|
Viljo
Aukusti Laakso 1895− 1950 SA-kuva |
|
Viimeinen Mannerheim-risti
Puujalka-Laakso
Suomalainen
rykmentti etenee vetäytyvien saksalaisten
perässä kohti Yli-Muoniota vuoden 1944 syksyllä. Vihollinen on pysähtynyt
pienelle joelle, tulitus vastarannalta on kiivasta.
Suomalaiset syöksyvät asemiin
ja vastaavat tuleen. Tulitusta jatkuu pitkään, vihollinen ampuu myös
tykistöllä. Yhtäkkiä takaa kuulu maastoauton ääni.
Paikalle pörhältää
amfibioautollaan rykmentin komentaja, Puujalka-Laaksoksi
sanottu Saksan jääkäri. Miehet pysäyttävät Laakson ja varoittavat
vihollistulesta. Everstiluutnantti kuuntelee hetken.
”Eihän sieltä kukaan ammu”,
Laakso ärähtää. ”Huviksenne paukuttelette.”
Komentaja painaa kaasua ja
ajaa jokeen. Kyydissä istuva tulenjohtaja yrittää hypätä kyydistä.
”Istukaa pois vaan”, everstiluutnantti
sanoo käskevästi. ”On siinä tilaa teillekin.”
Upseerit pääsevät
vastarannalle.
”Sanoinhan minä, ettei täällä
ole ketään”, Laakso huutaa vastarannalta.
Everstiluutnantti
Viljo Laakso nimitettiin Lapin sodan
ansioistaan viimeiseksi Mannerheim-ristin ritariksi vuoden 1945 keväällä. Ristin
numero on 191.
Pohjois-Suomen sotaretkellä
Laakso toimi jalkaväkirykmentti 8:n komentajana Tornionjokilaakson ankarissa
taisteluissa saksalaisia vastaan loka- ja marraskuussa 1944. Se oli
kenraalimajuri Pietari Ukko Autin vanha joukko-osasto, Tuntemattoman sotilaan rykmentti.
JOHTI YLLÄKKÖJÄ HENKILÖKOHTAISESTI
Laakson
rykmentti eteni noin kaksisataa kilometriä
kenraalimajuri Kaarlo Kylmä-Kalle Heiskasen Kiila-divisioonan kärkenä Ylitorniolta
Palojoensuulle asti.
Mannerheim-ristin
perustelujen mukaan rykmentti mursi lujaa vastarintaa tekevän vihollisen
puolustusasemat, raivasi saksalaisten lukuisat murrokset ja voitti nopeasti
monet luonnonesteet, joita vihollinen oli tehostanut runsailla miinoituksilla
ja perusteellisilla hävityksillä.
”Erityisesti everstiluutnantti
Laakso kunnostautui Kolarin ja Muonion kaksipäiväisissä taisteluissa, joissa
viholliselle tuotettiin huomattavat tappiot”, kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo
kirjoitti. Siilasvuo toimi Lapin sodassa suomalaisten joukkojen komentajana.
”Everstiluutnantti Laakso
johti henkilökohtaisesti ylläköt Sieppijärven, Kihlangin, Kangasjärven ja
Yli-Muonion kyliin. Näin suomalaiset onnistuivat pelastamaan kylät vihollisen
tuhotöiltä.”
Sieppijärven kylä on Pellon
ja Kolarin välissä. Lokakuun 21. päivänä Laakso johti ylläkköä tuhoamalla
konepistoolillaan kylää sytyttävän polttopartion.
Yli-Muoniossa Laakso ylitti
tykistön tulenjohtajan kanssa joen amfibiovaunullaan ja pääsi vastarannalla
sijaitsevaan kylään. Yllättävästi avatulla tehokkaalla tykistötulella saatiin
estetyksi kylän ennalta valmistettu tuhoaminen. Lapin oloissa arvokas
selustatukikohta jäi rakennuksineen ehjänä suomalaisten haltuun.
”Everstiluutnantti Laakso loi
rykmenttiinsä hyvän ja reippaan taisteluhengen, kenraaliluutnantti Siilasvuo jatkoi.
”Tämän hän saavutti esimerkillisellä johtajataidollaan sekä omalla tarmokkaalla
ja pelottomalla esiintymisellään.”
”Hän tiedusteli aina henkilökohtaisesti
etumaastossa ja seurasi hyökkäystä kärkiosien mukana, vieläpä usein niiden
edelläkin.”
”Näillä teoillaan, joita
lisäksi tuki tietoisuus hänen aikaisemmista urotöistään, hän saavutti
alaistensa jakamattoman ihailun ja esimiestensä horjumattoman luottamuksen.”
Yksijalkainen 49-vuotias
mies.
JÄÄKÄRIKSI SAKSAN
Tuleva
Mannerheim-ristin ritari Viljo Aukusti
Laakso syntyi elokuun 3. päivänä vuonna 1895 Hämeessä, Pälkäneellä. Hänen
vanhempansa olivat maanviljelijä Kalle Laakso ja Vilhelmiina o.s. Ojanen. Viljo
Laakso kävi kansakoulun, jonka jälkeen hän toimi maanviljelijänä.
Vuoden 1915 syyskuussa Laakso
lähti monen muun nuoren miehen tavoin Saksaan sotilaskoulutukseen, hän liittyi
Preussin Jääkäripataljoona 27:ään. Laakso sai Saksassa jalkaväkikoulutuksen.
Hän pärjäsi kouluja käymättömäksi mieheksi hyvin ja ylennettiin Hilfsgruppenführeriksi vuoden 1916
helmikuussa. Gruppenführeriksi,
ryhmänjohtajaksi, hänet ylennettiin elokuussa 1917.
Laakso osallistui asemasotaan
venäläisiä vastaan Misse-joella ja Riianlahden rannikkoasemissa sekä Aa-joen
taisteluihin. Vuonna 1917 Laakso kävi Polangenin pommarikurssin ja Libaun sotasatamassa järjestetyn moottoriteknisen
kurssin. Polangenin kurssilla opetettiin räjäytystekniikkaa, konekivääriammuntaa
ja sabotaasia.
Viljo Laakso saapui
marraskuun 1. päivänä 1917 aselaiva Equityn
ensimmäisellä retkellä Suomeen. S/S Equity
oli saksalaisten englantilaisilta kaappaama ja uudelleen sota-alukseksi
varustama rahtihöyrylaiva.
Alus kuljetti aseita Suomeen
ja sen mukana matkusti joukkueenjohtaja Juho
Heiskasen johtama kahdeksanhenkinen jääkäreiden etukomennuskunta, kaikki
Polangenin kurssilaisia. Lastina oli pienehkön vallankumouksen tykötarpeet,
muun muassa 6 500 kivääriä ja niihin lähes kaksi miljoonaa patruunaa,
kolomekymmentä konekivääriä, viisitasaa Mauser-pistoolia, 4 500 käsikranaattia,
kahdeksan moottoripyörää ja 38 kirstullista räjähdysaineita.
Kaikki suomalaisten
itsenäisyysaktivistien käyttöön. Tarpeen ne tulivatkin, monet suojeluskunnat
joutuivat tulemaan toimeen haulikoilla, metsästyskivääreillä ja käsiaseilla.
LÄHTÖLAUKAUS LAIHIALLA
Suomeen
saavuttuaan Laakso toimi ennen vuoden 1918
tammikuussa puhjennutta sotaa suojeluskuntien kouluttajana Vaasassa,
Ylistarossa ja Laihialla. Hän johti Laihian suojeluskuntaa, kun se tammikuun 27.
päivänä riisui venäläisten seitsemänkymmenen miehen varuskunnan aseista. Se oli
lähtölaukaus, muilla paikkakunnilla seurattiin perässä. Mutta yllätys Laihialla
ei ollut täydellinen, syntyi tulitaistelu, jossa Laakso menetti viisi miestä.
Viimeisenä päivänä tammikuuta
koko Etelä-Pohjanmaa oli valkoisten hallussa, viisituhattavenäläistä oli riisuttu
aseista. Saalis oli kahdeksantuhatta kivääriä, 34 konekivääriä, neljä
kranaatinheitintä ja 37 tykkiä sekä suuri määrä ampumatarvikkeita.
Operaatio oli yllätys sekä
venäläisten joukoille että suomalaisille punakaarteille. Valkoisilla ja kenraali
Gustaf Mannerheimillä
oli yhtäkkiä armeija Etelä-Pohjanmaalla.
”Kuolemaantuomitulta näyttänyt
Suomi oli noussut ja antanut ensimmäisen iskunsa”, eversti Joose Hannula
kirjoitti. Hannula toimi 1930-luvulla sotakorkeakoulun sotahistorian
opettajana.
OULUN KAUTTA TAMPEREELLE
Samaan
aikaan tilanne Pohjois-Pohjanmaalla kärjistyi,
maakunnassa oli noin kolmetuhatta venäläistä, joista tuhat Oulussa.
