|
Wolf H. Halsti 1905−1985 SA-kuva |
21 suomalaisen sotaupseerin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
|
Wolf H. Halsti: Suomen
puolustaminen marraskuu 1939 |
|
Eversti,
Mannerheim-ristin ritari Wolf H. Halsti
Sodan
Jumalan lapset
Helmikuu 1940. Talvisotaa on käyty kolmatta kuukautta. ”Koko Viipurin edusta on liekkimerenä. Silloin tällöin jokin lieska kohoaa soihtuna muita korkeammalle, silloin tällöin romahtaa talo ja valtavat kipinäsuihkut lentävät ilmoille.”
”Valot ja varjot tanssivat hangilla. Verenkarvainen höyry- ja savupilvi lepää kaiken yllä. Danten kertomukset helvetin kauhuista tulevat mieleeni.”
Näin tunnelmaa kirjaa tuoreeltaan muistiin 5. divisioonan huoltopäällikkö, 34-vuotias jo harmaantunut kapteeni ja kirjailija Wolf H. Halsti. Takana ovat Summa ja Lähde, edessä suomalaisten viimeiset torjunta-asemat.
”Miehet ovat paholaisen näköisiä mustuneissa, repaleisissa lumipuvuissaan, jotka liehuvat kuumuuden synnyttämässä tuulessa. Hevoset ja ajajat ovat yhtä laihoja, takkuisia ja sitkeitä. Tämä on totisesti sotajoukkoa, oikeita sodan jumalan lapsia. Se ei säiky saatanaakaan.”
Eversti Selim
Isaksonin 5. divisioona oli komennettu vartioimaan Kannaksen porttia,
Summan ja Lähteen lohkoja.
”Kuoleman valtakuntaa”, Halsti kirjasi talvisodan alkutunnelmia. ”Edessäni on Summan kylän aukeama lumen peittämine raunioineen. Näen useita tuhottuja hyökkäysvaunuja. Niitä on sekä kiviesteen edessä että omassa asemassamme. Piikkilankaesteemme vaiheilla on ruumiita, yksitellen ja rykelmissä. Siellä täällä riippuu itse esteessäkin kuolleita vihollisia.”
”Kaikkiaan kaatuneita täytyy olla satoja, enkä voi kaikkia edes eroittaakaan. Ja tämä on vain pitkän rintaman pienen pieni osa. Eikä taistelu ole vielä kunnolla alkanutkaan.”
Isaksonin divisioona joutuu sunnuntaina joulukuun 17. päivänä puna-armeijan suurhyökkäyksen kohteeksi. Tulee ilta, tykit vaikenevat.
”Olemme hukkua puhelujen tulvaan”, divisioonan huoltopäällikkö kirjoitti. ”Ampumatarvikekolonnat ja autot hälytetään, marssikäskyjä annetaan kolmesta puhelimesta yhtaikaa. Pihalla surisevat autojen ja moottoripyörien moottorit. Huoltokoneisto työskentelee korkeapaineen alaisena tuhansin hevosvoimin. Ennen aamua täytyy kaikkien tarvikkeiden olla perillä ja kuljetusmuodostelmat saada takaisin piilopaikkoihinsa.”
”Kellon lähestyessä puolta yötä tilaamme vuorostamme itse täydennystä takaa päin. Sielläkin lähtevät nyt autojonot liikkeelle. Yli sadan kilometrin syvyisellä alueella on kaikkialla touhua ja liikettä.”
Toinen, kolmas, neljäs ja viides hyökkäyspäivä, kaikki samanlaisia. ”Asemamme kestää, sen edessä on tuhansia ja taas tuhansia ruumiita. Tuhottujen hyökkäysvaunujen luku sivuuttaa sadan.”
Olisi pitänyt hurrata
Wolfgang Hallstén Hagman syntyi Helsingissä perjantaina lokakuun 13. päivänä vuonna 1905. Hänen vanhempansa olivat liikemies Hugo Hagman ja Saksassa syntynyt Olga o.s. Jungclaus.
Koulunkäyntinsä Wolfgang Hagman aloitti Porvoossa. Vuonna 1915 hän pääsi Helsingfors Svenska Normallyceumin reaalilinjalle, ruotsinkieliseen Norseniin.
Vuonna 1916 Venäjän tsaari ja Suomen suurruhtinas Nikolai II saapui Helsinkiin. Norsenin oppilaat komennettiin Pohjoisesplanadin varrelle heiluttamaan Venäjän paperisia pienoislippuja. Tsaari istui autossaan liikkumattomana eteenpäin tuijottaen.
”Meidän olisi kai pitänyt hurrata ja heiluttaa lippujamme”, Halsti kertoi. ”Mutta olimme ääneti ja pidimme ne liikkumattomina käsissämme.”
”Ei kukaan muukaan reagoinut. Väkijoukko oli kuin jäätynyt.”
Suomen vapaussota muuttui kansalaissodaksi vuoden 1918 tammikuussa.. Punakaarti otti vallan Helsingissä. Maaliskuun puolivälissä Wolfin vanhemmat lähettivät pojan nälkää ja sotaa pakoon Pohjan pitäjään Tammisaaren lähelle. Saksan Itämeren divisioona nousi maihin Hangossa huhtikuun 3. päivänä.
”Nyt poika sinun pitäisi olla Tammisaaressa”, Wolfin huoltaja sanoi muutamaa päivää myöhemmin. ”Siellä tarvitaan sinunlaisia tulkeiksi. Vahinko, että olet liian pieni.”
”Alkuosasta olin samaa, loppuosasta eri mieltä”, Halsti kertoi. ”Yöllä pakkasin reppuni ja häivyin. Jotta kelpaisin paremmin saksalaisille, olin pukenut ylleni partiopukuni, kraatari Hemmingin tekemän lyhyen sarkapomppani ja Vanhatalon Eerolta perimäni saappaat.”
”Kun olin päässyt eroon Pohjan kirkonkylästä, sidoin nenäliinan vasemman hihani ympärille. Niin olin valmis sotaan.”
Saksalaisten tulkki
Nuori Hagman
kohtasi saksalaiset maantiellä ja he veivät nuorukaisen Tammisaareen. He
ottivat kieltä taitavan Hagmanin tulkiksi.
”Pikkuista ei saa vaarantaa”, kapteeni Nikolaus von Falkenhorst sanoi. ”Mutta hänestä tulee hyvä tulkki hankintamatkoilla, sillä hän osaa sekä ruotsia että suomea.”
Falkenhorst luovutti Hagmanin kersantti Wilhelm Herzbergille, Willem-sedälle. Hagman sai alleen Pharao-nimisen hevosen. Aseekseen hän sai lyhyen ratsuväen karbiinin. Joukot etenivät Karjaan kautta Lohjan suuntaan.
”Näimme paljonkin jälkiä kaartin lähtöpuuhista”, Halsti kertoi. ”Ryöstettyjä taloja, tapettuja ihmisiä, itkeviä naisia. Näkemämme ruumiit olivat usein pahoin silvottuja. Pari päivää oksentelin pahimmissa paikoissa, sitten olin tottunut.”
Rautatien varrella Mustion ja Virkkalan välimailla saksalaiset kohtasivat pienen tuvan keittiössä karmaisevan näyn.
”Pöydän joka sivulla oli ihminen polvillaan. Nainen, mies, puolikasvuinen poika ja tyttö. Jokaisen käden läpi oli lyöty naula pöytään, kieli oli vedetty ulos ja lyöty naulalla kiinni pöytään. Jokainen oli tapettu lyömällä pistimellä selästä läpi, paitsi nainen, jonka selästä pisti esiin puukon kahva”.
Matka jatkui kohti Helsinkiä.
”Me kuljimme Willem-sedän kanssa turvallisesti jonkin matkan päässä etulinjan takana. Mutta niin sanotun Sipoon kirkon, raitioyhtiön talon, kohdalla Perä-Töölössä juoksi yllättäen eteemme joukko punaisia. Siinä paikassa surmasin tietoisesti ensimmäisen kerran ihmisen. Willem-setä oli oppilaaseensa tyytyväinen. Se oli joko-tai tilanne.”
Helsingin valtauksen jälkeen sotaretki jatkui Hämeenlinnaan. Paetessaan luotisateessa punaisten hyökkäystä Hagman venäytti pahoin nilkkansa ja passitettiin takaisin Helsinkiin. Kesällä hän matkaili Willem-sedän joukon kanssa Helsingin ympäristössä rehuja keräämässä.
Syksyllä Hagman jatkoi vastahakoisesti koulunkäyntiään. Jo tuolloin hän joutui vaikeuksiin luonteensa ja terävän kielensä ansiosta.
”Sanoin järjestyksenpidosta närkästyneenä luokkani valvojalle, ettei hänen sovi liikoja isotella kun on istunut muijansa helmoissa sillä aikaa kun meikäläinen soti molempien puolesta. Siitä hyvästä sain kuutosen ahkeruudessa ja huolellisuudessa sekä kolme tuntia karsseria ja kotona lisää remmiä.”
Pahimmat
kaikista
Hagman kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1923. Hän palveli varusmiehenä Suomen Valkoisessa Kaartissa. Tuohon aikaan vallalla olleesta järjettömästä simputuksesta ja ammattiinsa sopimattomista kapitulanteista, kanta-aliupseereista, Hagman oli samaa mieltä kuin tuleva ystävänsä, kirjailija Pentti Haanpää.
”He olivat pahimmat kaikista. Tuodessaan öisin huoransa murjuunsa juopottelemaan ja naimaan he saattoivat panna toimeen sellaisen pässinäksiisin tuvissa että oksat pois. Alusvaatteisillamme syöksyimme kaappien päälle ja ryömimme vuoteiden alla ja pitkin likaisia käytäviä.”
”En ole koskaan ihmetellyt Hitlerin keskitysleirien tapahtumia enkä Stalinin ajan Venäjän riehuntaa. Ne ovat absoluuttisen vallan luonnollisia ja myös väistämättömiä seurauksia aivan samalla tavalla kuin aikani kaartilaiskausi.”
Hagman suoritti everstiluutnantti Taavetti Pappa Laatikaisen johtaman reserviupseerikoulun yhdeksännen kurssin vuonna 1925 ja pääsi kadettikoulun niinikään 9. kurssille syksyllä 1926.
Järjetön simputus jatkui kadettikoulussa. ”Juuri roskaväki olikin puuhassa suuna päänä. Kiivailijat, sadistit ja pelkurit, jotka kerrankin uskalsivat päästää ala-arvoiset ominaisuutensa valloilleen saatuaan kynsiinsä joukon puolustuskyvyttömiä uhreja.”
Luutnantti
Hagman palveli nuorempana upseerina, adjutanttina ja komppanian
päällikkönä everstiluutnantti Hjalmar Strömbergin, myöhemmin
Siilasvuon, polkupyöräpataljoona 1:ssä Terijoella vuoteen 1933. Strömberg oli
kuuluisa kiivaasta luonteestaan. Adjutanttikin sai osansa.
”Kumpi meistä johtaa tätä pataljoonaa, herra luutnantti vai minä?”
”Siitä nyt ei ole pienintäkään epäilystä kuka tätä pataljoonaa komentaa”, Hagman vastasi kyllästyneenä komentajansa piruiluun. ”Mutta sitä sopii kysyä, kumpi on sen adjutantti, herra eversti vaiko minä?”
Luutnantti lensi ulos “nopeammin kuin oli tullut sisään”. Strömberg naureskeli aikansa huoneessaan kunnes pisti päänsä ovesta.
”Ei siitäkään asiasta, kuulehan, ole epäilystä.”
Hagman meni naimisiin Marja-Maija Lundsonin kanssa vuoden 1930 kesäkuussa. Heille syntyi neljä lasta, Irmeli 1931, Heidi 1933, Lea 1934 ja Klaus 1944.
Hagman kävi taistelukoulun luutnanttikurssin, suoritti sotakorkeakoulun vuonna 1935 ja ylennettiin kapteeniksi. Seuraavana vuonna hän vaihtoi nimekseen Halsti.
Halsti teki vuonna 1937 opintomatkan Saksaan ja tapasi everstiluutnantti Erwin Erämaan Kettu Rommelin, silloisen Potsdamin upseerikoulun johtajan. Rommelista tuli myöhemmin panssarikenraali ja sotamarsalkka.
”Hän oli suuren tyylin johtaja, sikäli harvinainen saksalainen että vihasi kaikkea kaavamaisuutta ja pakotti improvisoimaan. Rommel oli ensimmäisen maailmansodan hurjapää luutnantti, Saksan silloisen korkeimman kunniamerkin Pour le Mériten kantaja.”
”Hän oli juuri kirjoittanut kirjan Jalkaväki hyökkää, jonka kiinnostuneena luin kotimatkani aikana.”
Samaa kirjaa Pohjois-Karjalan ryhmän komentaja, korpieversti Erkki Raappana jakoi omalla kustannuksellaan upseereilleen talvisodan kynnyksellä.
Rommelilla oli oma käsityksensä Hitler-nuorisosta.
”Pikkupoikien sotilaskoulutus on pelkistettyä sikamaisuutta”, Rommel sanoi. ”Lasten uskominen parikymmenkesäisten fanaatikkojen käsiin on rikollista.”
Vuonna 1936 Halsti kirjoitti asevelvollisille tarkoitetun Suomen historian oppikirjan, jonka Otava julkaisi. Yleisesikunnan toimistoupseerina hän oli vuoteen 1937. Puolustusministeriössä Halsti palveli vuosina 1937-1939.
Vuonna 1937 Halsti toimi usean kuukauden sotamarsalkka Gustaf Mannerheimin tilapäisenä adjutanttina.
Yltiöpäistä
rohkeutta
Suursota syttyi syyskuun 1. päivän aamuna 1939, kun Saksa hyökkäsi Puolaan. Suomessa pantiin toimeen ylimääräiset kertausharjoitukset, käytännössä liikekannallepano, lokakuun 7. päivänä. Kapteeni Halsti sai määräyksen eversti Selim Isaksonin viidennen divisioonan esikunnan huoltopäällikön virkaan. Divisioona sijoitettiin Kannaksen porttiin Summaan ja Lähteelle.
Huoltotilanne oli onneton, valtiolla oli jakaa miehille pelkästään kokardit ja vyöt. Telttoja ja kenttäkeittiöitä oli vain taistelujoukoilla ja niilläkin niukasti. Panssarintorjunta-aseita ei ollut. Panssarimiinoja riitti vain muutamiin kohtiin.
Halsti porukoineen ryhtyi töihin.
”Mobilisoimme tusinan verran tarmokkailta vaikuttavia reservin upseereja”, Halsti kertoi. ”Annoimme kullekin kuorma-auton ja hankintakuitteja. Määräsimme ostamaan kaikki kenttäkelpoiset saappaat, housut ja takit kaupoista.”
”Torjunta-aseistuksen täydennykseksi ryhdyimme itse valmistamaan kasapanoksia ja polttopulloja sekä kouluttamaan erikoismiehiä niiden käyttöön. Niiden menestyksellinen käyttö edellytti sekä suurta taitoa että yltiöpäistä rohkeutta.”
Puolustettava kaista oli huolestuttavan leveä, noin nelinkertainen verrattuna suurvaltojen ohjesääntöihin.
”Miehitystä riitti vain ohueksi venytettyyn linjaan sekä joihinkin pieniin taaempiin tulipesäkkeisiin kaikkein vaarallisimmissa kohdissa.”
”Epäkohdat ja puutteet olivat seurauksia siitä, ettei ollut ajoissa hankittu aseita ja varusteita maan koko käytettävissä olevaa miespuolista väestöä varten. Suomi olisi vaikeuksitta voinut asettaa liikekannalle kaksitoista divisioonaa ja enemmänkin. Aseistus riitti vain vajaalle yhdeksälle divisioonalle.”
Marraskuun alussa
Halsti julkaisi kirjan Suomen
puolustaminen. Käsikirjoitus oli valmistunut jo vuotta aikaisemmin, mutta
kirjan painatus viivästyi. Otava
lähetti tekstin varmuuden vuoksi ulkoministeri Eljas Erkolle, joka kauhistui
suorasukaista tekstiä.
”Kiellän julkaisemasta sellaista kirjaa”, Erkko sanoi.
Kirjassa käsitellään sotaa valtapolitiikan työvälineenä, Suomen sotilaspoliittista asemaa ja Suomen puolustamismahdollisuuksia. Kirja julkaistiin typistettynä, ilman sotilaspoliittista asemaa käsittelevää osaa.
”Kirja levisi jollakin ihmeellisellä tavalla muutaman päivän kuluessa laajalti joukkojen keskuuteen”, Halsti kertoi. ”Ilmeisesti kotiväki heti hankki sen ja lähetti kenttäpostissa omilleen.”
”Kapteeni Halsti, joka on kirjoittanut kirjasen Suomen puolustaminen, on suuri provokaattori”, Leningradin radio ilmoitti.
Kirja on omistettu puolueettomalle totuudelle ja kaikille sitä etsiville. Teos julkaistiin myös muissa Pohjoismaissa.
Suurhyökkäykset torjuttiin
Neuvostoliitto
aloitti Suomen pommituksen marraskuun 30. päivänä. Kannaksella seitsemäs
puna-armeija hyökkäsi kymmenen divisioonan ja vahvojen panssarijoukkojen
turvin. Armeijan tehtävänä oli edetä Viipurin kautta Etelä-Suomeen.
Suomen viidennen divisioonan etulinjassa olivat jalkaväkirykmentti 15 Summan kylän ja jalkaväkirykmentti 13 Lähteen tien suunnassa.
”Molemmat rykmenttimme pysäyttivät asemassaan vaivatta venäläisten etenemisen itsenäisyyspäivän vaiheilla ja torjuivat jatkamisyritykset”, Halsti kertoi.
”Joulukuun 17. päivänä alkoi venäläisten ensimmäinen suurhyökkäys, joka päättyi täydelliseen torjuntavoittoon joulukuun 21. päivänä. Panssarintorjunnan vähäisyydestä ja alkeellisuudesta huolimatta tuhottiin tai vallattiin toista sataa hyökkäysvaunua aseman edessä ja sisällä. Venäläinen jalkaväki kärsi raskaita tappioita. Heitä kaatui varmasti noin kahdeksantuhatta miestä, todennäköisesti toistakymmentä tuhatta.”
”Ensimmäisen torjuntataistelun päättyessä oli divisioona menettänyt vahvuudestaan noin tuhat miestä, heistä noin kaksisataa kaatuneina. Henkilötäydennystä ei saatu.”
Tammikuun alussa divisioona vaihdettiin etulinjasta linnoitustöihin.
Venäläisten
toinen suurhyökkäys alkoi helmikuun ensimmäisenä päivänä Kannaksen
porttia vastaan. Kymmenentenä taistelupäivänä venäläiset saivat aikaan
läpimurron Lähteen tien kaistalla ja apuun hälytetty 5. divisioona ei enää
saanut tukituksi läpimurtoa.
Divisioona vetäytyi puolivalmiiseen ja betonilinnoittamattomaan väliasemaan. Venäläiset saivat täälläkin aikaiseksi läpimurron Mustalammen maastossa.
”Syynä oli jälleen pääasiassa panssarintorjunnan puutteellisuus”, Halsti kertoi. ”Mutta osansa oli silläkin, että kohtaa puolusti sinne viime tingassa saapunut, sodan aikana perustettu ja siis kouluttamaton täydennysdivisioonan pataljoona.”
Viikon kovien taistelujen jälkeen väliasema oli jätettävä. 5. divisioona vetäytyi Viipurin itäpuolelle, jossa se torjui venäläisten hyökkäykset sodan päättymiseen asti.
Maaliskuuta 12. päivänä Kremlissä allekirjoitettiin rauhansopimus ja aseet vaikenivat seuraavana päivänä kello 11.
Sotakokemukset
ja rauhanehdot olivat aiheuttaa Halstin henkisen luhistumisen.
”Jouduin epätoivon ja silmittömän raivon valtaan kuullessani sodan viimeisenä yönä jonkun venäläisen korskeasti lukevan radiossa rauhan ehdoista ja sopimuksen allekirjoittamisesta.”
Halsti purki tunteensa yöllisellä kirjoittamisella. Kolmessa viikossa hän sai aikaiseksi käsikirjoituksen joka julkaistiin sellaisenaan vuonna 1971 otsikolla Talvisodan päiväkirja.
Divisioona siirtyi Luumäelle suojaamaan uutta rajaa ja rakentamaan Salpalinjaa. ”Siitä tuli kerralla sekä luja että syvä”, Halsti kertoi. ”Sota oli opettanut palvelijansa.
Divisioonan komentaja Selim Isakson kiteytti tunteet. ”Voi hyvät veljet, jos olisi tehty tällä tavalla töitä Kannaksen eteen, olisimme siellä vieläkin. Miksi ihminen ei koskaan opi toimimaan ajattelemalla vaan aina pitää saada selkäänsä ennen kuin herää?”
Syksyn kynnyksellä Halsti ylennettiin majuriksi ja määrättiin eversti Einar Vihman komentaman Helsingin sotilasläänin operatiivisen osaston päälliköksi. Halstin vastuulla oli joukkojen keskitysmarssit ja kuljetukset rajaseudulle liikekannallepanon yhteydessä.
Syksyllä Halsti ryhtyi päätoimittaja Ilmari Turjan pyynnöstä kirjoittamaan Suomen kuvalehteen eräänlaista pääkirjoitusta, “toimituksen kannanottoa”. Nimettömänä julkaistut viikottaiset kirjoitukset käsittelivät pääasiassa käynnissä olevaa suursotaa tai Suomen sotilaspoliittista asemaa. Jatkosodan aikana kirjoittamista jatkoi kuuluisaksi tullut nimimerkki Pekka Peitsi, Urho Kaleva Kekkonen.
Maastojärjestys
määrätty
Halsti oli ylitöissä kesäkuun 17. päivänä vuonna 1941 esikuntapäällikkönsä, majuri Arvi Aki Kurenmaan kanssa. Päivystävä upseeri tuli huoneeseen ja ojensi Halstille sanoman, jossa oli vain kaksi sanaa: Maastojärjestys määrätty. Halsti tuijotti sanomaa uskomatta silmiään. Selväkielelle käännettynä se merkitsi, että puolustusvoimien liikekannallepano alkaisi heti.
Halstille tuli äkkiä kova vilu. Hänen hampaansa rupesivat holtittomasti kalisemaan, vaikka hän epätoivoisesti yritin purra leukojansa yhteen.
”Hyvänen aika, mikä sinulle nyt tuli?” Kurenmaa kysyi.
Halsti ojensi sanoman Kurenmaalle mitään sanomatta. Kurenmaa luki sanoman, meni kalmankalpeaksi, rupesi tärisemään ja kohta hänenkin hampaansa löivät loukkua. Miehet istuivat paikoillansa avuttomina, kunnes tilanteen hullunkurisuus valkeni ja he purskahtivat nauruun.
”No onpa meillä tässä kaksi sotaurhoa”, Kurenmaa sanoi. ”Istumme ja tärisemme kuin hysteeriset akat kun pitäisi seistä asennossa ja laulaa Ateenalaisten laulua.”
Viktor Rydbergin sanoittama, Eino Leinon suomentama ja Jean Sibeliuksen säveltämä Ateenalaisten laulu on kadettikoulun kunniamarssi. Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin.
Joukkojen
kokoaminen ja lähtö onnistui saumattomasti. Varusteet olivat talvisotaan
verrattuna erittäin hyvät. Kuorma-autojen tomuisiin kylkiin oli piirretty
iskulauseita kuten Helsinki-Viipuri
ja jopa Helsinki-Moskova.
Jatkosodan alussa Halsti oli 12. divisioonan esikunnan operaatiotoimiston päällikkönä Konnunsuon ja Joutsenon alueella. Hyökkäykseen Halsti ei ehtinyt osallistua, hänet määrättiin suomalais-saksalaisen sekadivisioonan, Divisioona J:n, esikuntapäälliköksi Kiestinkiin.
Everstiluutnantti Jussi Turtolan jalkaväkirykmentti 53, Ryhmä J, oli edennyt Kiestingin pistorataa pitkin Lohen suuntaan. Tavoitteena oli Muurmannin radan katkaiseminen, mutta ryhmä oli jäänyt kiinni epäedulliseen asemaan. Eversti Uno Fagernäsin 3. divisioona oli edennyt hieman etelämpänä Uhtualle.
Halsti teki voitavansa Turtolan taistelujen kuluttaman ryhmän vetämiseksi takaisin Kiestinkiin, mutta tuloksetta. Divisioonankomentaja, eversti Väinö Palojärvi oli sitä mieltä, että käsky Louhen valtaamiseksi oli täytettävä.
Turtola jätettiin kahdentuhannen miehensä kanssa mottiin. Turtolan rykmentistä kaatui tai katosi Kiestingin retkellä yhdeksänsataa miestä, haavoittuneita oli kaksituhattakaksisataa. Kaatuneiden joukossa oli myös Turtola. Kolmannen armeijakunnan komentaja, kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo sai lisänimekseen verinen.
Ilmeinen
erehdys
Halsti ylennettiin everstiluutnantiksi marraskuussa ja Siilasvuo kutsui hänet kolmannen armeijakunnan esikunnan huoltopäälliköksi. Töitä riitti. Välimatkat olivat pitkät ja jokakeväinen kelirikko aiheutti omat hankaluutensa.
Hauskaakin riitti. Eräänä päivänä Oulun huoltokeskukseen oli rautateitse erehdyksessä ilmaantunut muhkea saksalaisille tarkoitettu lähetys. Vaunut olivat lattiasta kattoon täynnä Hennessy-konjakkia.
”Mitä tehdä?” huoltokeskuksen päällikkö kysyi Halstilta.
”Voi luoja, mikä yksinkertaisuus”, Halsti parahti. ”Äkkiä veturi eteen ja Hyrynsalmelle piiloon. Siellä on iso ja viileä ja pimeä varastokellari.”
Kun operaatio oli selvä Halsti kysyi Siilasvuolta, mitä tehdä tälle ilmeiselle erehdykselle.
”Tuota en alkuunkaan sinusta usko”, Siilasvuo sanoi. ”Ellei sinulla ole mukanasi näyte-erää minulle niin hommaan tästä itselleni paremman huoltopäällikön.”
Halsti tyhjensi autonsa peräkontin Siilasvuon mökin kellariin. Saksalainen yhteysupseeri Fauli sai monta kertaa aihetta ihmetellä suomalaisten ylen riittoisaa konjakkivarastoa. Selitykseksi ei käynyt, että Siilasvuo aikaisemmin oli saanut Saksan 20. vuoristoarmeijan komentajalta kenraali Eduard Dietliltä pari laatikkoa juuri kyseistä merkkiä.
”Lahjalaatikot tuntuvat riittävän pidempään kuin ne tunnetut viisi leipää ja kaksi kalaa”, Fauli tapasi sanoa.
Halsti lähetti kymmenen laatikollista Hennessytä myös Mikkeliin marskin pöytää varten.
Halsti
ystävystyi jatkosodan aikana kirjailija Pentti Haanpään kanssa, joka
palveli Uhtuan tien varrella eläinlääkintäyksikössä.
”Meitä yhdisti rakkaus luontoon ja kirjallisuuteen. Mieleeni on jäänyt eräs ilta, jolloin istuimme juttelemassa kuolemasta. Pentti sanoi, että hän mieluimmin haluaisi lähteä tästä maailmasta hukkumalla jonkin suomalaisen erämaajärven kirkkaaseen veteen. Se tulikin hänen kohtalokseen monta vuotta myöhemmin.”
Maaliskuussa 1944 kenraalimajuri Aaro Pajari nimitettiin Hjalmar Siilasvuon 3. divisioonan komentajaksi ja Pajari halusi ja sai Halstin esikuntapäällikökseen. Divisioona siirrettiin tuota pikaa Kannakselle Kuuterselän kaistalle, VT-asemaan.
”Joukkomme eivät olleet siirron johdosta kovin ihastuneita Niiden kotiseutu oli Kainuu ja Pohjois-Pohjanmaa. Sekä talvi- että jatkosodassa ne olivat toimineet vain pohjoisessa. Kuulin sanottavan sellaistakin, että viedään etelään tapattavaksi.”
VT-asema oli erittäin huonosti linnoitettu. Hyökkäysvaunuesteiden ja taisteluhautojen kaivaminen oli kesken, piikkilankaesteet ja yhdyshaudat taaksepäin puuttuivat.
”Pajari polki jalkaa ja rupesi raivoamaan silmittömästi”, Halsti kertoi. Tilannetta pahensi se, ettei Taavetti Laatikaisen armeijakunnan johto uskonut Pajarin ja Halstin vakuutteluja siitä, että venäläisten murtokohta olisi nimenomaan Kuuterselän kohdalla. Armeijakunta ei uskonut venäläisten ylipäätään hyökkäävän.
Rykmentinkomentaja
Armeijankenraali
Leonid Govorovin komentama puna-armeijan suurhyökkäys alkoi kesäkuun 9.
päivänä. Pääasema murtui seuraavana päivänä. Ylipäällikkö Gustaf
Mannerheim soitti päämajasta ja kysyi kenraali Pajarilta vastahyökkäyksen mahdollisuutta. Hän
halusi vastauksen tunnin kuluessa. Pajari pyysi myös Halstin mielipidettä.
Molemmat päätyivät samaan tulokseen: Ei onnistu.
Joukot vetäytyivät VT-asemaan. Puna-armeija suuntasi voimansa Kuuterselkään, joka murtui kesäkuun 14. päivänä. Edes kenraalimajuri Ruben Laguksen panssaridivisioona ei kyennyt vastahyökkäyksellä paikkaamaan läpimurtoa.
Pajarin divisioona vetäytyi VKT-linjalle, jossa se piti asemansa jatkosodan loppuun asti.
Divisioonan oli luovutettava joukkojaan Vuosalmelle, jossa tilanne oli kiristymässä. Sinne komennettiin myös jalkaväkirykmentti 11 heinäkuun 13. päivänä. Rykmentin komentaja ilmoittautui sairaaksi ja Pajari nimitti Halstin komentajan sijaiseksi.
”Sillä tavalla pääsin vihdoinkin kokeilemaan myös joukkojen komentamista sodassa”, Halsti kertoi. ”Hyppäsin autooni ja katosin tyytyväisenä vihellellen kesäiseen yöhön.”
”Vuosalmen kaistalla taisteltiin vielä joitakin päiviä paikoitellen melko kiivaastikin, mutta venäläisten yrityksistä oli terä jo poissa.”
Elokuun viimeisellä viikolla jalkaväkirykmentti 11 vapautettiin Vuosalmen kaistalta, tilalle tuli eversti Adolf Ehrnroothin jalkaväkirykmentti 7.
Halsti palasi kenraali Pajarin esikuntapäälliköksi. Suomalaiset lopettivat vihollisuudet syyskuun 4. päivänä ja puna-armeija vuorokautta myöhemmin.
Kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo hyökkäsi lokakuun 1. päivänä saksalaisten selustaan tekemällä uhkarohkean maihinnousun Tornioon. Asialle Siilasvuo pani kenraalimajuri Aaro Pajarin 3. divisioonan. Halsti johti jalkaväkirykmentti 11:n komentajana ensimmäistä maihinnousuosastoa. Joukot valtasivat rohkealla yllätyksellä Tornion sillat, suuren saksalaisen leiri- ja varastoalueen sekä kaupungin.
”Maihinnousu johti välittömästi koviin ja verisiin taisteluihin Tornion ympäristössä.”
Tornion taistelujen jälkeen Halsti joukkoineen eteni Rovaniemelle. Mannerheim-risti hänelle myönnettiin lokakuun 16. päivänä vuonna 1944, lähinnä Tornion valtauksen ansiosta. Samana päivänä Pajari nimitettiin jo toisen kerran Mannerheim-ristin ritariksi.
Joulukuussa Halstin rykmentti oli Kaaresuvannossa, Lapin käsivarressa. Halsti joutui luovuttamaan rykmenttinsä eversti Väinö J. Oinoselle, joka oli virkaiältään Halstia vanhempi.
”Pakkasin reppuni ja lähdin yksin tein koko Lapista aina Ouluun saakka ilmoittautumaan Jalmari-herralleni ja pyytämään häneltä joululomaa.”
Kolmen viikon loman jälkeen Halsti ilmoittautui Mikkelissä ja sai tehtäväkseen laatia huoltojoukkojen ja huoltopalvelun organisaatiosuunnitelman. Sen hän teki kotonaan, työ valmistui maaliskuussa.
”Pakkasin sen suureen salkkuuni ja lähdin Mikkeliin luovuttamaan sen työnantajalleni. Samassa salkussa oli myös virallinen eronpyyntöni.”
Ei halua
Päämajassa
kenraalimajuri Woldemar Oinonen kaivoi esiin jonkin paperin ja sanoi,
että Halsti komennettaisiin erittäin salaiseen tehtävään, josta ei saisi puhua
kenellekään. Halsti keskeytti kenraalin ja pani hänen eteensä erohakemuksensa.
Halsti oli arvannut oikein, Oinonen halusi Halstin mukaan asekätkentään. Halsti
kieltäytyi.
”Sanoin Voldelle, että ennen kuin puussa on lehti, he kaikki istuvat tämän asian vuoksi telkien takana eikä minulla ole vähäisintäkään halua eikä aikomusta liittyä siihen joukkoon.”
Halsti aloitti huhtikuun 1. päivänä siviilityönsä ylitarkastajana Keskinäisessä henkivakuutusyhtiö Suomessa.
Halsti oli ahkera kirjailija ja kirjeiden kirjoittaja. Tammikuun 15. päivän vastaisena yönä vuonna 1956 hän kirjoitti hyvälle ystävälleen ja aseveljelleen, Yhdysvaltain armeijan kapteeni Antero Havolalle.
”Huomenna käydään tässä maassa presidentin valitsijamiesvaalit. Vaalitaistelu on ollut harvinaisen pitkä, katkera ja matalatasoinen, henkilökohtaista parjausta ja sen sellaista. En luule kuuluvani niihin, jotka syyttävät sitä onnetonta Kekkosta kaikesta huonosta, mitä täällä tapahtuu. Mutta sen sanon, että nimenomaan sisäpoliittisen moraalin huonontuminen on hänen syytään. Ensinnäkin hän aloitti sen ikävän tavan, että presidenttiehdokkaat törmäilevät sinne sun tänne julistamaan omaa erinomaisuuttaan, siis osallistuvat itse vaalipropagandaansa.”
”Toiseksi hänen omat elämäntapansa antoivat mahdollisuuden henkilökohtaisiin parjauksiin, joita tietysti sitten seurasi kosto parjatun taholta. Kolmanneksi maalaisliiton tapa kirjoittaa muiden hyvät suoritukset oman miehen tiliin − Paasikiven-Kekkosen linjat sun muut − raivostuttavat. Siitä seuraa, että kaikki vanhat sodanaikaiset ynnä muut erehdykset on kaivettu haudastaan.”
”Kekkonenhan oli rauhaa vastaan ja kova ryssänvihaaja aikanaan, kun taas yllättäen on saatu nähdä, että kommunistien ehdokas Eino Kilpi on ollut napana mukana perustamassa Turun suojeluskuntaa! Mitä tuon vanhan kaman esille kaivaminen oikeastaan kannattaa? Tulee vain katkera mieli joka taholla ja revitään tulevan valtionpäämiehen arvovalta edeltä käsin kappaleiksi.”
Vuonna 1957 Halsti siirtyi Eläke-Varman kenttätyön johtajaksi. Paasikivi-Seuran puheenjohtajana hän toimi vuosina 1961−1964. Hänet ylennettiin everstiksi vuonna 1965.
Eläkkeelle Halsti jäi vuonna 1970 täytettyään 65 vuotta. Halstin muistelmien ensimmäinen osa ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 1973. Vuoden välein tulivat toinen ja kolmas osa.
Valtiotieteen kunniatohtoriksi Halsti promovoitiin Helsingin yliopistossa vuonna 1976.
Eversti evp ja kirjailija Wolf H. Halsti kuoli 29. päivänä heinäkuuta 1985.
Suuri kansanvaellus
Rauhanehdot keväällä 1940 ja uudet rajat aiheuttivat väestön laajamittaisen evakuoinnin luovutettavalta alueelta.
”Syntyi suuri, improvisoitu ja melkeinpä ohjaamaton kansanvaellus kohti Sisä-Suomea”, Halsti kertoi. ”Jouduimme huolto- ja majoituspuuhissamme kokemaan sekä suurta auliutta että uskomattomalta tuntuvaa itsekkyyttä ja tylyyttä.”
Uuden rajan luovutettavaksi tulevalla puolella asukkaat olivat vielä paikoillaan omaisuutensa siirtämispuuhissa.
”He avasivat melkein poikkeuksetta talojensa, navettojensa ja riihiensä ovet kaukaisemmille vaeltajille, antoivat ruokaa ja rehua maksua vaatimatta ja auttoivat henkilökohtaisesti onnettomuustovereitaan.”
”Mutta rajan onnellisemmalle puolelle osuneiden keskuudessa ei aulius ollut lainkaan samaa luokkaa, ja mitä kauemmaksi rajalta mentiin sitä vähäisemmäksi se kävi.”
”Kun niin sanotut sivistyneet ihmiset kieltäytyivät avaamasta oviaan pakkaseen nääntymässä oleville vain siksi, että paikat eivät likaantuisi, ja antautuivat vasta, kun uhkasimme potkaista ne hajalle, tai kun ruuasta ja maidosta yritettiin kiskoa kolminkertainen hinta ehtona sisään pääsylle, ei mielestään sovi ihmetellä, että toisinaan hurjistuimme suojattiemme puolesta.”
”Paljon tuli sodan aikana nähtyä taistelukentillä ja sidontapaikoilla, mutta toiseksi se sittenkin jää karjalaisten vaelluksen verrattuna.”
Teksti: Robert Brantberg 1997, 2009