Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	Sivukartta
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat

Simo Antero Brofeldt 1892−1942 SA-kuva	Robert Brantberg Lääkintäeversti Simo Brofeldt
		Robert Brantberg Sotaupseerit 21 suomalaisen sotaupseerin elämäkerta 288 sivua ja kuvaliite Revontuli 1999

Bensaa panssareille

ja haavoittuneet kotiin

Panssarieversti Ruben Lagus on vuoden 1941 syyskuussa edennyt liian nopeasti ja liian pitkälle Itä-Karjalan korpiin. Panssarivaunujen bensiini on lopussa. Haavoittuneita ei saada hoitoon, koska syksyn sateet ovat pehmentäneet tiestön ajokelvottomaksi.

”Tuodaan haavoittuneet turvaan lentokoneilla”, lääkintäeversti Simo Brofeldt esittää ylipäällikkö Gustaf Mannerheimille päämajassa Mikkelissä.

”Menomatkalla viedään bensiiniä ja tulolennoilla evakuoidaan vaikeimmin haavoittuneet sotasairaaloihin. Muille järjestetään hoitopaikat, joista heidät tuodaan pois, kun kulkuyhteydet avautuvat.”

Lentoreitti ja laskeutumiskenttä ovat kuitenkin punahävittäjien toiminta-alueella. Kuljetuskoneet ovat suuria ja hitaita. Marsalkka epäröi, yritys on uhkarohkea.

”Lähden itse henkilökohtaisesti järjestämään asiaa”, Brofeldt lupaa. ”Nyt on kiire, muuten haavoittuneet nääntyvät.”

”Hyvä on, eversti hoitaa asian.”

Kapteeni Jorma Joppe Karhunen oli vuoden 1941 syyskuussa Itä-Karjalassa suojaamassa kahta raskaasti kuormattua kuljetuskonetta kahdeksan Brewster-hävittäjän voimin.

”Jokaisen vihollislentäjän sormet syyhysivät, kun he kuulivat bensiinilastissa lentävien koneiden tulosta Äänisen rannoille”, Karhunen kertoi.

”Suomalaiset saattohävittäjät tiesivät, että panssarien oli saatava polttoaineensa. Vieläkin tärkeämpää oli, että vaikeasti haavoittuneet soturit oli lentämällä tuotava hoitoon. Pitkä maakuljetus olisi merkinnyt näille kovia kokeneille miehille kuolemaa. Pelastus oli nyt siipien varassa.”

Eversti Brofeldt lensi itse paikalle Latvan kylään pienellä Storch-merkkisellä koneella, jolle riitti viidenkymmenen metrin kiitorata. Paikalle oli tuotu kaksi kenttäsairaalaa, jonka toiminnan Brofeldt järjesti.

Haavoittuneita oli valtavasti ja Brofeldt leikkasi potilaita nukkumatta yli kolmeen vuorokauteen. Hän piti itseään hereillä pervitiinillä, amfetamiinille sukua olevalla piristeellä.

Brofeldtille myönnettiin ainoana lääkärinä Mannerheim-risti. Myöhemmin hän suunnitteli myös Vienan suunnan sairaankuljetuslennot.

”Yksistään lentomestari Martti Paasonen evakuoi erittäin vaarallisissa olosuhteissa aivan taistelukenttien läheisyydestä 548 pahasti haavoittunutta”, Karhunen kertoi.

”Osasto Malinen, sittemmin osasto Jauri, kuljetti sodan loppuun mennessä parituhatta potilasta. Suurin osan heistä pelastui varmasta kuolemasta Itä-Karjalan korvessa.”

Tuleva lääkintäeversti ja Mannerheim-ristin ritari Simo Antero Brofeldt syntyi Kuopiossa tiistaina marraskuun 22. päivänä vuonna 1892. Hänen vanhempansa olivat toimitusjohtaja Kaarlo Kustaa Brofeldt ja Eva Vilhelmina o.s. Stenius.

Isä Kaarlo oli näytelmäkirjailija sekä vuonna 1897 perustetun Kauppalehden ensimmäinen päätoimittaja. Kaarlo Brofeldt oli myös aktivisti. Hänet karkotettiin maasta vuoden 1903 toukokuussa ja siirtyi Amerikkaan, jossa jatkoi lehtimiehen työtään. Vuonna 1907 hän muutti nimensä Kalle Ahoksi. Hänen veljensä oli kirjailija Juhani Aho.

