|
|
Naparetkeilijä Everstiluutnantti Antero
Havolan elämäkerta |
Havola hyvästelee
Maklak-kissan ennen lähtöään etelänavalle Kuvat: Antero Havolan
arkisto (Kerttu Arnold/Pekka
Havola) |
|
336
sivua ja kaksi kuvaliitettä Gummerus
Kirjapaino Oy Jyväskylä
2008 ISBN
978-952-5170-94-8 |
|
Antero Havola (1911−1998) osallistui neljään sotaan. Hän suunnitteli asekätkentää Suomen päämajassa. Hän pakeni punaista Valpoa Ruotsiin. Hän oli etsintäkuulutettu kymmenen vuoden ajan. Hän oli Suomen armeijan majuri.
Antero Havola oli myös Marttisen miehiä. Hän oli talvisodankäynnin asiantuntija US Armyssa. Hän rakensi ydinvoimalaa Grönlannin jäätikölle. Hän johti USA:n ensimmäistä retkikuntaa etelänavalle. Hän oli Yhdysvaltain armeijan everstiluutnantti.
Antero Havolalla oli vaimo ja neljä lasta. Hän oli rakastettu perheenisä. Hänen vaimonsa Annikki joutui odottamaan ja odottamaan. Hänen poikansa Antti menetti oikean kätensä Vietnamissa. Hänen poikansa Olli menehtyi liikenneonnettomuudessa.
”Havola on itsenäinen ja rohkea päätöksissään ja ottaa
empimättä vastuun omista ja alaistensa teoista.” − everstiluutnantti
Wolf H. Halsti |
Kadetti 1936 |
Harley-Davidson 1936 |
|
Kiestinki jatkosota |
1948 |
|
|
Grönlanti 1959 |
50 vuotta 1961 |
Etelämanner, torstaina
8. joulukuuta 1960
”Onko
kaikki valmista?” Yhdysvaltain
maavoimien 49-vuotias majuri makaa mietteissään tutkimusaseman vierashuoneen
kapeassa punkassa ja yrittää saada unen päästä kiinni. Hänen mielensä on
kuitenkin hieman levoton. ”Onko joku pikkuasia ehkä unohtunut?”
On Etelämantereen
valoisa kesä, ulkona on hieman pakkasta. Elon mainingit olivat marraskuun
lopulla heittäneet majuri Antero Havolan Byrdin asemalle. Vuotta aikaisemmin
hänet oli siirretty maapallon toiselta puolelta Grönlannista operaatio Deep
Freezen esikuntaan. Hän on viettänyt vaiherikkaan vuoden Etelämantereella
ja Yhdysvaltain pääkaupungissa Washington DC:ssä.
Nyt suunnitelmat on
suunniteltu. Päätökset on tehty ja niitä on monta kertaa muutettu, traktorit on
huollettu ja reet kuormattu. Jopa koeajo oli tehty kuuden mailin päässä
olevalle Uuden Byrdin rakennuspaikalle. Huomenna kello 11 aamupäivällä,
täsmälleen, kaksi rekijunaa lähtisi Havolan johdolla rymisten ja ryskyen kohti
etelänapaa.
Havolalle, pienessä
Suomessa kasvaneelle miehelle, tämän tehtävän saaminen oli ollut suuri yllätys.
Hän oli ottanut sen myös kiitoksena Grönlannissa rekijunakomppanian päällikkönä
suorittamistaan tehtävistä. Työ ja tehtävä olivat tutut, mutta tavoite teki sen
erikoiseksi.
Havola tietää
olosuhteet. Hän tuntee välineet ja luottaa miehistönsä taitoihin. Mutta hän
tietää myös mitä yllätyksiä napajäätikkö tarjoaa. Jääkuilut, korkeat ja kovat
nietokset, lumimyrskyt ja maidonvalkeat sumut voivat kuukauden aikana olla
heidän vastuksena. Hän tuntee olevansa Luojan kämmenellä.
Puolenyön
jälkeen oveen koputetaan.
Havola vääntäytyy istumaan. ”Sisään!”