Ylipäällikkö kehotti suojeluskuntia riisumaan venäläiset aseista, mutta
valkoisten joukkoja oli liian vähän. Niinpä Mannerheim joutui lähettämään Oulua
kohti kuusi ja puolisataa aseistettua miestä. Myös Laakso osallistui Oulun
valtaukseen.
Tilanne räjähti Oulussa
helmikuun 2. päivänä, punaiset ja valkoiset ottivat yhteen. Oulussa taisteltiin
katu kadulta. 33 valkoista ja 26 punaista kaatui. Venäläisiä joutui vangiksi
tuhatsata miestä ja punaisia kahdeksansataa. Sotasaalis oli jälleen runsas, yli
kaksituhatta kivääriä ja kommenen konekivääriä.
Vänrikiksi Laakso ylennettiin
helmikuun 11. päivänä. Kuun puolivälistä lähtien hän palveli Vöyrin sotakoulun
komppanianpäällikkönä ja osallistui komppaniansa mukana Vaskiveden, Kurun,
Muroleen, Messukylän ja Uudenkylän taisteluihin sekä Tampereen valloitukseen.
Messukylän valtauksesta ei
ensimmäisellä kerralla tullut mitään, yritys oli liian uhkarohkea. Mutta
yritystä riitti. Hyökkäyksessä Vöyrin pataljoonaa komensi jääkäriluutnantti Armas
Kohonen.
”Eteenpäin! kajahtaa
hurjanrohkean jääkäriluutnantin käsky”, mukana ollut vöyrinkoululainen W.K.
Latvala kertoi. ”Ja eteenpäin, yli laajan, kuutamoisen aukean seuraavat
nuorukaiset jumailoimaansa johtajaa.”
”Mutta pian sankari saavuttaa
matkansa pään. Miehestä mieheen alkaa kulkea viesti Kohonen kaatunut. Ilmoitus iskee raskaasti vöyriläisten mieleen.”
”Punaiset ovat todenneet
hyökkääjän vähälukuisuuden, yhä tiheämmin viuhuvat luodit. Joukko harvenee
pelottavasti, moni rohkea nuorokainen taistelee sinä yönä viimeisen
taistelunsa.”
Laakso haavoittui lievästi
toisessa hyökkäyksessä Messukylään maaliskuun 25. päivänä. Tampereen valtauksen
jälkeen Vöyrin kurssi hajotettiin ja oppilaat korotettiin aliupseereiksi.
Laakso määrättiin huhtikuun 10.
päivänä Vaasan rykmentin komppanianpäälliköksi. Hänet ylennettiin luutnantiksi huhtikuun
15. päivänä ja hän otti osaa Viipurin valloitukseen.
ARMEIJASSA JA SUOJELUSKUNNASSA
Sodan
jälkeen vuoden 1918 heinäkuussa luutnantti Laakso
siirrettiin joukkueenjohtajaksi Helsingin jalkaväkirykmenttiin, jonka nimi
muutettiin myöhemmin Itämeren jalkaväkirykmentti 1:ksi. Tämän jälkeen Laakso
palveli Sortavalassa rajakomppanian päällikkönä ja Savon jääkärirykmentin
komppanianpäällikkönä.
Suojeluskunnat olivat jääneet
toimintaan sodan jälkeen. Vuoden 1919 syyskuussa Laaksosta tuli jälleen
suojeluskuntamies. Hän toimi Humppilan, Hattulan ja Leppävirran suojeluskuntien
paikallispäällikkönä sekä Turun ja Etelä-Hämeen suojeluskuntapiirien
aluepäällikkönä.
Vuonna 1920 luutnantti Viljo
Laakso meni naimisiin Eva Rakel o.s. Karuksen kanssa. Pariskunnan ensimmäinen
lapsi, vuonna 1920 syntynyt Eva, kuoli kaksivuotiaana. Pariskunnan toinen
lapsi, Riia, syntyi vuonna 1927.
Vuoden 1928 maaliskuussa
Laakso siirtyi takaisin armeijan palvelukseen. Hän toimi Tampereella
konekiväärikomppanian nuorempana upseerina, aliupseerikoulun johtajana ja
konekiväärikomppanian päällikkönä. Laakso suoritti yksityisesti viidennen
luokan Viipurin reaalikoulussa. Joulukuussa hänet ylennettiin kapteeniksi.
