Kenraaliluutnantti
Viljo Tuompo

Viljo Einar Tuompo 1893−1957

Kenraaliluutnantti

Viljo Tuompo

Runoileva kenraali

”Ajattelin tänään lähteä sinne Kajaaniin”, kenraali sanoo. On sunnuntai lokakuun 8. päivä, vuosiluku on 1939. Sotamarsalkka kävelee seinäkartalle, askeleet ovat hitaat. Hän osoittaa karttakepillä Jäämeren rantaa. ”Mitä joukkoja kenraalilla on Petsamossa?”

”Yksi komppania ja neljä vanhaa tykkiä sekä pieni merivartiosto. Haluaisin käyttööni nikkelikaivoksen työmiehet.”

”Se on mahdotonta! Nikkeliä tarvitaan.”

Marsalkka näyttää kepillä vuoron perään Sallaa, Kuusamoa, Suomussalmea, Kuhmoa ja Lieksaa. Kenraalin vastaus on aina sama: yksi rajakomppania, jonka ympärille muodostetaan yksi reserviläispataljoona, Lieksaan kaksi.

Talvisodan alkuun on kahdeksan viikkoa.

Euroopassa oli syttynyt suursota vuoden 1939 syyskuussa. Neuvostoliiton ulkoasiainkomissaari Vjatšeslav Molotov oli esittänyt Suomelle alueneuvotteluja. Valtioneuvos Juho Paasikivi lähtisi Moskovaan seuraavana päivänä, maanantaina.

Rajavartiostojen komentaja Viljo Tuompo on marsalkka Gustaf Mannerheimin puheilla, koska Suomessa oli käynnistetty liikekannallepano. Tuomposta on tullut Pohjois-Suomen ryhmän komentaja ja Mannerheim on tuleva ylipäällikkö.

Kenraalimajuri Tuompo tuntee itärajan. Lisäksi hän on ruutia haistanut mies; Preussin jääkäri ja vuoden 1918 sodan komppanianpäällikkö. Pohjois-Suomen ryhmän alue ulottuu Jäämeren rannalta Lieksaan, rajaa on kahdeksansataa kilometriä.

”Onko reservejä?” marsalkka kysyy.

”Ei ole, paitsi muutama takana muodostettava pataljoona.”

Marsalkka pudistaa synkkänä päätä ja istahtaa työpöydän ääreen. ”Ne on tarkoitettu rintamajoukkojen täydentämiseen. Sitä paitsi kenraali tietää hyvin, ettei niille ole varusteita eikä aseita. Ei edes kiväärejä.”

Mannerheim ojentaa kätensä ja hymyilee nopeasti. ”Onnea matkaan!”

Seuraavan kerran Tuompo puhuu ylipäällikön kanssa välirauhan aikana. Vastuu itärajasta Petsamosta Lieksaan on nyt Tuompolla.

Talvisota syttyy torstaiaamuna marraskuun 30. päivänä. Jokaista Tuompon vajaan tuhannen miehen pataljoonaa vastaan hyökkää vahvennettu punadivisioona, lähes kaksikymmentätuhatta miestä. Ylivoima on yli kaksikymmenkertainen.

MAANVILJELIJÄN POIKA

Viljo Einar Tuompo syntyi lauantaina syyskuun 23. päivänä vuonna 1893 Pornaisissa perheen kahdeksantena lapsena. Tyttäriä oli kaksi ja poikia kuusi. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Johan Erik Tuompo ja Mäntsälästä kotoisin oleva Ida Fredrika o.s. Mikkonen. Perheeseen syntyi vielä neljä poikaa.

Parinsadan hehtaarin tilalla oli kolmekymmentä lehmää. Isä Erik Tuompo toimi myös puutavaran ostajana, uitonvalvojana sekä kunnanvaltuuston puheenjohtajana.

Viljo Tuompo kirjoitti ylioppilaaksi Porvoon suomalaisesta yhteiskoulusta. Hän liittyi Eteläsuomalaiseen osakuntaan sekä opiskeli historiaa, suomenkieltä ja kansantaloutta Keisarillisessa Aleksanteri-yliopistossa.