Se on retkikunnan
päämekaanikko, Chief Petty Officer Walter Davis. ”Herra majuri! Olisi
asiaa.”
”Niin? Istukaa toki
alas, Chief Davis!”
Miehet istahtavat
pienen pöydän ääreen. ”Haluaisin ottaa mukaan vielä kymmenen öljytynnyriä
Byrdiin jäävästä traktorijunasta”, Davis sanoo. ”Varmuuden vuoksi.”
Havola katsoo
Davisia. ”Pursimies tietää hyvin, että meillä on polttoainetta aivan tarpeeksi
ja vähän ylikin. Annoin jo päivällä kieltävän vastauksen.”
Havola olisi voinut
tyytyä yliolkaiseen vastaukseen, mutta hän tietää, että pursimies Davis on
velvollisuudentuntoinen mies, joka vain haluaa varmistua asiasta. Davis on
Byrdin aseman päämekaanikko, joka käytännössä johtaa koko asemaa. ”Te
hallitsette erinomaisesti maantiekuljetukset”, Havola sanoo. ”Te osaatte myös
rannikko- ja muut vesitiekuljetukset. Minäkin olen sitä mieltä, ettei lisä
pahaa tee.”
Davis korjaa
asentoaan epämukavalla jakkaralla. Havola jatkaa: ”Mutta maastokuljetuksessa
ylikuormitus olisi näissä oloissa suuri virhe. Purevassa pakkasessa raskaan
reen jalas ei luista, se vain vingahtelee.”
Havola kertoo lisää
kokemuksistaan Suomen ja Vienan sekä Kanadan ja Grönlannin talvioloissa. Pursimies
huomaa nyökkäävänsä. ”Sitä paitsi”, Havola sanoo. ”Jos polttoaine kaikesta
huolimatta sattuisi loppumaan, meille pudotetaan lisää taivaalta.”
Davis näyttää uskovan
hänen puhettaan. Miehet siirtyvät juttelemaan päivän pikkuasioista. Sitten
Havola vilkaisee kelloaan, se on yli yksi. Davis huomaa katseen.
”Anteeksi, herra
majuri. Että häiritsin näin myöhään.”
”Ei se mitään, Chief
Davis. En vielä ole nukkunut silmän täyttäkään.”
”Ei täällä kukaan
muukaan ole nukkunut. Jäimme kaikki iltakahvin jälkeen ruokalaan tarinoimaan.”
”Aivan. Antarktiksen Big
Eye kurkistelee jokaisen olkapään yli.”
Isolla silmällä
Havola viittaa yöttömän yön aiheuttamaan unettomuuteen. Pursimies Davis nousee
pöydästä, toivottaa hyvää yötä ja sulkee oven hiljaa.
Antero
Havola heittäytyy puolipukeissaan vierashuoneen punkkaan ja katsoo vielä kerran kelloa.
Kymmenen minuuttia yli yhden, on varmasti jo nukkuma-aika. Sitten tapahtuu
jotain sellaista, jota ihminen harvoin saa kokea ja koettuaan ei unohda
koskaan. Havola on tietääkseen valveilla.
Vierashuoneen ovi
avautuu. Sisään astuvat jo kauan manan majoilla olleet Havolan Arvi-setä
Anni-rouvansa kanssa sekä Valtteri-setä ja Elli-täti. Naisväki kulkee edellä,
herrat tulevat perässä. Kaikki hymyilevät. Antero Havola aikoo kysyä, missä
vielä elossa oleva Valtterin puoliso Aino-täti on? Mutta hän ei ehdi.
Arvi-setä siristää
tapansa mukaan silmiään. ”Kyllä sinä Antero etelänavalle pääset. Tulimme vain
toivottamaan onnea matkalle!”
Seurue poistuu ikään
kuin hiljaa liukuen. Naisväki ensin, kuten olivat tulleetkin. Arvi-setä oli
aina antanut erikoisen arvon hyvälle käytökselle. Veljenpoika Antero muistaa
usein horjahtaneensa siltä kapealta tieltä. Ovi sulkeutuu ja yölliset
yllätysvieraat ovat poissa.
Majuri Havola katsoo
kelloaan. se on runsaat 12 minuuttia yli yhden. Hän ajattelee: ”Joka uniin
uskoo, se varjoaan pelkää.”
Tämä tapaus on
kuitenkin selvyydessään jotain erikoista. Hän toistaa itselleen: ”Tietääkseni
olen hereillä.”
Hän on jostain
lukenut, että pitkään kestänyt henkinen paine voi oudossa ympäristössä
aiheuttaa tällaisia tapauksia. Syy-yhteydet sopivat hyvin. Antero Havolalle
tulee rauhallinen mieli. Hän nukahtaa heti.
Eurooppalaisissa
kartoissa esiintyi jo
keskiajan lopulla tuntematon eteläinen manner, jolle oli annettu nimeksi Terra
Australis Incognita. Terra Australis piti salaisuutensa vuosisatojen ajan.
1700-luvun
puolivälissä kuviteltiin, että Uusi-Seelanti on osa etelämannerta. Tuohon
aikaan Englanti ja Ranska tutkivat kilpaa eteläistä valtamerta. Britannian
kuninkaallisen laivaston luutnantti James Cook sai vuonna 1768 salaisen
tehtävän etsiä tätä tuntematonta mannerta. Virallinen tehtävä oli tehdä
tähtitieteellisiä havaintoja Tahitilla. Matkalle lähdettiin Plymouthista
elokuun 26. päivänä 106 jalan parkilla HMB Endeavour. Mukana retkellä
oli ruotsalainen luonnontieteilijä Daniel Solander sekä hänen sihteerinsä,
suomalainen Herman Spöring.
Cook purjehti
Madeiran ja Afrikan länsirannikon kautta Rio de Janeiroon, josta matka jatkui
Kap Hornin kautta Tahitille.
Tahitista matka jatkui
Uuteen-Seelantiin. Kapteeni Cook todisti purjehduksellaan, ettei Uusi-Seelanti
ollut osa Terra Australista. Hän lähti purjehtimaan etelään Uuden-Seelannin
itärannikkoa.
”Päättelin, että tämä
on Eteläisin maa”, kapteeni Cook kirjoittaa lauantaina 10. päivänä maaliskuuta
vuonna 1770. ”Meidän pitäisi kyetä kiertää se lännen puolelta, koska meillä on
ollut korkea ja jyrkkä lounaisaallokko siltä neljännekseltä puhaltaneesta
kovasta tuulesta lähtien. Siitä voisi päätellä, ettei siinä suunnassa ole
maata.”
Kapteeni Cook oli
kiertänyt Uuden-Seelannin eteläisimmän kohdan. Matka jatkui Australian
länsirannikolle, jonne saavuttiin pääsiäisen jälkeisenä torstaina huhtikuun 19.
päivänä. Paluumatkalla perjantaina 25. päivänä tammikuuta 1771 Herman
Spöring kuoli punatautiin ja haudattiin mereen.
Seuraavalla
matkallaan James Cook lähti vuonna 1772. Hän ylitti eteläisen napapiirin
seuraavan vuoden tammikuussa ja löysi muutaman saaren. Mutta hän ei löytänyt
itse etelämannerta. Oli vain ahtojäätä. Ehkäpä koko etelämannerta ei edes ollut
olemassa?
Terra
Australis löytyi kuitenkin 1800-luvun
alussa. Selvittämättä on jäänyt, kenelle kunnia pitäisi antaa. Vuodelta 1820 on
peräti kolme havaintoa. Seuraavan vuoden helmikuussa muuan amerikkalainen
hylkeenpyytäjä väitti nousseensa maihin Antarktikselle. Toinen amerikkalainen
hylkeenpyytäjä väitti samoin joulukuussa. Vuonna 1823 muuan brittiläinen
hylkeenpyytäjä liittyi seuraan.
Yhdysvaltain laivasto
mainitsee mielellään luutnantti Charles Wilkesin tieteellisen retkikunnan, joka
purjehti Australiasta etelään vuoden 1839 joulukuussa. ”Olemme löytäneet
antarktisen maanosan”, Wilkes raportoi.
Brittiläisen
meriupseerin James Rossin komentama retkikunta löysi vuonna 1841 meren, joka tunnetaan
Rossin merenä. Kapteeni Ross teki matkallaan myös ennätyksen saavuttaessaan 78
leveyspiirin. Ennätys lyötiin vasta kuusi vuosikymmentä myöhemmin.
Ensimmäisen
maailmansodan kynnyksellä käynnistyi kilpailu
siitä, kuka ensimmäisenä saavuttaa etelänavan. Kunnia menee norjalaiselle
napatutkijalle Roald Amundsenille, jonka retkikunta saapui etelänavalle
torstaina joulukuun 14. päivänä vuonna 1911. Brittiläisen meriupseerin Robert
F. Scottin retkikunta saapui etelänavalle viisi viikkoa myöhemmin, torstaina tammikuun
18. päivänä vuonna 1912.
Kun Scott näki Norjan
lipun liehuvan etelänavalla, hänelle selvisi, että Amundsen jo oli käynyt
paikalla. Scott kirjoitti päiväkirjaansa: ”Pahin on tapahtunut, unelmani ovat
murskana. Hyvä Jumala! Tämä on kauhea paikka.”
Scott lähti epäonnen
vaivaamalle paluumatkalle. Ilma oli kurja ja miehiä menehtyi matkalla. Kolme
jäljellä olevaa miestä, Scott heidän joukossaan, vietti viimeiset päivänsä
teltassa lumimyrskyn raivotessa ulkona. Scott kirjoitti hiipuvilla voimillaan
kirjeen suurelle yleisölle:
”Otimme riskejä,
tiesimme sen. Olosuhteet ovat olleet meitä vastaan. Siksi meillä ei ole
valituksen aihetta. Kumaramme Kohtalolle ja olemme päättäneet tehdä parhaamme
loppuun asti.”
Kirje päättyy
seuraavasti:
”Jos olisimme jääneet
henkiin, olisin voinut kertoa tarinan tovereideni pelottomuudesta,
kestävyydestä ja rohkeudesta, joka olisi liikuttanut jokaisen englantilaisen
sydäntä. Nyt näiden hiomattomien muistiinpanojen ja kuolleiden ruumiidemme on
kerrottava tämä tarina, mutta varmasti, aivan varmasti, suuri ja rikas maa
kuten meidän, tulee huolehtimaan heistä, jotka ovat meistä riippuvaisia.”
Miesten teltta
löydettiin kahdeksan kuukautta myöhemmin. Robert F. Scottista tuli
kansallissankari.
1900-luvun
puolivälissä valtioiden mielenkiinto etelämannerta kohtaan heräsi uudestaan.
Ryhdyttiin valmistelemaan sopimusta Antarktiksen hyödyntämisen periaatteista.
Majuri
Antero Havola herää levänneenä aamulla
kello 7. Ensi töikseen hän menee ulos säätä vilkaisemaan. Päivä on kaunis
ja kirkas. On täysin tyyntä ja pikkupakkanen. Tutkimusretkikunnan jäsenet ovat
aseman henkilökunnan kanssa ruokalassa aamiaisella. Miesten hyväntuulisuus
loistaa kaikkien kasvoista. Jopa kokki, totisena miehenä tunnettu, paistaa
munia, pekonia ja kinkkua hymy suussa. Tämä on hänelle viimeinen aamu vuoden
aikana liiankin tutuksi tulleen lieden äärellä. Retkikunnan jäsenillä on
ensimmäistä kertaa yllään vaaleansiniset tuulipuserot.
Retkikuntalaisia
kiusoitellaan, kuten tapana sotilashenkilöiden kesken on.
”Tulemme mielellämme
pelastamaan teidät, kun te ajatte jääkuiluun”, muuan lentäjä sanoo.
”Lupaan heti lähettää
pelastuspartion,” aseman radiosähköttäjä sanoo. ”Siis siinä tapauksessa, etten
kokonaiseen viikkoon saa teiltä vastausta.”
Miehet nauravat,
yhteishenki on hyvä. Retkikunnan jäsenet ovat innoissaan lähdöstä, aseman
henkilökunnalle Havolan miesten lähtö ahtaista tiloista on helpotus. Lisäksi
retkikunnan lähtö on piristävä poikkeus aseman yksitoikkoisista rutiineista.
Havola hakee
aamiaisensa, hörppää kahviaan ja nousee seisomaan. Hän kiittää muutamalla
sanalla aseman päällystöä ja henkilökuntaa annetusta avusta. ”Tervetuloa
katsomaan lähtöämme kello 11”, hän sanoo. ”Kutsu koskee erityisesti
valokuvaajia.”
Kaikki nauravat.
”Viimeinen aamiainen”
päättyy ja miehet hajaantuvat. Havola on antanut miehilleen yksityiskohtaiset
ohjeet. He ovat valmiit. Havola jää vielä hetkeksi juttelemaan aseman
päällystön kanssa. ”Lähtekää saattamaan meitä ensimmäiset viisi mailia”, hän
sanoo.
Kutsu hyväksytään
ilomielin.
”Me lähdemme tasan
kello 11”, Havola jatkaa. ”Liput liehuen.”
Sitten hän kääntyy
erään matruusin puoleen. ”Olen laittanut kameraan uuden rullan. Voisitteko ehkä
ottaa kuvan Maklakista ja minusta?”
Maklak on Alaskan
eskimoiden, jupikkien, kieltä ja tarkoittaa kevyttä ja pehmeää
nahkasaapasta. Se on myös Byrdin aseman kissanpentu. Matruusi ottaa kuvan.
Havola
menee ulos ja kävelee aseman
ympäristössä katselemassa väen puuhailua. Taivas on kirkkaan sininen ja hanget
säteilevät auringon paisteessa. Kaikki hymyilevät ja toivottavat onnea
matkalle. Havaijin laivastoasemalta tullut porukka rakentaa uutta
viestiverkkoa. He ovat laittamassa ”maajohtoa” hankeen.
Peruskallio Byrdissä
on yli viisituhatta jalkaa jään pinnan alla. Tämän vuoksi maajohtona toimii suuri
kupariverkko, joka lasketaan jään päälle. Eräs tiedemiesryhmä on poraamassa
reikää mannerjäähän. Parin vuoden päästä he saavuttaisivat peruskallion. Sen ja
mannerjään välissä on noin kolmen jalan syvyydeltä vettä. Arvellaan, että
mannerjään painokitka aiheuttaa tarvittavan lämmön.
Havolan retkikunnan
miehet kulkevat edestakaisin traktorirekijunien ja aseman välillä kantaen
pieniä pakkauksia. Kaiken piti olla ”virallisesti” valmiina jo edellisiltana,
mutta kokeneena matkailijana Havola tietää nuo viime hetken mietteet ja touhut.
Harvoin ihminen on valmis lähtöön. ”Niin kai se on sen viimeisenkin matkan
kanssa.”
Kello kymmenen maissa
Havola kuulee, miten traktorit käynnistetään aseman toisella puolella olevalla
varastoalueella. Hän näkee ja myös kuulee, miten ne ajavat lähtöpaikalle ketjut
kolisten. Hieman myöhemmin paikalle ajavat suunnistajat Lumikoillaan ja
saattajat Lumikissoineen.
Lumikko, Weasel,
on toisen maailmansodan aikana kehitetty neljän hengen kahdella telaketjulla
varustettu kevyt amfibiokulkuneuvo. Lumikissa, Sno-Cat, puolestaan on
neljällä telaketjulla varustettu hieman raskaampi lumiajoneuvo.
Lumikossa oli myös
jäätutka, jonka tarkoituksena oli paljastaa mahdolliset halkeamat jäässä. Siinä
oli myös koroke suunnistajaa varten.
Yhdysvaltain
laivasto rakastaa julkisuutta.
On ryhmäkuvien ja henkilöpotrettien vuoro. Kuvia otetaan edestä ja takaa.
