Robert Brantberg

Sotaupseerit

21 suomalaisen sotaupseerin elämäntarina.

288 sivua ja kuvaliite.

Revontuli 1999.

Jääkärieversti Armas Kemppi

Sankarin menetetty maine

Kesäkuun 20. päivänä vuonna 1944 kello neljä iltapäivällä puna-armeijan panssarit vyöryvät päivän kestäneiden taistelujen jälkeen Viipurin kaupunkiin.

Puoli tuntia myöhemmin 20. prikaatin komentaja, eversti Armas Kemppi, määrää komentopaikkansa tyhjennettäväksi. Kemppi itse haluaa jäädä paikalle.

- En ole enää mikään komentaja, Kemppi sanoo. - Minulla ei ole prikaatia, esikuntakin on lähtenyt.

Kemppi taivutetaan kuitenkin lähtemään. Vihollisen panssarivaunut ja jalkaväki tulittavat komentopaikkaa, Yhdyspankin rakennusta. Miehet poistuvat takapihan kautta.

Linnansillalla esikuntapäällikkö, majuri Tauno Viiri, huomaa, että Suomen lippu vielä liehuu Pyhän Olavin tornin salossa.

- Ottakaa lippu alas!

Vänrikki Eelis Mäkinen lähtee suorittamaan tehtävää ja hän laskee lipun kello 16.50. Suomalaiset räjäyttävät takanaan Linnansillan kello 16.55.

Viipuri on menetetty.

Armeijankenraali Leonid A. Govorov käynnisti suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella 9. päivänä kesäkuuta. Viikkoa myöhemmin ylipäällikkö Gustaf Mannerheim päätti siirtää 20. prikaatin Viipurin suojaksi.

- Se oli varmasti venäläisten hyökkäyksen tärkein tavoite, päämajan operatiivisen osaston päällikkö, eversti Valo Nihtilä, sanoo. - Se piti saada miehitetyksi. Siksi ensimmäiseksi irti saatava joukko käskettiin Viipuriin.

Prikaati alistettiin kenraaliluutnantti Taavetti Pappa Laatikaisen neljännelle armeijakunnalle. Prikaati saapui Viipuriin 18. - 20. kesäkuuta.

Viipurin kohtalosta käytiin kädenvääntöä kenraaleiden kesken. Panssaridivisioonan komentaja, kenraalimajuri Ruben Lagus, esitti Pappa Laatikaiselle, että Viipurista luovuttaisiin ilman taisteluja, koska kaupunkia ei kyettäisi puolustamaan. Panssarikenraalin mukaan 20. prikaatilla ei ollut “kehuttavaa” koulutusta eikä se kyennyt asutuskeskustaisteluun.

- Prikaatin taisteluarvo on vaatimaton, Lagus perusteli. - Itä-Karjalassa toimineella prikaatilla ei ole kokemusta vihollispanssareista eikä siis kokemusta panssarintorjunnasta. Lisäksi eversti Kempin joukoilla ei ole sotakokemusta eikä taistelujen yhteenliittämää sotilastoveruutta. Vetäytyvien sotamiesten kauhutarinat eivät olisi omiaan vahvistamaan taistelumoraalia.

Laguksen mukaan Viipurin puolustuslinja kulki maastossa, jossa ei edes Panssaridivisioona kykenisi puolustautumaan neuvostopanssareita vastaan.

Laatikainen oli kuitenkin sitä mieltä, että Kannaksen joukkojen komentaja, kenraaliluutnantti Lennart Oesch, olisi solidaarinen päämajalle, eikä hyväksyisi Laguksen “vallankumouksellista” kantaa.

- Viipuria on ehdottomasti puolustettava arvovaltasyistä, marsalkka oli käskenyt.

Ylipäällikön kantaa ei muuttanut edes päämajoitusmestarin, kenraaliluutnantti Aksel Airon, näkemys, jonka mukaan Viipurista olisi luovuttava ilman taisteluja operatiivisista syistä.

Lagus esitti kuitenkin asian Oeschille 18. kesäkuuta, mutta Oesch suhtautui esitykseen jyrkän kielteisesti.

- Kaupunkia tulee puolustaa viimeiseen veripisaraan asti, Oesch sanoi. - Ainakin yksi panssarikomppania on alistettava 20. prikaatille mahdollisten katutaistelujen tukemiseksi.

Myöhemmin samana päivänä Lagus soitti suoraan Airolle Oeschin virkahuoneesta. Myös Airo torjui esityksen.

- Mitään tuollaista emme esittele ylipäällikölle, Airo sanoi.

Asia oli loppuun käsitelty.