Kevätlukukaudella 1913 Tuompo hoiti Perä-Pohjolan kansanopiston johtajan viransijaisuutta ja vuoden 1914 kesällä hän oli sanomalehti Tornion Laakson toimittajana. Samana kesänä Euroopassa syttyi suursota.

PREUSSIN JÄÄKÄRI

Parisataa ylioppilasta lähti vuoden 1915 alussa Saksaan saamaan sotilaskoulutusta, heidän joukossaan Viljo Tuompo. Hän matkusti junalla Karungin kautta Tukholmaan ja sieltä laittomasti saksalaisen passin turvin Hampuriin.

Preussilainen koulutus alkoi ja joukkoa päätettiin laajentaa pataljoonaksi. Kesäkuussa Tuompo komennettiin Haaparantaan, jossa hän toimi etappiaseman hoitajana. Hän palasi takaisin Saksaan tammikuun alussa vuonna 1916.

Tuompo taisteli Jääkäripataljoona 27:n riveissä Venäjää vastaan Misse-joella ja Riianlahden rannikkoasemissa sekä Aa-joella. Asemat Misse-joen varrella olivat surkeaa suota. ”Se oli niin vetistä, ettei siinä voinut kulkea”, Tuompo kertoi. ”Maastossa kulki kapulasiltoja. Juoksuhautoja ei ollut, syvennykset olivat täynnä vettä. Oli turvauduttava ampumavalleihin.”

Korsut olivat haisevia matalia hirsimajoja, joissa oli kostea maalattia. Tykkitulta ne eivät kestäneet. Venäläisten linja kulki kilometrin päässä. Heikko lohtu oli, että vihollisella oli yhtä surkeat olot.

Taudeilta säästynyt ja taisteluista selvinnyt Tuompo ylennettiin vuoden 1916 joulukuussa Gruppenführeriksi, ryhmänjohtajaksi. Seuraavana vuonna hän kävi sotakoulun ja ylennettiin joukkueenjohtajaksi, Zugführeriksi.

Tuompo astui kapteenina Suomen hallituksen armeijan palvelukseen helmikuun 11. vuonna 1918. Hän saapui Vaasaan kaksi viikkoa myöhemmin. Suomessa oli syttynyt sisällissotasota.

VARIKSET RÄÄKKYIVÄT AAMUHÄMÄRISSÄ

Tuompo toimi vuoden 1918 sodassa kouluttajana ja osallistui komppanianpäällikkönä Viipurin valloitukseen.

”Tien varsilla makasi kaatuneita”, Tuompo kertoi. ”Varikset raakkuivat aamuhämärissä ja leijailivat taistelukentän yläpuolella. Ruuti haisi ja hevosen selässä tuntui kuin kulkisi ruumissaattueessa.

”Pieksämäen apteekkari oli antanut muutamia pulloja konjakkia, jotka olin jakanut upseereilleni, itselleni olin täyttänyt leilin. Nyt se tuntui tulevan tarpeeseen, olimme Viipurin porteilla.”

Tuompon viereen maastoutunut vääpeli kohotti päätään ja tarkasteli kiikarilla metsäistä etumaastoa. Luoti osui keskelle otsaa. ”Huusin sairaankantajia, tyhjensin Mauser-pistoolini ja syöksyin eteenpäin tuskin tietäen, seurasiko joku vai ei. Olimme pian Papulan kukkulalla, edessämme valaistu kaupunki. Käden ulottuvilla, mutta kuitenkin vielä kaukana.”

Viipurin valtaus kesti neljä päivää. ”Hyökkäsin kaupunkiin pitkin rautatielinjaa Papulan siltojen yli.”

Tuompo osallistui sodan loppuparaatiin Helsingissä ja komennettiin yleisesikuntaan, jossa hän yleni operatiivisen osaston päälliköksi.

AINA TERVETULLUT MAMMONA

Tuompo julkaisi kaksi kirjaa jääkäriajoilta vuonna 1918. Teokset olivat asiapitoisia, mutta osoittivat myös runoilijan taipumuksia. Motiiveja kirjoittamiseen oli. ”Kannustuksena on ollut yleisön toivomus ja harrastus asiaan sekä etenkin allekirjoittaneelle aina tervetullut mammona”, Tuompo kertoi.