Aseman koko henkilökunta on saattamassa lähtijöitä, kokkapuheita vaihdetaan.
Havola nousee saattajineen ravintolarekivaunuun.
Kello on yksitoista.
Lumikko lähtee ensimmäisenä ja rekijunat tulevat rymistäen ja kolisten perässä.
Havola päättää vielä viedä raskaan turkkinsa ahtaasta messistä samassa junassa
kulkevaan asuntovaunuun. Siellä majuria odottaa yllätys: Hänen tyynyllään
nukkuu Maklak, kippurassa kehräten.
Havola juoksee
nopeasti traktorille: ”Seis! Seis! Ja tämä katti poistuu junasta.”
Saattue pysähtyy. Käy
ilmi, että valokuvan ottanut matruusi ei ollut kissaihmisiä. Hän oli arvellut,
että ilmeisenä kissanystävänä Havola antaisi Maklakin tulla maskottina mukaan.
Ei antanut.
Havola nousee jälleen
messivaunuun ja saattue pääsee jatkamaan matkaa. Hän tarjoaa saattajille kunnon
kahvit vastaleivottujen tanskalaisten viinereiden kera. ”Ei päästykään komeasti
liikkeelle kello yksitoista”, Havola manailee. ”Mutta ei kai sillä suurempaa
väliä.”
Kohta Havola katuu
päätöstään jättää Maklak asemalle. ”Siinä tuli virhe. Olen varma, että koko
maailma olisi henkeään pidätellen seurannut pääseekö kissa etelänavalle. Eihän
yhdentoista miehen kohtalosta niin väliä ole.”
Sitten Havola
naurahtaa: ”Olihan tuo meille kaikille huvittava välikohtaus. Niin varmaan
Maklakillekin.”
On mukava rupatella
auringonkiloisen hangen lipuessa ohi. Keli ja lumiolosuhteet ovat
ihanteelliset. Vähän pehmyttä lunta kovan pinnan päällä, maasto on tasainen
kuin pöytä. Tunti vierähtää nopeasti ja saattajien on käännyttävä takaisin.
”Olette pojat
valinneet hyvin helpon tavan kuuluisuuden saavuttamiseksi”, eräs saattajista
sanoo.
Samassa Havola näkee
kuljetuskoneen laskeutuvan Byrdiin. Hänelle välitetään radioviesti, jonka
mukaan heidän esikuntapäällikkönsä, Yhdysvaltain merivoimien kapteeni Jack A.
Eady, oli tullut heitä hyvästelemään.
”No, näkihän
kuitenkin ilmasta meidän komean lähdön!”
Vuoden kestäneen
suunnittelun jälkeen Havolan retkikunta on matkalla etelänavalle. He ovat
aukaisemassa ihmisen ennen kulkematonta tietä. ”Lentokone on monta kertaa
lentänyt Byrdistä navalle”, Havola sanoo. ”Mutta siitä huolimatta:
tutkimusmatkalla me olemme. Harvoilla ihmisillä on enää tilaisuus omin silmin katsella
ennen näkemättömiä maisemia maan pinnalla.”
Muistorikas
vuorokausi on loppumassa. Retkikunnan jäsenet tietävät, ettei aurinko suinkaan
aina paista Etelämantereella. Mutta he ovat fyysisesti ja henkisesti valmiit,
tuli mitä tuli.
Vakavia
traktorionnettomuuksia oli tapahtunut
amerikkalaisille Etelämantereella. Tammikuun 1. päivänä vuonna 1956 traktori
vajosi jään läpi McMurdossa ja kuljettaja kuoli. Samoin kävi kuljettajalle,
joka saman vuoden maaliskuun 5. päivänä oli kuljettamassa traktoria Little Americasta
rakenteilla olevalle Byrdin asemalle. Traktori syöksyi railoon.
Weasel vajosi jään
läpi tammikuun 14. päivänä vuonna 1957 Hut Pointissa, joka sijaitsee
Rossinsaarella McMurdon aseman lähellä. Myös tässä onnettomuudessa kuljettaja
menehtyi.
Teksti: Robert Brantberg 2008