|
|
21 suomalaisen sotasankarin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
|
240
sivua suurikokoinen,
kuvitettu |
|
Gunnar Laatio
Kansanedustaja ja vuori-insinööri
Gunnar Laatio
Talvisodan vänrikki
Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen
marraskuun 30. päivänä vuonna 1939. Suomen armeija oli heikosti varustautunut,
mutta miehet olivat kuitenkin linjassa. Heidät oli kutsuttu Ylimääräisiin
harjoituksiin jo lokakuun alkupuoliskolla. Asemia rakennettiin vielä
kuumeisesti.
−
Asemantekovaiheessa olin ensimmäisen kerran todellisessa suojeluksessa
ylemmältä taholta, talvisodan vänrikki Gunnar Laatio sanoo.
− Olin johtamassa korsuhirsien
kaatoporukkaa. Puna-armeijan tähystyspallo oli edessämme. Kuulin tykistön
lähtölaukaukset ja vaistosin, että olimme iskun kohteena.
− Karjuin pojat
juoksuun pois paikalta mutta itse en huomannut lähteä ja jäin iskun keskelle.
Räjähdysten voimasta lentelin ilmaan ja putosin jäätyneeseen maahan monta
kertaa.
− Huomasin, että
olin hengissä ja ihme kyllä muuten ehjänä, paitsi että kainaloni olivat
ajettuneet niin pahasti, että jouduin pitämään kyynärpäitäni
vaakasuorassa, lentokoneasennossa.
− Oli tavattoman hyvä, että
Stalin antoi meidän käydä tätä YH:ta niin pitkään. Onneksi Stalin oli myös
tapattanut hyvin koulutetut suomalaiset puna-upseerit. Siitä saamme siis
leikillisesti sanottuna olla “kiitollisia”.
− Onneksi Stalin
myös uskoi vakoojiinsa, joiden mukaan ottaisimme iloisesti vastaan
puna-armeijan vapauttajana.
Talvisotaan kesken opintojen
Talvisodan vänrikki Gunnar Laatio
syntyi syyskuu 10. päivänä vuonna 1915 Turussa. Vanhemmat olivat
makkaratehtailija Hjalmar Lindfors ja Anna-Maria o.s. Salonen.
Vuoden 1918 sodassa
tehtailija Lindfors auttoi valkoisia, jonka seurauksena punaiset tuhosivat
hänen kotinsa ja tehtaansa. Perhe lähti hevoskyydillä evakkoon Loimaalle. Isä
ryhtyi autoilijaksi ja muutti myöhemmin Kanadaan, jossa hän loukkaantui ja myöhemmin
kuoli vammoihinsa. Myös äiti kuoli vuonna 1932. Pariskunta jätti jälkeensä
seitsemän lasta.
Samana vuonna Lindforsit
muuttivat nimensä Laatioksi.
Gunnar Laatio oli
tuolloin keskikoulussa. Hän pääsi asumaan setänsä perheeseen, joka oli
lapseton. Ylioppilaaksi hän kirjoitti Forssan yhteiskoulusta vuonna 1936. Hän
suoritti asevelvollisuutensa Porin rykmentissä ja kävi reserviupseerikoulun 35.
kurssin Haminassa.
Laatio lähti
opiskelemaan geologiaa Helsingin yliopistoon ja osallistui Helsingin upseerisuojeluskunnan
sekä Akateemisen karjalaseuran toimintaan. Laatio hyväksyttiin
vuorimieskoulutukseen Teknilliseen korkeakouluun vuonna 1937. Ennen talvisotaa
hän pääsi opintojensa puoliväliin, eli ehti suorittaa pikku-diplomin.
Opiskeluaikanaan Laation
ei tarvinnut ottaa opintolainaa, vaan hän tienasi opiskelurahansa antamalla
tunteja Teknisen koulun opiskelijoille.
Vuoden 1939 kesällä
Laatio oli linnoitustöissä ja lokakuun 10. päivänä hänet kutsuttiin
ylimääräisiin harjoituksiin Turkuun.
− Jo 14. päivänä
lokakuuta lähdimme junalla Karjalankannakselle, Laatio sanoo. −
Suojeluskuntalaisia tuli kenttäarmeijaan aseineen ja varusteineen, kuten
minäkin, yli 60 000 miestä.