Laakso kävi taistelukoulun
komppanianpäällikkökurssin vuonna 1931. Elokuussa hänet määrättiin Viipuriin
konekiväärikomppanian päälliköksi ja 1933 Poriin komppanian ja myöhemmin
konekiväärikomppanian päälliköksi.
Vuonna 1935 Laakso jatkoi
opintojaan taistelukoulussa, jossa hän suoritti konekivääri- ja kranaatinheitinkurssin.
TALVISOTA SUMMASSA
Talvisotaan
kapteeni ja myöhemmin majuri Viljo Laakso
osallistui eversti Kaarlo Vaalan jalkaväkirykmentti 13:n kolmannen pataljoonan
komentajana.
Pataljoonan lähettiupseerina
ja myöhemmin Laakson adjutanttina toimi reservin vänrikki Gunnar Laatio. Rajalle
lähdettiin Turusta lokakuun 14. päivänä. Viipurin asemalla vänrikki Laatio
ilmeisesti komensi vanhoja kavereitaan liian kiltisti.
”Jos sinä poika et saa kuria
ja järjestystä säilymään ja osaa käskeä, miten sinä sitten pystyt käskemään,
kun tulee tiukka paikka ja luodit vinkuvat?” jääkärikapteeni Laakso opetti.
”No, kyllä minä kerrasta opin”,
Laatio kertoi. ”Huomasin myös, että reilua käskyä pidetään luonnollisena.”
Jalkaväkirykmentti 13 siirtyi
Summaan Lähteen lohkolle. Minkäänlaisia taisteluasemia ei ollut.
”Siinä sitten ryhdyimme
rakentamaan sitä kuuluisaa Mannerheim-linjaa, joka Neuvostoliiton mukaan oli
vahvempi kuin ranskalaisten kuuluisa Maginot-linja”, Laatio kertoi. ”Todellisuudessa
siinä oli kaivamamme taisteluhaudat ja niiden edessä piikkilankaratsut tai
piikkilanka-aitaa. Sekä tietysti uskossaan vahva, heikosti aseistettu
suomalainen sotilas.”
Talvisota alkoi marraskuun
30. päivänä.
ANTOI VIELÄ ASEITAKIN
Laakson pataljoona
piti asemansa koko joulukuun rankkojen taistelujen ajan. Naapurirykmentin pataljoonankomentajana oli toinen tuleva
Mannerheim-ristin ritari, jääkärikapteeni Auno Kuiri.
”Laakson ja Kuirin
keskustelua oli mukava kuulla”, Laatio kertoi. Ankaran taistelupäivän jälkeen
Kuiri soitti Laaksolle.
”Miten teillä oikein hurisee,
kun oli niin kauhea meteli?” Kuiri kysyi.
”Oli vähän erimielisyyttä
näistä asemista”, Laakso vastasi. ”Mutta lopulta sovittiin, että me pidämme ne.
Naapuri antoi vielä muutaman autokuorman aseitakin.”
Laakson pataljoona pääsi
tammikuussa lepoon, varustelutöihin. Venäläisten suurhyökkäys Summassa alkoi
helmikuun 1. päivänä. Tykistövalmisteluun oli varattu yli neljäsataa tykkiä.
Panssarivoimien tukemaa hyökkäystä kesti kolme päivää, mutta suomalaisten
linjat pitivät. Helmikuun 5. päivänä hyökkäys jatkui entistä voimakkaampana.
Venäläiset saavuttivat
panssarivaunujen tukemana ratkaisevan läpimurron Lähteentien kaistalla
helmikuun 11. päivänä. Suomalaisilla joukoilla ei ollut riittävästi
panssarintorjunta-aseita eikä tykistön ammuksia. Puhumattakaan siitä, että joukkoja
olisi ollut riittävästi.
”Pataljoona pääsi vielä aivan
etulinjaan”, Laatio kertoi. ”Mutta panssareita paineli ohi molemmilta puolilta.
Ei ollut aseita, millä niitä olisi häirinnyt. Ei halkoja eikä kasapanoksia,
kuten aikaisemmin asemissa ollessamme.”
KOVAHERMOISIA MIEHIÄ
Laatio
toimi kapteeni Viljo Laakson adjutanttina niin
sanotussa Honkaniemen pysäkin taistelussa.
”Kun taistelu hiljeni ja jos
vihollista ei näkynyt, Laaksolla oli tapana lähteä välimaastoon minun ja parin
lähetin kanssa katselemaan”, Laatio kertoi. ”Tulimme torakanvihreään torppaan
ja pistimme tupakaksi.”
Miehet istuivat jonkin aikaa
ja sitten rysähti. Vihollinen oli ampunut torpasta nurkan pois. Kukaan ei kuitenkaan
noussut ylös.
”Onpas kovahermoisia miehiä”,
pataljoonankomentaja Laakso sanoi. ”Nyt kuitenkin lähdetään.”
Pataljoonan komentopaikka
sijaitsi radan varressa noin sata metriä etulinjasta. Pataljoonan komentaja
Laakso istui tapansa mukaan keinutuolissaan, kun ammus tuli seinästä läpi ja
räjähti vastapäisessä seinässä. Yksi sirpale lensi Laakson päällä olevan
nahkatakin olkapään läpi. Laakso ei saanut naarmuakaan.
”Rikkoivat parhaan takkini”,
Laakso sanoi, otti takin yltään ja ryhtyi ompelemaan.
Armeijakunnan komentaja,
kenraaliluutnantti Harald Öhquist kävi
katsastamassa aikkoja.
”Ikävämpää paikkaa voi tuskin
kuvitella kuin tämä soinen ja alava alue Mannerheim-linjalla, josta venäläiset
yrittivät tosissaan läpi”, Öhquist kertoi. ”Mutta asemat pitivät.”
”Kautta Summan tiedettiin,
kenellä siihen oli suurin ansio. Kapteeni Laakso oli kerrassaan uskomaton.
Kuten vapaussodassakin, hän tuntui jälleen olevan täysin peloton.”
Öhquist keskusteli
Suur-Perolla Laakson kanssa.
”Sama mies, joka joulukuun
taistelujen aikana oli hevosenhoitajineen ja lähetteineen konepistooli
kourassaan karkottanut hänen asemaansa tunkeutuneet venäläiset.!
Laakso kertoi Öhquistille
Honkaniemen pysäkin taisteluista.
”Kuvaillessaan, miten
venäläiset panssarivaunut konekivääreineen niittivät maahan hänen oivallisia
miehiään, hän järkyttyi niin, että kyyneleet kihosivat silmiin.”
Laakso tuli tunnetuksi yhtenä
Summan rintamaosan kyvykkäimmistä ja pelottomimmista pataljoonan komentajista.
Hän haavoittui vakavasti etulinjassa Kärstilässä maaliskuun 4. päivänä.
Adjutantti Laatio näki komentajansa paareilla ja oletti, että Laakso oli
tajuton.
”Tähän taisi Laakson
pataljoonan satu loppua”, Laatio sanoi surkealla äänellä.
Komentaja ei kuitenkaan ollut
tajuton. ”Ei”, Laakso sanoi. ”Teidän on pojat pidettävä siitä huoli, ettei se lopu.”
Eikä se loppunut. Pataljoona
taisteli talvisodan loppuun saakka. Talvisota päättyi maaliskuun 13. päivänä.
Pataljoonasta oli noin kuusikymmentä miestä jäljellä.
Sotien välisenä aikana
vammoistaan toipunut Laakso toimi pataljoonankomentajana sekä Varsinais-Suomen
suojeluskuntapiirin aluepäällikkönä.
ESIMERKILLISELLÄ TAVALLA
Välirauhan
aikana tehtiin myös esityksiä
Mannerheim-ristin ritareiksi, jotka eivät kuitenkaan sellaisenaan toteutuneet.
Ehdokkaita oli yhteensä 480, Viljo Laakso heidän joukossaan. Jatkosodan aikana
tästä joukosta nimitettiin 19 Mannerheim-ristin ritaria.
Eversti Kaarlo Vaalan
esityksessä todetaan, että majuri Laakso oli talvisodassa järjestänyt lohkonsa
puolustuksen esimerkillisellä tavalla. Vaala toimi talvisodassa JR 13:n
komentajana.
”Tämä ilmeni selvästi
joulukuun torjuntataistelujen ja erityisesti panssarihyökkäysten aikana”, Vaala
kirjoitti. ”Pataljoona suoritti huomiota herättävällä tavalla tehtävänsä
torjuen vihollisen lukuisat hyökkäykset. Pataljoona sai runsaan sotasaaliin ja
tuhosi useita hyökkäysvaunuja.”
Näissä taisteluissa majuri
Laakso osoitti eversti Vaalan mukaan esimerkillistä järjestelykykyä,
ainutlaatuista henkilökohtaista rohkeutta ja tarmoa. ”Erikoista neuvokkuutta ja
rohkeutta majuri Laakso osoitti sekä torjunta- että vastaiskutaisteluissa kun
JR 13 osallistui Näykkijärven ja Hinkajärven sekä sodan loppuvaiheessa
Kärstilänjärven taisteluihin.”
POIKA, SE ALKAA TAAS
Reservin
luutnantti Gunnar Laatio oli vuoden 1941 kesäkuussa kaivosharjoittelijana
Outokummussa. Eräänä yönä vahtimestari tuli herättämään kansakoulun lattialla
nukkuvaa Laatiota.
”Puhelimessa on joku hullu
mies”, vahtimestari sanoi. ”Hän haluaa ehdottomasti keskustella luutnantti Laation kanssa, muille hän ei
suostu sanomaan mitään.”
Vahtimestari neuvoi Laatiolle
paikan, mistä puhelin löytyisi ja lainasi hänelle polkupyöränsä.
Puhelimessa oli jääkärimajuri
Laakso. ”Poika, se alkaa taas! Tule
ensimmäisellä junalla Mellilään ja perusta siellä pataljoona. Minä tulen sitten
myöhemmin.”
Laatio kokosi pataljoonan
esikunnan. Hänet määrättiin myöhemmin Laakson adjutantiksi.
Hyökkäysvaiheen alussa Laakso
toimi jalkaväkirykmentti 35:n kolmannen pataljoonan komentajana kenraaliluutnantti
Paavo Talvelan
kuudennen armeijakunnassa Äänislinnan tien suunnassa. Laakso oli etulinjan
pataljoonankomentaja. Hän tuli tunnetuksi siitä, että hyökkäsi joukkojensa
kärjessä, tuhosi panssarivaunuja ja vaikutti henkilökohtaisesti monen taistelun
lopputulokseen.
Kun jalkaväkirykmentti 60:lle
tarvittiin uutta komentajaa heinäkuun 22. päivänä ei siis ollut mikään ihme,
että divisioonankomentaja, eversti Paavo Paalu,
valitsi tehtävään majuri Laakson. Rykmentin komentajuus jäi kuitenkin lyhyeksi
sillä Laakso haavoittui vakavasti ja menetti toisen jalkansa elokuun 3.
päivänä. Samana päivänä hänet ylennettiin everstiluutnantiksi.
Edessä oli sairaalareissu ja
toipumisloma. Loman jälkeen Laakso toimi jalkaväen koulutuskeskuksessa ja
Varsinais-Suomen sotilaspiirissä.
KUTEN NÄET, MEITÄ TARVITAAN
Kesäkuun
alussa vuonna 1944 luutnantti Gunnar Laatio
oli Ruotsissa luovuttamassa diplomityötään Ruotsin kuninkaalliseen teknilliseen
korkeakouluun.
”Olin menossa morsiameni
kanssa Suomi-ystävän luo Skooneen”, Laatio kertoi. ”Junamatkalla sain kuulla,
että puna-armeija oli aloittanut suurhyökkäyksen Kannaksella. Pyysin heti
isäntiä kuuntelemaan Suomen radiolähetyksiä. Tieto vahvistui, jätin morsiameni
sinne ja lähdin välittömästi paluumatkalle.”
Turussa Laatio tapasi Puujalka-Laakson,
joka taas oli mukana oikeassa sodassa, hänet oli nimitetty jalkaväkirykmentti
8:n komentajaksi.
”Kuten näet, meitä tarvitaan”,
Laakso sanoi.
Laatio sai Laaksolta litterat
rintamalle ja molemmat lähtivät Karjalankannakselle torjumaan venäläisten
suurhyökkäystä. JR 8:n tehtävät eivät
kuitenkaan loppuneet tähän, vielä oli lähdettävä Lappiin sotimaan
saksalaisia vastaan.
Siitä tuli Mannerheim-risti
numero 191.
Lapin sodan jälkeen Viljo Laakso
toimi Seinäjoen ja Kankaanpään sotilaspiirien komentajana vuosina 1947−1948,
jonka jälkeen hän erosi vakinaisesta palveluksesta. Vuonna 1948 Laakso ja hänen
vaimonsa erosivat. Laakso solmi uuden avioliiton Leea Eliisa o.s. Hautamäen
kanssa.
Mannerheim-ristin ritari
Viljo Laakso kuoli verenmyrkytykseen keskussotilassairaala Tilkassa syyskuun 30.
päivänä vuonna 1950. Hänet on haudattu Vanhalle hautausmaalle Renkoon.
Teksti: Robert Brantberg
2001, 2009