Majuriksi Tuompo ylennettiin jouluaattona vuonna 1919. Hän toimi 1920-luvun alussa 2. divisioonan esikuntapäällikkönä ja Savon jääkärirykmentin pataljoonankomentajana. Hän opiskeli Ruotsin sotakorkeakoulussa ja ylennettiin everstiluutnantiksi vuoden 1925 toukokuussa.

Sotakorkeakoulun jälkeen Tuompo nimitettiin yleisesikunnan ulkomaanosaston päälliköksi. Hän toimi myöhemmin Pohjois-Savon rykmentin ja Suomen valkoisen kaartin komentajana. Tuompo meni naimisiin viipurilaisen apteekkarintyttären Ingrid Solweig Olsonin kanssa. Pariskunnalle syntyi tytär Anneli Marita vuoden 1928 tammikuussa.

Everstiksi Tuompo yleni kesäkuussa. Yleisesikunnan komento-osaston päälliköksi hänet nimitettiin vuoden 1929 elokuussa. Vuoden 1931 maaliskuussa Tuompon pariskunnalle syntyi poika Lauri Einar.

Rajavartiostojen päälliköksi Tuompo nimitettiin vuonna 1935. Tuompo viihtyi virassaan, jossa toimi talvisotaan asti. ”Tunsin itseni paremmaksi ihmiseksi palatessani rajamatkoilta”, hän kertoi.

Tuompo julkaisi 1930-luvun puolivälissä kirjan Sukellusveneellä UC 57 vapaussotaan. Hän toimi Suomen Sotilasaikakauslehden, Suomen Vapaussota -lehden ja Jääkäri-Invaliidi -lehden toimituskunnissa. Hän oli myös korkeimman oikeuden sotilasjäsen.

Toukokuun 16. päivänä vuonna 1938 Tuompo ylennettiin kenraalimajuriksi.

VAKOULUA JA KAAPPAUKSIA

Tuompo määrättiin vuoden 1939 liikekannallepanossa Pohjois-Suomen ryhmän komentajaksi. Suomen sotilasjohto ei uskonut vihollisen hyökkäävän korvessa. Venäläinen tulisi, kuten aina ennekin, Karjalankannaksen kautta. Tämän vuoksi puolustusvalmius Jäämeren ja Laatokan välillä oli vieläkin surkeampi kuin Kannaksella.

”Aseista oli pula”, Tuompo kertoi. ”Eräs seitsemänsadan kiväärin aselähetys ei tullut perille. Se ryöstettiin Sortavalassa etelän joukkojen tarpeisiin.”

”Koottiin kotijoukkoihin jäävien suojeluskuntalaisten kiväärejä. Tämä synnytti turvattomuutta, sillä aseita tultaisiin ehkä tarvitsemaan myös kotiseudulla.”

Tuompolla oli myös muita ongelmia. Petsamossa paljastui vakoilujärjestö. Valtiollinen poliisi ampui kuulusteluissa rajakomppanian päällikön, joka oli vakuuttanut syyttömyyttään. Tuompo ei uskonut rajakapteenin syyllisyyteen ja piti tapausta järkyttävänä.

Neuvostoliitto lavasti Mainilan laukaukset tuomiosunnuntaina 26. päivänä marraskuuta. Samaan aikaan venäläinen partio otti Petsamon tuntureilla vangiksi suomalaisten vartion. ”Kaikki oli sodan esivalmistelua”, Tuompo kertoi. ”Jännitys kohosi huippuunsa.”

ILMAN SODANJULISTUSTA

Tuompo oli komentopaikallaan Kajaanissa keskiviikkona 29. päivänä marraskuuta. Puhelin soi myöhään illalla. Linjalla oli yleisesikunnan päällikkö Lennart Oesch. ”Neuvostoliitto on katkaissut diplomaattisuhteet Suomeen.”

Sinä yönä Tuompo ei nukkunut. ”Tiedotin rintamakomentajille tilanteen vakaavuudesta. Esikuntani työskenteli koko yön.”

Kello seitsemän jälkeen torstaiaamuna vihollinen tuli rajan yli Petsamossa, Suomussalmella, Kuhmossa ja Lieksassa sekä puolen päivän aikaan Sallassa. Vain Kuusamon suunnalla oli rauhallista. Aluksi puhuttiin pienistä kahakoista, mutta johtopäätös oli selvä: venäläiset hyökkäsivät Suomeen ilman sodanjulistusta.

”Oli kuin rautavanne olisi ollut rinnan ympärillä ja sitä olisi kierretty yhä lujemmalle”, Tuompo kertoi. ”Vastuu tuhansien suomalaisten miesten ja naisten hengestä, vastuu suomalaisen maan menetyksestä tuntui raskaalta kantaa. Ulospäin en tietysti voinut näyttää sitä.”

TORVISOITON TAHDISSA

Petsamossa hyökkäsi venäläinen vuoristodivisioona, sivustalta lisäksi yksi rykmentti. Tavoitteena oli Rovaniemi. Vastassa oli kapteeni Valdemar Salmelon joukot, yksi komppania ja neljä tykkiä. Iltapäivällä Salmelo sai tiedon sivustauhasta ja antoi käskyn tuhota sataman, alukset ja Petsamovuonon kylät. Joukot saivat käskyn vetäytyä.

Sallan suunnassa hyökkäsi soittokunnan tahdittamana peräti kaksi divisioonaa, yhteensä runsaat kolmekymmentäviisituhatta miestä tykistön, panssarivaunujen ja ilmavoimien tukemana. Tavoitteena oli Rovaniemi ja Ruotsin raja. Vastassa oli kapteeni Vilho Roinisen Sallan pataljoona, yhteensä tuhat miestä.

Myös Suomussalmella venäläisten divisioona hyökkäsi torvisoittomusiikin tahdissa. Vihollinen tuli kahtena kiilana, perässä marssi toinen divisioona. Tavoitteena oli Kajaani ja Oulu. Juntusrannassa vastassa oli jääkärijoukkue, Raatteessa pataljoona. Tuompo lähetti Kuusamosta paikalle lisäpataljoonan.

Kuhmossa rajan yli tunkeutui kaksi rykmenttiä ja katkaisi Lieksaan ja Nurmekseen johtavat tiet. Tavoitteena oli Kajaani. Vastassa oli yksi pataljoona ja sekään ei ollut rajalla.

Lieksan suunnalla vahvennettu rykmentti hyökkäsi aamulla kahtena kiilana. Vastassa olivat eversti Erkki Raappanan kolme pataljoonaa ja kenttätykkipatteri, yhteensä vajaat viisituhatta miestä. ”Joukkoni alkoivat väsyä ja harventua”. Tuompo kertoi.” Sotatoimet olivat paljastaneet, että tarkoituksena oli hajottaa Suomen joukot pitkin rajaa Suomenlahdelta Jäämerelle.”

”Pääisku kohdistettiin Karjalankannaksen kautta kohti pääkaupunkia. Laatokan pohjoispuolelta oli tarkoitus tunkea Kannaksen puolustajien selkään. Pohjoisempana pyrittiin Ouluun ja Tornioon. Tarkoituksena oli sulkea Suomen yhteydet länteen.

TALVINEN HELVETTI

Petsamossa puna-armeija eteni sivustaan odotettua hitaammin. Kapteeni Salmelo epäili antaneensa hävityskäskyn ennen aikojaan ja ampui itsensä. Hänen tilalleen Tuompo nimitti kapteeni Antti Pennasen. Nikkelikaivoksen reserviläisistä muodostettiin erillinen komppania. Lisäksi koottiin viiden joukkueen vahvuinen tiedusteluosasto.

Etelämpänä majuri Roinisen Sallan pataljoona, joutui vetäytymään. Tilannetta ei auttanut se, että Roininen sai avukseen kaksi pataljoona. Runsaassa viikossa vihollinen eteni satakunta kilometriä ja valtasi Sallan.

Tuompo lähetti Kajaanista täydennyspataljoonan Suomussalmelle, mutta kirkonkylä jouduttiin polttamaan.

Talvisodan alussa loviisalainen laivanvarustaja Ragnar Nordström oli matkustanut Tukholmaan ostamaan omaan laskuunsa aseita Lappiin. Päämaja ei edes tiennyt asiasta, mutta Nordströmillä oli hyvät suhteet. Ruotsin hallitus antoi luvan kahdentuhannen kiväärin, sadan kevyen konekiväärin ja kahdeksan panssarintorjuntatykin ostoon.

PUNAJOUKOT PYSÄYTETÄÄN

Oli vastaiskujen aika. Tuompon paineiden helpottamiseksi ylipäällikkö perusti suoraan päämajan alaisuuteen Lapin ryhmän, jonka komentajaksi tuli värikäs kenraalimajuri Martti Wallenius. ”Olin iloinen, että taakkaani helpotettiin”, Tuompo kertoi. ”Minulle jäi noin neljänsadan kilometrin lohko Lieksasta Kuusamoon.”

Kenraali Walleniuksen avuksi Pelkosenniemelle saapui majuri Armas Perksalon jalkaväkirykmentti 40. Laivanvarustaja Nordströmin hankkimat tykit tuotiin paikalle ja vihollisen divisioona pysäytettiin. ”Ilman näitä aseita Rovaniemi olisi vallattu”, Nordström kertoi.

Lieksan suunnalla eversti Raappana pysäytti hyökkääjän Nurmijärvellä. Venäläiset ajettiin rajan taakse joulupäivään mennessä. Suomalaiset saivat saaliiksi muun muassa panssarivaunuja.

Kuhmon suunnalle Tuompo komensi everstiluutnantti Aksel Vuokon rykmentin Oulusta. Kuhmon kirkonkylä pelastui. Suomussalmelle Tuompo keskitti eversti Hjalmar Siilasvuon vajaan divisioonan. Seurasivat kuuluisat Raatteen tien taistelut, jossa tuhoutui kaksi punadivisioonaa. Pakkasta oli pahimmillaan neljäkymmentä astetta.

”Oli varmaankin ensimmäinen kerta, kun Kajaanin puhelinkeskus välitti puheluita Pariisiin, Lontooseen, Roomaan ja Geneveen”, Tuompo kertoi. ”Skandinaviasta puhumattakaan.”

Kuhmossa yritettiin noudattaa Raatteen tien kaavaa. Vihollisen divisioona saarrostettiin tammi-helmikuun vaihteessa, mutta osa moteista oli raskaan tykistön puuttuessa purkamatta rauhan tullessa keskiviikkona maaliskuun 13. päivänä kello yksitoista. Rauhanehdot olivat ankarat, lähes puoli miljoonaa ihmistä joutui jättämään kotinsa. Suomi oli kuitenkin pelastettu.

KENRAALI EI HALUA

Tuompon joukoista muodostettiin viides armeijakunta Kajaaniin. Tuompo pyysi saada jatkaa virassaan rajavartiostojen päällikkönä. Ylipäällikkö ei halunnut kuulla puhuttavankaan siitä, mutta antoi myöhemmin periksi. Tuompo luovutti armeijakuntansa Siilasvuolle ja ilmoittautui Helsingissä.

”Jassoo?” Mannerheim aloitti ärtyneenä. ”Kenraali ei halua jäädä alaisuuteeni.”

”Päinvastoin, herra marsalkka!” Milloin hyvänsä marsalkka vain minua tarvitsee. Mutta en voi hylätä rajavartiostoja, kun minua siellä kipeimmin tarvitaan.”

Muutamaa päivää myöhemmin marsalkka kutsui Tuompon päivälliselle ravintola Königiin. Marsalkka kohotti lasiaan. ”Kenraali on yksin, kaukana muista johtoportaista, loistavasti suoriutunut vaikeasta tehtävästään.”

Herrat upseerit tyhjensivät täydet lasinsa.

Mutta yleisesikunta halusi Tuompon takaisin. Kun tämä vastusti, yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs komensi hänet sinne. Tuomposta tuli komentoesikunnan päällikkö. Vastuualueina olivat komento-, koulutus-, sanomalehti ja kuvaosastot. Virka oli lähes sama, kuin kymmenen vuotta aikaisemmin.

”Sotilaan on mukauduttava”, Tuompo kertoi. ”Iloinen en siirrosta ollut.”

Upseereiden sodanaikaiset sijoitusasiat pakottivat Tuompon päivittäin monen tunnin esittelyyn ylipäällikön luona. ”Marsalkka tiesi, miten tärkeää on oikean miehen sijoittaminen oikealle paikalle. Hän harkitsi jokaista nimeä laajoissa luetteloissa, joita hänelle esittelin.”

HYVÄ KYNÄ

Jatkosota syttyi kesäkuun 25. päivänä vuonna 1941. Tuomposta tehtiin päämajan komentoesikunnan päällikkö. Tuompo esitteli marsalkalle nimitykset, ylennykset ja kunniamerkkiasiat sekä luonnosteli marsalkan päiväkäskyt. Muun muassa kohua herättänyt runollinen miekantuppipäiväkäsky oli Tuompon käsialaa. Hän piti myös radiopuheita marsalkan puolesta.

Tuompo ylennettiin kenraaliluutnantiksi joulukuussa. Hän pääsi läheltä seuraamaan marsalkan ajattelua ja mielialoja. Mannerheim ei ollut helppo esimies, vaikka arvostikin Tuompoa, joka kuului marsalkan lähipiiriin.

Asiat olivat hienovaraisia, upseeri on herkkä kunniastaan. Ylennysten oli mentävä virkaiän mukaan. Oli myös pidettävä huoli siitä, ettei kunniamerkin myöntäminen ja ylennys satu samalle päivälle. Ongelmia tuottivat vaikeat rintamakomentajat, kuten Paavo Talvela, jotka eivät tulleet toimeen esimiestensä ja muiden komentajien kanssa. Oma ongelmansa oli tiedotusosaston päällikkö Kalle Lehmus, joka vaikeassa tehtävässään oli joutunut marsalkan epäsuosioon.

”Eikö ole ketään toista Lehmuksen paikalle?” marsalkka kysyi vuoden 1942 huhtikuussa Tuompolta, kun kapteeni Lehmus oli antanut arkaluonteista tietoa lehdistölle.

Ei ollut.

”Kenraalilla on hyvä kynä”, marsalkka sanoi kerran Tuompolle junassa matkalla Rovaniemeltä Mikkeliin. ”Kenraali on runoilija!”

Junassa Tuompo luonnosteli kiitossähkettä saksalaiskenraali Eduard Dietlille Rovaniemelle. ”Katsokaa nyt!” marsalkka sanoi. ”Tehän olette runoilija!”

Tuompo joutui myös matkustelemaan ulkomailla marsalkan mukana tai tämän edustajana. Hän tapasi sekä Ruotsin että Saksan ylintä johtoa, valtionpäämiehiä ja ylipäälliköitä.

Sota Neuvostoliiton kanssa päättyi syyskuun 4.-5. päivänä.

SOTIEN JÄLKEEN

Tuompo erosi jatkosodan jälkeen armeijasta omasta pyynnöstään. Hän joutui vuonna 1945 muuttamaan Ruotsiin, jossa hän maanpakolaisena kirjoitti teoksen Sotilaan tilinpäätös. Vuosina 1950−1957 hän toimi Kansallis-Osake-Pankin Tilkan konttorin johtajana.

Kenraaliluutnantti Viljo Tuompo kuoli Helsingissä marraskuun 25. päivänä 1957. Hänen vuonna 1968 julkaistut päiväkirjansa päämajasta sisältävät runsaasti luonnehdintoja päämajan ilmapiiristä ja marsalkasta.

Kirjallisuutta: V.E. Tuompo: Suomen jääkärit I ja II, Gummerus 1918. W.E. Tuompo: Sotilaan tilinpäätös, WSOY 1967. W.E. Tuompo (toim. Tauno Kuosa): Päiväkirjani päämajasta 1941−1944, WSOY 1969.

teksti: Robert Brantberg 2003, 2009