Kemppi perusti komentopaikkansa Yhdyspankin Punaisenlähteentorin ja Torkkelinkadun kulmassa olevan pankkikonttorin kellariholviin 19. päivänä kesäkuuta. Viipuri oli kaaoksessa, sotilaskarkureita oli paljon.

Kempin pataljoonat ja patteristot siirtyivät asemiin. Puolustuslinjan pituus oli kuusi kilometriä ja se kulki suojattomassa, avoimessa ja kivikkoisessa maastossa. Taistelupoteroita ei ollut, puhumattakaan korsuista.

20. prikaatin vahvuus, viisituhatta miestä, oli kolmasosa talvisodassa Viipurissa taistelleiden suomalaisten määrästä. Tykistöpattereita oli vain kaksi, vaikka viidellekin patteristolle olisi riittänyt töitä. Sekä jalkaväen että tykistön ammuksia oli liian vähän.

Uudet panssarintorjunta-aseet saapuivat puolustajille yöllä. Joissakin yksiköissä niihin ehdittiin antaa koulutusta, joissakin ei. Viipurissa ollut ilmatorjuntarykmentti oli siirretty pois kaupungista.

Govorov antoi 19. päivänä kesäkuuta kenraalieversti Dmitri N. Gusevin 21. armeijalle käskyn vallata Viipuri seuraavana päivänä. Armeijan hyökkäystä tukisi kaksi panssariprikaatia, kolme panssarirykmenttiä, 5. Kaartin läpimurtodivisioona ja vahvat ilmavoimat.

Koiviston tien suunnassa Viipuria lähestyi kenraaliluutnantti Tihonovin 108. armeijakunta, Kannaksen valtatien suunnassa kenraalimajuri Busarovin 97. armeijakunta ja Talin suunnassa kenraaliluutnantti Alferovin 109. armeijakunta. Viipurin valtaustehtävä annettiin Tihonoville.

20. päivän aamuna kello 4.30 puna-armeijan ensimmäiset tiedusteluosastot saapuivat Viipurin eteen. Vihollinen levittäytyi ja punapanssarit ajoivat suomalaisten kiviesteille asti. Kello 6.30 suomalaiset havaitsivat, että yli viisikymmentä panssaria lähestyi kaupunkia noin kilometrin päässä. Kannet olivat täynnä miehiä. Raskaspatteristo 40:n tuli-isku pysäytti niiden etenemisen.

Vihollisen tykistö ampui pitkin yötä ja aamua harvaa häirintätulta kaupunkiin. Aamulla viholliskoneet pommittivat kahdeksantoista koneen laivueissa prikaatin asemia.

Aamupäivällä suomalaisten tykistö- ja jalkaväkiammukset olivat loppumassa. Lisää ei saatu toistuvista pyynnöistä huolimatta. Punapanssarit saivat ryhmittäytyä rauhassa. Suomalaislinjat murtuivat ensimmäiseksi kello 13 majuri Kurt Bäckmanin toisen pataljoonan kohdalla. Kempin määräämä vastahyökkäys tuntia myöhemmin epäonnistui ja pakokauhu yltyi.

Viipuri oli menetetty, mutta Karjalan kannaksen puolustusta se ei romahduttanut.

- Strategisesti ja taktillisesti Viipurin menetys ei loppujen ja lopuksi järkyttänyt Kannaksen puolustusta, kenraali Lennart Oesch sanoo. - Se oli vain paha kauneusvirhe sotilaallisessa toiminnassa.

- Kemppi tuskin enää tarvitsee puolustusasianajajaa, akateemikko Matti Kuusi sanoo.

Kuusi taisteli jalkaväkirykmentti 7:n riveissä lähes koko jatkosodan ajan. Hän toimi rykmentin lähetti-, valistus- ja oikeusupseerina. Tyrjän rykmentti on Kuusen oivallus.

Kuusen mukaan on olemassa kaksi Kemppiä. Toisaalta Taipaleen ja Tyrjän sankari, mitään pelkäämätön jermu, JR 7:n taisteluhengen luoja. Toisaalta vanha sairas mies, joka luovutti kotikaupunkinsa Viipurin viholliselle, vietiin vangittuna Mikkeliin ja leimattiin loppuiäkseen.

Tuleva talvi- ja jatkosodan sankari Armas Artturi Kemppi syntyi 5. päivänä elokuuta 1893 Haminassa. Hänen vanhempansa olivat kirvesmies Juho Kemppi ja Helena o.s. Leiri.

Armas Kemppi kävi viisi luokkaa Viipurin suomalaista reaalilyseota. Tämän jälkeen hän toimi rautatievirkamiehenä ja suoritti Valtionrautateiden virkamiestutkinnon vuonna 1912.

