Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	Sivukartta
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat

Kenraali Gustaf Mannerheim 1918	Robert Brantberg Mannerheim Valkoinen kenraali 1914−1918
	320 sivua kansi Terho Lehtolainen kannen kuva Sotamuseo Gummerus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2004 Kustannusosakeyhtiö Revontuli

Paroni Carl Gustaf Emil Mannerheim (1867–1951) lähti ensimmäiseen maailmansotaan Kaartin ratsuväkiprikaatin komentajana ja tsaarin seurueen upseerina. Hän joutui alusta alkaen koviin taisteluihin itävaltalaisia ja saksalaisia vastaan Etelä-Puolassa.

Kenraalimajuri Mannerheim oli taitava rintamakomentaja. Tsaari Nikolai II myönsi hänelle Venäjän arvostetuimman kunniamerkin Pyhän Yrjön ristin jo vuoden 1914 syksyllä. Ristin luovutti Venäjän legendaarinen ylipäällikkö ja Gustafin ystävä, suurruhtinas Nikolai Nikolajevitš.

Mannerheimin ura lähti nopeaan nousuun. Vuoden 1915 keväällä hänet nimitettiin ratsuväkidivisioonan komentajaksi. Hän taisteli menestyksekkäästi Bukovinassa ja Romaniassa.

Mannerheim oli Pietarissa, kun vallankumous puhkesi vuoden 1917 helmikuussa. Tsaari luopui kruunusta ja karkotettiin Siperiaan. Gustaf palasi rintamalle, mutta kieltäytyi vannomasta uskollisuudenvalaa väliaikaiselle hallitukselle. Hänet ylennettiin kuitenkin kenraaliluutnantiksi ja nimitettiin ratsuväkiarmeijakunnan komentajaksi.

Mannerheim valmisteli kesällä vastavallankumousta ylipäällikkö Lavr Kornilovin kanssa. Vallankaappaus Aleksandr Kerenskin hallitusta vastaan epäonnistui ja kenraali Kornilov vangittiin. Gustaf erotettiin armeijasta.

Mannerheim palasi joulukuussa Suomeen, jossa myös oli puhjennut levottomuuksia. Senaatin puheenjohtaja Pehr Svinhufvud nimitti Gustafin hallituksen joukkojen ylipäälliköksi. Gustaf riisui Pohjanmaalla olevat venäläiset aseista sekä rakensi lähes tyhjästä talonpoikaisarmeijan, joka kukisti punaiset kapinalliset Tampereen ja Viipurin verisissä taisteluissa.

Voittoisan sodan jälkeen Mannerheim erosi armeijasta, koska hän ei hyväksynyt Saksan vaikutusvallan lisäämistä Suomessa.

Valkoinen kenraali on itsenäinen jatko-osa teokselle Tsaarin upseeri 1867-1914, jossa kerrotaan Gustafin värikkäistä nuoruusvuosista.

Ensimmäinen luku

Pietari, helmikuu 1917

Vallankumous

 – Huligaaneja!

Pitkä mies seisoo kaupungin parhaan hotellin kolmannen kerroksen ikkunasyvennyksessä. Hänen tumma tukkansa on huolella kammattu ja viikset ovat siistit. Asetakin oikealla puolella on olkanauha, vasemman rintataskun yläpuolella on yrjönristi ja hyvin hoidetuissa saappaissa kannukset. Olkalapuissa on hallitsijan nimikirjaimet. Mies on tsaarin seurueen upseeri.

Maaliskuinen maanantai-aamu on harmaa ja kylmä. Ihmisten hengitys huuruaa ja pilvet näyttävät hipovan paljaiden puiden latvuksia. Tämä tietäisi lisää lunta Pietariin.

Kenraali katselee Hôtel d’Europen nurkkasviitistä leveälle Nevski Prospektille, ei hermostuneesti, mutta ehkä hieman hämmentyneenä. Väkijoukot vellovat ja metelöivät kaduilla, joukossa on sotilaita ja aseistettuja siviilejä, tunnelma on uhkaava. Useimmilla on punainen käsivarsinauha, monet kantavat lippuja ja banderolleja.

Raitiovaunut ja vuokra-autot eivät kulje. Kenraali on erottavinaan hajanaisia laukauksia.

Mies on vankkumaton tsaarinvallan kannattaja, hän on palvellut Nikolaita ja Aleksandraa heidän kruunajaisistaan lähtien. Miestä harmittaa, että hallitsija ja valtakunnanneuvosto ovat päästäneet asiat liian pitkälle. Nyt roskaväki riehuu kaduilla.

Kenraali on lomalla rintamalta ja hän oli perjantaina lähtenyt Helsingistä paluumatkalle Pietarin yöjunalla. Suomen suurruhtinaskunnan pääkaupungissa kenraalin entiset kadettitoverit olivat järjestäneet päivälliset, jossa oli keskusteltu meneillään olevasta suursodasta ja operaatioista, joihin kenraali oli osallistunut. Kenraalilla oli ollut mukanaan kartta, jonka avulla hän oli kuvaillut sodankäyntiä Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan Puolan ja Venäjän rajaseuduilla.

– Voisimme hankkia itsellemme goodwillia muodostamalla vapaaehtoisjoukkoja, Gustaf oli esittänyt. – Liittyisimme siten Venäjän sotaponnistuksiin ja sitä kautta ententeen.

Tilaisuudessa eräs itsenäisyysaktivisti oli yrittänyt ottaa puheeksi myös ne tuhatviisisataa suomalaista vapaaehtoista, jotka taistelivat saksalaisten riveissä. Heistä oltiin tekemässä Suomen vapaustaistelun etujoukkoa. Kenraali ei halunnut tietää mitään koko Preussin Jääkäripataljoona 27:stä. Hän oli vannonut upseerinvalansa kahdelle tsaarille ja Venäjä oli sodassa Saksaa vastaan. Kenraalin mielestä laiton värväytyminen vihollisen armeijaan oli maanpetos.

Helsingin kaduilla oli edellisellä viikolla ollut rauhallista, mutta sanomalehdissä oli kerrottu mellakoista Pietarissa. Elintarvikkeita oli ryöstetty ja mielenosoituskulkueet olivat halkoneet Venäjän pääkaupunkia. Lauantaina kenraali oli astunut vaunustaan Pietarin Suomen rautatieaseman laiturille. Nevan kaupungin keskusta oli lumisateessa näyttänyt rauhalliselta ja liikenne oli tuntunut toimivan. Kantajien kanssa ei ollut ongelmia ja kenraali oli välittömästi saanut kyydin hotelliinsa. Valtakatujen risteyksissä ja keskustan toreilla oli ollut muutama Maxim -kuularuisku hiekkasäkeistä rakennetuissa asemissa.

Kenraali oli hotellin kautta onnistunut hankkimaan itselleen ja kreivittärelle pääsyliput Keisarillisen oopperan balettiesitykseen, tavallisissa oloissa se olisi ollut lähes mahdoton tehtävä. Upea sinisten laskosverhojen ja kullattujen vaakunoiden koristama sali oli ollut aivan täynnä. Juhlapukuinen yleisö oli osoittanut esityksen jälkeen innostuneesti suosiotaan, mutta kaupungilla oli illan aikana tapahtunut jotain. Kadut ja torit olivat olleet autiot ja vuokra-autoja tai ajureita ei ollut näkynyt.

Kenraali ja kreivitär olivat hetken seisseet kadulla, kävely ei tullut kyseeseen lumisilla kaduilla. Pelastus oli saapunut silinteripäisen miehen hahmossa, joka oli erkaantunut oopperasta purkautuvasta väkijoukosta ja rientänyt heitä kohti leveä hymy kasvoillaan.

– Gustaf Karlovitš ja kreivitär Šuvalova! Odotatteko kenties autoa?

– Emanuel Ludvigovitš, hyvää iltaa, herra tohtori. Tilanne on ehkä hieman ongelmallinen. Kuten näette, ajureita ei ole, kaikki ovat häipyneet. Olen saattamassa kreivitärtä kotiin.

– Sallinette, että tarjoan kyydin?

Seurue oli noussut Emanuelin tilavaan autoon ja kuljettaja oli saanut ohjeet. Bolšaja Morskájalla ja Nevskillä oli näkynyt sotilaspartioita, muuten suurkaupungin kadut olivat olleet merkillisen autiot. Oli saavuttu perille ja Gustaf oli saattanut kreivittären ylös portaita valaistun kaupunkipalatsin ovelle.

– Kirjoitattehan, Gustaf Karlovitš?

– Mitä suurimmalla mielihyvällä, Gustaf oli sanonut ja oli suudellut kevyesti kreivitärtä kädelle. – Sen te tiedätte.

– Lupaattehan olla varovainen?

– Teidän vuoksenne, Jelisaveta, säästän henkeni ja terveyteni, sen, mikä siitä on jäljellä.

Gustaf oli noussut Emanuelin mustaan ja moitteettoman kiiltävään limousineen.

Ystävykset olivat jatkaneet matkaa kenraalin hotellille ja Emanuel oli lähettänyt kuljettajan kotiin. Miehet olivat kävelleet sisään Europeiskajan ala-aulaan, jättäneet päällysvaatteet vaatenaulakkoon ja siirtyneet alakerran ylelliseen ravintolaan, joka poikkeuksellisesti oli ollut lähes tyhjä. Juhlapukuisille herroille oli tuotu konjakit ja sikarit pieneen pyöreään pöytään. Kukaan ei ollut soittanut valkoista flyygeliä.

– Jag är verkligen orolig, Emanuel oli sanonut. – Olen todella huolissani. Duuma on jo istunut lähes kaksi viikkoa yhteen menoon. He vaativat edelleenkin parlamentaarista hallitusta ja ylähuone on samaa mieltä. Hänen kuninkaallinen majesteettinsa ei ilmeisesti kykene tekemään päätöksiä, neuvojia riittää. Tilanne näyttää pahemmalta kuin viimeksi, Japanin kurjan sodan aikaan. Huhutaan, että tsaari aikoo hajottaa duuman.

– Ovat edenneet liian nopeasti ja liian pitkälle, Gustaf oli sanonut. – Entä miten tehtailla?

Gustaf oli sytyttänyt La Planta -sikarin.

– Työläiset olivat lakossa tänään, pitivät meluisia kokouksiaan. Palkat on maksettu ajallaan ja olemme suostuneet moniin uudistuksiin, mutta kaupoissa ei ole leipää. Myös polttoaineen jakelussa on ongelmia. Tilauskirjat ovat täynnä, sen te varmaan tiedättekin. Entä mikä on tilanne rintamalla, kerrotaan että olette kunnostautunut ja johtanut kokonaista armeijakuntaa Romaniassa?

– Puhutaan kahdesta miljoonasta kaatuneesta viime vuoden offensiivissa. Se on liikaa, aivan liikaa, miehet ovat levottomia, moni kylä on tyhjentynyt. Huolto ei toimi, meillä on myös pätemättömiä kenraaleja, aivan kuten Japanin sodassa. Syntipukkeja etsitään ja romanialaisia haukutaan aivan suotta. Mutta minulla on hyvä käsitys heistä, joukossa on hienoja sotilaita.

Gustaf ja Emanuel olivat saman ketjun vastakkaisissa päissä. Emanuelin Pietarin tehtaat olivat Euroopan suurimpia sotatarvikkeiden tuottajia ja Gustaf korkeassa asemassa oleva rintamakomentaja. He olivat tuttavia vuosien takaa ja ymmärsivät toistensa ajattelutavan. Gustaf tiesi, että työntekijöiden olot Nobelin tehtailla ja yhtiön Bakun öljykentillä olivat keskimääräistä paremmat. Hän tiesi myös, että Emanuel oli tehnyt paljon rahaa sotavuosien aikana, enemmän kuin koskaan.

– Lähdetään kerholle, Emanuel oli ehdottanut. – Siellä on varmaan duuman jäseniä, ehkä he tietävät, mitä nuori Kerenski aikoo. Hän on erinomainen puhuja. Kuuntelin häntä tehtaalla, työläiset hurrasivat.

Miehet olivat kävelleet Nevskiä pitkin läheiselle kerholle. Heidän askeleensa olivat kaikuneet autiolla kadulla, Gustafin kannukset olivat kilahdelleet. Miehet olivat nousseet leveitä portaita kerholle. Eteisaula oli ollut tyhjä, vaatenaulakossa ei ollut päällysvaatteita.

– Ei täällä ole ketään käynyt koko iltana, teidän ylhäisyytenne.

Vahtimestari oli suunnannut sanansa Gustafille, joka oli ollut asepuvussa. – Ei ketään.

Miehet olivat päättäneet lähteä takaisin kohti hotellia. Emanuel oli osoittanut erästä jykevää konttorirakennusta Katariinan kanavan varrella.

– Siinä on uusi pääkonttorimme. Sijainti on paras mahdollinen, eikö vain? Kiinteistöihin kannattaa nyt sijoittaa.

Emanuel oli hymyillyt hieman vinosti.

– Teidän pitää tulla käymään!

Miehet olivat saapuneet hotellin eteen, ajureita ei vieläkään ollut näkynyt. He olivat hyvästelleet ja Emanuel oli jatkanut kävellen kotiinsa Neva-joen toiselle rannalle. Gustaf oli vilkaissut ravintolaan, oli todennut sen tyhjäksi ja oli mietteissään noussut portaita huoneeseensa.

Sunnuntaina aamupäivällä Gustaf oli lähtenyt Špalernaja-kadulle tapaamaan vanhoja Chevalier-kaartin ystäviään. Kaupungissa oli ollut levotonta, kadut olivat olleet täynnä marssivia väkijoukkoja.

Pitkän ja rattoisan toverilounaan jälkeen Gustaf oli palannut hotelliinsa, jossa oli saanut tietää, että sotajoukot olivat useaan kertaan avanneet tulen Nevskillä mielenosoittajia vastaan. Pietarissa ei enää ilmestynyt sanomalehtiä.

Illalla Gustav oli vieraillut Marinski-teatterin prima ballerinan Tamara Karsavinan luona. Hän oli tutustunut tummaan, hoikkaan ja nuoreen Tamaraan jo viisitoista vuotta aikaisemmin ollessaan nuori aliratsumestari. Tamaran luona oli ollut rauhallista lukuun ottamatta sitä että puhelin oli soinut taukoamatta. Ystävät ja ihailijat olivat soittaneet kertoakseen tuoreimmat huhut kaupungin tapahtumista.

Yöksi Gustaf oli palannut pimeitä katuja pitkin Europeiskajaan. Kadut olivat olleet lähes tyhjät, mutta Marinski-teatterin vieressä oli seisonut joukko uteliaita katsomassa, miten palomiehet olivat yrittäneet sammuttaa tulessa olevaa Liettuan linnaa.

Nyt on seuraava aamu. Europeiskajan sisäänkäynnin edessä seisova aseistettu siviili huomaa ikkunassa olevan kenraalin, nykäisee toveriaan kiivaasti hihasta ja osoittaa ylöspäin. Muutkin kääntyvät katsomaan, joukossa on myös asepukuisia miehiä.

– Tsaarin kenraali! Katsokaa, olkanauhat ja kaikki.

Miehet viittilöivät, neuvottelevat ja päättävät hetken epäröityään mennä hotelliin. Kohta Gustafin ovelle koputetaan kiivaasti. Hän astuu ovelle ja avaa sen määrätietoisesti. Ulkopuolella seisoo hengästynyt vanha portieeri.

– Teidän ylhäisyytenne! Nyt on vallankumous. Sotilaat ja matruusit ovat pidättäneet upseereja hotelli Astoriassa. He kysyivät teidän huoneenne numeroa. Kohta he ovat ylhäällä, he ovat aseistettuja. Nyt on kiire, Teidän ylhäisyytenne.

Gustaf pukee kiireesti päälleen sotaturkkinsa, jossa ei ole arvomerkkejä, ja irrottaa kannukset saappaista. Päähänsä hän panee sekä siviilien että sotilaiden käyttämän papáchan, korkean turkislakin. Hän kiiruhtaa käytävälle ja kuulee kiihtyneitä ääniä portaista, kääntyy nopeasti toiseen suuntaan ja ehtii täpärästi poistua varauloskäynnin kautta.

Kerrosta alempana hän palaa varovasti pääkäytävälle ja koputtaa erään hotellihuoneen ovea. Gustaf varoittaa lähettiupseeriaan uhkaavasta tilanteesta ja sanoo soittavansa luutnantille päivän mittaan.

Gustaf jatkaa yksin varaportaita alas ja pääsee sivuovelle. Se on vartioimaton, sotilaita tai roskaväkeä ei näy. Hän kävelee määrätietoisesti ulos harmaalle kadulle ja lähtee kohti Nobelin pääkonttoria. Siellä hän ehkä olisi tilapäisesti turvassa.

Tungos Nevskillä on lähes läpipääsemätön, väki on kiihtynyttä. Gustaf kohtaa vihaisia katseita, ihmiset tönivät toisiaan. Ilmassa on palaneen käryä. Hän pääsee perille kenenkään häiritsemättä, vaikka onkin muita päätä pidempi, 194 senttiä, lähes kuusi jalkaa ja kuusi tuumaa.

Nobelien suuri konttoripalatsi Nevski Prospektilla oli vihitty käyttöön vuonna 1911. Gustaf astuu sisään upeaan rakennukseen ja kysyy johtaja Nobelia. Virkapukuinen ovimies lähtee saattamaan Gustafia ylimpään kerrokseen ja johdattaa hänet Emanuelin tilavaan toimistohuoneeseen, jossa muutama ihminen seisoo ikkunoiden äärellä, heidän joukossaan Emanuel.

– Gustaf Karlovitš, kiitos Jumalalle, oletteko kunnossa? Emanuel astuu kädet ojossa kohti Gustafia.

– Se oli sekunneista kiinni. Aseistettu roskaväki oli jo hotellin käytävällä. Olin varomaton, he näkivät minut ikkunassa.

Huoneeseen syntyy levottomuutta, ihmiset siirtyvät hämmentyneinä pois ikkunoiden äärestä, ikään kuin heitä olisi ojennettu. Emanuel vetää raskaat, harmaat silkkiverhot ikkunoiden eteen.

– Hyvät herrat, saanko esitellä. Paroni Gustaf Mannerheim, 12. ratsuväkidivisioonan komentaja. Sotasankari Japanin, Puolan ja Romanian rintamilta, jotkut teistä ehkä tuntevat?

Miehet esittäytyvät, he ovat Emanuelin johtajia ja liikekumppaneita, joukossa on tuttu ranskalainen eversti. Emanuel ryhtyy selostamaan Gustafille tilannetta kaupungilla, sen vähän, minkä hän tietää. Puhelimet ovat olleet mykkinä koko aamun.

– Hyvät herrat, tämä on vallankumous, Emanuel sanoi. – Viranomaiset eivät mahda mitään, Pietarissa olevat joukot ovat suurimmaksi osaksi siirtyneet vallankumouksellisten puolelle, jopa kasakkarykmentti. Duuma on hajotettu eilen, mutta kieltäytyy poistumasta Taurian palatsista. Tilanne pahenee koko ajan.

Ikään kuin Emanuelin sanojen vahvistukseksi kadulta kuuluu laukauksia ja sitten rytmikäs nakutus, Gustafille erittäin tuttu ääni.

– Maxim-kuularuisku, hän sanoo. – Kaupungilla ammutaan.

Gustaf katsoo hetken miehiä. He ovat suurimmaksi osaksi pelokkaita siviilejä, jotka pälyilevät toisiaan neuvottomina. Hän vilkaisee Emanuelia ja päättää ottaa aloitteen käsiinsä.

– Nämä korttelit ja konttorit eivät kohta ole turvallisia, Gustaf sanoo. – Roskaväki saattaa koska tahansa velloa sisään. Jollei muuten, niin luoteja suojaan. Emanuel Ludvigovitš, rohkenen ehdottaa, että talo evakuoidaan, ottakaa tärkeät paperit ja arvoesineet mukaanne.

Emanuel miettii hetken, hän tajuaa, ettei vaihtoehtoja ole. Henkilökunnan turvallisuus on nyt tärkeämpää kuin toiminnan keskeytymätön jatkaminen, Nobel-yhtiöissä tiedettiin hyvien työntekijöiden arvo. Tehtaat ovat Nevan oikealla rannalla Viipurin kaupunginosan puolella, siellä olisi ehkä turvallisempaa. Hän nostaa kätensä rauhoittaakseen läsnäolijoita.

– Hyvä on, teemme niin. Mutta Gustaf Karlovitš, te tarvitsette siviilivaatteet. Karl Vasiljevitš, voisitteko hoitaa asian kuntoon? Siirrämme konttorin tehtaille, mutta kuljetusta ei ole, kuten epäilemättä tiedätte. Jokainen ottaa mukaansa sen verran, minkä jaksaa helposti kantaa, vain tärkeimmät paperit. Lähdemme parin-kolmen hengen ryhmissä, ettemme herätä huomiota. Nyt heti, mutta minä pyydän, ei paniikkia.

Miehiin syntyy liikettä, huone tyhjenee nopeasti. Ennen poistumistaan johtaja Karl Hagelin mittailee katsellaan Gustafin kookasta hahmoa ja pudistelee päätään. Paikalle jäävät Emanuelin ja Gustafin lisäksi Nobel-yhtiöiden Ranskan edustaja Eugène Beaux, joviaali ja punakka ranskalainen eversti, jonka Gustaf oli ensimmäisen kerran tavannut Pariisissa ennen sotaa. Emanuel kerää pöydältään muutaman paperin salkkuunsa, Gustaf ja Eugène istahtavat muhkeihin nahkatuoleihin. Tarjoilija tuo herroille punssia.

Huoneessa on hiljaista. Emanuel rapistelee papereitaan ja järjestelee kyniään, kokeilee mykkää puhelinta. Sitten Eugène hermostuu, nousee seisomaan, menee ikkunan luo, raottaa verhoa ja katselee varovasti kadulle. Ulkoa kuuluu edelleen hajanaisia laukauksia, väkeä liikkuu kadulla. Ranskalainen huomaa taivaalla punaisen kajon, eräästä ministeriöstä nousee mustaa savua.

– Katsokaa, hyvät herrat, tuolla palaa! eversti huudahtaa melkein innostuneesti ja siemaisee punssiaan. – Roskaväki on sytyttänyt taloja tuleen. Onhan teillä vakuutukset kunnossa, Emanuel Ludvigovitš, herra Kreugerin varmuustikut näyttävät olevan vilkkaassa käytössä? Eipä silti, tämä näyttää force majeurelta, tilanne on päässyt liian pitkälle. Dreyfus-juttu ei ollut mitään tähän verrattuna...

Eugène keskeyttää luentonsa, kun ovelle koputetaan ja sisään astuu johtaja Hagelin, jolla on mukanaan siviilivaatteita Gustafille. Emanuel ohjaa Gustafin pukeutumishuoneeseensa ja sulkee kohteliaasti oven tämän perässä. Emanuel kääntyy ranskalaisen puoleen.

– Hyvä Eugène, tämä ei ole leikinlaskun paikka. Lähdettekö matkaan? Otamme kenraalin mukaamme ja linnoittaudumme meille.

Eugène ottaa tarjouksen kiitollisuudella vastaan, hän ei halua mennä yksin hotelliinsa. Nyt ehkä mieluummin Nobelin palatsi, jossa vieraista aina on pidetty hyvää huolta.

Gustaf astuu huoneeseen tyytymättömän näköisenä. Vaatteet ovat käytettyjä tehdasvaatteita, joita hän ei tavallisissa oloissa missään tapauksessa olisi suostunut käyttämään. Hihat ovat hieman liian lyhyet ja Gustaf tuntee itsensä naurettavaksi.

– Vaatteet näyttävät sopivan, Emanuel sanoo sovittelevasti nähdessään ystävänsä ilmeen. – Mutta kannusten jäljet näkyvät saappaissa. No, sille ei mahda mitään, toimitamme myöhemmin asepukunne teille.

Emanuel kokeilee vielä kerran puhelinta ja luovuttaa sitten salkkunsa johtaja Hagelinille, joka lähtee huolehtimaan henkilökunnan lähdöstä.

Kolmikko laskeutuu portaita ja huomaa, että pääoven vieressä seinään painautuneina on pelokkaan näköinen ihmisjoukko, joka kuitenkaan ei yritä tunkeutua konttoriin.

Ihmiset väistävät, töniä ei tarvitse, ja kolmikko kääntyi pohjoiseen kohti Nevaa. Ilmassa on savua, mutta laukauksia ei enää kuulu. Matkalla sillalle he näkevät poltetun poliisiaseman ja he pysähtyvät hetkeksi lukemaan viereisen rakennuksen seinään kiinnitettyä kuulutusta. Ihmisiä on paljon, tungokseen asti.

– Tuohan on valepukuinen upseeri, joku huutaa yhtäkkiä heidän takanaan. – Valepukuinen upseeri, näettekö? Katsokaa saappaita!

Ihmiset kääntyvät uteliaina katsomaan. Kolmikolle tulee kiire, he lähtevät ylittämään Mars-kenttää sillan suuntaan. Perässä seurannut sotilas tavoittaa heidät.

– Joukossanne on upseeri! sotamies tivaa kovaan ääneen.

– Kyllä, pitää paikkansa, Eugène sanoo nopeasti, pysähtyy ja kaivaa esiin ranskalaisen passinsa. – Minä olen upseeri. Olen juuri tullut rintamalta ja palannut siviilitöihin Venäjälle.

Ranskalainen upseeri! Sotamies vilkaisee nopeasti passia ja hymyilevää Eugèneä, ei uskalla ottaa passia käteensä, tekee kunniaa ja poistuu.

Miehet jatkavat matkaansa helpottuneina ja nousevat sillalle. He kulkevat vastavirtaan. Mutta yhtäkkiä kookas siviili tarttuu voimakkaalla kädellä Gustafin olkapäähän ja viittilöi läheiselle sotilaspartiolle.

– Toverit! Tutkikaa heidän paperinsa, he eivät ole työläisiä. Näkeehän sen.

Vodka tuoksahtaa. Jälleen Eugène reagoi nopeasti. Hän kaivaa toistamiseen esiin passinsa, joka nyt joutuu perusteelliseen tarkasteluun. Asia ei miksikään muutu, Eugène on ranskalainen eversti ja hänen passinsa todistaa sen. Venäjällä kunnioitetaan ulkomaalaisia, ranskalaista vierasta on kohdeltava hyvin, ei tällaista miestä voi pidätellä keskellä väentungosta. Sotilaspartion johtaja luovuttaa kohteliaasti passin takaisin Eugènelle. On kulunut pari tärkeää minuuttia.

– Entä muiden paperit, kolmikon pysäyttänyt kiusanhenki jatkaa itsepäisesti. – Heidätkin on tarkastettava!

– Olen Ruotsin kansalainen ja asun tuossa vastarannalla, Emanuel sanoo rauhallisesti. – Paperini ovat siellä, olette tervetulleita tarkastamaan ne.

– Ja tämä pitkä mies! punakka mies korottaa ääntään ja osoittaa Gustafia. – Ilmiselvä aatelismies, missä teidän paperinne ovat?

Gustaf kääntyy kohti sotilaspartion johtajaa.

– Olen tänään tullut Suomesta, hän sanoo kohteliaasti. – Matkatavarani ovat Suomen rautatieaseman säilytyksessä. Kuten ehkä tiedätte, kyytiä ei ole saatavilla. Paperini ovat matkatavaroideni joukossa. Ehkä te haluatte ystävällisesti seurata minua tuonne vastapäiselle asemalle, jossa voin todistaa olevani Suomen kansalainen.

Bluffi riittää partion johtajalle, jolla tuntuu olevan kiire, kaikilla on. Hän ei edes pyydä nähtäväkseen matkatavaroiden säilytyskuittia. Asia on kunnossa, mitäpä siitä riitelemään. Hän tekee kunniaa Eugènelle ja komentaa partiotaan jatkamaan matkaa. Kiusanhenki poistuu paikalta mutisten jotain ulkomaalaisista vakoojista, juutalaisista ja leväperäisistä sotilaista.

Miehet pääsevät jatkamaan matkaansa tuulisen sillan yli kohti Nobelin tehtaita ja palatsia. Tungos harvenee Nevajoen pohjoispuolella, mutta siellä täällä näkyy ihmisryhmiä, jotka kiiruhtavat kohti keskustaa. Kolmikko saapuu turvallisesti perille Gustafille tuttuun taloon, joka sijaitsee Sampsonijevskajan rantakatu 15:ssa. Emanuel saattaa miehet sisälle ja johdattaa heidät vierashuoneeseen.

– Palaan kohta. Järjestän vain konttorin toiminnan. Saamme kohta päivällistä, olkaa kuin kotonanne.

Eugène ja Gustaf istahtavat nahkatuoleihin ja vilkaisevat toisiaan, ehkä hieman järkyttyneinä niin ruutia haistaneita upseereita kuin ovatkin. He tajuavat molemmat, että tässä kaupungissa upseerin henki saattaa olla hiuskarvan varassa. Huoneeseen saapuu miestarjoilija.

– Akvaviittia, kiitos, Gustaf sanoo tuntien Emanuelin erikoisvarastot.

– Samaa minulle, Eugène sanoo. – Ja jotain suolaista, olemmehan Venäjällä.

Tarjoilija palaa hetken kuluttua kaataakseen vieraille ryypyt. Hän asettaa pienelle pöydälle kulhollisen viipaloituja suolakurkkuja ja kupillisen smetanaa. Gustaf nostaa lasiaan.

Ystävykset ryhtyvät verestämään yhteisiä Pariisin muistojaan niiltä ajoilta, jolloin Gustaf oli lähdössä opiskelemaan Ranskan maineikkaaseen Saumurin ratsuväkiopistoon.

Se oli ollut ennen suursotaa.

Teksti: Robert Brantberg 2004, 2009

Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	Sivukartta
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat