Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	CV
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat	Sivukartta

Mannerheim ja Raappana Lieksan- järvellä jatkosodan aikana SA-kuva	Robert Brantberg Korpikenraali Rukajärven komentajan ja erämiehen Erkki Raappanan elämäkerta 288 sivua ja kuvaliite Gummerus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2006 ISBN 952-5170-53-5 Kustannusosakeyhtiö Revontuli Pokkari maaliskuu 2011
	Kenraali Raappanan pienoiselämäkerta

Kenraalimajuri Erkki Raappana oli legendaarinen korpisoturi ja erämies sekä marsalkan luottokenraali ja ystävä.

Raappana oli Saksan ratsujääkäri, Jäger zu Pferde. Sisällissodassa hän taisteli Karjalan kannaksella. Ennen talvisotaa hän toimi rajakomendanttina Ilomantsissa, jossa hän tuli tunnetuksi kansanomaisena erä- ja kennelmiehenä.

Kun talvisota syttyi, eversti Raappana komensi joukkojaan Lieksassa ja Kuhmossa. Polttopulloilla aseistetut korpisoturit ajoivat venäläiset panssarijoukot takaisin sinne, mistä olivat tulleet.

Jatkosodassa Raappanan joukot hyökkäsivät Rukajärvelle. Divisioona oli vain seitsemänkymmenen kilometrin päässä Muurmannin radalta, kun hyökkäys ylipäällikön käskystä pysäytettiin. Raappana nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi. Alkoi säälimätön korpisota.

Vuoden 1944 elokuussa kenraali Raappana saavutti jatkosodan viimeisen suurvoiton sotkemalla kaksi hyökkäävää punadivisioonaa Ilomantsin korpeen. Strategisesti tärkeästä voitosta vaiettiin, koska rauhantunnustelut olivat jo alkaneet.

Ilomantsi, heinäkuu 1944

Pikkupappila

Koko päivän idästä oli kuulunut sodan ääniä. Nyt pikkupappilan kello näyttää puoltayötä, mutta kenraali ei tunne väsymystä. Hän on kesän alussa täyttänyt viisikymmentäyksi vuotta ja on sotavuosista huolimatta täynnä tarmoa. Hän tuntee olevansa elämänsä kunnossa.

Yö on hiljentynyt, komentaja on lähettänyt väsyneet everstinsä nukkumaan. Hän nousee pöydän äärestä, vilkaisee vielä kerran seinäkarttaa, aukaisee ikkunan ja astuu ulos kuistille. Kesäyö tuoksuu raikkaalta. Hän käärii hihansa, sytyttää savukkeen ja katsoo mietteissään itäistä taivasta.

Ilomantsi. Hänen rajapitäjänsä.

Tukka on paennut komentajan ohimoilta ja silmien ympärillä on ryppyjä. Kenraali on pitkien sotavuosien aikana pitänyt huolta kunnostaan, kuten ennenkin, jolloin kulki Ilomantsin korpiseutua. Lähes neljännesvuosisadan ajan, työasioissa, kalassa ja metsällä. Hän tuntee alueen suot, vaarat, purot ja polut.

Nuorena rajakomentajana hän oli vuoden 1921 syksyllä tehnyt ensimmäisen tarkastusmatkansa Ilomantsin itäpuoliseen korpeen. Hän kulki räntäsateessa pitkin rajaa. Teitä tai polkuja ei ollut, ei edes karttaa. Vuottoniemellä hän tapasi seudun kuuluisuuden, suurmetsästäjän, joka piirsi valtakunnanrajan savukelaatikon kanteen ja opasti rajakapteenin oikealle reitille.

Ikääntynyt suurmetsästäjä ja nuori upseeri olivat ystävystyneet, käyneet säännöllisesti kalassa ja metsällä. Rajakomentaja oppi tuntemaan seudun pirtit ja asukkaat, tietämään heidän huolensa ja ilonsa. Nyt hän on täällä sotatöissä.

Kenraalille oli soitettu päämajasta. – Rajan takaa on tulossa kaksi punadivisioonaa, päämajoitusmestari sanoi. – Sinä tunnet parhaiten maaston ja marski luottaa sinuun. Sotke ne ryssät sinne korpeesi.

Päämajan ehdotus oli yllättävä. Komentaja oli hoitanut oman osuutensa hieman pohjoisempana, Rukajärven suunnalla, jossa hänen korpidivisioonansa oli menestyksekkäästi edennyt kaksisataa kilometriä itään. Matkan varrelle oli jäänyt monta puhdistettua suurmottia.

Sen jälkeen kenraali oli lähes kolmen vuoden ajan puolustanut leveää erämaalohkoa, jossa ei ollut yhtenäistä rintamalinjaa. Hän lähetti tiedustelu- ja tuhoamispartioita syvälle vihollisen selustaan, joskus jopa kovilla pakkasilla. Hyvin tuloksin.

Hän päätti ottaa päämajan tarjouksen vastaan. – Yhdellä ehdolla, hän sanoi. – Jos saan riittävät joukot.

– Arvasin, päämajoitusmestari vastasi. – Puhun Marskille.

Ilomantsin korvessa etenevässä kahdessa punadivisioonassa on yhteensä reilusti yli kymmenentuhatta miestä. Päämajan tiedustelutietojen mukaan vihollinen etenee neljäkymmentä kilometriä leveässä rintamassa kohti kirkonkylää. Sinne venäläisiä ei voi päästää, koska kulkuyhteydet Ilomantsista Suomen sydänmaille sekä maata puolustavien joukkojen selustaan ovat hyvät.

Yksi punadivisioona hyökkää maantietä pitkin Kuolismaan suunnasta. Toinen etenee korvessa maantien pohjoispuolella, mutta missä? Tämä on uusi piirre venäläisissä, he ovat oppineet liikkumaan korvessa. Jopa niin taitavasti, että päämajan tiedustelu on kadottanut korven kautta hyökkäävän divisioonan kärjen. Mistä venäläinen aikoo tulla?

Kahta punadivisioonaa on viivyttänyt suomalainen jalkaväkiprikaati, jonka määrävahvuus on vajaat kahdeksantuhatta miestä. Prikaati on pahasti kulunut, vain puolet miehistä on rivissä. He ovat taistelleet monta viikkoa, Stalinin kanavalta ja Karhumäeltä asti. Prikaati oli viivytysvaiheen aikana kaksi kertaa ollut vaarassa tuhoutua hyökkääviä divisioonia komentavan punakenraalin pihdeissä. Mutta prikaati murtautui vihollisjoukkojen läpi länteen.

Päämajan käsky on selvä: vihollisen divisioonat on saarrettava ja tuhottava. Tämän jälkeen on hyökättävä itään ja vallattava Moskovan pakkorauhan rajan takana oleva tärkeä Kuolismaan tienristeys.

Saarrostus ei onnistuisi väsyneen jalkaväkiprikaatin voimin, hyökkäyksestä puhumattakaan. Päämaja oli luvannut komentajalle kokonaisen divisioonan Karjalan kannakselta, jossa torjuntataistelut ovat ohi. Lupausta ei pidetty. Sen sijaan hänelle lähetettiin ratsuväkiprikaati, joka on divisioonaa puolta pienempi sotatoimiyhtymä.

Päämajoitusmestari antoi ymmärtää, että kenraali voisi käyttää myös omia joukkojaan Rukajärven suunnalta. Kenraali komensi välittömästi divisioonansa viimeiset reservit korpimarssille etelään kohti tulevaa taistelualuetta. Osaston komentajaksi hän määräsi luottoeverstinsä, sodassa karaistuneen jämerän isäntämiehen. Se oli uhkapeliä, Rukajärvelle jäi liian vähän joukkoja.

Kenraali on saanut ryhmittää joukkonsa rauhassa, venäläiset eivät vielä tiedä, että ratsuväkiprikaati on Ilomantsissa. Siitä huolimatta, että joukkojen keskitysvaiheessa leveän Koitajoen ylittämiseen meni monta vuorokautta. Mutta vihollisen lentokoneita ei näkynyt. Komentajalla oli onnea, on aina ollut. Marsalkka arvostaa onnekasta komentajaa.

Kenraali on juuri antanut hyökkäyskäskyn joukoilleen. Ainoa, mikä käskystä puuttuu, on hyökkäyksen ajankohta, h-hetki.

Voimasuhteet ovat tasan, mutta sotateoreetikkojen oppikirjojen mukaan menestyksekkääseen hyökkäykseen tarvitaan kolminkertainen ylivoima. Kenraalin suunnitelma on kuitenkin selkeä ja hänen parhaan ymmärryksensä mukaan ainoa mahdollinen.

Ensin hän eristää hyökkäävät punadivisioonat toisistaan. Sen jälkeen hän tuhoaa ne yksitellen kaksipuolisella pihtiliikkeellä. Siihen hänen voimansa ehkä riittävät, vaikka on kesä, joka on etu saarrostetuille joukoille.

Everstit ovat kartan äärellä saaneet ohjeensa. Ratsuväki hyökkää kapean järvikannaksen kautta suoraan lännestä ja lyö kiilan etenevien punadivisioonien väliin. Tämän jälkeen hänen omat Rukajärven suunnalta saapuneet pataljoonansa katkaisevat vihollisen selustayhteydet pohjoisessa. Maantien suunnassa viivyttänyt jalkaväkiprikaati suorittaa saman operaation etelässä. Saarretut divisioonat hän tuhoaa raskaan tykistön ja jalkaväen avulla. Lopuksi hän hyökkää kohti itää hajalle lyödyn vihollisen perässä. Jälleen kerran.

Kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan. Jalkaväkiprikaatin miehet ovat väsyneitä. He ovat rankkojen torjuntataistelujen jälkeen levänneet vasta pari päivää. Viestiyhteydet ovat riittämättömät, radioita ei ole tarpeeksi ja prikaatin viestikalustoa on joutunut saarrostaen hyökänneen vihollisen käsiin. Tykistöllä ei ole sääasemaa, jonka seurauksena tulivalmistelusta tulee epätarkkaa.

Miesten taistelutahto on arvoitus, ratsuväki on jo kerran pettänyt marsalkan Kannaksella. Joukoissa on paljon ikämiehiä, Suomen tasavallan viimeisiä reservejä. He aavistavat, että sota on loppumassa, miksi siis tapattaa itsensä?

Komentaja tietää, että hyökkäys maksaa paljon, aivan liian paljon. Vuoden 1941 kesän ja syksyn etenemisvaiheen aikana moni nuori mies kaatui epäonnistuneessa ja joskus jopa turhassa hyökkäyksessä. Eräät pataljoonankomentajat ja komppanianpäälliköt olivat liian innokkaita, vielä silloin. Hän on miettinyt omia ratkaisujaan, olisivatko menetykset olleet vältettävissä?

Suomi on jälleen pakkotilanteessa. Päämaja on antanut käskyn, mutta hän yksin kantaa lopullisen vastuun. Hän on kerran käyttänyt puheessaan sanontaa siedettävin tappioin. Mutta mitä se tarkoittaa?

Hän muistaa hyvin tulikasteensa Kuurinmaalla lähes kolmekymmentä vuotta aikaisemmin. Nuorena Preussin jääkärinä hän joutui tykistökeskitykseen Misse-joella. Hän oli pelännyt ja rukoillut. Tulikasteen jälkeen hän teki uhkarohkeita partioretkiä venäläisten puolelle ja surmasi vihollisen sotilaita heidän omiin juoksuhautoihinsa.

Kaksi kuukautta myöhemmin Riianlahdella saksalaiset antoivat hänelle hienon kiikarikiväärin, pataljoonan parhaalle ampujalle. Hän tarkkuutti kaikessa rauhassa kiväärinsä, meni juoksuhautaan ja ampui useita rintaman toisella puolella varomattomasti liikkuneita siperialaisia sotilaita.

Hän oli myös taistellut Aa-joella. Tai Lielupe-joella, kuten Latvian rajakomentaja oli eräänä kuulaana syyspäivänä sanonut leiritulilla näissä samoissa maisemissa. He olivat ampuneet neljä metsoa.

– Se on Lielupe-joki, balttilainen kenraali oikaisi. – Vain saksalaiset sanovat sitä Aa-joeksi, ja tietysti te suomalais-preussilaiset jääkäriupseerit. Lielupe-joki, kuten eversti epäilemättä tietää.

Hymyilevä latvialainen oli taistellut samalla joella samaan aikaan kuin suomalainen erätoverinsa, mutta venäläisten puolella. Myös latvialainen oli kuollut. Hän ampui itsensä työpöytänsä ääreen Riikassa, kun Latvia antautui venäläisille vuoden 1940 kesällä.

Se tapahtui Suomen talvisodan jälkeen. Tässä sodassa eräs koulu- ja jääkäritoveri oli ampunut itsensä, koska armeijakunnan komentaja oli Louhen suunnalla pysäyttänyt etenemisen kohti Muurmannin rataa ja Vienan meren rannikkoa. Toinen komentaja kuoli junaan kohdistuneessa ilmahyökkäyksessä, kolmas tarkka-ampujan luotiin. Eräältä miina räjäytti jalan. Mutta se kuuluu sota-ammattiin.

Komentaja on myös nähnyt silpoutuneita nuorukaisia; maanviljelijöitä, tehdastyöläisiä ja opiskelijoita. Hän on nähnyt leskiä ja sotaorpoja. Hänen divisioonansa omia poikia ja heidän surevia perheitään. Sankariristejä oli noussut erämaapitäjien kirkkomaille.

Komentajalla on vaimo ja kaksi lasta, kaksikymmentäkaksivuotias poika ja yhdeksäntoistavuotias tytär. Hänen silmänsä kostuvat.

Hyvä Luoja, mitä tarkoittaa siedettävin tappioin?

Ilomantsin itäpuolisen korven kätköissä on yli kaksikymmentätuhatta miestä ja muutama nainen, jotka odottavat. Marssit ovat olleet pitkät ja huoltoyhteydet ovat hankalat. Sotilaat odottavat lämmintä ruokaa, uusia saappaita tai riittävästi lepoa. He kaipaavat tykkejä, ammuksia tai jopa taistelua. Eräät odottavat voittoa, kunniaa tai ylennystä, toiset kirjettä, lomaa tai vapauttavaa kotiuttamista. Sota on odottamista.

He odottavat monella kielellä. Mutta tarvitaan vain yksi käsky hiljaisen korven muuttamiseksi taistelutantereeksi. Yksi käsky, joka muuttuisi moneksi; yksi jalkaväkiprikaatille, yksi ratsuväelle ja yksi hänen oman korpidivisioonansa osastolle. Tykistö saisi omat käskynsä, pioneerit, viestimiehet ja muut omansa. Tämän jälkeen everstit lähettäisivät pataljoonansa liikkeelle.

On heinäkuun 30. päivä vuonna 1944. Sunnuntain vastainen yö on lämmin. Kaikki on valmiina sodan viimeistä suurta tuhoamistaistelua varten. Kenraali sammuttaa savukkeensa huolellisesti, oikaisee selkänsä ja menee sisään. Ovi kolahtaa. Kenraali kaataa itselleen konjakkiryypyn. Ilomantsin pikkupappila hiljenee muutamaksi tunniksi.

Teksti: Robert Brantberg 2006

Sivun alkuun

Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	CV
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat	Sivukartta