Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

 

Kenraalimajuri Einar Vihma (Wichmann)

Kenraalimajuri Einar August Vihma 1893−1944

Robert Brantberg

 

Kenraalimajuri

Einar Vihma

 

Preussista Ihantalaan

Kenraalimajuri Einar Vihma on tapansa mukaan etulinjassa seuraamassa määräämänsä operaation toteuttamista maanantaina elokuun 7. päivän iltana vuonna 1944. Hänen seurassaan ovat esikuntapäällikkö, everstiluutnantti Gösta Palkama ja Kannaksen operaatiopäällikkö, everstiluutnantti Zachris Duncker.

Suomalaisten taisteluhautojen edessä on vihollisen jäljiltä kymmenkunta liikuntakyvytöntä punapanssaria, joiden alle on kaivautunut komppanian verran venäläisiä. Panssarit on määrä tuhota.

Hyökkäystä ennen viholliseen kohdistetaan ilmapommitus sekä tykistö- ja kranaatinheitintuli. Yliluutnantti Toivo Korte hyökkää savuverhon turvin kolmella iskuosastolla, jotka on vahvistettu pioneereilla ja panssarinyrkkimiehillä. Miehet panostavat panssarivaunut, sytyttävät trotyylipanokset ja vetäytyivät. Viidentoista minuutin kuluttua räjähtää.

 

”Ensimmäinen vaunu räjähti ja kohta kahdeksan muuta,” yliluutnantti Toivo Korte kertoi. ”Sodassa ei ole taukoja, mutta nyt Ihantalan maastossa sellainen tuli.”

”Tykistö ja konetuliaseet vaikenivat hetkeksi, sillä jyrinä oli valtava vaunujen räjähdellessä. Kaiken päätteeksi kuului pikkulinnun laulua tykistön repimän ja murskaaman kannon päästä ennen teräsmyrskyn uudelleen alkamista.”

Kenraali Einar Vihma seurueineen yritti yhdyshaudasta toiseen aukean yli, jolloin he saivat kranaattiryöpyn niskaansa. Yksi sirpale osui kuolettavasti Vihmaan. Myös everstiluutnantti Gösta Palkama kaatui.

Suomalainen kenraali oli kaatunut. Samassa rytäkässä meni myös divisioonan operaatiopäällikkö. Tapaus on jatkosodan historiassa ainutlaatuinen.

PREUSSISTA ETAPPITÖIHIN

Tuleva Preussin jääkäri ja Mannerheim-ristin ritari Einar August Wichmann syntyi Kuopiossa tiistaina syyskuun 19. päivänä vuonna 1893. Hänen vanhempansa olivat pastori Henrik August Wichmann ja Matilda Sofia o.s. Saxbäck.

Wichmann kirjoitti ylioppilaaksi Kuopion klassillisesta lyseosta vuonna 1912. Hän opiskeli Teknillisen korkeakoulun koneosastolla ja liittyi Pohjoispohjalaiseen osakuntaan. Pikku-diplomi valmistui vuonna 1915.

Opinnot kuitenkin keskeytyivät, Suomessa elettiin sortoaikoja ja Wichmann päätti lähteä Saksaan sotilaskoulutukseen. Hän liittyi Preussin Jääkäripataljoona 27:ään vuoden 1915 lokakuussa.

Wichmann komennettiin vapaaehtoisena seuraavan vuoden tammikuussa etappitehtäviin Ruotsiin. Hän toimi Uumajan etappireitillä ja osallistui jääkärialokkaiden laittomaan kuljetukseen Merenkurkun yli. Seitsemänkymmentä kilometriä leveä Merenkurkku jäätyi kerran kymmenessä vuodessa. Nyt meri oli jäässä jo joulupäivän vastaisena yönä. Jääpeitettä kesti vappuun asti.

Toiminta vaati hyvää kuntoa. Wichmann hiihti moneen kertaan Vaasan korkeudella Merenkurkun yli ja takaisin. Reitti oli vilkkaimmillaan helmikuussa, jolloin reittiä käytti noin sataseitsemänkymmentä miestä. Helmikuussa Wichmann ylennettiin Hilfsgruppenführeriksi.

