tapaan komentosanoja, osaisivatkohan temput?” mukana ollut
jääkäri Veikko Läheniemi sanoi.
”Myöhemmin”, Wichmann vastasi. ”Kyllä sekin
aika vielä tulee.”
Jääkärit matkustivat aluksi Mikkeliin, josta
Wichmann jatkoi pakomatkaansa matkaansa Kuopioon. Myöhemmin Wichmann palasi
Läheniemen kanssa Viipuriin, jonne oli jo Lill-Hudössä sovittu tapaaminen Hägglundin kanssa. Wichmann ehti suunnitella Vammeljoen yli
johtavan rautatiesillan räjäyttämisen, mutta silta jäi tuhoamatta, koska
Wichmann joutui lähtemään Kuopioon kouluttamaan Savon suojeluskuntaa ja
johtamaan niin sanottua Kersanttikoulua.
Vuoden 1918 sodan syttyessä Wichmann osallistui
eturivissä Kuopion valloitukseen. Helmikuun puolivälissä Wichmannin komppania
oli valloittamassa Mäntyharjua ja Varkautta. Myöhemmin Wichmann joukkoineen
palasi takaisin Kuopioon, jossa ruutia haistaneet miehet hajotettiin
päällystöksi vasta perustettuihin joukkoihin.
Helmikuussa Wichmann ylennettiin Suomen
armeijan luutnantiksi.
Wichmann muodosti uuden komppanian, joka
taisteli itsenäisenä osastona Heinolassa ja Lusissa. Huhtikuun 6. päivästä
lähtien Wichmann oli Pohjois-Savon rykmentin 5. komppanian päällikkönä ns.
Fabritiuksen pataljoonassa. Hän toimi myös pataljoonan komentajan apulaisena.
Viipurin valloituksessa Wichmann toimi Nuoraan suunnalla sekä rannikolla
linnoitettujen saarien puhdistustöissä.
KADETTIEN OPETTAJA
Wichmann toimi vuoden
1918 elo-syyskuussa jääkärikapteeni Toivo Kuisman johtaman Vienan Karjalan
retkikunnan värväystoimiston hoitajana Kuopiossa. Talven 1918−1919 hän
oli opetusupseerina Viipurin
upseerikokelaskursseilla. Kapteeniksi Wichmann ylennettiin vuoden 1919
toukokuussa ja majuriksi vuoden 1922 joulukuussa.
Wichmann suoritti Sotakorkeakoulun yleisen osaston ensimmäisen kurssin vuosina 1925−1926.
Tämän jälkeen hän toimi 2. divisioonan esikuntapäällikkönä vuoteen 1930 ja
yleisesikunnan koulutustoimiston päällikkönä vuoteen 1933. Everstiluutnantiksi
hän yleni vuoden 1927 itsenäisyyspäivänä ja everstiksi tasan kuusi vuotta
myöhemmin.
Ehkä merkittävimmän työn rauhan aikana Wichmann
suoritti Kadettikoulun johtajana
vuosina 1933−1936. Tuolloin koulutettiin armeijalle sitä sukupolvea, joka
talvisodassa vastasi komppanioiden ja pataljoonien komentajuudesta rintamalla.
Valtaosa kaatuneista kadettiupseereista oli näiden vuosien kursseilta.
Vuonna 1936 Wichmann muutti sukunimensä
Vihmaksi. Samana vuonna Vihma meni naimisiin Lilla Saga Greta Alléenin kanssa.
Pariskunnalle syntyi poika Kari Juha Einar vuonna 1941.
Ennen talvisotaa Vihma toimi Suomen
edustusjoukko-osaston, Suomen Valkoisen Kaartin, komentajana sen hajottamiseen
asti vuonna 1939.
Lokakuun 9. päivästä lähtien 1939 Vihma oli
Kannaksen armeijan reservissä olleen ja myöhemmin 1. divisioonassa toimineen 1.
prikaatin komentajana. Talvisota syttyi marraskuun 30. päivänä.
TALVELAN KONJAKKI
Vihma nimitettiin
Taipaleella taistelevan 7. divisioonan komentajaksi tammikuun 15. päivänä.
Divisioonan entinen komentaja, eversti Aarne Blick, siirtyi Taipaleen
lohkon komentajaksi Vihman alaisuuteen. Syynä komentajavaihdokseen oli, että
Vihma oli virkaiältään Blickiä vanhempi ja Vihmalle piti saada oma divisioona.
Blick ja Vihma tulivat hyvin toimeen keskenään. Majuri Adolf
Ehrnrooth jäi Vihman esikuntapäälliköksi.
Myös armeijakunnan johdossa tapahtui muutos.