Tiukaksi upseeriksi piti
oppia
Vänrikki Laatio määrättiin
jalkaväkirykmentti 13:n kolmannen pataljoonan lähettiupseeriksi.
− Pataljoonan
komentajana oli jääkärikapteeni Viljo Laakso, jonka kanssa lähdin
vielä toiseen sotaan. Hän menetti vaikean haavoittumisen seurauksena toisen
jalkansa ja häntä kutsuttiin Lapin sodassa Puujalka-Laaksoksi. Hänestä tuli
jatkosodassa Mannerheim-ristin ritari.
− Olin
junakuljetuksen päällikkö ja sain Viipurin asemalla neilikan karjalaismammalta
niin kuin Sariolankin Talvisodan vänrikki.
Asemalla Laatio
ilmeisesti komensi vanhoja kavereitaan liian kiltisti. − Jos sinä poika
et saa kuria ja järjestystä säilymään ja osaa käskeä, miten sinä sitten pystyt
käskemään, kun tulee tiukka paikka ja luodit vinkuvat, jääkärikapteeni Laakso
opetti.
− No, kyllä minä
kerrasta opin, Laatio sanoo. − Huomasin myös, että reilua käskyä pidetään
luonnollisena.
Jalkaväkirykmentti 13
siirtyi Summaan Lähteen lohkolle. Minkäänlaisia taisteluasemia ei ollut.
− Siinä sitten
ryhdyimme rakentamaan sitä kuuluisaa Mannerheim-linjaa, joka Neuvostoliiton
mukaan oli vahvempi kuin ranskalaisten kuuluisa Maginot-linja. Todellisuudessa
siinä oli kaivamamme taisteluhaudat ja niiden edessä piikkilankaratsut tai
piikkilanka-aitaa. Sekä tietysti uskossaan vahva, heikosti aseistettu
suomalainen sotilas.
Talvisota syttyi.
Divisioonasta tuli käsky
siepata vanki. Pataljoonan komentaja Laakso antoi tehtävän Laatiolle.
− Otin kaveriksi
vänrikki Hämäläisen ja kuusi miestä. Kävimme pitkällä linjojen takana, mutta
vihollisia oli aina niin paljon yhdessä, ettei sieppaukseen ollut mahdollisuutta.
Kun partio oli
palaamassa kohti omia asemia, miehet huomasivat vastaan tulevan partion. Omia
vai vihollisia? − Kädet ylös, Laatio karjaisi.
Vihollinen ehti ampua
ensin. − Mutta olimme maassa. Kun lähdimme rynnäkköön, saimme
vangin. Muista venäläisistä tuli
vainajia. Sitten oli kiire, sillä takaa-ajo alkoi välittömästi. Tulimme omien
asemiemme eteen. Omat ampuivat niin vietävästi vaikka olisi kuinka karjunut.
− Lopulta joku
uskoi tuntevansa ääneni ja pääsimme omalle puolellemme. Korsussa vangille kertyi
käteen melkoinen määrä voileipiä.
Yksi kranaatti pyynnöstä
herkkänä
Tykistön ammukset olivat talvisodassa
kortilla. Eräänä taistelupäivänä Laatio oli etulinjan komppanian korsussa,
vihollinen oli päässyt taisteluhautaan.
Tulenjohtaja oli maastossa
tapseja korjaamassa, mutta kun Laatio pyöräytti tulenjohtajan puhelinta,
patterista vastattiin.
− Selitin
tilanteen ja pyysin tulta suoraan asemiimme, Laatio sanoo.
Laatio kuuli
tulikomennon. − Ammutaan yksi kranaatti, pyynnöstä, herkkänä.
− Vähissä olivat,
Laatio sanoo. − Mutta oikeaan paikkaan menivät ja siitäkin selvittiin.
Naapurirykmentin
pataljoonan komentajana oli toinen tuleva Mannerheim-ristin ritari,
jääkärikapteeni Auno Kuiri.
− Laakson ja
Kuirin keskustelua oli mukana kuulla, Laatio sanoo.
Ankaran taistelupäivän
jälkeen Kuiri soitti Laaksolle.
− Miten teillä
oikein hurisee, kun oli niin kauhea meteli? Kuiri kysyi.
− Oli vähän
erimielisyyttä näistä asemista, Laakso vastasi. − Mutta lopulta
sovittiin, että me pidämme ne. Naapuri antoi vielä muutaman autokuorman
aseitakin.
Jalkaväkirykmentti 13:n
kolmas pataljoona piti asemansa koko joulukuun ja pääsi tammikuussa lepoon,
varustelutöihin. Venäläisten suurhyökkäys Summassa alkoi helmikuun 1. päivänä.
Tykistövalmisteluun oli varattu yli neljäsataa tykkiä. Panssarivoimien tukemaa
hyökkäystä kesti kolme päivää, mutta suomalaisten linjat pitivät.
Helmikuun 5. päivänä
hyökkäys jatkui entistä voimakkaampana. Kuusi päivää myöhemmin venäläiset
saavuttivat panssarivaunujen tukemana ratkaisevan läpimurron Lähteentien
kaistalla. Suomalaisilla joukoilla ei ollut riittävästi
panssarintorjunta-aseita eikä tykistön ammuksia. Puhumattakaan siitä, että
joukkoja olisi ollut riittävästi.
− Laakson
pataljoona pääsi vielä aivan etulinjaan, Laatio sanoo. − Mutta
panssareita paineli ohi molemmilta puolilta. Ei ollut aseita, millä niitä olisi
häirinnyt. Ei halkoja eikä kasapanoksia, kuten asemasodan aikana.
Et uskalla ampua suomalaista upseeria
Suomalaiset joutuivat vetäytymään niin
sanottuun väliasemaan, joka kesti kaksitoista päivää. Helmikuun lopulla tappiot
olivat suuret, eräänä päivänä Honkaniemessä osa naapuriyksikön porukasta jätti
luvatta etulinjan. Laatio oli koko rintamaosan vastaava komentaja.
− Sain käskyn hakea
livohkaan lähteneet takaisin, Laatio sanoo. − Lähdin lähettieni kanssa
matkaan. Hetken hiihdettyämme suhahti ja olimme kaatua paineesta. Välistämme
oli lentänyt kahdeksan tuuman ammus joka oli puoli metriä latumme vieressä
suutarina. Eipä olisi ollut mitään kotiin lähetettäväksi. Se oli niitä
suojeluksia, joita minulla oli talvisodassa useita.
− Tulimme
metsikköön, josta kuului ääniä. Siellähän ne livohkaan lähtijät olivat.
− Ylös ja takaisin
linjaan! Laatio komensi.
Eräs mies osoitti
konepistoolillaan Laatiota. − En lähde!
Myös Laation partiolla
oli konepistoolit valmiina. − Et uskalla ampua suomalaista upseeria, kun
et uskaltanut ampua ryssiäkään, Laatio sanoi. − Ase alas ja liikkeelle.
Näin myös tapahtui.
− Viimeiset päivät
olivat todella vaikeat, Laatio sanoo.
− Olimme
maaliskuun 13. päivän vastaisena yön kahlanneet edestakaisin järven yli
yrittäessämme ajaa vihollisen takaisin Leitimon alueelta. Emme pystyneet
siihen.
Aamulla kello 10.10
rykmentin komentaja, eversti Kaarlo Vaala soitti Laatiolle. − Kello
yhdentoista jälkeen ei saa ampua!
− Meitä oli tosi
vähän jäljellä, Laatio sanoo. − Kävin lähettieni kanssa sanomassa, ettei
kello yhdentoista jälkeen saa ampua. Olin poikki, en tajunnut mistä oli
kysymys.
Vähän ennen kello
yksitoista Vaala soitti uudelleen. − Ymmärsitkö?
− Ei ammuta
yhdentoista jälkeen, Laatio vastasi.
− Tulee rauha!
Vaala selvensi.
Vihollinen ampui
jatkuvasti. − Yhtäkkiä tuli kammottava hiljaisuus, Laatio sanoo Olimme
liian väsyneitä osataksemme iloita.
− Kuulimme rauhanehdot.
Kasvot piti kääntää pois muista, sillä olimme taistelleet jokaisesta metristä
viimeiseen saakka, käskyn mukaan. Meitä raivostutti se, että puna-armeija
rauhassa pääsi kauemmaksi Suomeen kuin taisteluilla.
− Mutta ihme oli
tapahtunut. Voittamattomana pidetty puna-armeija ei pystynyt täyttämään
saamaansa tehtävää. Talvisota teki maailman tietoiseksi siitä, että Suomen
kansa on valmis valtaviin uhrauksiin puolustaessaan itsenäisyyttään sekä
vapauttaan itse määrätä omista asioistaan.
− Ulkomaiset sotakirjeenvaihtajat
kertoivat uudesta Termopylain taistelusta, Daavidin ja Goljatin ottelusta.
Heti talvisodan jälkeen
Laatio ylennettiin luutnantiksi.
Poika, se alkaa taas!
Vuoden 1941 kesäkuussa Laatio oli kaivosharjoittelijana
Outokummussa. Eräänä yönä vahtimestari tuli herättämään kansakoulun lattialla
nukkuvaa Laatiota.
− Puhelimessa on
joku hullu mies, vahtimestari sanoi. − Hän haluaa ehdottomasti
keskustella luutnantti Laation kanssa, muille hän ei suostu sanomaan mitään.
Vahtimestari neuvoi
Laatiolle paikan, mistä puhelin löytyisi ja lainasi hänelle polkupyöränsä.
Puhelimessa oli
jääkärimajuri Viljo Laakso.
− Poika, se alkaa
taas, Laakso sanoi. − Tule ensimmäisellä junalla Mellilään ja perusta
siellä pataljoona. Minä tulen sitten myöhemmin.
Laatio kokosi
pataljoonan esikunnan ja määrättiin myöhemmin Laakson adjutantiksi.
Vuosien 1941−1942
vaihteessa Laatio toimi pataljoonankomentajana erittäin tiukoissa taisteluissa
Malussa puna-armeijan yrittäessä vallata Karhumäkeä takaisin.
Eräässä taistelussa
Laatio oli etulinjassa, vihollinen lähestyi ylivoimansa turvin suomalaisten
asemia. − Missä tulenjohtaja? Laatio huusi.
Tulenjohtaja löytyi
aivan vierestä, mutta ei uskaltanut antaa tulikomentoa aivan suomalaisten
eteen.
− Yksi tykki ampuu
lyhyitä, kuka ottaa vastuun?
− Minä otan,
Laatio vastasi. Tuli-isku onnistui ja tilanne pelastui.
Palkinnoksi Karhumäen
taisteluista tuli pitkä loma ja ylennys kapteeniksi.
Vuori-insinöörikoulutusta
ei jatkosodan aikana annettu Suomessa, opiskelijat jatkoivat lukujaan
Outokummun stipendillä ja Päämajan luvalla Kungliga Tekniska Högskolanissa
Tukholmassa.
Vuoden 1942 kesällä
Laatio oli komppanianpäällikkönä ja pataljoonankomentajana Poventsassa. Vuoden
1943 puolella Laatio ei vieläkään ollut saanut opintolomaa.
− Olin jo
kirjoittamassa anomusta kadettikouluun kun päämajasta tuli kirje, jossa minut
määrättiin jatkamaan opintojani Ruotsissa.
Laatio suoritti
naapurissa vuori-insinööritutkinnon ja teki diplomityönsä.
Ruotsalaisopiskelijat antoivat ruokajonossa kunnioittavasti Laatiolle tietä,
kun aikaisemmin tulleet suomalaiset olivat leikillisesti sanoneet, että nyt
tuleekin oikea “verinen kapteeni”.
Kesäkuun alussa vuonna
1944 Laatio oli jälleen Ruotsissa, luovuttamassa diplomityötään.
− Olin menossa
morsiameni kanssa Suomi-ystävän luo Skooneen Ramlösaan, Laatio sanoo. −
Junamatkalla sain kuulla, että Puna-armeija oli aloittanut suurhyökkäyksen
Kannaksella. Ramlösassa pyysin heti isäntiä kuuntelemaan Suomen
radiolähetyksiä. Tieto vahvistui, jätin morsiameni sinne ja lähdin välittömästi
paluumatkalle.
Turussa Laatio tapasi
Puujalka-Laakson. − Kuten näet, meitä tarvitaan, Laakso sanoi.
Laatio sai Laaksolta
litterat rintamalle. − Kerkesin sopivasti Ihantalaan juuri kun meidän
joukko-osastomme saapui Itä-Karjalasta. Ilmoittauduin jalkaväkirykmentti 35:n
komentajalle, eversti S.E. Laaksoselle.
Omaan pataljoonaansa
Laatio ei päässyt, koska juuri silloin ilmoitettiin, että rykmentin 6.
komppanian päällikkö oli joko kaatunut tai haavoittunut. Laatio määrättiin
tämän komppanian päälliköksi.
Olette teekkarina johtanut pataljoonaa
Vuoden 1944 elokuussa Laatio sai
Ihantalassa kolmen vuorokauden loman ja meni naimisiin Suistamosta kotoisin
olevan Ines Jokisen kanssa. Pariskunnalle syntyi neljä lasta, Pekka vuonna
1945, Tuula 1947, Eero 1950 ja Kaisa vuonna 1954.
Jatkosodan jälkeen
Laatio oli kahdeksan kuukautta sotasairaalassa. − Olin saanut punataudin
ja vähän muitakin naarmuja.
Sairaalareissun jälkeen hän
ilmoittautui Outokummun toimitusjohtajalle, vuorineuvos Eero Mäkiselle, joka
otti Laation välittömästi töihin käyttöinsinööriksi Outokummun kaivoksille.
Laation
kaivosharjoittelu oli sotien vuoksi jäänyt vähiin. Hän meni jo kello kuudelta
kaivosmiesten kanssa töihin oppiakseen, mitä kaivostyö oikeastaan on.
− Kaivoskäytävät
olivat pimeät, ei meillä siihen aikaan ollut otsalamppuja, Laatio sanoo. −
Meillä oli huopahatut päässä ja valoa saatiin karbidilampuista.
Laatio oli ollut toista vuotta käyttöinsinöörinä, kun hänet kutsuttiin vuorineuvos Mäkisen puhutteluun.
− Ajattelin, että
mitähän pahaa olen tehnyt”
Paikalla oli kuitenkin
ystävällisen näköisiä miehiä. − Istukaa, olkaa hyvä, Mäkinen sanoo. −
Tunteeko insinööri Laatio Orijärven kaivoksen?
Laatio vastasi
tuntevansa. − Mutta olen vain käynyt tutustumassa siihen, sen enempää en
tiedä.
Orijärven kuparikaivos
Varsinais-Suomen Kiskossa oli aloittanut toimintansa jo vuonna 1757.
− Outokumpu on
ostanut sen ruotsalaiselta Zinkgruvor AB:lta, Mäkinen sanoi. − Me etsimme
sinne toimitusjohtajaa ja olemme valinneet teidät.
− Nyt on varmasti
tullut joku erehdys, Laatio vastasi. − En ole edes osastopäällikkö. En
minä varmaan pysty sitä tehtävää hoitamaan
− Kuulkaas
insinööri Laatio, Mäkinen jatkoi. − Olemme ottaneet selvää mitä olette
tehnyt sodan aikana. Te olette ollut siellä adjutanttina ja
komppanianpäällikkönä. Te olette ollut teekkarina jopa pataljoonan komentajana.
Kyllä te tämän pienen konkurssipesän hoidatte.
Yhtiöön kuului 350
hehtaaria metsää, saha, kaivos ja rikastamo. Täysin uusia asioita Laatiolle.
− Keneltä minä
voin kysyä neuvoa, kun tulee vaikeuksia, Laatio sanoi.
− Minulta, Mäkinen
sanoi. − Eduskunnasta minut tapaa parhaiten.
Laatio otti toimen
vastaan vuonna 1947 ja oli kuusi vuotta Orijärvi Gruvaktiebolagetin, sittemmin
Orijärvi Oy:n toimitusjohtajana.
Orijärven kuparikaivos
oli toiminnassa vuosina 1757−1882 ja vuosina 1906−1912 Finnish
American Mining Co:n nimellä, sekä viimeksi vuosina 1918−1954.
Vihannin kaivoksen johtajaksi
Vuonna 1951 vuorineuvos Mäkinen antoi
Laatiolle Vihannin malmikenttää koskevat paperit. − Katso, voisiko siitä
saada kaivoksen syntymään, Mäkinen sanoi. − Saat vapaat kädet.
Vuoden 1953 maaliskuussa
Laatio muutti Vihantiin, Pohjois-Pohjanmaalle.
− Malmi oli
erittäin hyvää ja toi paljon rahaa yhtiölle ja Suomelle, Laatio sanoo. −
Se oli Euroopan suurin sinkkikaivos ja tuotti voittoa ensimmäisistä vuosista
lähtien.
Kaivoksesta kehitettiin
erittäin nykyaikainen, se oli monta vuotta aikaansa edellä. Kaivoksessa kävi
jopa 300 ulkomaista vierasta vuodessa, maailmanpankin johtajaa myöten. Laatio
kehitti muun muassa menetelmän, jossa rikastamojäte palautettiin kaivokseen
louhoksen täytteeksi suoraan rikastamon lattian läpi.
Vihannin sinkki- ja
kuparikaivos Lampinsaaressa oli toiminnassa vuoteen 1992.
Kaksi kautta eduskunnassa
Vuoden 1969 syksyllä Laatio lupautui
Kokoomuksen kansanedustajaehdokkaaksi. Laatio ilmoitti asiasta Outokumpu Oy:n
toimitusjohtajalle, vuorineuvos Petri Brykille.
− Olen antanut
nimeni kansanedustajaehdokkuuteen.
− Minä kiellän,
Bryk sanoi.
− Se on
mahdotonta, ei sitä voi kieltää, Laatio sanoi.
Bryk kysyi asiaa
Outokummun tilintarkastaja ja kansanedustaja Kaino Haapaselta (skdl).
− Ei sitä voi
kieltää, Haapanen sanoi. − Mutta Vihanti on kolmentuhannen asukkaan kunta,
jossa ei varmasti ole muita kuin maalaisliittolaisia ja skdl:läisiä. Sitä
paitsi Oulu on vain kahdeksankymmenen ja Raahe kolmenkymmenen kilometrin
päässä. Ei sieltä kokoomuslainen kaivoksen johtaja mene kansanedustajaksi.
Vuonna 1970 Laatio
valittiin eduskuntaan kokoomuksen ainoana edustajana Oulun vaalipiiristä.
− Ilmoitin
vuorineuvokselle, että minut on valittu.
− Sitten sinun
täytyy siirtyä pääkonttoriin Helsinkiin, Bryk sanoi.
− En siirry.
Haluan toimia Vihannin kaivoksen johtajana.
Laatio jatkoi
työtään Vihannissa ja hoiti samalla kansanedustajan tehtäviä. − Outokumpu Oy vähensi kansanedustajan palkan
kaivoksenjohtajan palkastani.
Laatio jatkoi myös
seuraavan kauden, joka alkoi jo vuonna 1972, koska tasavallan presidentti Urho
Kekkonen oli määrännyt uudet vaalit. Tuolloin Laatio sai seurakseen Oulun
vaalipiiristä Eero Lattulan.
Laatio matkusti
edustajakautenaan kaksi-kolme kertaa viikossa Helsingistä Oulun kautta
kaivokselle ja takaisin. Se oli sen verran voimille käypää, että Laatio
hyväksyi vuorineuvos Brykin ja kaivostoiminnan johtajan Paavo Haapalan
esityksen, jonka mukaan Laatio siirtyisi Haapalan paikalle Helsinkiin vuoden
1971 syyskuun alusta.
Haapalalle annettiin
kuitenkin lisäaikaa ja Laatio nimitettiin Helsinkiin Outokummun Teknillisen ryhmän
johtajaksi. Eläkkeelle Laatio jäi vuoden 1977 marraskuussa.
Majuriksi Laatio oli
ylennetty 1960-luvun puolivälissä. Vuonna 1978 hänet valittiin
Sotaveteraaniliiton puheenjohtajaksi ja myöhemmin kunniapuheenjohtajaksi.
Teksti: Robert
Brantberg 2001, 2009