Huhtikuun viimeisenä päivänä Wichmann jäi Suomeen värväriksi. Hän toimi Savossa muun muassa Warkauden tehtaalla. Välillä hän teki matkan Ruotsiin ja Saksaan. Elokuun lopulla hän saapui jälleen Suomeen, jossa toimi läntisellä Kemin etapilla.

SIMON TULITAISTELU

Neljä Oulun läänin maaherran lähettämää poliisia ja kuusi venäläistä sotamiestä pääsivät joulukuun 11. päivänä yllättämään jääkärit Simossa Maaninkajärven metsäkämpällä. Yksi jääkäri kaatui tulitaistelussa ja kaksi vangittiin, Wichmann pääsi pakoon. Se oli ensimmäinen avoin taistelu suomalaisten ja venäläisten välillä Suomessa vuoden 1809 jälkeen.

Wichmann pakeni Ruotsiin, jossa toimi erikoistehtävissä vuoden 1917 huhtikuuhun asti. Tämän jälkeen hänet komennettiin takaisin pataljoonaan, joka tuolloin oli kymmenen rintamakuukauden jälkeen sijoitettu Libauhin. Wichmann osallistui syksyllä salaiseen Polangenin komennuskuntaan, niin sanottuun pommarikurssiin. Yli sadalle jääkärille annettiin koulutusta räjähdystekniikassa, tiedonanto- ja konekivääripalveluksessa sekä sabotaasissa.

”Aluksi käsiteltiin pienempiä räjähdysaine-eriä, katkottiin puita, kantoja ja rautakiskoja”, jääkärikenraali Viljo Tuompo kertoi. ”Vähitellen siirryttiin yhä vaikeampiin tehtäviin ja valtavampiin jymäyksiin. Koko ranta-alueella pihisi ja paukkui, maanalaiset miinat räjähtelivät ja aikaansaivat valtavia hiekkaryöppyjä.”

”Harjoitusten lomassa uitiin ja otettiin aurinkokylpyjä. Hietikolla, jossa venäläinen ylimystö oli ennen herrastellut, makaili ja temmelsi nyt joukko ruskeapintaisia suomalaisia kapinallisia, kooten voimia ratkaisevien toiminnan päivien varalle.”

Lokakuussa Wichmannille myönnettiin Preussin 2. luokan rautaristi.

Saksan yleisesikunta oli syksyllä päättänyt lähettää Suomeen aseita ja muutenkin valmistella toimintaa venäläisiä vastaan. Lokakuun lopulla Saksasta lähti Suomeen aselaiva S/S Equity, jonka mukana seurasi kahdeksan jääkärin komennuskunta. Alus suuntasi Pohjanmaan rannikolle. Matkassa oli kuusi ja puolituhatta venäläistä kivääriä, kolmekymmentä konekivääriä, viisisataa Mauser-pistoolia, neljä ja puolituhatta käsikranaattia sekä moottoripyöriä, työkaluja ja räjähdysaineita.

SUKELLUSVENEELLÄ SUOMEEN

S/S Equityn onnistuneen matkan seurauksena Saksa päätti lähettää sukellusveneellä Etelä-Suomeen käsiaseita ja räjähdysaineita. Tarkoituksena oli katkaista Viipurin ja Pietarin välinen rata, etteivät venäläiset saisi tuoduksi apujoukkoja tukahduttamaan suomalaisten toimintaa. Myös Muurmannin radan katkaiseminen kuului suunnitelmiin.

Matkaan lähti jääkärikomennuskunta, jonka johtajaksi määrättiin Zugführer Woldemar Hägglund, tuleva jääkärikenraali. Komennuskuntaan hän valitsi viisi jääkäriä. Heidän joukossaan oli Einar Wichmann, jonka sanottiin olevan luonteeltaan ja kokemukseltaan erikoisen sovelias rohkeutta ja päättäväisyyttä kysyviin tehtäviin.

Sukellusvene UC 57 oli lähes uusi viidenkymmenen metrin alus, jossa oli yksi perä- ja kaksi keulatorpedoa, miinoja sekä kannella oleva kiinteä 8,8 cm tykki. Laivan päällikkönä oli kapteeniluutnantti Friedrich Wissmann. Veneessä oli yhteensä kolme upseeria sekä kaksikymmentäneljä aliupseeria ja miestä. Vene oli jo ehtinyt kunnostautua kauppasodankäynnissä, tiedustelussa ja miinanlaskussa.