Kenraaliluutnantti Erik
Heinrichs nimitettiin Karjalan armeijan komentajaksi ja hänen tilalleen III
armeijakunnan komentajaksi määrättiin Tolvajärven sankari, kenraalimajuri Paavo Talvela.
Uudelle armeijakunnan komentajalle esiteltiin
Vihman divisioonan esikunnassa laaditut suunnitelmat eri tilanteiden varalta,
myös irtautumis- ja viivytyssuunnitelma. Se oli varautumista pahimman varalle.
”Aiotko lähteä karkuun?” impulsiivinen Talvela kysyi
varomattomasti Vihmalta. Vihma räjähti ja Talvela räjähti koska Vihma räjähti.
Kaksi kiivasta jääkäriupseeria huusi toisilleen. Muu esikunta seurasi
hämmentyneenä piinalliseksi muuttunutta tilannetta.
Talvela otti manttelinsa ja lakkinsa sekä
ryntäsi ovesta ulos. Vihma jäi kiukusta pihisten seisomaan paikalleen.
Tarkastus oli päättynyt.
Samassa Talvela tuli
takaisin ja veti taskustaan konjakkipullon. ”Kun kerran olin ajatellun antaa
tämän sinulle, niin tässä se nyt on.”
Sanoi armeijakunnan komentaja, pyörähti ympäri
ja poistui paikalta.
TAIPALE KESTÄÄ
Neuvostoliiton
suurhyökkäys alkoi koko Kannaksella helmikuun alussa. Puna-armeija pääsi
läpimurtoon Summassa ja ylipäällikkö määräsi helmikuun 15.päivänä
Länsi-Kannaksen joukot vetäytymään Viipurista Kuparsaaren kautta Vuokselle
johtavalle linjalle.
Laatokan puolella rintama sen sijaan kesti.
Helmikuun 17. päivänä eversti Vihma vetosi divisioonaansa.
”Perivihollisemme ryssän suurhyökkäys koko
Kannaksella on pakottanut meidät muutamissa paikoin Kannaksen länsi- ja
keskiosissa vetäytymään”, Vihma sanoi. ”Tämän johdosta on meidän vielä
suuremmalla sitkeydellä ja sisulla torjuttava ryssän hyökkäys. Muistakaa,
jokainen upseeri, aliupseeri ja sotamies: Ei askeltakaan taakse.”
Seuraavana päivänä armeijakunta julkaisi
päiväkäskyn, jossa myös oli marsalkka Gustaf Mannerheimin
kiitokset.
”Erikoisesti on ylipäällikkömme kohdistanut
kiitoksensa Taipaleen puolustajille taitavasta johdosta ja urhoollisista
taistelusuorituksista sekä koko siitä ihailtavien sankaritekojen sarjasta,
jonka tähän asti lohkolla käydyt taistelut muodostavat.”
Taipale kesti.
”Tappiot Taipaleen lohkolla olivat hirveän
suuret”, Adolf Ehrnrooth kertoi. ”Joukot hupenivat,
komppanioissa ei ollut jäljellä kuin pienen joukkueen vahvuinen porukka, mutta
periksi ei annettu.”
”Seurasin Kirvesmäen erään tukikohdan vaihtoa.
Sinne tuli uusia miehiä vasta rintamalle tulleesta Jalkaväkirykmentti 61:stä.
Siellä seisoi likaisissa repaleisessa lumipuvussaan keskisuomalainen
harvapuheinen mies konekiväärinsä takana.”
”Nuoret miehet”, veteraani sanoi. ”Älkää
jättäkö tätä tukikohtaa, se on vaatinut paljon hikeä ja verta.”
Vihman divisioonan tappiot olivat talvisodan
aikana noin 3 900 miestä. Aseet vaikenivat 13. päivänä maaliskuuta vuonna 1940
kello yksitoista. Tulen tauottua miehet olivat hetken hiljaa. Sitten miehet
kömpivät pystyyn asemistaan.
”Tulkaa vain kaikki esille, emme me enää ammu,
joku suomenkielentaitoinen puna-armeijan sotilas huikkasi.
Vastaus kuului: ”Ei meitä ole tämän enempää.”
”Taipale kesti”, Ehrnrooth
kertoi. ”Taistelupaikat olivat samat sodan alkaessa kun sen päättyessä.”
Kymmenessä päivässä Vihman divisioona oli
vetäytynyt uuden valtakunnanrajan taakse. Divisioonan esikunta majoittui
Parikkalaan.
Vihma toimi elokuusta lähtien Helsingin
sotilasläänin komentajana. Hänet nimitettiin Karjalan kannaksella toimivan 12.
divisioonan komentajaksi 16. päivänä kesäkuuta vuonna1941. Jatkosota alkoi 25.
kesäkuuta.
KOHTI VIIPURIA
Kenraaliluutnantti Lennart Oeschin IV
armeijakunta aloitti hyökkäyksensä Virolahden ja Enson väliseltä alueelta
Viipurin valtaamiseksi 21. päivänä elokuuta. Armeijakunnan painopistesuunnassa
hyökkäsi Vihman 12. helsinkiläisdivisioona, johon kuuluivat Sininen rykmentti JR3, Ässä-rykmentti JR 26 ja Vallilan rykmentti JR 47.
”Vihma johti divisioonaansa Viipurin
operaatiossa taitavuudella ja pääsi loistaviin tuloksiin varsin pienin
tappioin”, Oesch
kertoi. ”Hän toimi koko ajan painopisteryhmän komentajana ja eteni saartaen
Kavantsaaren ja Heinjoen kautta aluksi Viipurin kaakkoispuolelle.”
Vihman divisioona mursi vihollisen lujat
puolustusasemat ja katkaisi vihollisen päävoimien perääntymistien Viipurista
Uudenkirkon suuntaan. Viipuri oli saarrettu pohjoisesta, koillisesta ja idästä.
Venäläiset tyhjensivät Viipurin. Suomalaiset
miehittivät kaupungin 30. päivänä elokuuta, runsaan viikon taistelujen jälkeen.
Puna-armeijan joukot yrittivät vetäytyä Pietarin suuntaan.
”Vihma iski päävoimillaan syvän kiilan
Uudenkirkon ja Vammelsuun kautta Rajajoelle ja toisen kiilan Kaukjärveltä
Kuolemajärven kautta Suomenlahden rantaan. Näillä iskuillaan Vihma hajotti
viimeisetkin Pietarin suuntaan vetäytyvät voimat täydellisesti metsiin.”
Vihman divisioona jatkoi hyökkäystään
Etelä-Kannakselle Vammelsuun kautta Rajajoelle, jonne se saapui 1. päivänä
syyskuuta. Kahdessatoista vuorokaudessa divisioona oli hyökäten edennyt
satakaksikymmentä kilometriä.
Lokakuun 12. päivänä eversti Vihma nimitettiin
Mannerheim-ristin ritariksi.
”Vihma oli henkilökohtaisesti tukemassa
alaisiaan siellä, missä jotain tärkeämpää oli tekeillä”, Oesch kirjoitti
perusteluissaan. ”Hänen osuutensa taisteluosastojen menestyksiin on hyvin
huomattava, toisinaan aivan ratkaiseva.”
Vihma johti usein vastahyökkäyksiä
henkilökohtaisesti.
”Oikeana rintamakomentajana hän divisioonansa
sotatoimia johtaessaan usein joutui osoittamaan mitä suurinta henkilökohtaista
urhoollisuutta. Hän omaa komentajana kaikkien alaistensa jakamattoman
kunnioituksen.”
Myöhemmin syksyllä 12. divisioona
lakkautettiin, Ässä-rykmentti siirrettiin Itä-Karjalaan, Sinisestä rykmentistä
tehtiin 3. prikaati ja osia Vallilan rykmentistä kotiutettiin.
Vihma ylennettiin kenraalimajuriksi joulukuun
18. päivänä. Samalla päivämäärällä hänet nimitettiin 6. divisioonan, Jänkäjääkäreiden, komentajaksi.
Pohjoisessa Kantalahden lohkolla taistelevan divisioonan komentaja,
jääkärieversti Verner Viikla, oli ampunut itsensä komentopaikallaan edellisenä
yönä. Hänet olisi ylennetty kenraalimajuriksi muutaman päivän kuluttua.
Viikla, joka oli taitava erämaakomentaja, oli
kolme päivää aikaisemmin nimitetty Mannerheim-ristin ritariksi ja oli juuri
palannut saksalaisten esikunnasta Rovaniemeltä. Syytä Viiklan tekoon ei ole
tiedossa, mutta on arveltu sen liittyvän siihen, että 6. divisioonan hyökkäys
Kantalahteen oli keskeytetty.
Viiklan divisioona oli suomalaisten ja
saksalaisten kiistakapula. Saksalaiset olisivat halunneet hyökätä Kantalahteen,
mutta ylipäällikkö Mannerheim, joka myös oli paikalla Rovaniemellä, ehdotti
toista hyökkäyssuuntaa, Sorokkaa. Lisäksi Mannerheim vaati divisioonaa etelään,
pois saksalaisilta. Divisioonaa, joka oli koottu Peräpohjolasta. Ehkäpä kaikki
tämä oli liikaa Viiklalle.
Divisioona siirrettiin myöhemmin Maaselän
kannakselle lukuun ottamatta pohjois-pohjalaista Jalkaväkirykmentti kahtatoista
joka osallistui Kiestingin kelirikkotaisteluihin vuonna 1942.