Simo Brofeldt kirjoitti ylioppilaaksi Suomalaisesta normaalilyseosta vuonna 1911. Hän valmistui lääketieteen kandidaatiksi vuonna 1914.

Kansalaissodaksi muuttuneessa vapaussodassa Brofeldt toimi lääkärinä Savon ja Karjalan rintamilla. Vuosina 1918−1919 hän toimi sotilaslääkärinä Lahdessa, Oulussa ja Kuusamossa.

Vuonna 1922 Brofeldt meni naimisiin ylioppilas Asta Winterin kanssa. heille syntyi lapset Emelie Christine (Kirsti) vuonna 1923, Riitta Eleonora 1924, Olli Johan Gustaf 1934 ja Anja Marjatta 1941.

Työssään Brofeldt tutki muun muassa tylsän väkivallan aiheuttamia suolisto- ja muiden elimien repeämiä. Hän väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi vuonna 1924.

Brofeldt toimi Kirurgisen sairaalan erikoislääkärinä vuodesta 1922 ja Helsingin yliopiston kirurgian dosenttina vuosina 1926−1933, jonka jälkeen hänet nimitettiin yliopiston kirurgian ylimääräiseksi professoriksi ja vuonna 1939 professoriksi.

1920- ja 30-luvuilla Brofeldt teki useita opintomatkoja Ruotsiin ja Saksaan.

Suomen Punainen Risti, viralliselta nimeltään Suomen yhdistys haavoitettujen ja sairasten sotilaitten hoitoa varten, oli perustettu vuonna 1877. Meneillään oli Turkin sota ja punainen risti keräsi varoja sairaaloiden ja lääkäreiden lähettämiseksi sotaan.

Vuonna 1919 nimi muuttui Suomen Punaiseksi Ristiksi. Vuonna 1922 SPR:n puheenjohtajaksi valittiin Gustaf Mannerheim.

SPR:n haaveena oli 1920-luvun loppupuolella oman malli- ja koulutussairaalan rakentaminen Suomeen. Mannerheim kannatti lämpimästi hanketta.

”Tällainen sairaala olisi mielestäni arvokkain muistomerkki jonka kansamme voisi pystyttää vapaustaistelumme 10-vuotismuiston merkiksi”, Mannerheim sanoi.

”Se olisi muistomerkki, joka yleismaailmallisuudellaan ja kaikille yhteiskuntaluokille tuottamallaan hyödyllä voisi koota kansamme yhteiseen uhrivalmiuteen.”

Sairaalan rakentamiseksi käynnistettiin kansalaiskeräys. Mannerheimin vetoomuksen ja kansansuosion ansiosta keräys tuotti loistavan tuloksen. Vuonna 1928 SPR asetti sairaalatoimikunnan, jonka puheenjohtajaksi tuli Mannerheim ja sihteeriksi Brofeldt.

”Tapaturmaisesti loukkaantuneiden hoito, niiden ensiavusta aina sairaala- ja jälkihoitoon saakka, on nykyaikana erittäin tärkeä ja osittain takapajulle jäänyt sairaanhoitoala”, komitea totesi.

”Tämä on se SPR:n sairaalan toimiala, joka parhaiten vastaa sitä tehtävää, joka SPR:llä on sodan aikana.”

Topeliuksenkadun ja nykyisen Töölönkadun väliselle tontille rakennettiin 158-paikkainen sairaala. Brofeldt valittiin SPR:n Helsingin sairaalan ylilääkäriksi ja sairaanhoitajatar Berrit Kihlman sairaalan ylihoitajattareksi. Molemmat osallistuivat kiinteästi sairaalaan suunnitteluun.

Sairaala vihittiin käyttöön vuonna 1932. Tilaisuuteen osallistui neljäsataa kutsuvierasta, joukossa tasavallan presidentti ja rouva Per Evind Svinhufvud sekä Pohjoismaiden ja Viron Punaisten Ristien edustajat.

”Tämä pilarisali, jossa päivän juhlallisuudet vietetään, on huomenna sulkeva suojiinsa Punaisen Ristin liikekannallepanoa varten tarkoitetun varaston”, Mannerheim sanoi.

”Täällä koulutetaan maassamme mitä pätevimpiä voimia niitä tehtäviä varten, jotka Geneven sopimuksen ylevien periaatteiden mukaan kuuluvat kansallisten Punaisen Ristin yhdistysten velvollisuuksiin kulkutautien, sodan ja vainon sattuessa.”

”Näiden seinien sisällä on tiloja, joissa saniteettijoukot voidaan varustaa.”

Sairaala oli eräs Euroopan uudenaikaisimmasta. Siinä oli muun muassa kaasutiivis väestönsuoja ja täydelliset kaasusuojelulaitteet.

Punaisen Ristin toiminta ei rajoittunut pääkaupunkiin. SPR oli rakentanut rajaseuduille sairasmajoja, tuon ajan terveyskeskuksia, jotka olivat sairaanhoitajattarien komennossa. Ensimmäinen sairasmaja rakennettiin Ilomantsiin vuonna 1926.

Brofeldt istui vuonna 1929 valitussa SPR:n erityistoimikunnassa, jonka tehtävänä oli tutkia syrjäseutujen sairaankuljetusten järjestämistä. SPR oli ajan hermolla. Sairasmajat oli sijoitettu järvien läheisyyteen, jotta sairaskuljetuksiin voitaisiin käyttää lentokonetta.

Punaisella Ristillä ei tosin itsellään ollut varaa kustantaa lentokuljetuksia Ruotsin malliin, mutta “oli oletettavissa, että ilmavoimien tai muut koneet voisivat pian tarjota apuaan”.

Lentokuljetusten ohella toimikunta pohti rattaiden, veneiden, ahkioiden ja jopa purilaiden käyttöä. Apua toivottiin suojeluskuntien sairaankantajilta ja Lotta Svärd -järjestöltä. Brofeldt julkaisi aiheen tiimoilta artikkelin otsikolla Sairaankuljetuksesta ja sen järjestämisestä Suomessa.

Talvisota syttyi marraskuun 30. päivänä vuonna 1939. Samana päivänä Helsinkiä pommitettiin. Pahimmin vaurioituivat Hietalahdentorin ja Kampintorin väliset korttelit.

Noin sata henkilöä kuoli ja lähes kaksisataa haavoittui. Haavoittuneista 127 vietiin SPR:n sairaalaan. Vuodepaikat eivät riittäneet, haavoittuneita oli kahden kerroksen käytävillä. Leikkaussalit olivat käytössä keskeytyksettä.

Ensimmäisen sotapäivän iltana sotamarsalkka Gustaf Mannerheim tuli kaikkien kiireidensä keskellä vierailulle sairaalaan. Ylihoitajatar Kihlman opasti Mannerheimiä potilaalta toiselle. Myös professori Brofeldt tuli leikkaussalista hetkeksi ulos tervehtimään puheenjohtajaa.

”Potilaspaikat eivät riitä”, Brofeldt sanoi marsalkalle.

Mannerheim soitti saman tien johtaja Sven Fazerille, joka lupasi Kalastajatorpan Punaisen Ristin varasairaalaksi.

Brofeldt toimi talvisodassa väestönsuojeluesikunnan ylilääkärinä ja päämajan neuvottelevana kirurgina. Vuoden 1940 tammikuussa Brofeldt ylennettiin lääkintäeverstiksi.

SPR:n sairaala muutettiin sotasairaalaksi. Siihen liitettiin Naistenklinikka, sairaala Mehiläinen, Kalastajatorppa ja Koelyseo. Vuoden 1940 syyskuussa sotasairaala sai käyttöönsä myös suuren vastavalmistuneen Meilahden sairaanhoitajaopiston, josta tuli SPR:n invalidisairaala.

Uudelleen organisoidun SPR:n tuhatpaikkaisen sairaalan ensimmäisenä ylilääkärinä toimi lääkintäeverstiluutnantti, professori Arno Saxén. Sairaalassa hoidettiin vuoden 1940 aikana yli yhdeksäntuhatta potilasta. Haavoittuneiden kokonaismäärä talvisodassa oli 43 500.

Myös veripalvelu oli liitetty uuden sairaalan valvontaan. Yksittäisiä verensiirtoja Suomessa oli tehty jo 1920-luvulla. Vuonna 1935 maassa aloitettiin järjestäytynyt veripalvelutoiminta. Tuolloin perustettiin partiolaisten Veriliitto. Toiminnan lääketieteellinen painopiste siirrettiin SPR:n sairaalaan professori Brofeldtin valvontaan.

”Suomen Punaisen Ristin veripalvelun merkitystä sodan aikana ei voitane koskaan yliarvioida”, lääkintämajuri Tauno Kotilainen sanoi.

”Verensiirto pelasti lukemattomien haavoittuneiden hengen.”

Brofeldt oli vuonna 1939 mukana tekemässä väestönsuojelutoiminnan lääkintäohjetta. Seuraavana vuonna hän julkaisi useita artikkeleita sotalääketieteen alalta SPR:n sotalääkintäkirjassa. Hän kirjoitti haavoittuneiden seulomisesta ja hoidosta, luu-, nivel- ja laajojen pehmeäosavammojen lastoituksesta, haavasokista, paleltumisvammoista ja haavakirurgiasta. Lisäksi hän kirjoitti artikkelin sotainvalidien huollosta.

Kaiken tämän lisäksi julkaistiin Brofeldtin, innokkaan saunamiehen, kirjoitus Suomalaisen saunan tieteellisestä tutkimisesta Saunakirjassa vuonna 1940.

Seuraavana vuonna Brofeldt jakoi sotakokemuksiaan pohjoismaisten kollegojensa kanssa julkaisemalla artikkelin Om de kirurgiska erfarenheterna under finsk-ryska kriget, suomalais-venäläisen sodan kirurgisista kokemuksista.

Talvisota päättyi maaliskuun 13. päivänä vuonna 1940. Brofeldt palasi Suomen Punaisen Ristin sairaalan ylilääkäriksi.

Huhtikuun 9. päivänä saksalaiset nousivat maihin Norjassa. Suomi päätti lähettää SPR:n avustusretkikunnan maahan. 26 hengen retkikunnan ylilääkäriksi valittiin Brofeldt ja ylihoitajaksi Berrit Kihlman.

Kalustoon kuului neljä suurta kuorma-autoambulanssia, kaksi tavallista sairasautoa ja henkilöauto. Varusteiden paino oli lähes kaksikymmentä tonnia. Kuljetuksiin tarvittiin lisäksi kymmenen kuorma-autoa, jotka saatiin Ruotsista.

Vapunpäivänä vuonna 1941 retkikunta oli Norjan rajalla Mo i Ranan kohdalla Pohjois-Ruotsissa. Tunturitiet olivat tukossa ja solia ei saatu auki edes kolmensadan miehen lumikomennuskunnalla. Saksalaiset etenivät nopeasti, liittoutuneiden joukkoja evakuoitiin Norjasta.

Osa retkikunnasta kävi pariin otteeseen hiihtäen Mo i Ranassa avustamassa norjalaisten lääkintähuoltoa. Retkikunta pelasti Bodön ja Mosjöenin alueelle evakuoituja suomalaisia äitejä ja lapsia Ruotsin kautta Suomeen. Tunturitiet olivat vaivalloiset, ihmisiä piti vetää kelkoissa ja jopa kantaa.

Kaiken kaikkiaan Norjasta saatiin tällä tavalla kotiin noin kuusikymmentä suomalaista. Viimeisen kuljetuksen mukana saapui rajan yli myös lähes kuusikymmentävuotias norjalainen Nobel-kirjailija Sigrid Undset.

Suomessa toimeenpantiin osittainen liikekannallepano kesäkuun 10. päivänä vuonna 1941. Jatkosota syttyi kesäkuuta 25. päivänä. Samana päivänä ylipäällikkö Gustaf Mannerheim antoi määräyksen SPR:n apusisarjärjestön perustamisesta. Katsottiin, että sairaalatyössä oli paljon tehtäviä, joissa vähemmän koulutettu henkilökunta saattoi lääkintälottien tapaan tehokkaasti avustaa sairaanhoitajia ja korvatakin nämä. Kaikki eivät kuitenkaan poliittisista syistä halunneet liittyä lottiin.

Apusisarjärjestön johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin Brofeldt ja johtokuntaan kuului muun muassa työläisnaisjärjestöjä edustava Tyyne Leivo-Larsson. Jatkosodan aikana apusisarjärjestössä toimi kaikkiaan 3 500 naista.

Hyökkäyssota eteni vauhdikkaasti. Panssarieversti Ruben Laguksen joukot rynnistivät kapteeni Jouko Hynnisen jääkärit kärjessä kaukana idässä Syväriltä kohti Petroskoita. Hynninen joutui syyskuun lopulla ankariin taisteluihin vahvasti varustetun Derevjannojen kylän liepeillä.

Huoltotilanne oli vaikea, jopa kriittinen. Syksyn sateiden vuoksi tiet olivat liejuiset ja upottavat. Viestiyhteydet Laguksen esikunnasta Hynniselle eivät toimineet, välimaasto oli osittain vihollisen hallussa.

Pohjattomat tieurat estivät voitelu- ja polttoainekuljetukset autoille sekä Vickers- ja T-26 panssarivaunuille, joista osa seisoi bensiinin puuttuessa. Lagusta huolestutti myös lääkintähuolto. Haavoittuneita ei saatu turvaan, lääkkeistä, instrumenteistä ja verestä oli pula.

Lääkintäeversti Brofeldt esitti kuljetussuunnitelmansa Mannerheimille, joka empimisen jälkeen hyväksyi hankkeen. Lääkintähuolto onnistui ja Lagus sai bensiininsä. Sota jatkui.

Eversti Ruben Lagus ehdotti Mannerheim-ristiä Brofeldtille lokakuun 2. päivänä.

”Osasto Laguksen lääkintähuolto oli joukkojen edetessä Latvan kylästä pohjoiseen muodostunut erittäin uhkaavaksi”, Lagus perusteli esitystään.

”Tilanne olisi epäilemättä ilman Brofeldtin väliin tuloa käynyt suorastaan katastrofimaiseksi ja tehnyt hyökkäysliikkeen jatkamisen ainakin joksikin aikaa mahdottomaksi.”

”Erittäin vaikeissa olosuhteissa Brofeldt organisoi tarmokkaasti ja nopeasti Osasto Laguksen lääkintähuollon ja myötävaikutti siten ratkaisevalla tavalla saavutettuihin tuloksiin.”

Laguksen esimies, neljännen armeijakunnan komentaja Paavo Talvela, säesti everstiään.

”Missä taistelut ovat olleet kovat ja haavoittuneita runsaasti, siellä olen todennut Brofeldtin tehneen pitkiä päiviä leikkaussalissa”, kenraalimajuri Talvela lisäsi.

”Sekä osasto Lagus että eversti Antero Svenssonin 7. divisioona olivat ankarissa taisteluissa Latvan-Petäjänselän maastossa. Kummallakaan yhtymällä ei ollut sellaisia yhteyksiä, joita myöten haavoittuneita olisi voinut evakuoida.”

”Koko operaatio oli äärimmäisen uhkarohkea ja ellei voittoa olisi saavutettu, olisi tilanne voinut muuttua katastrofaaliseksi varsinkin mitä haavoittuneiden kohtaloon tulee.”

”Brofeldt ehdotti tällöin, että haavoittuneita hoidettaisiin toistaiseksi Latvassa, josta ne myöhemmin teiden avautuessa evakuoitaisiin. Hän lensi itse Latvaan armeijakunnan lääkärin kanssa järjestämään haavoittuneiden hoitoa. Maanteitse olisi matka sinne vienyt vuorokausia, jos yleensä olisi ensinkään autolla läpi päästy.”

”Hän vei mukanaan lääkintätarpeita ja henkilökuntaa sekä järjesti nopeasti ja tarmokkaasti haavoittuneiden hoitoa. Taistelujen päätyttyä oli haavoittuneita kertynyt noin seitsemänsataa lentokoneilla evakuoitujen lisäksi.”

Ylipäällikölle ei tuottanut vaikeuksia hyväksyä perusteluja ja hän nimitti Brofeldtin Mannerheim-ristin ritariksi 7. päivänä lokakuuta.

”Lienee hyvinkin poikkeuksellista suurvallatkin huomioon ottaen, että lääkintähenkilöstöön kuuluvalle myönnetään korkein sotilaallinen kunniamerkki”, Joppe Karhunen kertoi.

Lääkintäkapteeni Leo Kaprion mukaan päämajan neuvoa-antavien kirurgien joukossa Simo Brofeldt, “joka lähti kenraali Laguksen matkaan Äänislinnaa valloittamaan ja improvisoi haavoittuneiden kuljetuksen”, oli värikäs hahmo.

”Hänestä tuli ainoana lääkärinä Mannerheim-ristin ritari”, lääkintöneuvos Kaprio sanoi.

Helsingin yliopiston kirurgian professori ja SPR:n sairaalan ylilääkäri Brofeldt jatkoi työtään päämajan neuvottelevana kirurgina. Hän toimi myös sota- ja kenttäsairaaloiden sekä invalidihuollon tarkastajana.

Raskas työ vaati veronsa. Simo Brofeldt menehtyi leukemiaan Suomen Punaisen Ristin sairaalassa Helsingissä 49-vuotiaana lokakuun 15. päivänä vuonna 1942. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle.

Sotien lääkintähuolto

Talvi- ja jatkosodan aikana Suomessa oli vajaat tuhatneljäsataa lääkäriä. Talvisodan syttyessä noin kuusi ja puolituhatta sairaanhoitajaa, yhdeksänkymmentä prosenttia kaikista, oli vapaaehtoisesti liittynyt reserviin. Lotta Svärd ‑järjestön lyhyen lääkintäkurssin suorittaneita naisia oli yli kaksikymmentätuhatta. Suomella oli lääkintämiesten lisäksi hyvin koulutettu, mutta harvalukuinen lääkintäaliupseerikunta.

Komppanialla oli lääkintäryhmä, joka antoi haavoittuneille ensiavun ja kokosi heidät haavoittuneiden suojapaikkaan välittömästi etulinjan taakse. Rintaman taakse heidät kuljetettiin ahkiolla tai paarilla niin kauas, että hevoskuljetus pataljoonan joukkosidontapaikalle oli mahdollinen.

Joukkosidontapaikka sijaitsi yleensä maahan kaivetussa teltassa tai korsussa. Siellä lääkärit tutkivat potilaiden vammat, tarkistivat annetun ensiavun sekä laittoivat potilaat kiireellisyysjärjestykseen ja arvioivat heidän kuljetuskestävyytensä.

Täällä tyrehdytettiin verenvuotoja, lastoitettiin murtumia, annettiin kipulääkitystä ja jäykkäkouristusruiskeita sekä hoidettiin sokkia. Pakkasessa pitkään maanneet haavoittuneet saivat lämmintä ruokaa ja juomaa.

Divisioonan lääkintäkomppania nouti hevospeleillään potilaat autotien varteen tai perille saakka pääsidontapaikkaan. Se oli tarvittaessa perustettu väliasema, jonka pystytti yksi pataljoonan kolmesta lääkintäjoukkueesta. Pääsidontapaikassa oli hyvät edellytykset tehokkaaseen kirurgiseen toimintaan, mutta rintaman läheisyys ja vihollisen ilmatoiminta häiritsi huomattavasti työskentelyä.

Seuraava etappi oli kenttäsairaala, haavoittuneiden tärkein hoitopaikka. Sairaala sijaitsi hyvien yhteyksien varrella suurehkossa rakennuksessa tai rakennusryhmässä. Se perustettiin niin kauas rintamasta, että oli vihollisen kenttätykistön ampumaetäisyyden ulkopuolella. Kenttäsairaalan tehtävänä oli antaa kirurgista ja muuta sairaanhoitoa niille, joita ei ilman sitä voitu kuljettaa eteenpäin.

Kenttäsairaalassa henkilökuntaa oli yli sata. Siellä työskenteli päällikkölääkärin ja ylihoitajan lisäksi kolme osastonlääkäriä ja kolme apulaislääkäriä. Sairaalassa oli kolme leikkaussalia ja kolme 50-paikkaista vuodeosastoa sekä varikko-osasto, joka toimitti lääkintätarpeet divisioonalle. Divisioonassa oli kolme kenttäsairaalaa.

Lyhytaikaista hoitoa vaatineet sotilaat hoidettiin kenttäsairaalassa, jonka jälkeen he palasivat takaisin joukko-osastoihinsa. Valtaosa siirrettiin hoidon jälkeen eteenpäin sotasairaaloihin.

Talvisodan syttyessä Suomessa oli kahdeksantuhatta sairaansijaa, tarve oli läheskolmekymmentätuhatta. Käyttöön otettiin kouluja, laitoksia ja muita sopivia rakennuksia, kuten Kalastajatorppa Helsingissä.

Talvisodassa hoidettiin yli viisikymmentätuhatta haavoittunutta tai tapaturman uhria, noin kahdeksantuhatta paleltunutta ja kymmeniä tuhansia sairastuneita.

Talvisodan kokemusten perusteella armeijan lääkintähuoltoa uudistettiin. Kuljetukset motorisoitiin. Pääsidontapaikkaa ei katsottu tarvittavan. Divisioonaan kuului lääkintäkomppania ja kenttäsairaaloita, joiden paikkaluku oli kaksisataa. Lisäksi armeijakunnalla oli kaksi kenttäsairaalaa.

Potilaiden kaukokuljetuksia varten perustettiin kymmenen sairasjunaa, jotka jatkosodan aikana tekivät lähes neljännesmiljoona potilaskuljetusta.

Jatkosodassa haavoittui 158 000 sotilasta.

Teksti: Robert Brantberg 1999, 2009

Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	Sivukartta
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat