|
Viljo
Erik Laine 1908−1977 |
Robert Brantberg
Sotasankarit
21 suomalaisen sotasankarin
elämäkerta 288 sivua
ja kuvaliite |
Laguksen panssarimies
Ruben Laguksen
panssarijoukot hyökkäävät Aunuksen Karjalassa
vuoden 1941 syyskuussa. Prääsän suunnalla on taistelujen yhteydessä ei-kenenkään-maalle jäänyt vihollisen nopea Christie-vaunu ja kymmenkunta
erinomaista T-24 -vaunua. Ne pitää
pelastaa suomalaisten puolelle.
”Yön
pimeydessä lähdimme hakemaan asetäydennystä osasto Lagukselle”, panssarivaunun
johtaja Viljo Laine kertoi.
Laineen
joukkue pääsee panssareiden luo ja miehet laittavat vaunuja käynnistyskuntoon.
Virranjakajia räpelöidään, vaihteistoja yritetään saada päälle jopa rautakangen
avulla. Meluahan siitä syntyy. Vihollinen huomaa, että linjojen välillä
tapahtuu jotain.
”Onneksi
vihollinen tulitti vain suhteellisen keveillä aseilla. Selvisimme ehjin nahoin.
Uskon, että ellemme olisi ehtineet juuri oikeaan aikaan, kaverit olisivat
vetäneet aseensa omalle puolelleen.”
Vaunut
käynnistyivät yksi toisensa jälkeen. Suomalaiset saivat vaunut liikkeelle.
Laineella on allaan lähes tuliterä Christie-vaunu,
matkamittarissa lukee 104 kilometriä. Muut kymmenen T-24 -vaunua seuraavat.
”Siinä
oli tietenkin sotaonnea mukana”, Laine kertoi. ”Heti, kun käynnistysäänet
kantautuivat vihollisen korviin, he rupesivat ampumaan raskasta sulkutulta.”
”Hirvittävän
kranaattimyrskyn keskellä ajoin oivallista Christie-vaunuani
kohti omia linjoja. Tunnetta en osaa edes kuvata. Olihan se tempaus,
täydennettiin Laguksen panssarikalustoa.”
Tuleva Mannerheim-ristin ritari Viljo Erik Laine syntyi lokakuun 9. päivänä vuonna 1908
Siikaisissa, Satakunnassa, vajaat viisikymmentä kilometriä Porista pohjoiseen.
Hänen vanhempansa olivat itsellinen Eerik Alarik Laine ja Amanda Cecilia Laine.
Itsellisellä
tarkoitettiin aikanaan maaseudulla asuvaa henkilöä, joka ei saanut elatustaan
omasta maanviljelystä. Itsellinen ei ollut vakinaisesti kenenkään
palveluksessa.
Viljo
Laine meni naimisiin Hilma Elviira o.s. Lehtisen kanssa. Pariskunnalle syntyi
kaksi lasta, Juhani Erik vuonna 1932 ja Elvi Helena vuonna 1934.
Laine
oli 21-vuotiaana mukana talvisodassa.
”Talvisota
oli ankeaa aikaa”, Laine kertoi. ”Maattiin hangissa ja pidettiin torrakkoa
itään päin. Toista oli jatkosodassa.”
Jatkosodan alussa Laine taisteli 1. jääkäriprikaatiin kuuluvan panssaripataljoonan
ensimmäisessä komppaniassa, vänrikki Ränkimiehen panssarivaunussa. Pataljoonaa
komensi everstiluutnantti Sven Björkman.
Björkmanin
vastalauseista huolimatta panssaripataljoona erotettiin aluksi eversti Ruben Laguksen 1.
jääkäriprikaatista, joka sai kesäkuun lopulla käskyn siirtyä Joensuuhun.
Panssaripataljoona jäi paikalleen.
Päämaja halusi käyttää pataljoonaa
Karjalankannaksella. Niinpä pataljoona kuljetettiin heinäkuun 2.−3.
päivinä Hämeenlinnasta Lappeenrantaan. Björkman pani kuitenkin tuulemaan, hän
kirjoitti jopa marsalkalle näkemyksistään isku– ja murtovoimaisen
panssariyhtymän toiminnasta. Pataljoona tulisi jälleen alistaa 1. jääkäriprikaatille.
Björkman tunsi marsalkan ja kertoi kirjeessään eversti Laguksen olevan samaa
mieltä.
Päämaja joutui antamaan periksi ja pataljoona
siirrettiin lopulta Lappeenrannasta heinäkuun lopulla Pieksämäen ja Joensuun
kautta Värtsilään. Neljännen armeijakunnan komentaja Paavo Talvela,
joka arvosti eversti
Laguksen ajatuksia ja etenkin toimintaa, alisti pataljoonan Tuulosjoella
perustettavalle osasto Lagukselle.
Lagus
oli jääkäriprikaatinsa kanssa lähtenyt hyökkäykseen Jänisjärven pohjoispuolelta
jo heinäkuun 10. päivänä. Menestys oli niin huikea, että eversti Ruben Lagus
nimitettiin ensimmäiseksi Mannerheim-ristin ritariksi 22. päivänä heinäkuuta
henkilökohtaisesta urhoollisuudesta ja suuriin tuloksiin johtaneista
sotatoimista.
Panssaripataljoonalla oli edessään pitkä marssi. Reitti kulki Värtsilästä Salmiin, matkaa oli
lähes kaksisataa kilometriä. Koskaan aikaisemmin ei Suomessa ollut tehty näin
pitkää telamarssia. Kärkeen lähti 26. päivänä heinäkuuta panssaripataljoonan 1.
komppania.
Aluksi
rymisteltiin tunti, jonka jälkeen pidettiin puolen tunnin tauko. Siltoja piti
vahvistaa. Everstiluutnantti Björkman joutui vaihtelemaan taipaleiden ja
taukojen pituuksia tilanteiden mukaan. Vaunuja piti huoltaa ja liikenne
kapeilla teillä vaihteli.
Komppanioitten
marssinopeus oli vastaantulevasta liikenteestä huolimatta viisitoista
kilometriä tunnissa. Tavoitetta Björkman ei moraalisista syistä edes antanut
joukkojen tietoon, koska piti marssia ylipitkänä.
Pataljoona
saapui Viteleenjoen länsipuolelle 29.−30.7. välisenä aikana.
Panssarikalusto selvisi melko hyvin rankasta marssista. T-26 ja Vickers-vaunut
kärsivät polttonesteputkivaurioista ja T-28
-vaunut jarruliinavaurioista. Panssarit olivat kuitenkin siellä missä
pitikin.
”Rymisteltiin
Konnunsuolta Laatokan Karjalan maisemiin Salmiin”, Laine kertoi. ”Jatkettiin
sitä rantatietä sitten vanhalle rajalle. Se oli melko kepeää menoa, mutta Viteleen
ja Tuuloksen seutuvilla vastus koveni.”
Silloin
oltiinkin jo vanhan rajan toisella puolella.
Eversti Sven Björkman alisti panssaripataljoonan 1. komppanian majuri Eino Polónin osastolle, jonka tehtävänä oli edetä
Aunuksenkaupunkiin. Hyökkäykseen Osasto Polón lähti syyskuun 5. päivänä kello
viisi aamulla. Tie oli märkä ja huonokuntoinen.
”Mitä
lähemmäksi Aunusjokea tulimme, sitä hurjemmaksi taistelun tahti kävi”, Laine
kertoi. ”Vieressä syttyi monta suomalaista vaunua tuleen, mutta meidän
vaunullamme oli onnea.”
Laineen
vaunu ajoi kohti siltaa. Vihollinen oli sijoittanut panssarivaununsa tien
varteen syvyyteen porrastettuna.
”Kun
venäläiset näkivät meidät, he avasivat kiivaan tulen”, Laine kertoi. ”Tähtäsin
lähintä vaunua ja osuin ensimmäisellä laukauksella. Ajajamme lisäsi vauhtia.
”Se oli hämäyskeino, jolla oli tarkoitus harhauttaa vastapuolta.”
Laine
yritti heiluvasta vaunustaan saada seuraavan vihollispanssarin tähtäimeensä,
mutta viholliset ehtivät vetäytyä. Laine lähti takaa-ajoon.
”Tulimme
kylän laitamille. Huomasin heti viisi panssaria, joiden tykit sojottivat meitä.
Jalkaväkeä oli asemissa koko leveydeltä.”
”Olin
jo saanut yhden T-24 -panssarin
tähtäimeen, kun vihollisen 45-millinen kranaatti läpäisi vaunumme alaosan.”
Ränkimies
haavoittui jalkaan ja ajaja käteen. Ränkimies suuttui.
”Aja
päin vaan, ei tässä pirukaan auta”, Ränkimies huusi ajajalle. ”Onhan sinulla
toinen käsi ehjä!”
Matkaa
jatkettiin ja Laine ampui. Tilanne kallistui suomalaisten eduksi. Jalkaväki ylitti
joen tukkisumaa myöten ja kylä vallattiin.
”Sain
ehjän vaunun alleni ja rymistelin sillä eteenpäin.”
Meno
oli suoraan Heinz Guderianin ja Ruben Laguksen
salamasotaoppien mukaista.
”Kaikki
vastaantuleva nujerrettiin, jollei tykillä niin päälle ajamalla.”
Laineen sotaretki suuntautui tilapäisesti pohjoiseen, kohti Prääsää.
”Matka
Prääsän suuntaan oli sinänsä jännittävä reissu”, Laine kertoi. ”Melko suuria ja
toimintakykyisiä vihollisosastoja ja pensasjoukkoja oli jäänyt suomalaisten
selän taakse.”
Laineen
joukkue takavarikoi välimaastoon jääneen vihollisen nopea Christie-vaunun ja kymmenkunta erinomaista T-24 -vaunua. Operaatiolla oli suuri merkitys Laguksen joukoille.
Vaunut olivat miltei uusia.
”Otimme
kaiken kaikkiaan noin kolmekymmentä punapanssaria Laguksen käyttöön tällä
hankintamenetelmällä.”
Osasto Laguksen kärkijoukot pääsivät kahdessa vuorokaudessa Tuuloksesta tavoitteeseensa
Syvärille. Panssariosaston nopeus, itseluottamus ja eri aselajien onnistunut
yhteistoiminta oli yllättänyt päämajan.
Kuudennen
armeijakunnan komentaja, kenraalimajuri Paavo Talvela
perusti syyskuun 7. päivänä majuri Alpo Marttisen johdolla
osasto Marttisen, jolle myös kapteeni Kokko Lumpeen panssaripataljoonan 1.
komppania alistettiin. Tavoitteena oli Vaaseni ja Syvärin asema.
Laine
oli tyytyväinen uuteen Christie-vaunuunsa.
”Kun
hutkautti nastan lautaan, niin neljääkymppiä se meni”, Laine kertoi. ”Eihän se
ole vauhti eikä mikään maantiellä, mutta lepikoissa se kyllä kyydiltä tuntuu.”
Sää
oli edelleenkin huono, vettä tuli kuin aisaa. Vaaseniin johtava tie oli niin
liejuinen, ettei siitä ollut autotieksi. Autot vajosivat akseleitaan myöten
liejuvelliin. Vain panssarivaunut pystyivät hitaasti etenemään, Laine ei tällä
kertaa hyötynyt Christie-vaunun
nopeudesta. Suomalaisten etenemistä haittasi lisäksi eri suuntiin kaikenlaisilla
vetopeleillä yrittävät pakolaisten pitkät rivistöt.
”Kaikki
oli kuravellinä ja meitä seuraavat jääkärit joutuivat kantamaan pyöriä
selässään. Yöt olivat säkkipimeitä.”
Illalla osasto Marttisen kärki oli päässyt Mäkriänjärvelle. Majuri Marttisen käytössä
oli kapteeni Viljo Sarevan jääkäripataljoona 4:n toisen komppanian lisäksi vain
kolme panssarivaunua. Marttinen päätti kuitenkin jatkaa hyökkäystä.
”Osaston
ensimmäinen tavoite on Kuujärvi, toinen tavoite Syvärin asema. mars!” kuului
Marttisen lyhyt ja naseva käsky.
Iltahämärissä
osasto lähestyi rankkasateessa ja liejussa kaunista Kuujärven kylää. Myöhemmin
illalla sade lakkasi.
”Kuujärvellä
kirkas kuu paistoi suoraan silmiimme”, kersantti Ahti Takovaara kertoi.
”Vihollinen näki osastomme selvästi ja tarkka tulitus alkoi. Vaunujen johtajien
oli johdettava tulta luukut avoinna.”
”Tuli
meille tappioitakin. Hyökkäys epäonnistui, mutta venäläinen oli paljastanut
itsensä. Saimme takaa lisää joukkoja ja kello 24 uudelleen kehitelty hyökkäys
onnistui.”
Kuujärven
kylä puhdistettiin vihollisosastoista ja hyökkäys kohti Syväriä jatkui.
Taistelut jatkuivat läpi yön ja Osasto Marttinen saavutti Syvärin Korvan
kohdalla 8. päivän aamulla kello 5.05. Laineen vaunu ajoi kärjessä. Matkalla
Kuujärveltä Vaaseniin ylitettiin Itä-Karjalan ja äiti-Venäjän raja.
”Lopulta eteen avautui
mahtava virta, Syväri”, Laine kertoi.
Oli
varhainen aamu ja vihollinen vetäytyi yli virran kaikilla mahdollisilla
vesikulkuvälineillä.
”Veneitä
veteli kohti vastarantaa niin että airot taipui. Kesken kaiken rannasta lähti
liikkeelle siipirataslaiva, jonka perässä oli pitkä jono lotjia.”
”Ison
mustan siipiratashinaajan vetämät proomut olivat täynnä sotilaita. Hinaajan
miehet pelästyivät rannalle saapuvia panssareita ja irrottivat keskellä Syväriä
hinausköyden. He yrittivät pakoon rattaat vettä louskuttaen.”
Seurasi
harvinainen yhteenotto, suomalainen viholliselta vallattu panssarivaunu ja vihollisen
alus. Laineen ensimmäinen laukaus osui antiikkisen aluksen savupiippuun, joka
kellahti nurin. Toinen laukaus halkaisi höyrypannun ja alus ajautui
vastarannalle. Suomalaiset suuntasivat tulen proomuihin.
Osasto Marttinen valtasi
pari tuntia myöhemmin Vaasenin, jonka siltaa venäläiset pioneerit eivät olleet
ehtineet räjäyttää. Sillan luona jääkäripataljoona 4:n vahvennetun toisen
komppanian päällikkö, kapteeni Viljo Sareva kaatui. Tilalle Marttinen määräsi
vänrikki Lasse Heikkilän.
Hyökkäys
jatkui rautatien suuntaan kohti Syvärin asemaa. Puolilta päivin Marttinen sai
kärkeen lisää joukkojaan. Hyökkäys aseman valtaamiseksi alkoi kello 17.
Venäläiset puolustivat sitkeästi aseman seutua, mutta joutuivat antamaan
panssaroidulle jääkärikärjelle periksi.
Heikkilän
johtamaa komppaniaa tuki seitsemän kapteeni Lumpeen panssarivaunua, jotka
murskasivat puolustajat poteroihinsa. Asema vallattiin syyskuun 8. päivänä
kello 17.45, Muurmannin rata oli katkaistu.
”Valtasimme Syvärin ratapihan”, Laine kertoi. ”Se oli täynnä junia. Vieläkin harmittaa,
että yksi pitkä ja raskaasti lastattu juna pääsi karkuun. Ammuimme sitä monen
panssarin voimalla, mutta sinne se meni.”
Miesten
mieli parani, kun he löysivät eräästä toisesta junasta vehnäjauhoja.
”Koko
juna oli lastattu pullajauhoilla. Kun siitä saaliista ruvettiin paistamaan
räiskäleitä, niin johan riitti paistamista.”
Muurmannin
radan katkaisu sai osakseen runsaasti huomiota Euroopan lehdissä ja
radioasemilla. Liittoutuneiden Neuvostoliitolle lähettämän avun kuljetukset
olivat tästä kohtaa poikki.
Panssaripataljoonan
1. komppania palasi Vaaseniin huoltoa varten. Vaasenissa panssarimiehet saivat
käsiinsä suuren votkavaraston. Yllättävä löytö johti siihen, että
jatkotaistelut kapteeni Lumpeen panssarikomppanian osalta saivat odottaa
vuorokauden verran.
Muurmannin radalla liikkuva panssarijuna häiritsi suomalaisten joukkoja.
”Lähdimme
tuhoamaan sitä”, Laine kertoi. ”Vastaan tuli kaksi vihollista kädet ylhäällä.
He sanoivat, että metsässä oli pari tuhatta kaveria, jotka haluaisivat
antautua.”
Laine
suostui ehdotukseen.
”Aikaa
on kaksi tuntia”, Laine ilmoitti venäläisille. ”Tuokaa miehet tänne
panssarivaunun viereen. Ellei kaikki ole täällä siihen mennessä, me jatkamme
hyökkäystä.”
Laine
odotti aikansa, mutta mitään ei näkynyt. ”Vaikka piti saada parituhatta vankia,
niin loppujen ja lopuksi ne kaksi viestinviejääkin katosivat sinne
leppäpuskiin. Vähän se suututti ja vielä enemmän se, että panssarijunan
tuhoaminen ei sillä kertaa onnistunut.”
Yritys
kariutui siihen, että jääkärit eivät käskyistä huolimatta suostuneet
jalkautumaan. Kun juna tuli näkyviin, jääkärit ampuivat sitä panssarivaunun
kannelta. Useita suomalaisia kaatui.
”Haavoittuneet
piti toimittaa hoitoon”, Laine kertoi.
Seuraavana
aamuna Laineen joukkue lähti uuteen yritykseen. Yhteistoimintaa oli kerrattu ja
nyt operaatio onnistui. ”Ei siitä operaatiosta jäänyt jäljelle kuin
panssarijunan rekisterilaatta ja kiskon kappale.”
Eversti Ruben Laguksen
kärkijoukot ylittivät Syvärin syyskuun 12.
päivänä. Kuusi päivää myöhemmin hyökkäys jatkui kohti Latvaa ja Äänisjärveä.
”Se
oli risainen tie”, Laine kertoi. ”Heti kun sai ammuttua jonkun T-24:n tieltä pois, niin mutkan takana
odotti kenttäpatteri.”
”Ne
ampuivat suorasuuntauksella. Minulla oli vaunun ajajana sitkeäpintainen
Valtonen -niminen jermu, Parkanosta kotoisin. Hän ajoi täydellä kaasulla
tykkien sekaan. Jäi siinä joku tykki ehjäksikin, ne olivat tuliteriä
englantilaisia viisituumaisia. Valtonen kaatui myöhemmin.”
”Jatkoimme
yhtä päätä eteenpäin. Jos vaunu ammuttiin alta me vaihdoimme vaunua,
remontteihin ei ollut aikaa.”
Matka
oli muutenkin vaikea, Osasto Lagus eteni liian nopeasti. Lääkintä- ja
polttoainehuolto ei liejuisilla teillä pysynyt salamasodan tahdissa.. Välillä
piti odottaa voiteluöljyä.
Syyskuun
23. päivän iltana saapui ilmateitse Latvan lentokentälle ensimmäinen
kahdeksansadan litran polttoainetäydennys. Kyseessä oli lääkintäeversti Simo Brofeldtin aloite.
”Menomatkalla
viedään bensiiniä ja tulolennolla evakuoidaan vaikeimmin haavoittuneet
sotasairaaloihin”, Brofeldt oli sanonut Mannerheimille.
Laguksen
rymistely kohti Petroskoita pääsi jatkumaan. Pietari Suuren perustama kaupunki vallattiin
1. päivänä lokakuuta.
Kersantti Viljo Laine nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi marraskuun 19. päivänä vuonna
1941. Perusteena oli esimerkillisen rohkea toiminta panssarivaunun ja
panssarivaunujoukkueen johtajana.
”Edettäessä
Petäjäselästä Petroskoihin hän toimi koko ajan joukkueen johtajana ja ajoi
etummaisessa panssarivaunussa”, everstiluutnantti Sven Björkman perusteli
esitystä. ”Hän tuhosi tällöin henkilökohtaisesti yhden panssarivaunun ja kolme
kenttätykkiä. Näin hän vaikutti ratkaisevasti nopeaan etenemiseen.”
”Laineen
johdolla tehtiin 30. syyskuuta Petroskoin laidalla onnistunut
panssarivaunuhyökkäys, jolloin jalkaväen hyökkäys pääsi etenemään.”
Panssaripataljoonan
komentajan perustelut olivat lyhyet, mutta riittivät ylipäällikkö Mannerheimille.
Sotien jälkeen Laine toimi autonkuljettajana Raiskion Saha Sarvelalla.
Laineen
ensimmäinen vaimo Hilma Elviira kuoli vuonna 1962. Laine meni toisen kerran
naimisiin Anni Orvokki o.s. Hietapakan kanssa.
Ylivääpeliksi
Viljo Laine ylennettiin vuonna 1968.
”Panssarivaunujen
miehistöissä oli sodan loputtua hyvin vähän Mannerheim-ristin vastaanottajia”,
Laine kertoi kirjailija Mauri Sariolalle Karvialla 1970-luvulla. ”Muita ristejä
tuli sitten liiankin kanssa, niitä puuristejä, eli nimiä kiveen.”
”Siellä
makaa näidenkin ympäristöpitäjien kirkkomaissa paljon hyviä ihmisiä, minua
parempia. Kyllä se joskus panee miettimään.”
Mannerheim-ristin
ritari Viljo Laine kuoli 2. päivänä maaliskuuta vuonna 1977. Hänet on haudattu
Karvian vanhalle hautausmaalle.
Jatkosodan aikana Suomen panssariyhtymä esiintyi kolmessa eri muodossa. Vuoden 1941 heinäkuussa
sotaan lähti vahvennettu 1. jääkäriprikaati, joka joutui alkuvaiheessa Laatokan
koillis- ja itäpuolella taistelemaan hampaattomana, ilman panssaripataljoonaa.
Syyskuun
alkuun mennessä 1. jääkäriprikaati muuttui voimakkaammaksi osasto Lagukseksi,
joka oli suhteellisen monipuolinen panssariyhtymä. Tässä kokoonpanossa
panssarit hyökkäsivät Syvärille ja Petroskoihin.
Vuoden 1942 kesäkuussa annetulla käskyllä perustettiin Äänislinnassa panssaridivisioona, jota
kehitettiin koko jatkosodan ajan. Divisioona toimi ylipäällikön reservinä.
Seuraavana vuonna divisioonaan liittyi Waffen-SS:ssä Saksan itärintamalla
palvelleita vapaaehtoisia, joilla oli kokemusta moottoroitujen joukkojen
johtamisesta ja panssarintorjunnasta.
Vuoden
1944 torjuntataisteluissa panssaridivisioona jaettiin kahteen osaan Laguksen
vastusteluista huolimatta. Divisioona taisteli muun muassa Kuuterselässä,
Tali-Ihantalassa ja Vuosalmella.
Lapin
sodassa divisioona hyökkäsi saksalaisia vastaan Ranuan kautta Jäämerentietä
pitkin pohjoiseen.
Panssaridivisioonaa
alettiin kotiuttaa vuoden 1944 lokakuussa, Lapin sodan aikana.
Teksti: Robert Brantberg 2000, 2009