IHANTALAN TULPPA
Puna-armeija
käynnisti suurhyökkäyksensä Karjalan kannaksella kesäkuun 9. päivänä 1944. Kesäkuun
16. päivänä ylipäällikkö päätti uhkaavan tilanteen vuoksi siirtää Vihman 6.
divisioonan ja kenraalimajuri Aaro Pajarin 11.
divisioonan Kannakselle.
Ihantalan suurtaisteluissa kesäkuun lopulla
vihollisen läpimurto näytti onnistuvan. Tällöin ryhmä Vihma, vahvennettu 6.
divisioona, iski sulun vihollisen etenemiselle Vakkilassa. Tätä on pidetty
Vihman suurimpana sotilaallisena saavutuksena. Ihantalan suurtaistelu alkoi
heinäkuun 1. päivänä. Ryhmä Vihma torjui päivän mittaan peräti seitsemän
hyökkäystä.
Vihmalla oli tapana liikkua miestensä parissa
etulinjassa. Hän oli tiukka ja vaativa komentaja, mutta samalla myös
alaisistaan mitä suurimmassa määrin huolehtiva. ”Minua eivät vihollisluodit
tavoita”, Vihmalla oli tapana sanoa.
Heinäkuun 10. päivänä tilanne Kannaksella
rauhoittui, puna-armeija tarvitsi joukkojaan Suomenlahden eteläpuolella.
Heinäkuun lopulla Vihma oli liikkeellä
etulinjassa.
”Komentaja ajoi jälleen maastoautollaan
tunnetulla tavallaan hämärän tullen melkein asemiin”, yliluutnantti Toivo Korte
sanoo.
Vihmaa häiritsi linjojen edessä olevat kymmenen
liikuntakyvytöntä punapanssaria. Vihollinen oli komppanian voimin kaivautunut
panssareiden alle. ”Tuo panssarikiila on nyt vihdoin päämajan käskystä
siirrettävä pois taisteluhaudan reunalta”, Vihma sanoi Kortteelle. ”Aikaa
valmisteluun on viikon verran. Olen ajatellut yliluutnanttia johtajaksi. Sehän
kaiketi sopii teille hyvin, kun olette tässä jo valmiina hautuumaalla olevan
tukikohdan päällikkönä. Paikat lienevät tuttuja ja aseenne järjestyksessä.”
Operaatio toteutettiin, mutta Vihma ja hänen
esikuntapäällikkönsä kaatuivat. Vihma sai surmansa sirpaleesta, luoti se ei
ollut.
OUTO TUNNE
Divisioona oli jo
toisen kerran menettänyt komentajansa kuoleman kautta. Seuraavaksi komentajaksi
tuli jääkärieversti Albert Reikärauta
Puroma, Laguksen
jääkäriprikaatin komentaja.
”Oli outo tunne mennessäni ottamaan komentooni
divisioonaa, jonka kunnioitettu komentaja oli kaatunut taistelukentällä”,
Puroma kertoi. ”Meidän oloissamme kenraalin kuolema etulinjassa ei ole mikään
jokapäiväinen tapahtuma.”
”Tunsin Vihman miehet hämmästyttävän pian
omikseni. Heissä vallitsi entisen komentajansa tasapaino ja taisteluhenki. He
olivat entisen komentajansa veroisina niin ihmisinä kuin taistelijoinakin.
Einar Vihman vaikutus näkyi selvästi.”
Puroman mukaan Vihma oli todellinen soturi,
vakaumuksellinen upseeri, joka aina pyrki täyttämään velvollisuutensa
esimiehenä mahdollisimman hyvin.
”Hänessä ei koskaan ilmennyt leipäpappeuden
oireita. Karskista soturista ja vähäpuheisesta toimen miehestä ulkopuolinen
saattoi saada kylmän vaikutuksen. Se oli väärä tulkinta. Vihmalla oli lämmin ja
ymmärtäväinen sydän. Isällisyys oli sotilaallisen kuoren alla, juuri siksi
hänestä pidettiin.”
”Vihmaan luotettiin aina, ja hän luotti
divisioonan miehiin ja onneensa.”
Vihma oli iäkkäin kaatuneista ritareista,
50-vuotias. Hän oli myös viimeinen Jääkäripataljoona 27:n sankarivainaja. Vihma
on haudattu Kuopion sankarihautaan.
Lähteitä:
Wiljo Tuompo: Sukellusveneellä UC 57 vapaussotaan, Sanatar 1934. Joppe
Karhunen: Taistelujen miehet, WSOY 1972. Seppo Porvali: Marskin ritarit,
Valitut Palat 2001.
Teksti: Robert
Brantberg 2002, 2009