|
Berndt
Eino Edvard Polón 1892−1975 SA-kuva |
|
Jääkärieversti Eino Polón
Molemmat pojat kaatuivat
Suomi on kuukauden päivät torjunut itäisen suurvallan ankaraa hyökkäystä maanantaina heinäkuun 10. päivänä vuonna 1944. Viipuri on menetetty, mutta taistelut jatkuvat.
Jääkärieversti Eino Polón, 51, on ankarien taistelujen aikana tapansa mukaan johtanut rykmenttiään etulinjan painopistesuunnassa, mutta oli muutamaa päivää aikaisemmin joutunut sairaslomalle. Hän avaa sähkösanoman vapisevin käsin ja tiirailee tekstiä vahvojen silmälasiensa läpi.
...että Teidän poikanne, vänrikki Tauno Polón on kaatunut taistelussa...
Everstin katse muuttuu tyhjäksi. Toinen hänen kahdesta pojastaan. Ensimmäinen poika Rolf oli kaatunut kolme vuotta aikaisemmin, hyökkäyssodan alussa.
Muita lapsia Esterillä ja hänellä ei ole.
Sota jatkuu. Aseet vaikenevat Suomen ja Neuvostoliiton välillä syyskuun alussa ja Suomi joutuu taipumaan ankariin rauhanehtoihin. Alkaa sota saksalaisia vastaan, katkera Lapin sota, johon Polón ei kuitenkaan joudu osallistumaan. Hän on kotijoukkojen komentajan käytössä.
Vuonna 1945 eversti Polón eroaa armeijasta. Sotasankarille ja Mannerheim-ristin ritarille järjestyy työpaikka Suomen Kumitehtaan sosiaalipäällikkönä Nokialla.
Elämä kulkee eteenpäin, mutta kohtalolla on vielä yksi isku varattuna: vuonna 1948 Eino Polónin vaimo Ester kuolee. Yksinäinen jääkärieversti jatkaa kumitehtaan sosiaalipäällikkönä vuoteen 1956, jolloin hän lähes sokeana miehenä jää eläkkeelle.
Mies, joka on uhrannut elämänsä ja perheensä sodalle, keskittyy jääkärimuistojen keräämiseen. Hän oli osallistunut ensimmäiseen sotaansa jo vuonna 1916, silloinkin Venäjää vastaan. Vuonna 1918 olivat vuorossa punaiset, vuonna 1939 Neuvostoliitto. Ja itänaapuri oli jälleen vastassa vuonna 1941, silloin Suomi taisteli Saksan rinnalla.
– Mikään uhri ei ole liian suuri...
JÄÄKÄRI JA VILJELIJÄ
Berndt Eino Edvard Polón syntyi joulukuun 29. päivänä vuonna 1892 Suomen suurruhtinaskunnan pääkaupungissa Helsingissä. Hänen vanhempansa olivat varatuomari Edvard Polón ja Edith o.s. Ahnger.
Eino Polón kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1911. Hän opiskeli vuoden Sveitsissä ja jatkoi opintojaan Helsingin Aleksanterin-yliopiston historiallis-kielitieteellisellä osastolla. Pro gradun Polón sai valmiiksi vuonna 1915.
Tulisieluiseksi luonnehdittu nuorukainen osallistui aktivistiliikkeeseen ja lähti seuraavan vuoden tammikuussa sotilaskoulutukseen Saksaan. Hän liittyi lähes parin tuhannen muun nuorukaisen tavoin joukko-osastoon, jonka nimeksi keväällä tuli Preussin jääkäripataljoona 27. Kesällä pataljoona komennettiin Kuurinmaalle taisteluun venäläisiä vastaan.
Polón osallistui pataljoonan 2. komppanian mukana taisteluihin Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hänet ylennettiin syksyllä Hilfsgruppenführeriksi, ryhmän varajohtajaksi. Vuoden 1917 syksyllä hänestä tehtiin ryhmänjohtaja ja hän kävi sotakoulun. Suomen armeijan palvelukseen Polón astui luutnanttina ja saapui jääkäreiden pääjoukon kanssa Vaasaan helmikuun lopulla vuonna 1918.
Vuoden 1918 sodassa Polón toimi Savo-Karjalan jääkäripataljoona 9:n ja 4. jääkärirykmentin adjutanttina. Hän käytti nimeä Pälve, mutta ei kuitenkaan muuttanut nimeään virallisesti. Sodan loppukahinoissa hän osallistui Viipurin taisteluihin.
Kansalaissodan jälkeen Polón määrättiin sotaministerin adjutantiksi ja toimistopäälliköksi. Vuonna 1919 hänet ylennettiin kapteeniksi ja komennettiin Karjalan kaartin komppanianpäälliköksi.
Polón meni vuonna 1920 naimisiin lastentarhanopettaja Ester (Ettu) Steniuksen kanssa. Pariskunta sai kaksi poikaa, Tauno Eino Edvard syntyi vuonna 1921 ja Rolf Eino Vilhelm vuonna 1922. Polón siirtyi siviiliin samana vuonna. Hän kävi Kurkijoen maamiesopiston ja toimi maanviljelijänä Kangasalla.
Jääkärikapteeni Polón palasi armeijan palvelukseen vuonna 1935. Hän palveli Keski-Suomen rykmentissä Kouvolassa, opiskeli Ranskan armeijassa ja kävi suojeluskuntien päällystökoulun kapteenikurssin.
TAISTELI ETULINJASSA
Talvisota syttyi vuoden 1939 syksyllä, kun Neuvostoliitto lavastettuja Mainilan laukauksia verukkeena käyttäen häikäilemättömästi hyökkäsi Suomeen. Polón lähti sotaan jalkaväkirykmentti 30:n pataljoonankomentajana. Hän osallistui Taipaleen ankariin torjuntataisteluihin ja tuli tunnetuksi rohkeana upseerina, joka itse taisteli etulinjassa.
”Pian alkoi Taipaleen tukikohdissa kiertää juttu ihmeellisestä jääkäriupseerista”, eversti Joppe Karhunen kertoi. ”Upseerista, joka taisteli hellittämättä jokaisesta taisteluasemasta ja osallistui henkilökohtaisesti mitä hurjimpiin torjuntataisteluihin.”
Taipale kesti.
Jatkosota syttyi vuoden 1941 kesäkuussa. Rintamalle majuri Polón lähti pataljoonankomentajana jääkärieversti Aarne Blickin komentaman 2. divisioonan mukana. Pataljoona kuului eversti Armas Kempin jalkaväkirykmentti 7:ään. Myös molemmat pojat Tauno ja Rolf lähtivät sotaan, nuorempi Rolf vapaaehtoisena.
RAIVASI TIETÄ
Suomalaisten suurhyökkäys Karjalankannaksella alkoi vasta heinäkuun lopulla, mutta ennen sitä etsittiin hyökkäykselle parempia lähtökohtia.
Heinäkuun 1. päivän vastaisena yönä Polónin pataljoona hyökkäsi rajan yli Pitkäpohjassa. Polónin tehtävänä oli raivata tie rykmentin päävoimille. Pataljoona läpäisi venäläisten linnoitetut linjat ja jatkoi hyökkäystä. Sitkeät taistelut jatkuivat kolme vuorokautta. Pataljoona työntyi määrätietoisesti eteenpäin ja Polón johti joukkojaan aivan kuten talvisodassa, etulinjassa miestensä kanssa.
”Kaikkialla hänen henkilökohtainen rohkeutensa herätti suurta kunnioitusta”, eversti Karhunen kertoi. ”Intomielisenä taistelijana hän halusi olla alaistensa mukana aivan etulinjassa, jossa hänellä oli parhaat mahdollisuudet saada kokonaiskuva taistelun kulusta ja ryhtyä heti vastatoimiin.”
Kun tavoite saavutettiin, hyökkäys pysäytettiin. Venäläiset tekivät lukuisia panssarivaunujen tukemia vastahyökkäyksiä, mutta Polón, joka oli lievästi haavoittunut, torjui ne kaikki. Hän tiesi, että pataljoonan puolustamat asemat olivat tärkeä lähtökohta Blickin divisioonan tulevalle hyökkäykselle.
KUNNIAA JA KUOLEMAA
Eversti Aarne Blick esitti Mannerheim-ristiä majuri Polónille elokuun lopulla.
”Hän on johtanut määrätietoisesti ja suurella menestyksellä pataljoonaansa sodan alkuvaiheessa Tyrjän suunnan läpimurtotaisteluissa”, Blick kirjoitti. ”Hän on osallistunut ratkaisevalla tavalla Tyrjän motin valtaukseen. Koko sodan aikana hän on pataljoonan komentajana osoittanut ainutlaatuista henkilökohtaista urhoollisuutta.”
Toisen armeijakunnan komentaja, kenraalimajuri Taavetti Pappa Laatikainen puolsi eversti Blickin esitystä, mutta ylipäällikkö Gustaf Mannerheim ei nimittänyt Polónia ritariksi.
Polón määrättiin legendaarisen jääkäripataljoona 4:n, talvisodassa mainetta niittäneen majuri Motti-Matti Aarnion pataljoonan komentajaksi. Pataljoonaa sanottiin jo talvisodassa Hiipijäksi ja oli jääkärieversti Ruben Laguksen jääkäriprikaatin mukana edennyt Tuulosjoelle, jossa se menestyksekkään alkuhyökkäyksen jälkeen veti henkeä.
Polónin nuorempi poika Rolf, joka vielä oli koululainen, kaatui syyskuun 4. päivänä. Hiipijä jatkoi hyökkäystä Aunuksenkaupungin ja Syvärin kautta kohti Petroskoita.
Eversti Aarne Blick nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi syyskuun puolivälissä ja ylennettiin kenraalimajuriksi lokakuun alussa. Itsepäisenä miehenä Blick esitti lokakuun lopulla Mannerheim-ristiä uudestaan Polónille. Blick löi lisää löylyä.
”Määrätietoisesti järjestetyllä ja johdetulla pataljoonansa hyökkäyksellä majuri Polón läpäisi nopeasti rajanpinnassa Pitkäpohjassa olleet vihollisen puolustuslaitteet”, Blick tarkensi. ”Tehtävälleen uskollisena hän jatkoi hellittämättä hyökkäystään ja raivasi tien rykmenttinsä päävoimille.”
”Kolme vuorokautta keskeytymättä jatkuneilla sitkeillä taisteluilla hän työntyi tavoitteeseensa. Hän oli itse koko ajan etulinjassa järjestämässä ja kannustamassa joukkojaan yhä uudelleen ja uudelleen uusiin hyökkäyksiin.”
”Sen jälkeen, kun hyökkäys oli käsketty pysähtymään, hän menestyksellisesti ja viholliselle raskaita tappioita tuottaen torjui − haavoittuneenakin − lukuisat vihollisen hyökkäysvaunujen tukemat vastahyökkäykset tietoisena siitä, että hänen pataljoonansa puolustamat asemat muodostivat tärkeän lähtökohdan myöhemmin jatkettavalle divisioonan hyökkäykselle.”
AINUTLAATUISTA URHOOLLISUUTTA
Kun hyökkäys alkoi uudelleen heinäkuun viimeisenä päivänä, Polónin pataljoona määrättiin tekemään sisäänmurto erittäin lujasti varustettuun Tyrjän tukikohtaan. Sitkeät taistelut kestivät neljä päivää ja ne päättyivät monisatalukuisen vihollisen täydelliseen tuhoon.
”Hän antoi divisioonalle tilaisuuden suorittaa Laatokan luoteispuolisiin taisteluihin ratkaisevasti vaikuttaneen yli 13 kilometriä syvän läpimurron vihollisen selustaan”, Blick kirjoitti.
”Rajapataljoonan komentajana hän jatkoi elokuun 4. päivästä lähtien hellittämättä vihollisen takaa-ajoa. Hän ei suonut sille missään tilaisuutta asettua vastarintaan ja otti runsaasti sotasaalista, kuten tykkejä ja hyökkäysvaunuja.”
”Hän on osoittanut pataljoonan komentajana ainutlaatuista henkilökohtaista urhoollisuutta, josta hän oli tunnettu jo Taipaleen taistelujen ajoilta. Majuri Polónista tuli nytkin alaistensa jakamattoman ihailun ja kunnioituksen kohde.”
Neljännen armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Lennart Oesch puolsi esitystä.
Päämajassa muhitettiin ratkaisua pitkään ja lopulta Polón sai Mannerheim-ristinsä vuoden 1942 elokuussa, todennäköisesti Blickin sitkeän painostuksen johdosta.
KANNAKSEN TULIHELVETISSÄ
Hyökkäyssota oli vuoden 1941 lopulla muuttunut asemasodaksi. Polón nimitettiin seuraavana vuonna jalkaväkirykmentti 30:n komentajaksi. Savolaisrykmentti kuului jääkärieversti Antero Svenssonin 7. divisioonaan, Kalpa-divisioonaan. Asemasodan aikana divisioona oli asemissa Syvärin yläjuoksulla.
Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi vuoden 1944 kesäkuussa. Tuolloin Polónin rykmentti alistettiin kenraalimajuri Kaarlo Kylmä-Kalle Heiskasen 11. divisioonalle, Iskevälle Kiilalle. Rykmentti kuljetettiin divisioonan mukana Karjalankannakselle ja siirtyi rintamaan Leitimojärven pohjoispuolelle kesäkuun 27. päivänä. Seuraavana aamuna rykmentti määrättiin vastahyökkäykseen.
Siinä kävi huonosti. Rykmentti, jolla ei ollut kokemusta suurtaistelusta, hajosi venäläisten ankarassa ilma- ja tykistöpommituksessa.
”Venäläisen tykistön toiminta oli voimakasta”, Polón kertoi. ”Mutta maataistelukoneiden massakäyttö oli sitäkin määrätietoisempaa. Se oli rykmentille uusi kokemus, joka epäedullisesti vaikutti taistelukuntoon.”
”Vihollisen tulivaikutusta ei ollut mahdollista väistää siirtämällä joukkoja edullisempiin asemiin. Lisäksi sirpalevaikutus kivikkoisessa maastossa oli hyvin suuri. Kun tähän lisää huoltovaikeudet, ymmärtää, että oli miehiä, joiden hermot pettivät. Väitän kuitenkin, että valtaosa pyrki täyttämään velvollisuutensa mitä epäedullisimmissa oloissa.”
Pahimmin järkyttyneet miehet tavoitettiin vasta Lappeenrannan seudulla.
Rykmentin jäljelle jääneet joukot kunnostautuivat Aniskalan kiivaissa torjuntataisteluissa jo seuraavana iltana ja yönä. Sotahistoria antaa suoritukselle hyvän ja osittain jopa erinomaisen arvosanan. Rykmentti jouduttiin vetämään taisteluista. Se oli menettänyt seitsemänsataa miestä. Jäljelle jääneet nälkiintyneet suomalaiset olivat ryysyisiä ja likaisia. Taistelukuormastot olivat tuhoutuneet, rykmentti oli menettänyt raskaat aseensa sekä viesti- ja pioneerivälineensä.
Polón oli taistellut tapansa mukaan.
”Peloton eversti jätti kerran tykistökomentajansa ja pioneerikomentajansa everstiluutnantti Jouko Hynnisen komentopaikalle, joka yllättäen oli joutunut vihollisen hyökkäyskohteeksi”, eversti Karhunen kertoi. ”Hän jatkoi yksin hyökkäyssuuntansa tiedustelua maastossa, jossa vihollispartiot jo liikkuivat. Hän ymmärsi pienenkin avun merkityksen silloin, kun tilanne oli kriittisin.”
MIKÄÄN UHRI...
Polón joutui sairaslomalle ja ylennettiin everstiksi heinäkuun 6. päivänä. Hänen vanhempi poikansa, vänrikki Tauno Polón kaatui neljä päivää myöhemmin.
”Mikään uhri isänmaan hyväksi ei ole liian suuri, Polón kertoi. ”Kunhan me jäljelle jääneet vain ymmärtäisimme antaa riittävän suuren arvon maamme vapaudelle.”
Sotien jälkeen Polón erosi armeijasta ja sai vuonna 1945 työpaikan Suomen Kumitehdas Oy:n sosiaalipäällikkönä Nokialla. Hän joutui vielä kokemaan yhden menetyksen, kun hänen vaimonsa Ettu kuoli vuonna 1948.
Polón siirtyi eläkkeelle vuonna 1956. Hän oli kahdeksankymmenen prosentin invalidi johtuen siitä, että hänen näkönsä oli heikentynyt lähes sokeuteen asti. Eläkepäivillään hän harrasti jääkärien toimintaan liittyvän materiaalin keräämistä. Hän luovutti sota-arkiston jääkärikirjastoon yli neljäsataa julkaisua.
Mannerheim-ristin ritari Eino Polón kuoli 14. päivänä joulukuuta vuonna 1975. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle.
POJAT KAATUIVAT
Eversti Eino Polónin kaksi poikaa kaatui jatkosodassa.
Myös puolustusministeri, jalkaväenkenraali ja teollisuuspatruuna Rudolf Walden menetti sodassa kaksi poikaa. Rudi Walden sai surmansa vuoden 1941 lokakuussa matkalla rintamalta lomalle. Hän oli jäänyt kuorma-auton alle. Vuoden 1944 kesäkuussa luutnantti Lauri Walden katosi ankarassa tykistökeskityksessä Siiranmäellä.
Yleisesikunnan päällikön, jalkaväenkenraali Erik Heinrichsin vanhin poika, panssarintorjuntavänrikki Martin Heinrichs, kaatui vuoden 1943 maaliskuussa vihollisen tarkka-ampujan luotiin.
Jalkaväenkenraali Taavetti Laatikainen, kenraaliveljekset Aarne ja Jussi Sihvo, kaikilta kaatui poika.
Teksti: Robert Brantberg 2004, 2009