10. päivänä joulukuuta 1915 Kemppi liittyi Preussin Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan Lockstedtissä.

- Olin lähtenyt Saksaan salaa, Kemppi sanoi kuolinvuoteellaan Helsingin kirurgisessa sairaalassa Matti Kuuselle. - En ollut puhunut vanhemmilleni mitään, he eivät olisi ymmärtäneet. Me olimme omaksuneet nuorisoseurantalolla aatteita, joita viisaat pilkkasivat ja vanhat kauhistelivat.

- Kun Sihvon Jussi kysyi, ketkä lähtevät, tiesin, että minun on lähdettävä. Vain morsiamelleni kerroin, hän lupasi odottaa. Muut saivat luulla, että olin mennyt Ruotsiin työnhakuun.

Kemppi otti osaa asemasotaan Misse-joella ja Riianlahden rannikkoasemissa. Joulukuussa 1916 hänet siirrettiin täydennysjoukkoon ja edelleen räjäytyskurssille Berliiniin. Hänet komennettiin erityistehtäviin Suomeen toukokuussa 1917.

- Nousin moottoriveneestä rantakalliolle. Meitä oli kaksi pommaria, kirjailija Jalmari Kara eli Kapteeni Teräs ja minä. Keinottelimme santarmien ohi sisämaahan ja saimme pommilastin säilöön.

Jääkärit päättivät käydä kotonaan. Viipurissa Kemppiä kohtasi ikävä yllätys, hänen isänsä oli kuollut viikkoa aikaisemmin. Kemppi ehti kuitenkin hautajaisiin.

- Äiti katsoi minua kuin kuolleista noussutta. Se oli hänelle suuren surun ja suuren ilon päivä.

Vapaussota muuttui vuoden 1918 tammikuun lopulla kansalaissodaksi ja Kemppi toimi Loviisan kolmensadan miehen suojeluskuntajoukon johtajana.

Helmikuun 6. päivänä valkoiset puolustivat Kempin johdossa Loviisaa kaupungin itäpuolella. Taistelu ylivoimaista punakaartia vastaan jatkui iltaan asti. Punaiset kärsivät päivän mittaan melkoisia tappioita ja perääntyivät järkyttyneinä itään aina viidentoista kilometrin päähän Pyhtään kirkolle. Valkoisten ammukset olivat kuitenkin lopussa. Taistelua ei voitu jatkaa ja esikunta määräsi Kempin joukon vetäytymään Porvooseen.

Seuraavana päivänä tuli tieto, että valkoiset olivat jättäneet myös Porvoon ja Kempin joukko joutui hajaantumaan. Kemppi vetäytyi pienen suojeluskuntajoukon kera Orrengrundin luotsiasemalle Pernajan saaristoon. Punaiset marssivat suojeluskuntalaisista tyhjennettyyn Loviisaan.

Orrengrundista Kemppi lähti muutaman miehen kanssa pyrkimään valkoiselle rintamalle ja onnistui helmikuun puolivälissä pääsemään Sysmään, missä hän ilmoittautui paikalliselle suojeluskuntapäällikölle.

Maaliskuun alussa Kemppi määrättiin Heinolan pohjoispuolella Lusissa olevan Sysmän 3. komppanian päälliköksi. Komppaniasta tuli myöhemmin Etelä-Savon rykmentin 10. komppania. Kemppi otti osaa Lusin taisteluun, toiseen Heinolan valtausyritykseen ja Hillosensalmen taisteluun. Huhtikuussa hänet ylennettiin vänrikiksi ja hänet määrättiin Valtionrautateiden palvelukseen 30. huhtikuuta.

Kemppi toimi Loviisan suojeluskunnan paikallispäällikkönä toukokuusta 1918 huhtikuuhun 1919. Tämän jälkeen hänet määrättiin Jääkäriprikaatin miinanheittäjäkomppaniaan nuoremmaksi upseeriksi ja ylennettiin luutnantiksi. Myöhemmin hänestä tuli saman komppanian päällikkö. Vuonna 1920 hänet siirrettiin Käkisalmen läänin rykmenttiin ja 1921 Polkupyöräpataljoona 2:n komppanian päälliköksi. Hänet ylennettiin kapteeniksi.

Vuonna 1921 Kemppi meni naimisiin Selma Maria o.s. Inkisen kanssa. Seuraavana vuonna pariskunnalle syntyi poika Jorma, joka kuoli vauvana. Vuonna 1924 syntyi seuraava poika Yrjö, vuonna 1926 Kirsti ja vuonna 1928 Salme.

Vuonna 1926 Kemppi ylennettiin majuriksi ja määrättiin pataljoonan komentajaksi Keski-Suomen rykmenttiin. Hän kävi Sotakorkeakoulun komentajakurssin ja vuonna 1930 hänestä tuli Karjalan kaartin rykmentin pataljoonan komentaja.

Vuonna 1933 Kemppi määrättiin Ylivieskan sotilaspiirin päälliköksi, seuraavana vuonna Pohjan rykmentin aliupseerikoulun johtajaksi ja vuonna 1935 jälleen pataljoonan komentajaksi Keski-Suomen rykmenttiin. Itsenäisyyspäivänä hänet ylennettiin everstiluutnantiksi.

Talvisota syttyi marraskuun 30. päivänä 1939. Kemppi niitti mainetta Itä-Kannaksella keskisuomalaisen jalkaväkirykmentti 21:n komentajana ja Taipaleen peräänantamattomana puolustajana.

Taistelut Taipaleenjoella alkoivat 5. joulukuuta, kahden punadivisioonan voimin. Tukenaan vihollisella oli yli kahdeksankymmentä tykistöpatteria ja sataviisikymmentä panssarivaunua. Suomalaisilla oli tykistöä vain yhdeksän patteria.

Vihollinen onnistui valtaamaan sillanpääaseman joen pohjoispuolella, jonka jälkeen hyökkäävä punadivisioona yritti vallata suomalaisten pääaseman. Rankkoja taisteluja käytiin 11. päivään joulukuuta asti, jolloin vihollinen oli kärsinyt niin rankkoja tappioita, että divisioona vedettiin takaisin. Puna-armeija menetti taisteluissa kolmekymmentäviisi panssarivaunua.

Hyökkäys uuden divisioonan voimin alkoi 15. joulukuuta kello 8.30 voimakkaalla tykistökeskityksellä. Suomalaisten oli kestettävä ilman tykistön tulitukea, sillä vanhojen tykkien kantomatka ei riittänyt ja ammuksetkin olivat vähissä.

Suomen tykistö onnistui kuitenkin antamaan lyhyen, mutta rajun tuli-iskun puna-armeijan hyökkäysjoukkoihin juuri ennen H-hetkeä. Hyökkäysinto murtui heti alkuunsa. Viidestäkymmenestä panssarivaunusta suomalaiset tuhosivat kahdeksantoista.

Seuraavana päivänä vihollinen yritti uudestaan. Hyökkäys alkoi kahdeksan tunnin tykistövalmistelulla ja neljän tunnin lentopommituksella. Suomalaisten niskaan satoi arviolta satatuhatta ammusta ja viisitoistatuhatta pommia. Puna-armeija onnistui murtautumaan suomalaisten asemiin Koukkuniemessä ja Terenttilässä, mutta vainolainen heitettiin takaisin.

Venäläiset yrittivät vielä kaksi kertaa murtaa Taipaleen puolustuksen, 17. ja 25. - 27. joulukuuta, mutta epäonnistui.

Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim piti Taipaleen puolustustaisteluja talvisodan maineikkaimpiin kuuluvana saavutuksena. Linjat pitivät talvisodan loppuun asti.

Vuonna 1940 Kemppi ylennettiin everstiksi. Välirauhan aikana hän toimi 7. prikaatin komentajana. Prikaati perustettiin Taipaleen eloonjääneistä ammattisotilaista ja asevelvollisista. Taipaleen kantarykmentit JR 19 ja JR 21 sekä Kollaan rykmentti JR 35 muodostivat prikaatin rungon, joka täydennettiin nuoremmalla väellä.

Jatkosodan syttyessä 7. prikaatista muodostettiin jalkaväkirykmentti 7, jonka komentajaksi määrättiin eversti Kemppi. Rykmentti kuului eversti Aarne Blickin 2. divisioonaan, jonka esikuntapäällikkönä oli majuri Adolf Ehrnrooth.

Rykmentti hyökkäsi rajalta kohti Tyrjän kylää illalla 30. päivänä kesäkuuta 1941.

- Rajalla vastassa oli ryssän valiojoukko, panssaritorjuntatykkiryhmän johtaja, alikersantti Aukusti Jokiranta sanoo. - Nuorilla miehillä oli parin sentin pystytukka ja uudet sotilaspuvut. He olivat kovia sotilaita, vain harva pakeni. Heidät piti lähes jokainen tuhota poteroonsa.

Seuraavana päivänä rykmentti oli edennyt taistellen vajaat kymmenen kilometriä, jonka jälkeen hyökkäys pysähtyi Tyrjän kylän laitaan.

Rykmentti ryhmittäytyi puolustukseen ja säilytti asemansa vihollisen kiivaista vastahyökkäyksistä huolimatta. Etumaastoa tiedusteltiin tulevaa 2. divisioonan hyökkäystä silmälläpitäen.

Erään partioreissun jälkeen vääpeli Tauno Orilahti selosti retken tiedustelutuloksia eversti Kempille Tyrjän kylän Anttosen talossa. Partio oli muun muassa “inventoinut” vihollisen huoltokeskuksen.

- Vastatessani hänen kysymyksiinsä pyrin oikaisemaan itseni asentoon, Orilahti sanoo.

Kemppi vilkaisi Orilahtea isällisesti.

- Tiedot ensin, sitten asennot.

Kemppiä huvitti erityisesti se, että Orilahti oli metrimitan puutteessa merkinnyt vihollistykistön ammusten mitat tikkuihin.

- Ällistyin, kun Kemppi tarjosi minulle känttykahvit, Orilahti sanoo. - Lisäksi hän lähetti partiokavereilleni makeisia ja tupakkaa, Työmiestä tai Armiroa.

Heinäkuun lopulla toinen armeijakunta sai käskyn hyökätä Laatokan rantaan. Taisteluosasto Kemppi, vahvennettu JR 7, sai käskyn tuhota Tyrjän alueella olevat vihollisjoukot ja vallata tärkeän Tyrjän tienristeyksen. Kemppi antoi pataljoonankomentajilleen hyökkäyskäskyn hyvissä ajoin, joten komentajille jäi runsaasti aikaa suunnitteluun. Kemppi tarkasti suunnitelmat.

- Murran ensin yhdellä komppanialla vihollisen etulinjan, toisen pataljoonan komentaja, kapteeni Arvo Ahola selvitti suunnitelmaansa Kempille. - Tämän jälkeen työnnän murtokohdasta sisään peräkkäin kaksi komppaniaa, jolla levitän murtoa.

Kemppi ei hyväksynyt suunnitelmaa, vaan käski hyökätä kaksi komppaniaa rinnan. Pataljoona mursi vihollisen puolustuksen.

- Kuinka sinä oikein sen teit? Kemppi kysyi puhelimessa Aholalta.

- Mursin vihollisen puolustuksen komppanialla ja työnsin murtoaukosta sisään kaksi komppaniaa.

- Katsos poikaa, Kemppi vastasi isällisesti.

Eversti Kemppi oli Aholan mukaan erinomainen sotilas ja vaatimaton komentaja.

- Hän oli rohkea mies ja taitava rintamakomentaja, joka johti joukkojaan edestä omalla esimerkillään. - Hän vaikutti karskilta, mutta oli sisimmiltään lämmin ihminen ja alaisistaan isällisesti huolehtiva komentaja. Hänen karu, hieman rahvaanomaisen olemuksensa alle kätkeytyi hyvä ihminen ja rehti, jäyhä suomalainen sotilas.

Vihollinen oli varustanut Tyrjän alueen vahvaksi, kenttälinnoitetuksi puolustusalueeksi, jossa oli kymmeniä vankasti katettuja konekivääripesäkkeitä ja suora-ammuntatykkien asemia. Suomalaisten tykistön tulivalmistelu alkoi 31. päivänä heinäkuuta kello kaksitoista. Tyrjän puolustajat saivat niskaansa noin kolmetuhatta kranaattia. Kemppi hyökkäsi puoli tuntia myöhemmin.

Tykistön tuli ei kuitenkaan ollut tehonnut vihollisen linnoitettuihin asemiin ja maahan kaivettuihin panssarivaunuihin. Kempin joukkojen etenemistä hidastivat myös miinoitukset ja metsäpalot. Taistelut olivat erittäin veriset.

Elokuun 2. - 4. päivänä Kemppi onnistui motittamaan ja tuhoamaan vihollisen. Tyrjän tienristeys oli vallattu. Tyrjän “Raatteen tien” motissa kaatui yhden päivän aikana kaksisataaviisikymmentä venäläista. Suomalaiset saivat kaksisataa vankia, joista puolet haavoittuneina. Taistelussa rykmentti tuhosi kuusi panssaroitua ajoneuvoa, viisi panssarivaunua, kahdeksan panssarintorjuntatykkiä ja viisi kranaatinheitintä.

Myös suomalaisten tappiot olivat raskaat. JR 7 menetti Tyrjän taisteluissa kaatuneina 147 ja haavoittuneina yli kuusisataa miestä. Mutta rykmentti oli taistellut loistavasti, vihollisen puolustus Laatokan Karjalassa oli murtunut. Tie Laatokalle oli avattu.

Taisteluosasto Kemppi jatkoi hyökkäystään elokuun 6. päivänä Ihalan ja Jaakkiman kautta kohti Lahdenpohjaa Laatokan rannalle. Marssi oli pitkä, noin kolmekymmentä kilometriä kahdessa vuorokaudessa.

Eräässä pitkässä ja jyrkässä ylämäessä Kemppi kohtasi konekiväärimiehen, joka oli niin uuvuksissa, että hän istui ja itki tien laidassa.

- Ei pitäisi rääkätä vanhaa miestä tällaisella, mies valitti.

Eversti istahti hänen viereensä, tarjosi tupakan, kysyi mistä mies oli kotoisin, huomautti itse olevansa toistakymmentä vuotta vanhempi.

- Mutta pitää vain jaksaa, Kemppi jatkoi.

Tupakat poltettiin. Eversti tarttui miehen patruunalaatikoihin ja lähti kantamaan niitä mäkeä ylös.

Marssi jatkui. Rykmentin kärkikomppania oli pysähtynyt aukean laitaan, edessä oli talo ja sen edessä piikkilankaesteitä. Komppanian päällikön mielestä aukea olisi kierrettävä. Paikalle saapuu Ukko Kemppi, katselee kiikarilla taloa.

- Ei siellä ole ketään, Kemppi sanoo.

Komppanian päällikkö on eri mieltä.

- Taitaa olla minun vuoroni ruveta tunnustelijaksi, Kemppi jatkaa.

Kemppi käski miesten järjestäytyä ketjuun aukean laidalle, ärjäisi julmasti kun miehet tarjoutuivat vapaaehtoisiksi ja lähti astelemaan taloa kohti pistooli toisessa kourassa ja ryhmysauva toisessa.

- Ne olivat meidän jatkosotamme jännittävimpiä silmänräpäyksiä, Matti Kuusi sanoo. - Mitään ei onneksi tapahtunut. Talo oli kuin olikin tyhjä ja kärkikomppania painui puolijuoksua Ihalan asemalle, sillä toista kertaa se ei halunnut päästää rykmentin komentajaa tunnustelijaksi.

Rykmentti valtasi Jaakkiman 7. elokuuta ja Lahdenpohjan kauppalan seuraavana päivänä.

Lahdenpohjassa eversti Kemppi oli eräässä metsikössä kulkenut lähettinsä kanssa harhaan ja joutui vihollisen tulituksen kohteeksi. Eversti selvisi venäjänkielen taitonsa ansiosta Hän kirosi ja huusi venäjäksi:

- Älkää omia ampuko!

Tulitus lakkasi ja eversti pääsi omien joukkojensa luo.

Rykmentti menetti 5. - 10. elokuuta kaatuneina neljäkymmentä ja haavoittuneina yli satakolmekymmentä miestä. Vihollisen tappiot olivat moninkertaiset.

Eversti Kempin rykmentin taistelut Laatokan rannalla jatkuivat elokuun 19. päivään asti. Tämän jälkeen rykmentti siirrettiin Keski-Kannakselle Vuoksenrannan Taljalaan, jonne se saapui 26. elokuuta. Eversti Kemppi oli määrätty 2. divisioonan komentajan sijaiseksi 25. - 30.8. ja JR 7:ää komensi tuona aikana majuri Eino Müller.

28. päivänä elokuuta rykmentti hyökkäsi Vuoksen eteläpuolella kohti Kivennavan ja Vuottaan välistä maantietä. Rykmentti motitti vihollisen Pihlaisissa. Sotasaalis oli runsas, vangiksi jäi kolmesataa venäläistä. Kaksi päivää myöhemmin rykmentti oli tavoitteessaan, se oli salamasodalla vallannut Ahijärven, Riihisyrjän, Vuottaan ja Siiranmäen.

Elokuun 31. päivänä rykmentin ensimmäisen pataljoonan 3. komppania saavutti ensimmäisenä vanhan valtakunnan rajan. Kunnian suorituksesta on myös ominut Pajarin divisioona, mutta itse asiassa JR 7:n miehet ylittivät linjan melkein vuorokautta aikaisemmin.

- Meille on päämäärä tärkeämpi kuin kunnia, Kemppi oli sanonut.

Seitsemänkymmentä miestä kieltäytyi aluksi ylittämästä Rajajokea, mutta Kemppi selvitti arvovallallaan ikävän tilanteen. 4. päivänä syyskuuta rykmentti saavutti Ohdan aukeat, se oli taistellen edennyt viikossa satakaksikymmentä kilometriä.

Seuraavana päivänä rykmentti siirrettiin reserviin lepäämään. Se oli taistellut yhtäjaksoisesti kymmenen viikkoa. Rykmentti menetti tänä aikana 481 miestä kaatuneina ja 1 622 haavoittuneina.

Alkoi asemasota. JR 7 ryhtyi linnoittamaan Ohdan lohkoa.

Vuoden 1942 helmikuussa 2. divisioonan komentaja, kenraalimajuri Aarne Blick, nimitettiin kuudennen armeijakunnan komentajaksi Aunukseen. Hänen tilalleen divisioonan komentajaksi nimitettiin kenraalimajuri Hannu Hannuksela, joka kuoli toukokuussa 1942 sydänkohtaukseen komentopaikallaan.

Kesäkuussa Mannerheim nimitti rintamalle haluavan kenraalimajuri Armas-Eino Martolan Kotijoukkojen esikunnasta 2. divisioonan komentajaksi. Yleisesti oli odotettu, että Kemppi olisi saanut divisioonan komentajuuden, olihan hän kovan luokan rintamakomentaja. Mutta toisin kävi.

Herrojen Martola ja Kemppi välit olivat viileät, he olivat täysin erityyppisiä komentajia. Toinen oli etevä esikuntaupseeri, toinen ansioitunut rintamaupseeri. Martola oli esiintymiskykyinen “diplomaattiupseeri” ja toki myös erinomainen komentaja. Kemppi puolestaan oli ulospäin jäyhä, ehkä hieman rahvaanomainen upseeri. Lisäksi Kemppi koki tulleensa kaksi kertaa syrjäytetyksi. Kemppi ei myöskään riittävän ripeästi toteuttanut Martolan käskyjä, ellei pitänyt niitä hyvin perusteltuina.

Elokuussa Kempille esitettiin Mannerheim-ristiä, mutta esitys ei mennyt läpi.

Kemppi siirrettiin vastoin tahtoaan koulutustarkastajaksi kotijoukkojen esikuntaan tammikuussa 1943. Everstiluutnantti Adolf Ehrnrooth puolestaan sai JR 7:n, joka kesän 1944 torjuntataisteluissa jatkoi perinteitään kunnostautumalla Siiranmäellä, Äyräpäässä ja Vuosalmella.

Marraskuussa 1943 Kemppi sai komentoonsa everstiluutnantti Reino Inkisen osittain kotiutetun, mutta rintamavastuussa olevan Jalkaväkirykmentti 22:n Syvärillä. Rykmentin ympärille muodostettiin vuoden vaihteessa 20. prikaati. Siihen kuului kaksi pataljoonaa JR 22:sta, yksi pataljoona JR 43:sta ja yksi pataljoona JR 46:sta. Tykistönä oli raskas patteristo 40 ja kevyt patteristo 20.

Keväällä prikaati oli reservissä.

Pataljoonien taisteluarvo oli taantunut rauhallisen asemasotavaiheen aikana. Vain talvi- ja jatkosodassa kunnostautuneen everstiluutnantti Teppo Sorrin kolmas pataljoona oli hyvässä taistelukunnossa. Muiden pataljoonien komentajilla oli olematon rintamakokemus. Kemppi suunnitteli henkilövaihdoksia, mutta tapahtuvat kiirivät edelle.

Prikaati komennettiin Syväriltä puolustamaan Viipuria, joka menetettiin kesäkuun 20. päivänä.

Järkyttynyt Mannerheim piti Viipurin menetystä sotahistoriallisena skandaalina.

Mutta myös jälkinäytös oli ruma. Piti löytää syntipukki. Eversti Kemppi siirrettiin kotijoukkojen esikuntaan. Päämaja asetti tutkijaryhmän kenraalimajuri Väinö Palojärven johdolla selvittämään Viipurin menetystä. Ryhmään kuuluivat myös everstit Lauri Tiainen ja E. Virkki. Kuulustelut alkoivat.

Kemppi ja majuri Bäckman pidätettiin. Heidät passitettiin Hämeen lääninvankilaan ja joutuivat sotaylioikeuteen.

Syytettyjen asema oli tukala. Lausunnoissaan sekä armeijakunnan komentaja Laatikainen että päämajan operatiivisen osaston päällikkö Valo Nihtilä moittivat Kempin toimintaa. Laatikaisen mukaan prikaatin päällystö ei hallinnut tilannetta eikä joukkojaan. Nihtilän mukaan Kemppi ei tehnyt kaikkea voitavansa tilapäisen puolustuksen järjestämiseksi Linnansalmen luoteisrannalla.

Sotaylioikeus pohti “20. prikaatin asiaa” ensimmäisen kerran 20. päivänä heinäkuuta, jolloin Kemppi laskettiin vapaalle jalalle. Bäckman pidettiin edelleen vangittuna ja hänet siirrettiin Helsingin päävartioon. Hänet päästettiin vapaaksi syyskuun 8. päivänä.

Tammikuun 19. päivänä 1945 Bäckman tuomittiin “osittain varomattomuudesta, osittain laiminlyönnistä tapahtuneesta sotatoimia vahingoittaneesta virkavelvollisuuden rikkomisesta” kahdeksaksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen. Kempin tuomio oli muistutus päiväkäskyssä “varomattomuudesta tehdystä virkavelvollisuuden rikkomisesta”.

Bäckman ampui itsensä kuusi päivää myöhemmin.

Maaliskuussa korkein oikeus käsitteli asiaa. Bäckmanin tuomio nousi yhdeksi vuodeksi kuritushuonetta ja Kempin tuomio 25 vuorokauden arestirangaistukseksi.

Myöhemmin tuomioita on arvosteltu ja jopa pidetty kohtuuttomina. On sanottu, että vastuussa Viipurin menetyksestä ensisijaisesti olivat armeijakunnan päällikkö ja ylipäällikkö. Tämän ajatusketjun torjumiseksi oikeudenkäynti Kemppiä ja Bäckmania vastaan ilmeisesti koettiin tärkeäksi.

Taipaleen ja Tyrjän sankari, kirvesmiehen poika ja jääkärieversti Armas Artturi Kemppi, kuoli 12. lokakuuta 1949. Hänet on haudattu Kouvolaan.

- Kempin maatessa Helsingin kirurgisessä sairaalassa jääkäriveljet yrittivät taivuttaa Mannerheimin lähettämään humaanin viestin kuolevalle soturilleen, Matti Kuusi sanoo.

- Marski kieltäytyi.

Lähteitä: Matti Koskimaa: Tyrjän rykmentti, WSOY 1996. Uuno Tarkki: Miksi menetimme Viipurin? Kirjayhtymä 1990. Uuno Tarkki: Taistelu Viipurista 20.6.1944, Gummerus 1996. Matti Kuusi: Roolit ja särmät, Otava 1986. Niilo Lappalainen: Viipuri toisessa maailmansodassa, WSOY 1991. Paavo Rintala: Sotilaiden äänet, Pohjoinen, ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1966.

MARSALKAN EPÄSUOSIO

Eversti Armas Kemppi ei ole ainoa sotasankari, joka on joutunut marsalkka Gustaf Mannerheimin epäsuosioon. Jääkäriupseeri Martti Walleniuksen välit marsalkkaan olivat huonot jo vuoden 1918 sodasta lähtien. Talvisodassa kenraalimajuri Wallenius ehti komentaa Rannikkoryhmää Viipurinlahdella kolme päivää. Se oli Walleniuksen viimeinen rintamakomennus, välit Mannerheimiin katkesivat kokonaan.

Myös kenraaliluutnantti Hugo Östermanin välit Mannerheimiin menivät poikki talvisodassa. Mannerheimin mielestä suomalaiset vetäytyivät liian nopeasti Kannaksella, Österman halusi säästää joukkoja. Östermanilta vietiin Kannaksen armeijan komentajuus, eikä hän sen jälkeen saanut rintamakomennusta. Samassa yhteydessä myös toisen armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Harald Öhquist joutui marsalkan epäsuosioon.

- Molemmat Ö:t ovat kadottaneet otteensa ja haluavat vetäytyä, marsalkka oli sanonut kenraalimajuri Paavo Talvelalle.

Myös jääkäritoverukset, kenraaliluutnantit Aarne Sihvo ja Woldemar Hägglund, eivät olleet marsalkan erityisessä suosiossa. Kokenut upseeri ja entinen Sotaväen päällikkö Sihvo toimi talvi- ja jatkosodan aikana ilmansuojelukomentajana. Armeijakuntiakin komentanut Hägglund toimi tarkastavana kenraalina vuosina 1943-1944.

Ilmavoimien komentaja, kenraaliluutnantti Jarl Lundqvist, joutui Mannerheimin epäsuosioon jo 1930-luvulla, jolloin Mannerheimin johtamassa puolustusneuvostossa riideltiin konehankinnoista. Kerran Mannerheim jopa ajoi ulos kantaansa puolustavan Lundqvistin. Sotien jälkeen Lundqvist erosi puolustusvoimien komentajan tehtävistä Mannerheimin painostuksesta.