|
Reino
Henrik Hallamaa 1899−1979 SA-kuva |
21 suomalaisen sotaupseerin
elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
|
Suomen
sotilastiedustelu ja suurvaltojen
salainen sota 236 sivua ja kuvaliite |
|
Eversti Reino
Hallamaa
Radiotiedustelu antoi
voiton avaimet
On marraskuun viimeinen viikko vuonna 1939. Venäläisten joukkojen radioliikenne hiljenee. Vastaava asia tapahtui syyskuussa, kun Saksa hyökkäsi Puolaan. Se oli tuttu enne myös ensimmäisessä maailmansodassa.
Marraskuun 29. päivänä majuri Reino Hallamaan radiotiedustelu sieppaa ja purkaa salasanoman, jossa puna-armeijan panssariprikaatille annetaan käsky hyökätä Suomen puolelle Rautuun seuraavana aamuna kello kuusi.
Hallamaa vie salasanoman päämajan operatiivisen osaston päällikölle, eversti Aksel Airolle. ”Väärä tieto”, Airo tokaisee.
”Ei ole”, Hallamaa vastaa.
”Vien sen marskille”, Airo myöntyy.
Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim kutsuu välittömästi Hallamaan puhutteluun. ”Vastaako majuri henkilökohtaisesti tästä sanomasta? ”
”Vastaan herra marsalkka. En usko, että kyseessä on harhauttava käsky. Sitä paitsi radiohiljaisuus on juuri loppunut. Se merkitsee hyökkäyksen alkua.”
Päämaja antaa taisteluhälytyksen Raudun suunnalla. Vielä on yö aikaa valmistautua panssareiden hyökkäykseen. 40-vuotias majuri viettää tuskaisia hetkiä.
”Olin ottanut vastuun salasanomasta. Ajatus kiersi päässäni koko yön, sillä elämäntyöni oli vaakalaudalla. Sitten ajatus muutti rataansa. Tietenkin hyökkäys alkaisi aamulla kello kuusi. Eihän vastapuoli moisia salasanomia muuten lähettäisi.”
Puna-armeija ylittää varhain seuraavana aamuna valtakunnan rajan kaikissa pääsuunnissa, myös Raudussa. ”Huokaisin helpotuksesta”, Hallamaa kertoi. ”Vaikka se sinänsä olikin järjen vastaista.”
”Rautuun suunniteltu hyökkäys ei onnistunutkaan paraatimarssina. Vastatoimiin ehdittiin ryhtyä. Se oli erittäin tärkeä asia radiotiedustelun kannalta. Varoja myönnettiin kitsastelematta.”
Suomen radiotiedustelun isä Reino Henrik Hummelin syntyi sunnuntaina maaliskuun 12. päivänä vuonna 1899 Kokemäellä. Hänen vanhempansa olivat rakennusmestari Juho Hummelin ja Aino o.s. Söderman. Isä kuoli varhain ja äiti solmi uuden avioliiton Rauman asemapäällikön kanssa. Morsetuksen aakkoset nuori Reino oppi kotonaan rautateiden lennättimellä.
12-vuotiaasta lähtien Hallamaaksi nimensä muuttanut nuorukainen oli kesätöissä sähköttäjänä Rauman rautateillä. Vuonna 1916 hän suoritti rautateiden virkamiestutkinnon Helsingissä. Hän palveli sähköttäjänä Helsingin asemalla.
Hallamaa lähti sisällissodaksi muuttuneeseen vapaussotaan Uudenmaan rakuunarykmentin riveissä tammikuun viimeisenä päivänä vuonna 1918. Hallamaa osallistui Vilppulan, Väärinmajan, Kuhmoisten, Tampereen ja Lempäälän taisteluihin. Lempäälässä hän haavoittui lievästi jalkaan.
Sisällissodan jälkeen Hallamaa ilmoittautui vapaaehtoisena radiojoukkoihin, joista hänet omasta pyynnöstään siirrettiin laivastoon torpedovene S 2:n radiosähköttäjäksi. Hallamaa ylennettiin alikersantiksi vuoden 1918 lokakuussa. Hän palveli laivastossa seuraavan vuoden huhtikuulle asti.
”Oikeastaan kaikki alkoi Suursaaressa, jonne johdollani lähetettiin komennuskunta vuoden 1919 vappuna”, Hallamaa kertoi. ”Saaresta löysimme venäläisten jättämät kipinälennättimet, joista toinen, valtava möhkäle, oli tarkoitettu laivaston kaukoliikenteeseen ja toinen lähinnä Suomenlahden yhteyksiin.”
