|
|
21 suomalaisen sotasankarin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
|
240
sivua suurikokoinen,
kuvitettu |
|
Erkki
Sutela
Kenraali Heinrichsin
adjutantti Päämajassa
Maaliskuun 6. päivänä vuonna 1940 puna-armeija pyrkii kaikin voimin Viipuriin. Erillinen pataljoona 5 taistelee Kuparsaaressa. Suomalaisten tappiot ovat suuret ja pataljoonan sidontapaikalla on tungosta.
Maalaistalon eteisen lattialla makaa elottoman näköinen nuori verinen upseeri. – Mitä vänskälle tehdään, lääkintämies kysyy.
– Verta tulee kaulasta ja suusta, toinen vastaa. – Ei siitä kalua tule, ei kannata viedä lääkärille.
– So so pojat, kuuloetäisyydellä oleva lääkintälotta sanoo. – Ei tuolla tavalla saa jättää haavoittunutta. Kantakaa sisään vaan, antaa lääkärin katsoa. Ei me tiedetä, mikä sillä on.
– Tässä istun vielä, reservin majuri Erkki Sutela hymyilee lähes 60 vuotta myöhemmin Iitin Kausalassa.
Sutelasta tuli myöhemmin jatkosodan kakkosmiehen, jalkaväenkenraali Erik Heinrichsin adjutantti Mikkelin päämajassa.
– Olin väsymyksestä ja verenvuodosta puolitainnoksissa, silmät olivat kiinni mutta kuulin keskustelun, Sutela jatkaa. – Sirpaleet olivat menneet kaulasta läpi ja niin verta tuli suustakin.
Haavoittuminen tuntuu vieläkin.
– Viime aikoina päätäni on särkenyt kovasti ja on minulla on ollut tasapainohäiriöitä, jalka ei aina mene ihan siihen mihin haluaa. Kaulasta ja niskasta otettiin uusia röntgenkuvia. Niistä löytyi ainakin kolme sirpaletta, yksi iso niskassa. Näytin kuvaa neurologian erikoislääkärille.
– Ohhoh, siinä on ollut kuolema tai halvautuminen millin päässä, lääkäri sanoi.
– Sirpale on vielä siellä, Sutela jatkaa.
– Minulla oli 33 vuotta tässä leuassa paljon sirpaleita, mutta ne tulivat muutama vuosi sitten yhtäkkiä esille, sellaisia teräviä piikkejä.
Kesken opintojen
Erkki Sutela syntyi Karjalankannaksen Uudellakirkolla 1. päivänä elokuuta vuonna 1915. Isä oli kansakoulun opettaja Tuomas Sutela ja äiti Kaarina o.s. Mangström. Lapsia perheessä oli kuusi.
Ylioppilaaksi Erkki Sutela kirjoitti Viipurin klassillisesta lyseosta. Hän liittyi Vahvialan suojeluskuntaan, kävi reserviupseerikoulun 35. kurssin vuonna 1937 ja ylennettiin vänrikiksi.
Erkki Sutela lähti lukemaan lakia Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan, mutta maailman tapahtumat tulivat väliin lokakuun alussa vuonna 1939. Sutelan isä soitti.
– Nyt tulet ensimmäisellä junalla suojeluskunnan harjoituksiin, isä sanoi.
– En tule, Erkki vastasi. – Olen juuri valmistautumassa “isoon siviilin”, tärkeään tenttiin.
– No no, kyllä sinä varmaan olet lukenut lehtiä ja tiedät mikä tilanne on, isä jatkoi.
– Onko se sitten sellainen?
– On se, sinun on tultava ensimmäisellä junalla.
Niin Sutela lähti kotiinsa Hovinmaalle. Suojeluskunnan esikunnassa hänelle annettiin asepuku päälle ja littera kouraan. Nuori vänrikki ilmoittautui Valkjärvellä samana iltana. Hänet määrättiin suojajoukkoihin erillinen pataljoona 5:een, joka vietiin rajalle.
– Olimme sata metriä Neuvostoliiton rajalta. Siihen kaivoimme juoksuhaudat.
Talvisota syttyi marraskuun viimeisenä päivänä. – Olimme aamulla kello seitsemän teltoissa juomassa teetä pakeista. Yhtäkkiä tykistökeskitys jysähti aika lähelle telttoja, mutta täysosumaa ei tullut. Vein miehet asemiin.
Vänrikki Sutela palasi telttaansa hakemaan sinne jäänyttä karttalaukkuaan. Samassa lähellä räjähti ammus. – Ilmanpaine heitti minut parin kolmen metrin korkeuteen ja putosin jäiseen maahan. Löin pääni ja ajattelin, että nyt minä olen kuollut. Näinkö pian sotani loppui?
– Minun oli erittäin hyvä olla siinä, kun luulin olevani kuollut. Siitä lähtien kuolema ei ole minua pelottanut. Moni muu, joka on ollut vastaavassa tilanteessa on sanonut samoin.
Miehiä ei riittänyt
Päivä valkeni. Yhdeksän aikaan aamulla yli lensi suunnattomia pommikonelauttoja, ne peittivät koko taivaan.
– Koneita oli monta sataa, Sutela sanoo. – Olin Viipurissa käynyt koulua ja ajattelin kauhistuneena kaupungin kohtaloa.
– Vastakkainen rinne Neuvostoliiton puolella oli hakattu paljaaksi. Hieman kello yhdeksän jälkeen näimme paljain silmin, miten sinne reilusti pystyssä tuli Neuvostoliiton sotilaita, heillä oli piippalakit päässään. He vetivät pyörien päällä olevia konekiväärejä.
– Juoksuhautamme edessä oli paksu koivu. Olin koivun takana vasemmalla puolella ja yksi ryhmänjohtajistani oli oikealla puolella. Yksi ensimmäisistä laukauksista osui häntä rintaan. Hän lensi selälleen juoksuhautaan.
– Kun lääkintämiehet veivät paareilla ryhmänjohtajaa pois toinen paarinkantaja sai osuman ja kaatui. Ryhmänjohtaja selvisi hengissä.
Nuori vänrikki olin pimeän tullessa joukkueensa kanssa keskellä Kivennavan metsää.
– Illalla pelotti, että mitenköhän tässä oikein käy, Sutela sanoo. – Miehiä ei riittänyt yhtenäiseen linjaan. Puhelinyhteys säilyi komppanian päällikköön ja hän käski pitää asemat. Minä sanoin, että täällä ei ole enää ketään meidän ympärillämme ja että mitään ääniä ei kuulu muualta kuin naapurissa olevan jääkäripataljoona 2:n suunnasta Lipolasta.
– Me olemme yksin täällä ja joudumme luultavasti saarroksiin.
– Pysy siellä, komppanian päällikkö sanoi.
– Kyllä minä pysyn, mutta pojat ovat vähän hermona.
Seuraava päivä valkeni. – Tuntui paremmalta kun nähtiin, että siellä ne vanjat olivat vastakkaisella rinteellä eivätkä yrittäneet piirittää meitä. Se päivä vielä tapeltiin, mutta sitten käskettiin vetäytyä.
Ampui itsensä
Nopeasta vetäytymisestä on kovasti keskusteltu ja kenraaliluutnantti Hugo Österman on saanut siitä syyn päälleen. – Arvostelu on paikallaan, Sutela sanoo. – Me emme läheskään joka paikassa taistelleet, missä olisimme voineet.
– Muolaan kirkolla komppanianpäällikkö, suojeluskunnan aluepäällikkö ampui itsensä. Sitä ennen hän kertoi lähimmälle miehelleen, että Suomi on menetetty, kun tällä tavalla taistellaan.
Kovat taistelut jatkuivat Muolaan kirkolla. Kenttäarmeija oli tehnyt juoksuhaudat hautausmaalle. – Siellä oli kirstuja ja kun vanjat ampuivat kovaa tykistötulta, niin ihmisten luita siellä lenteli. Paljon poikia haavoittui siten, että kranaatti iski hautamuistokiveen, josta lähti sirpaleita.
– Hautausmaan ympärillä oli aika korkea kiviaita. Venäläiset ampuivat kirkkoa ja meitä suorasuuntauksella. He toivat kaksitoista tykkiä noin kolmensadan metrin päähän. Kun he huomasivat, etteivät saa meitä suorasuuntauksella, he rupesivat käyttämään srapnelleja, jotka tulevat kaaressa ja räjähtävät ilmassa. Sillä tavalla tuli suuria tappioita.
– Tammikuussa vetäydyimme Muolaan kirkolta Pasurinkankaalle, Sutela sanoo. – Yhtenä kuulaana pakkaspäivänä kuulimme kovaa naurun rähäkkää venäläisten puolelta.
– Menimme varovasti illan suussa katsomaan. He olivat saaneet suksia ja laskivat mäkeä. Aina kun mies pyllähti kaikki nauroivat. No, emme mekään heitä ampuneet, pysyimme piilossa.
Sota kuitenkin jatkui ja pakkanen kiristyi. – Vänskä, tule katsomaan, et usko silmiäsi, eräs naapurijoukkueen mies huusi.
Alkoholilämpömittari näytti 52 asteen pakkasta. – Kova lukema johtui ehkä siitä, että pioneerit räjäyttivät Vuoksea koko ajan. He pitivät railoa auki, etteivät venäläiset panssarit pääse selustaamme. Siitä nousi tavattoman kylmää höyryä, joka ehkä aiheutti kovan pakkasen. Mutta kyllä siellä usein oli 30 −40 asteen pakkasia.
Mannerheim-linja
Pasurissa taisteltiin parisen viikkoa. Vetäytyminen jatkui Äyräpäänjärven pohjoispäähän. Välillä oli Salmenkaita, kapea jokiuoma.
– Siellä on se Mannerheimin linja, meille sanottiin. – Ja se on pojat sellainen, että sinne on laitettu korsuihin lavitsat ja pienen pienet aukot, joissa on konekiväärit.
– Aina kun kuulette, että vanja tulee, niin jos kehtaatte kylkeä kääntää ja painaa napista, niin konekivääri alkaa laulaa. Muuta ei tarvitse tehdä.
Pettymys oli kova. Korsujen betoniseinät oli rakennettu, mutta katot olivat pahvia. – Mehän sanoimme, että yksikään meistä ei mene tuollaisiin koloihin. Me olemme täällä rannalla.
– Maa oli rannalla jäässä ja kun yritimme kaivaa juoksuhautaa, vesi tuli heti. Ei ollut edes teltan paikkaa, ei minkäänlaista korsua. Oli pari taloa, jossa olimme yötä.
Suomalaiset vetäytyivät Kuparsaareen. Sutela suojautui lähettinsä Tauno Korpelan kanssa suuren kiven taakse. – Minä ammuin Emmalla kiven vasemmalta puolelta, Korpelalla taisi olla konepistooli.
– Puolen päivän aikaan kranaatinheittimen ammuksia räjähti lähellämme. Tunsin, että poskeen, rintaan ja kaulaan tuli osumia. Sirpaleet ovat tulikuumia, ne tulivat valtavan kovalla vauhdilla.
Heti haavoittumisensa jälkeen Sutela käyttäytyi omituisesti. Hän pyysi Korpelalta peiliä. – Perkele sinulle mitään peiliä tässä, sano missä siteet on, Korpela ärähti.
– Minkä takia minä pyysin peiliä? Sirpaleet tulivat niin valtavalla voimalla ja olivat niin kuumia, että minulla oli sellainen tunne, että puoli naamaa on pois.
– Nyt se pannaan pakettiin, ajattelin. – Ja sitten lääkärit tekevät mitä tekevät ja en ikinä tule näkemään, minkä näköinen olin maaliskuun kuudentena päivänä kello 12.
– Minut vietiin hevosella pataljoonan sidontapaikalle.
– Kun tulin toipumislomalta meidät majoitettiin tilapäisesti Konnunsuon varavankilan selleihin Joutsenossa. Vangit pantiin vähäksi aikaa telttoihin. Talvisota päättyi osaltani linnaan.
– Isä oli rauhan teossa menettänyt maatilansa, opettajan virka hänellä oli Orivedellä. Hän sanoi lapsilleen, että saatte tästä lähtien itse vastata opinnoistanne. – Ottakaa velkaa tai menkää töihin, se on teidän asianne, isä ilmoitti.
– Olen aina kammoksunut velkaa, Sutela sanoo. – Eräs tuttavani työskenteli pääesikunnan järjestelyosastolla ja tiesi, että siellä tarvitaan lähettiupseereita. Siihen aikaan armeijaa muodostettiin uudelleen talvisodan jälkeen. Piti lähettää salaisia organisaatiokäskyjä ja minusta tehtiin kuriiriupseeri, matkustin junalla ympäri Suomea.
Asiakirjojen luovutus oli tiukka tapahtuma. – Minulla oli jyrkkä määräys että aina piti olla pistooli esillä kun upseeri tuli hakemaan papereita. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä voi tapahtua. Kun upseeri todisti henkilöllisyytensä, annoin hänelle kirjekuoren.
Halua rintamalle
Sutelan kuriirihommat jatkuivat sodan alkuun asti. Vuoden 1941 kesällä hän ilmoitti osastopäällikölleen haluavansa rintamalle mahdollisimman pian. – Kun ensimmäinen haavoittunut upseeri saatiin, lähdin rintamalle ja osallistuin hyökkäykseen Kannaksella.
– Lempaalanjärven harjanteelta näimme, miten venäläiset pataljoonat ja rykmentit juoksivat kohti Leningradia. Me lähdimme perään. Kunnes läähättävä lähetti sai meidät kiinni.
– Seis, lähetti huusi. – Takaisin Lempaalanjärvelle.
– Perkele, päämajassa on nyt kyllä vanhoja ukkoja, Sutela ja muut “hullut nuoret luutnantit” manailivat. – Ne ei päämajassa ymmärrä sodankäynnistä mitään. Kun nyt päästäisiin juoksemalla Leningradiin, niin käsketään pysäyttää.
– Myöhemmin ymmärsimme, kuinka viisas marsalkan päätös oli.
Syvärillä, vuoden 1942 talvella, Sutela joutui sotasairaalaan polvileikkaukseen. – Siitä jalasta ei enää koskaan kunnollista tullut.
Sairaalasta Sutela komennettiin takaisin päämajan järjestelyosastolle Mikkeliin.
Päämaja oli taistelevan Suomen johtokeskus. Se oli suuri organisaatio, johon kuului 2 500 henkeä, upseereja, aliupseereja, lottia ja sotilaita. Päämajan ylin johto oli sijoitettu Mikkelin keskuskansakoululle. Siellä työskentelivät muun muassa ylipäällikkö Gustaf Mannerheim, yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs, päämajoitusmestari Aksel Airo, komentoesikunnan päällikkö Wiljo Tuompo ja tiedustelujaoston päällikkö Aladár Paasonen.
Adjutantiksi
Jalkaväenkenraali Heinrichs pyysi Sutelaa adjutantikseen loppukesällä 1942. Aluksi Sutela oli viransijaisena ja myöhemmin Heinrichsin ja kenraaliluutnantti Tuompon vakinaisena adjutanttina.
– Ulkonaisesti päämajassa toimittiin hyvin vaatimattomissa oloissa, Sutela sanoo. – Ylipäällikkö ei muuttanut opettajainhuoneen sisustusta. Sinne tuotiin vain pieni pöytä karttoja varten ja seinälle lainattiin kello mikkeliläisestä kultasepänliikkeestä.
– Kenraalit työskentelivät luokkahuoneissa, joista pulpetit oli poistettu ja tilalle tuotu vaatimattomat työpöydät. Kartat olivat seinillä. Kenraaleilla oli puhelimet, joiden sisälle oli rakennettu sekoittaja salakuuntelun varalta.
Adjutantin työpäivät olivat pitkät. Päämajassa työskenneltiin ylipäälliköstä lähtien aamuvarhaisesta puoleen yöhön saakka. Seitsemän päivää viikossa, arjet ja sunnuntait, vuodesta toiseen. Iltaesittelyt ylipäällikölle tapahtuivat vasta kello 21 jälkeen. Niissä käytiin läpi muun muassa rintamatilanne ja tiedusteluraportit.
– Marsalkka vaati, että hänelle joka ilta esiteltiin tarkat nimiluettelot haavoittuneista, kaatuneista ja kadonneista upseereista, Sutela sanoo. – Lähes 80-vuotiaan Marskin työpäivä alkoi tavallisesti kello kahdeksan ja jatkui useimmiten kello 24:ään..
Kun suurhyökkäys alkoi vuoden 1944 kesäkuussa, päämaja työskenteli vuorokaudet ympäri.
Adjutantin tehtäviin kuului muun muassa lajitella Heinrichsin posti ja viedä kenraalin antamia asiakirjoja päämajoitusmestari Airolle ja komentopäällikkö Tuompolle sekä muille osastoille.
Eversti Paasosen tiedusteluraportteja Sutela pääsi harvoin näkemään, sen sijaan ulkomailla toimivien Suomen lähettiläiden raportit kulkivat usein Sutelan kautta, joka näin sai tietoonsa paljon kulissien takaista tietoa.
Marskin menyy
Marsalkka Mannerheim nautti lounaansa kello 12.30 ja päivällisensä kello 19.30 Mikkelin Klubilla hotelli Kalevassa. Ylipäällikön vakituiseen pöytäseurueeseen kuuluivat Heinrichsin, Airon, Tuompon ja Paasosen lisäksi tykistönkenraali Vilho Nenonen sekä Marskin adjutantit, everstiluutnantti Ragnar Grönvall ja majuri Rafael Bäckman. Lähes jokaisella aterialla oli mukana myös muutama vieras.
– Silloin tällöin sain kutsun ylipäällikön pöytään. Se oli nuorelle upseerille jännittävä ja mieleenpainuva kokemus.
– Marsalkka oli lähes kaikkiruokainen, mutta haukea hän ei syönyt. Hän sanoi sitä rantarosvoksi.
Marskin hovin ruokalista oli yksinkertainen ja hyvin suomalainen. Alkupaloina oli usein pieniä pyöreitä leipiä, päällä juustoa tai vaikkapa lohta, tai sitten karjalanpiirakoita ja munavoita. Näiden kanssa tarjottiin se kuuluisa Marskin ryyppy.
– Lämpimänä ruokana oli usein riistaa, jota saatiin runsaasti rintamakomentajilta. Jälkiruokana oli makeaa kakkua tai juustoja, Marski piti makeasta.
Vaikka Marskin pöydässä otettiin ryyppy niin punaviini oli hyvin harvinaista ja konjakki vielä harvinaisempaa. Ruokajuomana oli vettä tai olutta.
– Marskin lempipunaviini oli Le Cardinal.
Vuonna 1944 Sutela ylennettiin kapteeniksi.
Sota Neuvostoliittoa vastaan päättyi syyskuussa 1944. Myöhään syksyllä Heinrichs kutsui Sutelan luokseen ja ojensi hänelle punaisen asiakirjakansion.
– Lue nyt sinäkin nämä paperit, Heinrichs sanoi tuohtuneena. – Kaikki on tehty selkäni takana ja minulta täysin salassa. Kuinka Paasonen ja Hallamaa ovat voineet tehdä näin?
– Olin niitä harvoja, jotka saivat siinä vaiheessa tutustua huippusalaiseen Stella Polaris -operaatioon.
Kyseessä oli everstien Aladár Paasosen ja Reino Hallamaan hanke, jolla tiedusteluosaston henkilökunta ja asiakirjat kuljetettiin salaa Suomesta Ruotsiin, Liittoutuneiden valvontakomission ulottumattomiin.
Tasavallan presidentti Mannerheim nimitti kenraali Heinrichsin ylipäällikön seuraajaksi 1. päivänä tammikuuta 1945. Titteli oli kuitenkin muuttunut, Heinrichsistä ei tullut ylipäällikköä vaan Puolustusvoimien komentaja.
Pidätykset alkavat
– Lähellä vuoden 1945 juhannusta kenraali oli lähtenyt yksin Helsinkiin. Olin Mikkelissä, oli ilta ja olin huoneessani Sairilan kartanossa.
– Yleisesikunnan päälliköksi nimitetty Aksel Airo oli kutsunut vieraita illalliselle Sairilaan, vähän niin kuin luvatta. Puhelimeni soi ja kenraali Heinrichs kysyi onko Airo siellä, kun hän ei vastaa Kalevasta.
– On, kenraali, hänellä on vieraita.
– Älä kutsu puhelimeen, mutta sano, että hänen on ehdottomasti tultava ensimmäisellä junalla aamulla Helsinkiin, presidentin luokse Tamminiemeen. Pidä sinä huolta siitä.
Airo meni ja Marski tarjosi hänelle lounaan. Lounas päättyi. – Kenraali menee nyt pääministeri Paasikiven luokse, Mannerheim sanoi, sen lähemmin selittelemättä.
Paasikivi luki Airolle valvontakomission kirjelmän, jossa hallitukselta vaadittiin toimenpiteitä asekätkentäjutun syyllisten rankaisemiseksi. Vastaus oli annettava seuraavaan päivään kello kahteentoista mennessä.
– Ei siinä mitään, Airo sanoi pääministerille. – Käsky täytetään siten, että puolustusvoimien komentaja potkitaan virastaan ja yleisesikunnan päällikkö pannaan häkkiin. Sillä saadaan jotain vastatuksi.
Paasikivi myönsi valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnan päätyneen samaan tulokseen. – Parin vuoden istuminen voidaan verrata korkeimpaan ajateltavissa olevaan kunniamerkkiin, Paasikivi jatkoi.
– En ole koskaan ollut kovin perso noille kunniamerkeille, Airo vastasi.
– Ja niinhän siinä täsmälleen kävi, Sutela toteaa. – Heinrichs joutui eroamaan ja Airo pantiin linnaan.
– Kun Airo aamulla lähti Sairilasta hän ei koskaan enää palannut virkaansa Mikkeliin. Juhlat oli juhlittu.
Sodan jälkeen Sutela oli menettänyt kotinsa. Opinnot olivat jääneet kesken. – Tuntui, että olin niin paljon vanhempi, että en enää halua lähteä opiskelemaan.
– Tule vakinaiseen palvelukseen, minä otan sinut adjutantikseni, Heinrichs sanoi Sutelalle. – Vaikka sinä et olekaan käynyt kadettikoulua, niin sinulla on mahdollisuus yletä everstiluutnantiksi saakka, jos olet kunnolla.
– Sitten siinä kävi niin kuin kävi, että kenraalin käskettiin asekätkentäjutun takia erota, vaikka hänellä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa.
– Seuraava puolustusvoiman komentaja, kenraaliluutnantti Jarl Lundqvist sanoi, että en voi jäädä adjutantiksi, mutta saan hakea itselleni paikan mistä itse vain haluan. Tiesin, että Hämeen ratsurykmentissä Lahdessa on minun sodanaikainen pataljoonankomentajani everstiluutnantti Carl-Gustaf Kali Wahren komentajana ja minun kadettiveljeni on adjutanttina.
– Olet tervetullut, sinähän olit minulla komppanianpäällikkönä ja nyt saat eskadroonan, Wahren sanoi puhelimessa.
– Menin sinne, mutta heti sodan jälkeen puolustusvoimissa vallitsi sotaväsymys. En viipynyt pitkään.
Opettajaksi
– Menin opettajakorkeakouluun. Se oli kaikkein lyhin tie ammattiin. Olin tarpeeksi vanha ja osasin jo opiskella oikealla tavalla. Olin ollut sodassa ja käsitellyt miehiä. Valmistuin priimuksena. Sekä keskiarvo että opetustaito olivat molemmat melkein kymppejä.
Vuonna 1950 Erkki Sutela meni naimisiin sairaanhoitaja Anna-Liisa Zilliacuksen kanssa. He olivat tavanneet toisensa pari vuotta aikaisemmin eräissä häissä Hennalan upseerikerhossa Lahdessa.
Valmistuttuaan Sutelalle annettiin Elimäen Soiniityn koulu. – Koulu oli oikein mukava, se oli sellainen uusi kylä. Maat oli otettu pakkoasutukseen karjalaisille ja kun itsekin olin karjalainen, niin minä tulin melkein kotiin.
– Sitten menin mukaan – ei politiikkaan – mutta voisi sanoa että kunnallispolitiikkaan. Me virkamiehet muodostimme sitoutumattomien ryhmän ja olin kaksitoista vuotta valtuustossa. Olin myös neljätoista vuotta kirkkovaltuustossa, toimin kirjastolautakunnan puheenjohtajana ja urheilulautakunnassa neljätoista vuotta.
– Tein kolmea työtä Soiniityssä. Oppilaat asuivat kaikki lähellä koulua, ja sain luvan aloittaa koulun kello kahdeksan aamulla. Niinpä koulutyö päättyi kello 13−14. Silloin minusta tuli sanomalehtimies. Olin Kouvolan Sanomien aluekirjeenvaihtaja, freelance tietenkin.
– Iltaisin olin mukana vapaaehtoisessa maanpuolustustyössä.
Sutela perusti Elimäen reservinupseerikerhon ja oli kolmetoista vuotta sen puheenjohtaja. Hänestä tuli myös Kymenlaakson reservinupseeripiirin puheenjohtaja. Siinä tehtävässä hän oli seitsemän vuotta. Nyt hänet on kutsuttu piirin kunniapuheenjohtajaksi.
Sutelan tie jatkui Reservinupseeriliiton hallitukseen, jossa hän toimi 14 vuotta ja pitkään liittoneuvostossa.
Vuonna 1968 Sutela ylennettiin reservin majuriksi. – Aika meni mukavasti, mutta koko ajan toinen puoli sydäntäni oli lehtimies. Kun vuonna 1974 avautui Iitinseudun päätoimittajan paikka, niin hain sitä. Jälkeenpäin olen kuullut, että kun ne saivat minun paperit, niin hallituksessa sanottiin, että tässä on meidän mies.
Vuonna 1979 Sutela kirjoitti Otavan kustantaman muistelmateoksen Heinrichsin adjutanttina.
Eläkkeelle Sutela jäi Iitinseudun päätoimittajan ja toimitusjohtajan tehtävistä 67-vuotiaana vuonna 1982.
Vuonna 1994 Sutela julkaisi artikkelikokoelman Marskin Päämajasta ritareiden sotapoluille. Samana vuonna hänet kutsuttiin Suomen Marsalkka Mannerheimin Perinnesäätiön hallituksen jäseneksi.
Päämaja siirtyi Helsingistä Mikkeliin talvisodan alussa, joulukuun 3. päivänä vuonna 1939. Toiminta jatkui Mikkelissä muutamia keskeytyksiä lukuun ottamatta vuoden 1945 kevääseen asti.
Sodan ajan päämajassa työskenteli noin 2 500 ihmistä, joista pääosa oli upseereja. Joukossa oli myös aliupseereja, lottia ja sotilaita.
Päämajan keskeisin osa oli sijoitettu Mikkelin Keskuskouluun. Sen ensimmäisessä kerroksessa työskentelivät ylipäällikkö ja hänen kaksi adjutanttiaan, yleisesikunnan päällikkö ja hänen adjutanttinsa, päämajoitusmestari, komentoesikunnan päällikkö sekä tiedustelujaoston päällikkö ja hänen apulaisensa.
Toisessa kerroksessa olivat operatiivisen osaston ja huolto-osaston huoneet. Kolmannessa kerroksessa työskenteli tiedusteluosasto.
Muut päämajan toiminnot oli hajautettu ympäri kaupunkia. Keskeinen osa toimintaa oli viestikeskus Lokki, joka oli louhittu läheiseen Naisvuoreen. Lokki välitti päämajan viestiliikenteen.
Lokissa työskenteli 100−130 henkeä, pääasiassa lottia. He hoitivat päämajan kolmensadan tilaajan puhelinkeskusta, jossa oli kuusikymmentä kaukolinjaa. Lisäksi käytössä oli 5−10 kaukokirjoitinta.
Teksti: Robert
Brantberg 1997, 2009