|
Pentti
Mikael Haanpää 1905−1955 |
Kirjailija Pentti Haanpää |
Suhde viinaan ja uskontoon kuohuttavat yhä
Ihailtu ja vihattu Pentti Haanpää
Kirjailija Pentti Haanpää nostatti yhä tunteita yli neljäkymmentä vuotta kuolemansa jälkeen, etenkin Pohjois-Pohjanmaan vanhoillisissa piireissä.
Haanpään viinan käytöstä ei saanut keskustella, kirjailijan muistoaa häpäistiin jumalanpalveluksella, häntä syytettiin marksilaiseksi.
Siitä huolimatta kansa luki Haanpäätä ”hartaammin kuin ketään muuta”.
Toimittaja Hannu Taanila syytti Aleksis Kiven päivänä perjantaina 10. lokakuuta vuonna 1997 Oulussa Haanpää-juhlien järjestäjiä rienauksesta ja jumalanpilkasta, koska kirjailijan muistoksi aiottiin pitää jumalanpalvelus.
Haanpään häpäisemistä oli Taanilan mukaan myös se, että Haanpää-seura kutsui juhlapuhujaksi Piippolaan maalaisliittolaisen kulttuurin ylipapittaren Tytti Isohookana-Asunmaan.
”Mutta marksilaista Haanpäästä ei saa kirveelläkään”, Taanila sanoi. ”Hän oli taiteilija, ei poliitikko.
Kaikesta huolimatta: ”Ketään kansa ei hartaammin ole lukenut kuin Piippolan poikaa”, kirjallisuustutkija, tohtori Kari Sallamaa arvioi. ”Tämä todistaa hyvää Suomen kansan henkisistä kyvyistä.”
NAISESTA OLI VAIN MURETTA
Vuoden 1939 tammikuun 15. päivä on sunnuntai. Aamulla, joka tarkoittaa puoltapäivää, 33-vuotias kirjailija Pentti Haanpää herää helsinkiläisessä parivuoteessa neiti Toini Aaltosen ja elokuvamies Nyrki Tapiovaaran välissä, alastomana.
”Tästä naisesta ei ollut meille mitään iloa”, Tapiovaara sanoo.
”Ei, muretta vain”, kohmeloinen Haanpää vastaa.
Tarina on se tavallinen, tällä kertaa Helsingin älymystöpiireistä. Haanpään silloinen kustantaja Gummerus oli järjestänyt iltatilaisuuden Catania-nimisessä paikassa, jonne Haanpää ei kuitenkaan ”löytänyt”. Haanpää tiesi kuitenkin paikan varsin hyvin. Catania sijaitsi keskellä Helsinkiä, Pohjois-Esplanadilla Svenska Teaternia vastapäätä.
Haanpää viettää muutaman päivän omissa oloissaan. Korpikirjailijan mielestä Helsinki on paljon parempi paikka yksinoloon kuin maaseutu. Tulee lauantai-ilta. Puhelinsoitto havahduttaa kirjailijan matkustajakodin sängystä.
KONJAKKIA JA JUOPUNEIDEN PUHEITA
Puhelimesta kuuluvat Nyrki Tapiovaaran ja kirjailija Olavi Paavolaisen juopuneet äänet. Herrat kehottavat Haanpäätä tulemaan Hotelli Helsinkiin.
”Hieno paikka”, Haanpää kirjoitti. ”Heillä oli mukanansa naisensa, Helvi Hämäläinen ja Toini Aaltonen, kahvia, konjakkia ja juopuneitten puheita.”
Porukka hommaaa viinaa, viskiä Paavolaiselle ja konjakkia Haanpäälle. Seurue lähtee autolla Paavolaisen ja Hämäläisen yhteiseen asuntoon, joka sijaitsee Museokadun ja Runeberginkadun kulmassa. Oikeastaan Museokatu 40:n b-rapun asunto on Paavolaisen Lauri-veljen. Samassa talossa on Tulenkantajien lehden toimitus.
”Paavolainen oli aivan päissään, lankeili ja oli kadottanut viskipullonsa.” Haanpää näkee myös Paavolaisen suutelevan neiti Aaltosta.
He juovat Haanpään konjakin loppuun. Paavolainen nukahtaa ja jäljelle jäänyt troikka lähtee Tapiovaaran luo jatkoille. Ryypiskelyä jatketaan aamuun asti. Puolelta päivin Haanpää heräää Tapiovaaran ja neiti Aaltosen vierestä. Lähdetään jälleen Alkoon, syödään ja juodaan votkaa.
”Sitten erottiin, ja sen perästä olen parannellut kohmeloani lopun päivää ja yötä”, Haanpää kirjoitti.
KAIKKIEN SILMÄT VARTIOITSEVAT
Haanpää arvosti kaupungin suomaa yksinäisyyttä, jota Pohjois-Pohjanmaan Piippola ei kirjailijalle tarjonnut. ”Maaseudun yksinäisyys on taru”, Haanpää sanoi. ”Siellähän kaikkien silmät vartioitsevat naapuria. Mutta Helsingissä ei ole pakko tuntea ketään. Ruokalassakin tulee mainiosti toimeen ojentuvalla etusormella.”
Gummerus ehdotti Haanpäälle pitkäaikaista oleskelua pääkaupungissa ja romaanin kirjoittamista. Ennakkoakin luvattiin maksaa. Mutta Haanpää pelkäsi velanottoa ja kirjoittamisen velvoitetta.
”Urakka on urakka”, Haanpää sanoi. ”Kun sen otat, niin siitä et pääse muuta kuin tekemällä. Ja tekeminen on hirveätä.”
Helsingin reissun aikana runoilija Viljo Kajava vei Haapään ylioppilastalolle katsomaan Kerjäläisoopperaa. Siinä oli Haanpään mukaan ”paljon viisasta ja rohkeaa”.
”Mutta koska se nyt kuitenkin oli ooppera, niin tuli mieleen jätkäfraasi Jumala on rääkyville vihanen”.
SALAMYHKÄINEN OUTO LINTU, KIRJAILIJA
Pentti Haanpää syntyi lauantaina lokakuun 14. päivänä vuonna 1905 Pulkkilan Leskelän kylässä, Suomen keskipisteessä. Haanpään suku oli yhteiskunnallisesti ja kirjallisesti toimelias. Isoisä Juho Haanpää oli valtiopäivämies, joka kirjoitteli opettavaisia kertomuksia. Hän oli perustamassa kirjailijaliittoa vuonna 1897. Isä oli kirjailija Mikko Haanpää ja äiti Maria Susanna o.s. Keckman.
Mutta maaseudulla kirjoittaminen ei ollut helppoa, päinvastoin. Pentti Haanpää salasi kirjoittamistaan ensi yrityksistään alkaen. Kuusitoistavuotiaana hän kirjoitti lastenlehti Pääskyseen. Hän julkaisi salanimellä tarinoita useissa suosituissa viihdelukemistoissa.
”Kotonaan ja kotiseudullaan hän oli salamyhkäinen outo lintu, kirjailija”, tutkija Vesa Karonen kirjoittaa Haanpään elämä -teoksessaan.
Piippolan Leskelän kylässä Haanpää oli joutomies, joka ei osannut veistää edes kunnollista kirvesvartta. Heinätöiden aikaan Pentti makasi tallin ylisillä. Äiti tuli käskemään heinätöihin. Pentti ojensi luukusta äidilleen kirjoituspalkkioista jäänyttä rahaa. ”Palkatkaa tuolla väkeä.”
Mutta ”syrjäisessä” Helsingissä Haanpää oli kuuluisuus jo 1920-luvun puolivälissä. Hän oli voittanut Nuoren Voiman liiton ja Panu-lehden kirjoituskilpailut. WSOY:n Panu-lehden toimittajien Martti Haavion ja Frans Emil Sillanpään mukaan Haanpään novelleissa oli ”synkkää, alkuvoimaista korpea. ” He löysivät teksteistä kuitenkin myös ”kultivoituneita” ja ”kehittyneitä” piirteitä.
Haanpään esikoisteos, novellikokoelma Maantietä pitkin sai loistavan vastaanoton vuonna 1925. Pari vuotta myöhemmin novellikokoelma Tuuli käy heidän ylitseen ja romaani Kolmen Töräpään tarina jatkoivat arvostelumenestystä.
ARMEIJA OLI KIDUTUSKAMMIO
Armeijan Pentti Haanpää kävi Karjalankannaksella vuosina 1925−1926. Mikään mallisotilas hän ei ollut, vaikka olikin suunnitellut itselleen armeijauraa. Viiden vuorokauden arestirangaistus tuli siitä, että hän nukkui suullaan juopuneena ammusvaraston vartiopaikalla. Aliupseerikurssista hän kieltäytyi.
Haanpää koki armeijan vankilana, jopa kidutuskammiona, mutta oli siellä hauskojakin puolia. Haanpää kävi omavaltaisesti iltalomilla, piti sylissään typyköitä, ja ryyppäsi pirtua.
Armeijalla oli Haanpäälle kohtalokkaat seuraukset. Kokemuksista syntyi novellikokoelma, jota silloinen kustantaja WSOY ei suostunut julkaisemaan ilman poistoja. Erkki Valan mielestä teos vahingoittaisi Haanpään kirjailijamainetta.
Piippolassa Haanpää eli erakkoelämää. Hän ei
välittänyt kulttuurieliitin kosiskeluista, vaan matkusteli
mieluummin maakunnnissa. Haanpään aiheita olivat sekä
talolliset että
tukkijätkät ja muut pieneläjät. Vuoden 1927 keväällä hän teki kuukauden
mittaisen patikkamatkan Ouluun ja ja Kajaaniin. Kesällä hänet nähtiin Raahessa
ja Kokkolassa.
Tuona vuonna Haanpää oli jo legenda. Joulukuussa Helsingissä alkoi
liikkua huhu: Haanpää on Helsingissä, ensimmäistä kertaa.
Helsinkiläinen älymystö törmäsi itsenäisyyspäivän aattona aika
erikoiseen kirjailijaan, kookkaaseen mustatukkaiseen ja kierosilmäiseen
mieheen. Haanpää oli tukkijätkän
asuussa. Jalassa oli pieksut, päällä villapusero.
Karua komeutta täydensi kirkkaan punertava pohjalainen kaulahuivi. Damaskeihin pukeutuneet herrasnuoret
olivat ihmeissään, Olavi Paavolainen jopa raivostui juovuspäissään Haanpäälle.
”Hyvä mies, tuo on erikoisuuden tavoittelua.”
ÄLYLLINEN ITSEMURHA
Haanpäällä ei ollut kustannussopimusta. Vuoden 1928 kesällä hän edellisen vuoden kokemuksista viisastuneena lähti kiertämään Suomea polkupyörällä. Hän polki pyörällään Joensuussa ja Savonlinnassa asti. Matkoillaan hän teki uitto- ja ratatöitä.
Kustannussopimus syntyi Kustannus Oy Kansanvallan kanssa saman vuoden syksyllä. Kenttä ja kasarmi -teoksen arvostelu oli muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tyrmäävä. Armeijaa oli häpäisty. Jopa Paavolainen närkästyi. ”Kenttä ja kasarmi on älyllinen itsemurha.”
Kansanvalta julkaisi vielä Haanpäältä romaanin Hota-Leenan poika ja novellikokoelman Karavaani. Jälkimmäistä Haanpää oli tarjonnut myös WSOY:lle ja Otavalle, mutta se torjuttiin.
Seuraavan romaanin Noitaympyrän Haanpää sai valmiiksi vuoden 1931 kesäkuussa, mutta sille löytyi julkaisija vasta Haanpään kuoleman jälkeen 1950-luvulla. Ilmiselvänä syynä oli, että päähenkilö Pate Teikka kirjan lopussa turhautuneena loikkaa Neuvostoliittoon. Pentti Haanpää oli boikotissa.
Vuonan 1931 alkanut prosessi, joka synnytti lopulta pula-ajan romaanin Isännät ja isäntien varjot oli pitkä ja synkkä. Teos julkaistiin vuonna 1935.
IKUINEN EPÄILIJÄ
”Pentti Haanpäälle tuotannossa keskeistä on jatkuva epäily”, Vesa Karonen sanoo
Kenttä ja kasarmi -kokoelmassa armeijan mielettömyys ja simputus saivat sellaista kyytiä, että heikompia hirvitti. 1930-luvun pula-aika pakkohuutokauppoineen oli esillä hänen tuotannossaan, kuten myös lapualaisliike.
Haanpään tuotannossa seksuaalisuus on voimakkaasti esillä, vaikka sitä heti ei välttämättä huomaa. Romaanissa Vääpeli Sadon tapaus koston välineenä toimii sadistisen vääpelin vaimo, joka vietellään.
Keppi on usein toistuva symboli Haanpään tuotannossa, oli se sitten heinäseiväs tai keppi, jolla lemmiskelijöille annetaan kyytiä. Nainen on Haanpään kielenkäytössä tammukka.
Haanpää kirjoitti eroottisia novelleja parhaaseen Boccacio-tyyliin. Novellissa Silkkijakku viisitoistavuotias poika joutuu opettajattarensa viettelemäksi joen rannalla. Opettaja Lyyli Kaisla hyväilee pojan alastonta ja ruskettunutta ylävartaloa, kutsuu ihoa samettijakuksi.
”Samettijakku”, kuiskasi nainen yhä uudestaan. Hänen hyväilevä kätensä liukui yhä alemmaksi ja livahti housuja kannattavan vyön alle. Poika värähteli. Mitä tämä opettaja nyt? Missä on sievä, hurskas saarnanpätkä?
YHDEKSÄN MIEHEN SAAPPAAT
Talvisodassa Pentti Haanpää taisteli jääkärimajuri Armas Perksalon jalkaväkirykmentti 40:ssä Kemijärvellä ja Sallassa sekä myöhemmin Viipurinlahdella. Talvisodan kokemusten perusteella syntyi romaani Korpisotaa vuonna 1940. Sotaa oli kuvattu rivimiehen näkökulmasta. Haanpää oli jälleen kirjailija.
Pentti Haanpää meni vuonna 1940 naimisiin osuuskassanhoitaja Alli Karjalaisen kanssa. Pariskunnalle syntyi tytär Elsa.
Jatkosodassa Haanpää palveli kenttähevossairaalassa eversti Uno Fagernäsin ja myöhemmin kenraalimajuri Aaro Pajarin 3. divisioonassa Uhtualla ja Karjalankannaksella.
”Mieluummin haluan lähteä tästä maailmasta hukkumalla suomalaisen erämaajärven kirkkaaseen veteen”, Haanpää sanoi esimiehelleen, everstiluutnantti Wolf H. Halstille jatkosodan aikana Uhtualla vuonna 1943.
Jatkosodan jälkeen syntyi
suuren menestyksen saavuttanut veijariromaani Yhdeksän miehen saappaat. Nyt moitteita tuli vasemmiston piiristä. Pentti Haanpää palkittiin Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1948.
Parhaiten Pentti Haanpää viihtyi tutussa jätkäporukassa korttia pelaten ja viinaa juoden. Jopa niin
hyvin, että asia oli mielessä vuoden 1953 vappuna Haanpään ainoan
ulkomaanmatkan aikana Pekingissä Taivaallisen
rauhan aukiolla. Mahtavat paraatit ja kaikkialta maailmasta tulleet
kutsuvieraat olivat menneet.
”Vain yhdessä asiassa näki jotain muuta”, Haanpää kirjoitti. ”Pieni
ryhmä pelasi korttia. Oli kotoista nähdä, että kortit olivat samanlaiset kuin
kaukana lännelläkin. Tuntui hyvältä, että osasi lukea samaa paperia kuin Kiinan
yhteinen kansakin: kuningas, kuningatar, sotamies, maita ja silmiä.”
50-VUOTISPÄIVÄ, JOTA EI TULLUT
Haanpäälle kävi, kuten oli eversti Halstille sanonut toivovansa. Kirjailija hukkui myrskyisällä kalastusmatkalla Iso-Lamujärveen perjantaina syyskuun 30. päivänä vuonna 1955, pari viikkoa ennen viisikymmentävuotispäiväänsä. Itsemurha vai onnettomuus? Tästäkin keskustellaan yhä. Selvää kuitenkin on, että Haanpää oli hukkuessaan reippaasti päissään, Koskenkorvaa ja Jaloviinaa oli nautittu.
”En usko, että Haanpään kuolema oli itsemurha, vaikka hautakivi olikin valmiiksi katsottuna”, Vesa Karonen sanoo.
”50-vuotispäivien tullessa haluan lähteä pois”, Pentti oli sanonut vaimolleen Alli Haanpäälle. ”Niin kauaksi, ettei kukaan tiedä missä olen.”
Pentti Haanpää ehti kirjoittaa ylikolmesataa novellia ja kymmenen romaania. Kustantamatta jääneet teokset julkaistiin Haanpään kuoleman jälkeen kootuissa teksteissä.
Vuonna 1996 Piippolan Leskelän kylässä paljastettiin Tapio Junnon veistämä Pentti Haanpään pronssinen muistomerkki Isännät ja isäntien varjot.
Lähteitä
Kootut teokset 1-8, Otava 1989
Kirjeitä kahdesta sodasta, Otava 1977
Muistiinmerkintöjä vuosilta 1925−1939, Otava 1989
Vesa Karonen: Haanpään elämä, SKS 1985
Vesa Karonen (toim.): Vanha voiman mies, Otava 1995.
Teksti: Robert Brantberg 1997, 2009