Vääpeli Ragnvald Rankku Lind, myöhemmin majuri Lautkari, kunnosti komennuskuntaan kuuluneen teekkariporukan kanssa pienemmän lennättimen. Ohjekirjoja ja kaaviokuvia ei ollut, mutta se ei teekkareita häirinnyt. Laite saatiin kuntoon.
”Laadimme salakirjoitussanoman ja naputtelimme sen eetteriin”, Hallamaa kertoi. ”Sitten kuulimme kuittauksen. Elämäni ensimmäinen salasanoma oli lähetetty. Nuorten joukko oli riemuissaan.”
Eetteri oli jo tuohon aikaan tulvillaan ääniä. Suursaaren komennuskunta otti vastaan morsemerkkejä kehittääkseen taitojaan. Mitään he eivät kuitenkaan salakirjoitetuista sanomista ymmärtäneet. Kunnes kohtalo puuttui peliin.
”Erään venäläisen kipinälennätinaseman sähköttäjä ei saanut selvää vastaanottamansa salasanoman sisällöstä. Hän pyysi selväkielisesti toistoa. Lähettäjä haukkui vastaanottajan pataluhaksi ja käski lähettää pyynnön uudestaan salakirjoitettuna.”
Näin porukka sai haltuunsa sekä selväkielisen sanoman että salasanoman. ”Joku neropatti meistä pääsi selville verrattain yksinkertaisesta salakirjoituksesta. Tästä alkoi uusi harrastus. Pyrimme aukomaan venäläisten lähettämiä salasanomia ja aina silloin tällöin onnistuimmekin.”
”Käsitimme, että jokainen piipitys eetterissä sisälsi oman salaisuutensa. Järjestelmä ei olisi salassa niiltä, joilla olisi taito aukaista salasanomia. Silloin päätin hankkia itselleni tuon taidon.”
Eräs avattu sanoma teki Suursaaren porukan kuuluisaksi Helsingissä. ”Se liittyi kenraali Nikolai Judenitšin joukkojen jäännösten tuhoamisoperaatioihin Pietarin lähettyvillä. Salakirjoitimme sanoman ja lähetimme sen Helsinkiin. Siellä se herätti suurta huomiota, eikä syyttä. Komennuskunta oli siepannut venäläisen salasanoman, avannut sen, salakirjoittanut sen uudestaan ja lähettänyt sen nopeasti ylimmän sotilasjohdon tiedoksi.”
Hallamaa komennettiin Helsinkiin ja ylennettiin. ”Kersanttia odottavat vielä uudet tehtävät”, hänelle sanottiin.
Vielä samana kesänä Hallamaa ylennettiin vääpeliksi. Syksyn ja talven aikana Suursaaren komennuskunta kunnosti venäläisten Viipuriin, Kortkaan ja Turkuun jättämät radioasemat.
Reserviupseerikurssin Hallamaa suoritti vuonna 1921, jonka jälkeen hänet ylennettiin reservin vänrikiksi. Hänet määrättiin Radiopataljoonan radiokoulun varapäälliköksi. ”Tuntui kuin olisin saanut korotuksen aatelissäätyyn”, Hallamaa kertoi.
Vuonna 1925 Hallamaata pyydettiin pitämään luentoa salakirjoituksesta. ”Tunsin velttoutta polvissani, sillä näin useita kenraaleja eturivissä. Selviydyin luennostani yllättävän hyvin. Olin valmistautunut perusteellisesti, käytin hyväkseni muun muassa erään itävaltalaisen salakirjoitusteoksen oppeja. Uskon, että juuri se kirja silasi menestykseni.”
”Minua alettiin pitää armeijan salakirjoitusasiantuntijana. Reservin luutnantiksi minut ylennettiin itsenäisyyspäivänä vuonna 1925. Pidin sitä luentoni jälkikaikuna.”
Vuoden 1926 helmikuussa Hallamaa komennettiin kadettikouluun ja hänet nimitettiin Suomen armeijan aktiiviluutnantiksi seuraavan vuoden toukokuussa. Kaksi päivää kadettikoulun päättymisen jälkeen luutnantti Hallamaa sai käskyn ilmoittautua yleisesikunnassa.
”Päivystävä upseeri ohjasi minut suorinta tietä ulkomaaosaston päällikön Wiljo Tuompon luo.”
-”Olen saanut tehtäväkseni tiedottaa teille, että teidät on valittu luomaan suomalainen radiotiedustelu”, jääkärieversti Tuompo aloitti. ”Tehtävä alkaa heti. Onko kysyttävää?”
Ei ollut, niin ällistynyt Hallamaa oli. ”Tiesin ja tunsin että pitämäni salakirjoitusluento oli kaiken takana. Olihan eturivi ollut nimenomaan yleisesikunnan herrojen miehittämä.”
”En uskonut voimavarojeni riittävän vaikeaan tehtävään. Totuus oli, ettei minulla ollut edes perustietoja radiotiedustelusta. Sitten anoin yleisesikunnalta stipendiä voidakseni matkustaa ulkomaille hakemaan perustietoa eri maitten radiotiedustelujärjestelmistä.”
Stipendi myönnettiin ja Hallamaa kävi virallisesti kuudessa maassa; Saksassa, Itävallassa, Sveitsissä, Italiassa, Tshekkoslovakiassa ja Puolassa.
”Lisäksi vierailin ikään kuin lomaillen ja samalla suhteitteni avulla tietoja onkien Unkarissa, Ranskassa, Baltian maissa, varsinkin Virossa, ja tietenkin myös Ruotsissa. Ystävällisyyttä riitti noina aikoina yllättävän paljon pienelle Suomelle ja sen viestiluutnantille.”
Itävallassa Hallamaa tapasi eversti Andres Figlin, salasanomien erikoismiehen ja kahden salakirjoitusteoksen tekijän.
”Hän olikin salasanomatieteen professori, jos niin voi sanoa. Jo ensimmäisessä maailmansodassa hän oli oppinut kaiken radiotiedustelusta.”
Erästä asiaa hallitusneuvos Fiegl korosti useaan kertaan: “Siepattu salasanoma on arvoton, jollei sitä pystytä avaamaan niin nopeasti, että omille joukoille jää aikaa vastatoimiin.”
Italiassa Hallamaalle luvattiin monen mutkan kautta, että hän saa tutustua italialaisten radioautoihin Rooman viestilaboratoriossa.
”Sain oppaakseni erään insinöörin. Hän oli tosi italialaistyyppi, huoleton, välitön ja iloinen veikko. Pian olimmekin jo radioautojen luona. Silloin nuori asevelvollinen juoksi insinöörin luo ja pyysi häntä puhelimeen.”
”Jäin odottamaan radioautojen luo. Ikävystyin, radioauton ovi oli houkuttelevasti raollaan. Avasin sen levälleen ja astuin sisään. Tutkin auton radiolaitteita ja hamuilin kameraani, kun päivystävä upseeri saapui paikalle. Hän ei osannut saksaa eikä englantia sanaakaan. Selitykset eivät auttaneet, hän talutti minut suoraan päävartion putkaan. Putkassa olin ja pysyin koko seuraavan yön.”
Insinööri oli tyystin unohtanut Hallamaan. Vasta seuraavana aamuna asia selvisi. Viestilaboratorion päällikkö pyysi anteeksi erehdystä.
”Päällikkö antoi minulle kuvausluvan ja määräsi insinöörin näyttämään minulle kaikki viestilaitteet laboratorion alueelle. Olin putkareissuni avulla päässyt päämäärääni, josta en edes uneksinut. Lisäksi olin nukkunut pitkästä aikaa yöni kuin tukki.”
”Valokuvasin vempeleet ja jo silloin ajattelin, että tällaisia autoja me vielä teemme Suomessakin.”
Kotona Suomessa Hallamaa päätti murtaa Itämeren punalaivaston koodijärjestelmän. Vuodesta 1927 lähtien kolme peilausasemaa seurasi venäläisten laivasto-osastojen liikehtimistä. Asemat sijaitsivat Helsingin Santahaminassa, Viipurin Markovillassa ja Sortavalassa.
Peilausasemat sieppasivat kaiken materiaalin, jonka punalaivaston sähköttäjät lähettivät eetteriin. Samalla Seiskariin ja Suursaareen komennetut lentäjäupseerit seurasivat kiikareilla punalaivaston sotaharjoituksia. Myös Hallamaa osallistui kalastajaksi naamioituneena punalaivaston liikkeiden kartoittamiseen. Kaikki liikkeet merkittiin jopa sekunnin tarkkuudella muistiin.
Kun kiikaritähystyksellä todettiin, että alus kääntyi 30 astetta oikealle tarkalleen määrättynä aikana, analysoitiin samaan aikaan lähetetyt radioviestit. Näin päästiin vähitellen koodijärjestelmän jäljille. Suomen radiotiedustelu otti ensimmäisiä askeleitaan.
Alku ei kuitenkaan ollut helppo. Yleisesikunnassa eräät korkeassa asemassa olevat jääkäriupseerit olivat sitä mieltä, että Hallamaan touhut ovat pelkkää pötyä. Olihan vapaussodassakin tultu toimeen ilman radiotiedustelua. Monen tärkeän hankkeen yli oli vedettävä henkselit. Mutta Hallamaalla oli myös puoltajansa.
”Saamani luottamus oli paras kannustin vaikeassa tehtävässä”, Hallamaa kertoi.
Suomen poliittinen johto oli saatava vakuuttuneeksi radiotiedustelun tärkeydestä. Kapteeniksi vuonna 1929 ylennetty Hallamaa ei arkaillut, hän kääntyi suoraan poliittisten vaikuttajien puoleen. Hallamaan tapaamislistalla olivat eduskuntaryhmien lisäksi muun muassa presidentti Kaarlo Ståhlberg ja sosialidemokraattien vahva mies, Elannon toimitusjohtaja Väinö Tanner.
”Huomasin Tannerin suhtautuvan jyrkän kielteisesti määrärahan myöntämiseen. Häntä eivät lämmittäneet sotilaallisen sektorin edut. Rupesin puhumaan poliittisen tahon saamista tärkeistä tiedoista.”
Tällä Hallamaa tarkoitti sitä, että Helsingissä olevat lähetystöt lähettivät päivittäin salakielisiä sanomia eri valtioiden pääkaupunkeihin.
”Voidaanko kuuntelua käyttää myös puoluepolitiikkaan?” Tanner kysyi.
Hallamaa kielsi jyrkästi ja vakuutti, että radiotiedustelu palvelee maan poliittista johtoa lähinnä kansainvälisissä asioissa. Tanner harkitsi pitkään.
”Vaikka en antaisi armeijalle markkaakaan, niin kapteenin on saatava mitä tarvitsee”, Tanner sanoi lopulta. ”Järjestän puolueeni tuen.”
Hallamaan radiotiedustelu saavutti tuloksia. Vuodesta 1935 lähtien Suomi osasi lukea Itämeren punalaivaston radioliikennettä. Alusten radioyhteyksistä pystyttiin määrittelemään sotalaivojen tyypit ja nimet.
Eetteri täyttyi äänistä vuonna 1939. Eurooppa valmistautui sotaan. ”Radiotiedustelu työskenteli kuumeisesti”, Hallamaa kertoi. ”Päivystysvuoroja oli pakostakin pidennettävä jopa kohtuuttomasti. Moni varsin kiinnostava yksityiskohta saatiin selvitetyksi.”
”Aloin pelätä pahinta, kun saimme siepatuksi salasanomia, jotka viittasivat saksalaisjoukkojen keskityksiin Puolan rajalle. Radiotiedustelu pystyi myös seuraamaan miten Baltian maihin syntyi uusia venäläisiä tukikohtia ja paljasti miten pommikoneita keskitettiin Viroon. Paldiskiin perustettiin suuri lentotukikohta.”
”Radiotiedustelu paljasti voimakkaiden neuvostojoukkojen keskitysmarsseja rajojemme läheisyyteen.”
”Aina kun Paasikivi matkusti valtuuskuntineen Suomeen neuvotteluihin maan hallituksen kanssa, alkoi valtava radioliikenne venäläisten ilmavoimien radioverkossa. Sotavuosina kuulin eräältä sotavangilta, joka oli lentäjä, että lentokentille määrättiin hälytysvalmius aina Paasikiven lähtiessä takaisin Suomeen. Kun hän palasi Moskovaan hälytystilanne raukesi.”
”Aivan viime hetkillä kävin hankintamatkalla ja onnistuin saamaan radiokalustoa kipeimpään tarpeeseen. Maksuksi vein runsaasti salasanomamateriaalia. Se oli siihen aikaan kovaa valuuttaa.”
Tuli marraskuun viimeinen viikko. Venäläisten joukkojen radioverkot hiljenivät. Sitten radiotiedustelu sieppasi yllättäen puna-armeijan panssariprikaatin hyökkäyskäskyn Rautuun. Talvisota alkoi.
Suomen radiotiedustelun päätehtävänä oli puna-armeijan radioliikenteen seuraaminen. Hallamaa pääsi maksamaan takaisin radiotiedusteluun 1930-luvulla uhrattuja varoja. Arvokasta apua Suomi sai Ruotsilta, jonka radiotiedustelun erikoismiehet olivat suomalaisten kouluttamia.
Kenraalimajuri Woldemar Hägglundin IV armeijakunta onnistui Laatokan Karjalassa katkaisemaan puna-armeijan 18. jaroslavlilaisen jalkaväkidivisioonan huoltoyhteydet selustaan. Suomalaiset paloittelivat divisioonan kymmeneen mottiin. Motitettujen joukkojen oli pakko käyttää radioita, koska muuta viestivälinettä ei ollut. Tässä oli radiotiedustelun suuri tilaisuus.
Hallamaan radiotiedustelun sieppaamien sanomien avulla Hägglund tiesi, mitä moteissa suunniteltiin. ”Radiotiedustelu ojensi käteemme voiton avaimet”, armeijakunnan tiedustelu-upseeri, kapteeni Uljas Käkönen totesi.
Kenraali Hägglund luotti radiotiedusteluun. Kenraali jopa jätti eräitä motteja pelkän vartiomiehistön varaan, jollei radiotiedustelulla ollut tietoa suunnitelmista murtautua ulos motista. Joukot keskitettiin muiden mottien tuhoamiseen.
Hallamaan muistiin on jäänyt erityisesti 750 miehen Lavajärven motti. ”Heidän johtajansa oli radiosanomista päätellen tavallista railakasotteisempi ja kerrassaan lannistumaton upseeri. Hänellä oli jatkuvasti mahtava taisteluhenki. Huoltoyhteyksien katkaisu ei vaikuttanut häneen hitustakaan.”
Täydennykset tilattiin ilmateitse. Suurten Lentävien leipälaatikoiden piti toimittaa tavara perille. Radiotiedustelu paljasti sovitut pudotusmerkit. Tiedon perustella suomalaiset onnistuivat usein harhauttamaan venäläisiä. Monet tavaraerät putosivatkin motin vartijoiden käsiin.
”Eräänä päivänä vartiomies totesi, että Lavajärven mottiin pudotettiin suksinippuja. Siitä oivallettiin, että venäläiset aikovat hiihtäen lähteä asuinsijoiltaan. Heti perään radiosanoma paljasti, että näin todella oli aikomus. Pian tiedettiin hyökkäyshetki ja mikä tärkeintä, murtautumiskohtakin.”
Konekiväärit sijoitettiin asemiin ristitulen saamiseksi murtautumiskohtaan, kranaatinheittimet suunnattiin samaan paikkaan. Tarkalleen ilmoitettuna hetkenä Lavajärven mottilaiset hyökkäsivät urhean komentajansa johdolla. Lyhyen ja verisen taistelun tuloksena venäläiset kaatuivat viimeiseen mieheen.
Lopulta suomalaiset tuhosivat koko 18. divisioonan. Sotasaaliin joukossa oli divisioonan lippu. ”Siinä oli kuvattu puolikas maapalloa ja Jaroslavlin kaupungin kohdalla oli sirppi ja vasara”, Käkönen kertoi. ”Upea pistin lähti Jaroslavlista tunkeutuen Baltian maihin ja jatkoi lävistäen Ruotsin aina Etelä-Norjaan saakka, eli Atlantille”
Talvisodan kokemusten jälkeen Hallamaalla ei enää ollut vaikeuksia saada määrärahoja. ”Tärkeintä oli, että saatoin hankkia uutta radiokalustoa ja vahvistaa henkilökuntaani.”
Jatkosota syttyi, Suomi lähti venäläisten pommitusten jälkeen hyökkäämään itään. Sodan jumalat tulivat radiotiedustelun avuksi.
”Aivan ratkaisevaa laatua oli käsittämätön tempaus, johon venäläiset ryhtyivät salakirjoitussysteemissään”, Hallamaa kertoi. ”Olimme saaneet japanilaisilta käyttöömme runsaasti koodimateriaalia Kaukoidästä, Vladivostokin radioliikenteestä. Mursimme salakielen. Jatkosodan alkaessa totesimme, että venäläiset olivat keikauttaneet Kaukoidän koodinsa tänne länteen.”
”Olimme tietenkin iloisia moisesta lahjasta. Maineemme kasvoi saksalaisten silmissä. He luulivat meidän yhtäkkiä selvittäneen vaikean avausoperaation. Tietenkään emme heille kertoneet asian ydintä.”
”Pystyimme antamaan maajoukoillemme erinomaisia tietoja vihollisen suunnitelmista, käskyistä, tilannetiedotuksista, viivytysasemien sijainnista, täydennyskuljetuksista, tappioista...”
Suomalaiset lukivat hyökkäysvaiheen aikana noin kahdeksankymmentä prosenttia vihollisen armeijaportaan ja divisioonien välisestä radioliikenteestä. Paikoin Suomen operatiivisella johdolla oli paremmat tiedot vihollisesta kuin omista joukoistaan.
”Syksyllä 1941 venäläiset äkkiä muuttivat koodin. Nähdäkseni he olivat huomanneet sen paljastumisen.”
Hallamaa ylennettiin everstiluutnantiksi 11. päivänä lokakuuta vuonna 1941.
Suomen radiotiedustelu eli huippuaikaansa. Vuoden 1941 syksyllä kenraalisotamarsalkka Wilhelm von Leebin pohjoinen armeijaryhmä Heeresgruppe Nord yritti Leningradin valtausta. Puna-armeija houkutteli Syvärille Tihvinän kautta matkalla olleen saksalaisen panssarikiilan ansaan. Saksalaiset eivät saaneet radioyhteyttä motitettuun kiilaan ja paksut savut estivät lentotiedustelun.
”Huolissaan oleva yhteysupseeri tiedusteli myös suomalaisilta kadonneita lampaitaan”, Hallamaa kertoi. ”Olimme seuranneet hyvinkin tarkoin von Leebin johtaman suurhyökkäyksen kulkua. Karhumäen kuunteluasema oli siepannut salasanoman, jossa venäläinen sotatoimiyhtymä ilmoitti saartaneensa saksalaisen panssarikiilan siihen ja siihen maastokohtaan ja ryhtyvänsä sen tuhoamiseen lähipäivinä.”
”Kun ojensin tuon tärkeän sanoman saksalaiselle yhteysupseerille, ei hänen hämmästykselleen ollut rajoja. Tapaus herätti suurta huomiota Saksan ylimmässä johdossa.”
Saksalaisten panssarikiilalle kävi hyvin. Sille toimitettiin polttoaine-, ammus- ja elintarviketäydennystä Junkers Ju-52 -kuljetuskoneilla ja se murtautui rajulla hyökkäyksellä ulos omiensa pariin.
Saavutuksestaan Hallamaalle myönnettiin Saksan rautaristi. ”Paljonkohan tästä rististä maksetaan hävityn sodan jälkeen”, Hallamaa tokaisi ristin luovutustilaisuudessa.
Suomi välitti saksalaisille tiedon liittoutuneiden suursaattueesta Arkangeliin vuoden 1942 syyskuussa. Saksalaisilla ei tätä tietoa ollut. Luftwaffe upotti 13 laivaa saattueen PQ 18 yhteensä 40 aluksesta.
”Mistä tämä tieto on saatu?” valtakunnankansleri Adolf Hitler kysyi kenraaleiltaan.
Kiitokseksi Suomi sai Saksasta runsaasti uutta kuuntelu- ja peilauskalustoa.
Jatkosodan aikana radiotiedustelun vahvuus nousi noin tuhanteenkahteensataan mieheen ja naiseen. Tiedustelu oli maailman huippuluokkaa. Esimerkiksi ilmavoimien radiotiedustelu kykeni välittämään punalentäjien aikeet suoraan eetteriin suomalaislentäjille.
Radiotiedustelu varoitti myös Helsingin ja muiden Etelä-Suomen kaupunkien asukkaita etukäteen yöpommituksista vuoden 1944 helmikuussa.
Hallamaa täytti myös lupauksensa Tannerille. Joulukuun 6. päivänä vuonna 1941 Englanti julisti Suomelle sodan. Yhdysvallat sähkötti Helsingin lähetystölleen Kanadan, Australian, Uuden Seelannin ja Intian sodanjulistukset Suomelle. Hallamaa sai sähkeiden alkuperäiset tekstit ulkoministeriöltä ja salakirjoitetut tekstit Posti- ja lennätinlaitokselta.
Mikkelissä sijaitseva yli neljänkymmenen erikoismiehen diplomaattisähkeiden avausryhmä selvitti koodin. Vuoden 1942 keväällä Suomi kykeni lukemaan Yhdysvaltain salaisimmatkin sähkeet.
Suomalaiset lukivat sujuvasti myös Brasilian, Portugalin, Romanian, Serbian, Vatikaanin ja Vichyn Ranskan radioliikennettä. Turkin radioliikenteeseen Suomi pääsi käsiksi Unkarin avulla ja kykeni muun muassa seuraamaan liittoutuneiden Teheranin huippukokousta.
Syyskuun 8. päivänä vuonna 1942 Reino Hallamaa meni naimisiin Brita Strengin kanssa Helsingissä. Onnitteluja saapui radiotiedustelumiehiltä ympäri maailmaa.
Hallamaa nimitettiin päämajan tiedusteluosaston päälliköksi vuoden 1944 huhtikuussa. Everstiksi Hallamaa ylennettiin saman vuoden elokuussa.
Vuoden 1944 keväällä Hallamaa kävi Ruotsissa salaisessa erikoistehtävässä. Hänellä oli mukanaan salkullinen tiedustelun parasta perusmateriaalia. Suomen ja Ruotsin ylimmät sotilasjohdot olivat siunanneet suunnitelman, jonka mukaan suomalainen tiedustelumateriaali saatetaan turvaan Ruotsiin. Käytännössä asioista sopivat Hallamaa ja Ruotsin pääesikunnan tiedusteluosaston salaisen C-toimiston, myöhemmin IB:n majuri Carl Petersén.
Tiedustelumateriaalin siirtosuunnitelma oli hyvin yksityiskohtainen. Suomen tiedustelun kaikille yksiköille jaettiin toimintaohjeet suljetuissa kuorissa, jotka sai avata vain käskyllä Stella Polaris.
Syyskuussa 1944 Hallamaa käynnisti operaation. Ruotsiin lähti 700−800 miestä ja naista sekä noin 350 laatikollista kalustoa ja asiakirjoja. Loput asiakirjat poltettiin tai kätkettiin.
”Tärkeintä oli, että kaikki saatiin turvaan Valpolta ja entiseltä viholliselta”, Hallamaa kertoi.
Liittoutuneiden valvontakomission edustajat saapuivat Suomen tiedustelupäämajaan Mikkeliin syyskuun lopulla. Heille uskoteltiin, että kaikki materiaali oli poltettu kahden päivän kokkotulilla, todisteena oli kasa tuhkaa. Itse asiassa he seisoivat luokkahuoneen opettajakorokkeen alle piilotetun Neuvostoliitto-käsiarkiston päällä.
Suomalaiset upseerit kilpailivat siitä, kuka pystyy vetämään venäläisiä eniten nenästä. Asiamiestiedustelun johtajalta, majuri Yrjö Palkolta tiedusteltiin agenttien nimiä. Palko, entinen vakoojakoulun Venäjän kielen opettaja, teeskenteli, ettei osannut venäjää.
Merivoimajaoksen päällikkö Antti Leino puolestaan veti kassakaapistaan esiin risaisen merikortin. ”Tässä kaikki”, komentajakapteeni Leino sanoi valvontakomission edustajille. Jonka jälkeen vahvassa humalassa ollut Leino poistui lounaalle.
Ruotsiin siirretty tiedustelukalusto myytiin ruotsalaisille takaisinosto-oikeudella. Kaupan päälle Ruotsi sai “käyttöohjeina” koodeja ja avaamatonta materiaalia.
Osa Stella Polaris -materiaalista on vieläkin kateissa tai tuhoutunut, ilmeisesti vuosina 1960−1961. Epäselvää on, tuhosivatko ruotsalaiset todellakin materiaalin ja jos tuhosivat niin kuvasivatko he sen ennen hävittämistä? Erään version mukaan Hallamaa olisi vienyt filmimateriaalia mukaansa Ranskaan.
Joka tapauksessa Neuvostoliittoa koskevaa arvokasta tiedusteluaineistoa joutui Stella Polariksen kautta Ranskan, Britannian, Yhdysvaltain ja jopa Japanin haltuun.
Vuosina 1945−1947 Hallamaa ja eversti Aladár Paasonen, päämajan entinen tiedustelupäällikkö, olivat Ranskan sotilastiedustelun palveluksessa, ensin Ranskassa ja myöhemmin kun Molotov vaati suomalaiseverstien luovuttamista, Ranskan miehitysvyöhykkeellä Saksassa.
”Ranskan hallituksella ei tietenkään ollut vaikeuksia ilmoittaa herra Molotoville, että suomalaiset everstit eivät ole Ranskan rajojen sisäpuolella.”
Vuonna 1947 Espanjan rajat aukenivat ja Hallamaa siirtyi Brita-vaimon ja kahden pienen pojan Hannun ja Pekon kanssa Andalusiaan Costa del Solille. Espanjassa neilikanviljelijäksi ryhtynyt Reino Hallamaa käytti nimeä Ricardo Palma. Myöhemmin perheelle syntyi vielä kolmas poika, Veli Ricardo sekä tytär Meri.
Vuonna 1948 Suomen valtio lakkautti Hallamaan virkaeläkkeen. Lähetetyssä kirjelmässä kehotettiin eversti Hallamaata ilmoittautumaan Helsingissä. Vasta sen jälkeen eläkettä maksettaisiin.
”Olisin yhtä hyvin voinut ostaa menolipun Malagasta Moskovaan”, Hallamaa kertoi.
Eläkkeen maksu aloitettiin uudestaan vasta vuonna 1958, kymmenen vuoden tauon jälkeen.
Eversti Reino Hallamaa kuoli elokuun 11. päivänä 1979 Malagan Churrianassa, jonne hänet on haudattu.
Puna-armeijan tavoitteena talvisodassa oli katkaista Suomi vyötärön kohdalta, edetä Suomussalmelta Ouluun, jossa oli määrä pitää kansalaisjuhla “vapauttamisen” kunniaksi. Kenraalimajuri Wiljo Tuompon Pohjois-Suomen ryhmä lähetti jääkärieversti Hjalmar Siilasvuon vihollista pysäyttämään.
Venäläisten 163. divisioona oli tunkeutunut Kiantajärvelle. Majuri Reino Hallamaan radiotiedustelu seurasi täysin estoitta divisioonan ja puna-armeijan 47. armeijakunnan välistä radioliikennettä. Suomalaiset tiesivät vihollisen hyökkäystavoitteet, ammuspuutteet ja apujoukkojen tarpeen.
Joulukuuta 27. päivänä eversti Siilasvuo hyökkäsi saartaakseen 163. divisioonan. Hän sai radiotiedustelun kautta tietää, että 163. divisioonan avuksi tuleva 44. divisioona, lempinimeltään Sininen divisioona, oli kokonaisuudessaan Raatteen tiellä.
”Heitin Sinisen divisioonan eliminoimiseksi Raatteen tielle Sissipataljoona I:n, joka iski ukrainalaisdivisioonan arkoihin ja pitkiin sivustoihin tavalla, joka herätti syvää kauhua”, Siilasvuo kertoi. ”Tilanne oli siltä osin pelastettu.”
Pääosa 163. divisioonasta pääsi livahtamaan Siilasvuon rakenteilla olevasta motista. Sotasaaliiksi jäi kuitenkin nelisenkymmentä tykkiä, parikymmentä panssarivaunua, panssaritykkejä ja kasoittain aseita. Mutta sokeri oli pohjalla.
Sininen divisioona oli saarrettu. Radiotiedustelu paljasti, ettei divisioonaa “elintilan puutteen johdosta” kyetty ryhmittämään uudestaan. Myös johtosuhteet olivat sekaisin.
44. divisioonan kohtalon hetki löi tammikuun 5. päivänä vuonna 1940. Pakkasta oli 40 astetta. Siilasvuo hyökkäsi ja Sininen divisioona tuhoutui kolmessa päivässä.
Tammikuuta 9. päivänä kansainvälinen lehdistö saapui paikalle ihmettelemään sotasaalista: satoja tykkejä, kymmeniä panssarivaunuja, röykkiöittäin venäläisten jäätyneitä ruumiita. Venäläiset menettivät eräiden arvioiden mukaan Suomussalmella ja Raatteen tiellä kaatuneina ja paleltuneina yli 20 000 miestä. Siilasvuon 9. divisioonasta kaatui 900 ja haavoittui 1 200 miestä. Talvisodan legenda oli syntynyt.
Hallamaan radiotiedustelu sieppasi vielä yhden sanoman.
“Sinisen divisioonan komentaja Vinogradov, esikuntapäällikkö ja poliittisen osaston päällikkö on teloitettu.”
Teksti: © Robert Brantberg 1997, 2009
Wikipedia: Reino Hallamaa