Matka Suomeen oli hankala, Itämeri oli täynnä saksalaisten ja venäläisten miinakenttiä. Pelkästään Porkkalan ja Naissaaren välille oli sodan loppuun mennessä upotettu yli kymmenentuhatta miinaa, muista kentistä puhumattakaan. Miinoituksia tehostettiin sukellusveneverkoilla.

Jääkärit majoittuivat sukellusveneeseen marraskuun 11. päivänä. He nukkuivat yön sukellusveneen kattoihin ripustetuissa verkoissa. Seuraavana päivänä veneeseen kuormattiin noin neljätuhatta kiloa rahtitavaraa, josta kaksi kolmannesta oli räjähdysaineita. Räjähteiden ja käsiaseiden lisäksi otettiin mukaan myös radio- ja sähkötyslaitteita jääkäreiden käyttöön.

MIINAKENTTIEN KAUTTA

Alus lähti Danzigin satamasta iltapäivällä ja suuntasi kohti Suomea. Miinakenttiä vältellen alus suuntasi Gotlannin pohjoiskärjen kautta Suomen eteläisimmälle majakalle Bogskärille. Vaarallisin osuus oli edessä, miinakentät oli alitettava kuudenkymmenen metrin syvyydessä.

Miinat oli ankkuroitu pohjaan ja vaijerit raapaisivat hirvittävällä kolinalla jatkuvasti sukellusveneen kylkiä. Kun alus oli kulkenut kolmisen tuntia sukelluksissa, se tarttui vaijeriverkkoon pääsemättä minnekään. Kapteeniluutnantti Wissmann teki rohkean päätöksen, hän peruutti alustaan ylöspäin, jolloin se irtosi verkosta. Sama toistui vielä kerran, jonka jälkeen Wissmann päätti ajaa pinnalla miinavaarasta huolimatta.

Miinakentästä päästiin ja painui jälleen syvyyksiin. UC 57 matkasi Suursaaren kautta kohti kohtaamispaikkaa, Loviisan edustan pientä kallioluotoa Hamnskäriä, jossa alus valomerkein muutaman kerran turhaan yritettyään sai yhteyden suomalaisiin.

Kuorma purettiin suomalaisiin moottoriveneisiin. UC 57 lähti paluumatkalle Saksaan, mutta ei koskaan päässyt perille. Alus katosi miehistöineen jälkiä jättämättä.

Kohta jääkärit saivat pitkästä aikaa astua Suomen kamaralle Lill-Hudön rannassa. Sukellusveneen lasti jaettiin kolmelle venekunnalle, Wichmann lähti kahden muun jääkärin ja neljän vastaanottajan mukana aamuyöllä kohti Kotkaa.

Myrskyksi yltyneessä tuulessa vene saapui ensimmäiselle välietapilleen Långön saareen, josta jääkärit oli määrä kuljettaa eri reittiä maihin. Vastaanottajia ei näkynyt sunnuntai-aamuna kello neljä, mikä oli sovittu kohtaamisaika. Kun vastaanottajia ei kuulunut, päätettiin piilottaa aseet ja räjähteet Långön saarelle.

PUNAISTEN VANGIKSI

Kuorman purkamisen aikaan saareen rantautui hinaaja, josta purkautui parikymmentä aseistautunutta punakaartilaista. Jääkärit ehtivät piiloon, mutta vastaanottajat vietiin Kotkaan kuulusteluihin. He takavarikoivat myös lahtarikaartin veneeseen jääneet räjähteet.

Seuraavana päivänä punakaartilaiset tulivat hinaajallaan takaisin ja ampuivat saareen jo veneestä. Punaiset järjestäytyivät ketjuun ja lähestyivät metsikköä, jossa jääkärit olivat piilossa. Suomalaisia jääkärit eivät halunneet ampua.

”Emme aio ampua!” Wichmann huusi lähestyville punakaartilaisille.

Punaiset piirittivät jääkärit ja vaativat heidän teloitustaan.

”Missä on päällikkönne?” Wichmann kysyi jämäkästi. ”Haluan puhutella häntä.”

Esiin astui Eero Haapalainen, Kotkan punakaartin esikunnan päällikkö ja tuleva Suomen punakaartin ylipäällikkö. Wichmann ja Haapalainen menivät sivummalle.

”Ei meillä ole mitään pahoja aikeita Suomen työläisten suhteen”, Wichmann sanoi. ”Haluamme toimia venäläisiä vastaan itsenäisen Suomen luomiseksi.”

Haapalainen pohti asiaa hetken ja kääntyi miestensä puoleen. ”Nämä miehet ovat minun vankejani”, hän karjaisi. ”Se joka heihin koskee saa maistaa tästä pistoolista.”

Hän heilutti kädessään suurikokoista Colt-pistoolia.

Punakaartilaiset löysivät erään ladon kätköstä asevaraston sekä metsään piilotetut räjähteet. Vangit vietiin Kotkan poliisikamarille, joka oli punaisten hallussa.

Kotkan venekunnan vastaanoton järjestänyt pankinjohtaja Aimo Hallberg sai maanantaina marraskuun 19. päivän aamulla tietää, että Kotkan retkikunta lasteineen olivat joutuneet punaisten käsiin. Hän kutsui luokseen kotiinsa punaisten johtomiehet David Eskelisen ja Eetu Sarlinin.

Hallberg tiesi, että miehet olivat aikaisemmin olleet innokkaita itsenäisyysmiehiä ja ryssänvihaajia. Hän vetosi miesten isänmaallisuuteen ja saivat miehet lupaamaan tekevänsä parhaansa vangittujen miesten vapauttamiseksi. Näin myös tapahtui seuraavana yönä.

Seuraavana päivänä Kotkaan saapui venäläinen torpedovene takavarikoimaan punaisten saamaa saalista ja vangitsemaan retkeen osallistuneita, mutta nämä olivat jo ehtineet livahtaa Kotkasta.

VUODEN 1918 SOTAAN

Jääkärit nousivat junaan, saattajana oli itse Eero Haapalainen, joka takasi jääkäreiden turvallisuuden. Kouvolan asemalla jääkärit näkivät sotaisan punakaartilaisten osaston.

”Mitähän, jos ärjäisisi noille oikein preussilaisen tapaan komentosanoja, osaisivatkohan temput?” mukana ollut jääkäri Veikko Läheniemi sanoi.

”Myöhemmin”, Wichmann vastasi. ”Kyllä sekin aika vielä tulee.”

Jääkärit matkustivat aluksi Mikkeliin, josta Wichmann jatkoi pakomatkaansa matkaansa Kuopioon. Myöhemmin Wichmann palasi Läheniemen kanssa Viipuriin, jonne oli jo Lill-Hudössä sovittu tapaaminen Hägglundin kanssa.  Wichmann ehti suunnitella Vammeljoen yli johtavan rautatiesillan räjäyttämisen, mutta silta jäi tuhoamatta, koska Wichmann joutui lähtemään Kuopioon kouluttamaan Savon suojeluskuntaa ja johtamaan niin sanottua Kersanttikoulua.

Vuoden 1918 sodan syttyessä Wichmann osallistui eturivissä Kuopion valloitukseen. Helmikuun puolivälissä Wichmannin komppania oli valloittamassa Mäntyharjua ja Varkautta. Myöhemmin Wichmann joukkoineen palasi takaisin Kuopioon, jossa ruutia haistaneet miehet hajotettiin päällystöksi vasta perustettuihin joukkoihin.

Helmikuussa Wichmann ylennettiin Suomen armeijan luutnantiksi.

Wichmann muodosti uuden komppanian, joka taisteli itsenäisenä osastona Heinolassa ja Lusissa. Huhtikuun 6. päivästä lähtien Wichmann oli Pohjois-Savon rykmentin 5. komppanian päällikkönä ns. Fabritiuksen pataljoonassa. Hän toimi myös pataljoonan komentajan apulaisena. Viipurin valloituksessa Wichmann toimi Nuoraan suunnalla sekä rannikolla linnoitettujen saarien puhdistustöissä.

KADETTIEN OPETTAJA

Wichmann toimi vuoden 1918 elo-syyskuussa jääkärikapteeni Toivo Kuisman johtaman Vienan Karjalan retkikunnan värväystoimiston hoitajana Kuopiossa. Talven 1918−1919 hän oli opetusupseerina Viipurin upseerikokelaskursseilla. Kapteeniksi Wichmann ylennettiin vuoden 1919 toukokuussa ja majuriksi vuoden 1922 joulukuussa.

Wichmann suoritti Sotakorkeakoulun yleisen osaston ensimmäisen kurssin vuosina 1925−1926. Tämän jälkeen hän toimi 2. divisioonan esikuntapäällikkönä vuoteen 1930 ja yleisesikunnan koulutustoimiston päällikkönä vuoteen 1933. Everstiluutnantiksi hän yleni vuoden 1927 itsenäisyyspäivänä ja everstiksi tasan kuusi vuotta myöhemmin.

Ehkä merkittävimmän työn rauhan aikana Wichmann suoritti Kadettikoulun johtajana vuosina 1933−1936. Tuolloin koulutettiin armeijalle sitä sukupolvea, joka talvisodassa vastasi komppanioiden ja pataljoonien komentajuudesta rintamalla. Valtaosa kaatuneista kadettiupseereista oli näiden vuosien kursseilta.

Vuonna 1936 Wichmann muutti sukunimensä Vihmaksi. Samana vuonna Vihma meni naimisiin Lilla Saga Greta Alléenin kanssa. Pariskunnalle syntyi poika Kari Juha Einar vuonna 1941.

Ennen talvisotaa Vihma toimi Suomen edustusjoukko-osaston, Suomen Valkoisen Kaartin, komentajana sen hajottamiseen asti vuonna 1939.

Lokakuun 9. päivästä lähtien 1939 Vihma oli Kannaksen armeijan reservissä olleen ja myöhemmin 1. divisioonassa toimineen 1. prikaatin komentajana. Talvisota syttyi marraskuun 30. päivänä.

TALVELAN KONJAKKI

Vihma nimitettiin Taipaleella taistelevan 7. divisioonan komentajaksi tammikuun 15. päivänä. Divisioonan entinen komentaja, eversti Aarne Blick, siirtyi Taipaleen lohkon komentajaksi Vihman alaisuuteen. Syynä komentajavaihdokseen oli, että Vihma oli virkaiältään Blickiä vanhempi ja Vihmalle piti saada oma divisioona. Blick ja Vihma tulivat hyvin toimeen keskenään. Majuri Adolf Ehrnrooth jäi Vihman esikuntapäälliköksi.

Myös armeijakunnan johdossa tapahtui muutos. Kenraaliluutnantti Erik Heinrichs nimitettiin Karjalan armeijan komentajaksi ja hänen tilalleen III armeijakunnan komentajaksi määrättiin Tolvajärven sankari, kenraalimajuri Paavo Talvela.

Uudelle armeijakunnan komentajalle esiteltiin Vihman divisioonan esikunnassa laaditut suunnitelmat eri tilanteiden varalta, myös irtautumis- ja viivytyssuunnitelma. Se oli varautumista pahimman varalle.

”Aiotko lähteä karkuun?” impulsiivinen Talvela kysyi varomattomasti Vihmalta. Vihma räjähti ja Talvela räjähti koska Vihma räjähti. Kaksi kiivasta jääkäriupseeria huusi toisilleen. Muu esikunta seurasi hämmentyneenä piinalliseksi muuttunutta tilannetta.

Talvela otti manttelinsa ja lakkinsa sekä ryntäsi ovesta ulos. Vihma jäi kiukusta pihisten seisomaan paikalleen. Tarkastus oli päättynyt.

Samassa Talvela tuli takaisin ja veti taskustaan konjakkipullon. ”Kun kerran olin ajatellun antaa tämän sinulle, niin tässä se nyt on.”

Sanoi armeijakunnan komentaja, pyörähti ympäri ja poistui paikalta.

TAIPALE KESTÄÄ

Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi koko Kannaksella helmikuun alussa. Puna-armeija pääsi läpimurtoon Summassa ja ylipäällikkö määräsi helmikuun 15.päivänä Länsi-Kannaksen joukot vetäytymään Viipurista Kuparsaaren kautta Vuokselle johtavalle linjalle.

Laatokan puolella rintama sen sijaan kesti. Helmikuun 17. päivänä eversti Vihma vetosi divisioonaansa.

”Perivihollisemme ryssän suurhyökkäys koko Kannaksella on pakottanut meidät muutamissa paikoin Kannaksen länsi- ja keskiosissa vetäytymään”, Vihma sanoi. ”Tämän johdosta on meidän vielä suuremmalla sitkeydellä ja sisulla torjuttava ryssän hyökkäys. Muistakaa, jokainen upseeri, aliupseeri ja sotamies: Ei askeltakaan taakse.”

Seuraavana päivänä armeijakunta julkaisi päiväkäskyn, jossa myös oli marsalkka Gustaf Mannerheimin kiitokset.

”Erikoisesti on ylipäällikkömme kohdistanut kiitoksensa Taipaleen puolustajille taitavasta johdosta ja urhoollisista taistelusuorituksista sekä koko siitä ihailtavien sankaritekojen sarjasta, jonka tähän asti lohkolla käydyt taistelut muodostavat.”

Taipale kesti.

”Tappiot Taipaleen lohkolla olivat hirveän suuret”, Adolf Ehrnrooth kertoi. ”Joukot hupenivat, komppanioissa ei ollut jäljellä kuin pienen joukkueen vahvuinen porukka, mutta periksi ei annettu.”

”Seurasin Kirvesmäen erään tukikohdan vaihtoa. Sinne tuli uusia miehiä vasta rintamalle tulleesta Jalkaväkirykmentti 61:stä. Siellä seisoi likaisissa repaleisessa lumipuvussaan keskisuomalainen harvapuheinen mies konekiväärinsä takana.”

”Nuoret miehet”, veteraani sanoi. ”Älkää jättäkö tätä tukikohtaa, se on vaatinut paljon hikeä ja verta.”

Vihman divisioonan tappiot olivat talvisodan aikana noin 3 900 miestä. Aseet vaikenivat 13. päivänä maaliskuuta vuonna 1940 kello yksitoista. Tulen tauottua miehet olivat hetken hiljaa. Sitten miehet kömpivät pystyyn asemistaan.

”Tulkaa vain kaikki esille, emme me enää ammu, joku suomenkielentaitoinen puna-armeijan sotilas huikkasi.

Vastaus kuului: ”Ei meitä ole tämän enempää.”

”Taipale kesti”, Ehrnrooth kertoi. ”Taistelupaikat olivat samat sodan alkaessa kun sen päättyessä.”

Kymmenessä päivässä Vihman divisioona oli vetäytynyt uuden valtakunnanrajan taakse. Divisioonan esikunta majoittui Parikkalaan.

Vihma toimi elokuusta lähtien Helsingin sotilasläänin komentajana. Hänet nimitettiin Karjalan kannaksella toimivan 12. divisioonan komentajaksi 16. päivänä kesäkuuta vuonna1941. Jatkosota alkoi 25. kesäkuuta.

KOHTI VIIPURIA

Kenraaliluutnantti Lennart Oeschin IV armeijakunta aloitti hyökkäyksensä Virolahden ja Enson väliseltä alueelta Viipurin valtaamiseksi 21. päivänä elokuuta. Armeijakunnan painopistesuunnassa hyökkäsi Vihman 12. helsinkiläisdivisioona, johon kuuluivat Sininen rykmentti JR3, Ässä-rykmentti JR 26 ja Vallilan rykmentti JR 47.

”Vihma johti divisioonaansa Viipurin operaatiossa taitavuudella ja pääsi loistaviin tuloksiin varsin pienin tappioin”, Oesch kertoi. ”Hän toimi koko ajan painopisteryhmän komentajana ja eteni saartaen Kavantsaaren ja Heinjoen kautta aluksi Viipurin kaakkoispuolelle.”

Vihman divisioona mursi vihollisen lujat puolustusasemat ja katkaisi vihollisen päävoimien perääntymistien Viipurista Uudenkirkon suuntaan. Viipuri oli saarrettu pohjoisesta, koillisesta ja idästä.

Venäläiset tyhjensivät Viipurin. Suomalaiset miehittivät kaupungin 30. päivänä elokuuta, runsaan viikon taistelujen jälkeen. Puna-armeijan joukot yrittivät vetäytyä Pietarin suuntaan.

”Vihma iski päävoimillaan syvän kiilan Uudenkirkon ja Vammelsuun kautta Rajajoelle ja toisen kiilan Kaukjärveltä Kuolemajärven kautta Suomenlahden rantaan. Näillä iskuillaan Vihma hajotti viimeisetkin Pietarin suuntaan vetäytyvät voimat täydellisesti metsiin.”

Vihman divisioona jatkoi hyökkäystään Etelä-Kannakselle Vammelsuun kautta Rajajoelle, jonne se saapui 1. päivänä syyskuuta. Kahdessatoista vuorokaudessa divisioona oli hyökäten edennyt satakaksikymmentä kilometriä.

Lokakuun 12. päivänä eversti Vihma nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi.

”Vihma oli henkilökohtaisesti tukemassa alaisiaan siellä, missä jotain tärkeämpää oli tekeillä”, Oesch kirjoitti perusteluissaan. ”Hänen osuutensa taisteluosastojen menestyksiin on hyvin huomattava, toisinaan aivan ratkaiseva.”

Vihma johti usein vastahyökkäyksiä henkilökohtaisesti.

”Oikeana rintamakomentajana hän divisioonansa sotatoimia johtaessaan usein joutui osoittamaan mitä suurinta henkilökohtaista urhoollisuutta. Hän omaa komentajana kaikkien alaistensa jakamattoman kunnioituksen.”

Myöhemmin syksyllä 12. divisioona lakkautettiin, Ässä-rykmentti siirrettiin Itä-Karjalaan, Sinisestä rykmentistä tehtiin 3. prikaati ja osia Vallilan rykmentistä kotiutettiin.

Vihma ylennettiin kenraalimajuriksi joulukuun 18. päivänä. Samalla päivämäärällä hänet nimitettiin 6. divisioonan, Jänkäjääkäreiden, komentajaksi. Pohjoisessa Kantalahden lohkolla taistelevan divisioonan komentaja, jääkärieversti Verner Viikla, oli ampunut itsensä komentopaikallaan edellisenä yönä. Hänet olisi ylennetty kenraalimajuriksi muutaman päivän kuluttua.

Viikla, joka oli taitava erämaakomentaja, oli kolme päivää aikaisemmin nimitetty Mannerheim-ristin ritariksi ja oli juuri palannut saksalaisten esikunnasta Rovaniemeltä. Syytä Viiklan tekoon ei ole tiedossa, mutta on arveltu sen liittyvän siihen, että 6. divisioonan hyökkäys Kantalahteen oli keskeytetty.

Viiklan divisioona oli suomalaisten ja saksalaisten kiistakapula. Saksalaiset olisivat halunneet hyökätä Kantalahteen, mutta ylipäällikkö Mannerheim, joka myös oli paikalla Rovaniemellä, ehdotti toista hyökkäyssuuntaa, Sorokkaa. Lisäksi Mannerheim vaati divisioonaa etelään, pois saksalaisilta. Divisioonaa, joka oli koottu Peräpohjolasta. Ehkäpä kaikki tämä oli liikaa Viiklalle.

Divisioona siirrettiin myöhemmin Maaselän kannakselle lukuun ottamatta pohjois-pohjalaista Jalkaväkirykmentti kahtatoista joka osallistui Kiestingin kelirikkotaisteluihin vuonna 1942.

IHANTALAN TULPPA

Puna-armeija käynnisti suurhyökkäyksensä Karjalan kannaksella kesäkuun 9. päivänä 1944. Kesäkuun 16. päivänä ylipäällikkö päätti uhkaavan tilanteen vuoksi siirtää Vihman 6. divisioonan ja kenraalimajuri Aaro Pajarin 11. divisioonan Kannakselle.

Ihantalan suurtaisteluissa kesäkuun lopulla vihollisen läpimurto näytti onnistuvan. Tällöin ryhmä Vihma, vahvennettu 6. divisioona, iski sulun vihollisen etenemiselle Vakkilassa. Tätä on pidetty Vihman suurimpana sotilaallisena saavutuksena. Ihantalan suurtaistelu alkoi heinäkuun 1. päivänä. Ryhmä Vihma torjui päivän mittaan peräti seitsemän hyökkäystä.

Vihmalla oli tapana liikkua miestensä parissa etulinjassa. Hän oli tiukka ja vaativa komentaja, mutta samalla myös alaisistaan mitä suurimmassa määrin huolehtiva. ”Minua eivät vihollisluodit tavoita”, Vihmalla oli tapana sanoa.

Heinäkuun 10. päivänä tilanne Kannaksella rauhoittui, puna-armeija tarvitsi joukkojaan Suomenlahden eteläpuolella.

Heinäkuun lopulla Vihma oli liikkeellä etulinjassa.

”Komentaja ajoi jälleen maastoautollaan tunnetulla tavallaan hämärän tullen melkein asemiin”, yliluutnantti Toivo Korte sanoo.

Vihmaa häiritsi linjojen edessä olevat kymmenen liikuntakyvytöntä punapanssaria. Vihollinen oli komppanian voimin kaivautunut panssareiden alle. ”Tuo panssarikiila on nyt vihdoin päämajan käskystä siirrettävä pois taisteluhaudan reunalta”, Vihma sanoi Kortteelle. ”Aikaa valmisteluun on viikon verran. Olen ajatellut yliluutnanttia johtajaksi. Sehän kaiketi sopii teille hyvin, kun olette tässä jo valmiina hautuumaalla olevan tukikohdan päällikkönä. Paikat lienevät tuttuja ja aseenne järjestyksessä.”

Operaatio toteutettiin, mutta Vihma ja hänen esikuntapäällikkönsä kaatuivat. Vihma sai surmansa sirpaleesta, luoti se ei ollut.

OUTO TUNNE

Divisioona oli jo toisen kerran menettänyt komentajansa kuoleman kautta. Seuraavaksi komentajaksi tuli jääkärieversti Albert Reikärauta Puroma, Laguksen jääkäriprikaatin komentaja.

”Oli outo tunne mennessäni ottamaan komentooni divisioonaa, jonka kunnioitettu komentaja oli kaatunut taistelukentällä”, Puroma kertoi. ”Meidän oloissamme kenraalin kuolema etulinjassa ei ole mikään jokapäiväinen tapahtuma.”

”Tunsin Vihman miehet hämmästyttävän pian omikseni. Heissä vallitsi entisen komentajansa tasapaino ja taisteluhenki. He olivat entisen komentajansa veroisina niin ihmisinä kuin taistelijoinakin. Einar Vihman vaikutus näkyi selvästi.”

Puroman mukaan Vihma oli todellinen soturi, vakaumuksellinen upseeri, joka aina pyrki täyttämään velvollisuutensa esimiehenä mahdollisimman hyvin.

”Hänessä ei koskaan ilmennyt leipäpappeuden oireita. Karskista soturista ja vähäpuheisesta toimen miehestä ulkopuolinen saattoi saada kylmän vaikutuksen. Se oli väärä tulkinta. Vihmalla oli lämmin ja ymmärtäväinen sydän. Isällisyys oli sotilaallisen kuoren alla, juuri siksi hänestä pidettiin.”

”Vihmaan luotettiin aina, ja hän luotti divisioonan miehiin ja onneensa.”

Vihma oli iäkkäin kaatuneista ritareista, 50-vuotias. Hän oli myös viimeinen Jääkäripataljoona 27:n sankarivainaja. Vihma on haudattu Kuopion sankarihautaan.

 

Lähteitä: Wiljo Tuompo: Sukellusveneellä UC 57 vapaussotaan, Sanatar 1934. Joppe Karhunen: Taistelujen miehet, WSOY 1972. Seppo Porvali: Marskin ritarit, Valitut Palat 2001.

 

Teksti: Robert Brantberg 2002, 2009

 

Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat