|
|
21 suomalaisen sotasankarin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
|
240
sivua suurikokoinen
kuvitettu |
|
Armas Virtanen
(oikealla) ja Väinö Kihula
vuoden
1941 syksyllä
Konekiväärin johtaja
Armas Virtasen talvisota
Pelastus ruumiskuormasta
Helmikuun puoliväli 1940, Muolaanjärvi. Tykistökeskityksessä konekivääri saa täysosuman. Alikersantti Armas
Virtanen, 21, menettää tajuntansa ja kaatuu yhdyshaudan pohjalle. Päälle
luhistuu kätensä menettänyt ampuja.
Virtanen on yltä päältä
veressä. Lääkintämiehet luulevat, että mies on kaatunut. Piirtävät keltaisella
liidulla ristin otsaan.
Haavoittuneet ja
kaatuneet kuljetetaan samalla kyydillä kenttäsairaalaan. Sankarivainajat
kootaan piharakennukseen. Joku kuitenkin huomaa, ettei alikersantti
neljänkymmenen asteen pakkasessa ole jäätynyt.
− Meinasit joutua
kylmien poikien liiteriin, sanovat Virtaselle seuraavana päivänä.
− Oli korkeimman
sallimus ja pelastus, että siitä selvisi, Virtanen kertoi kuusikymmentä vuotta
myöhemmin Vesijärvenkadulla Lahdessa.
Vuoden 1940 helmikuussa Suomi
taistelee olemassaolostaan Karjalankannaksella. Pakkanen on kova, puna-armeija
valmistelee suurhyökkäystä.
− Kuun
puolivälissä jääkäripataljoona 2 siirtyi Oinaalaan Muolaanjärven rantaan,
konekiväärin johtaja, silloinen alikersantti Armas Virtanen sanoi.
− Meillä oli kaksi
konekivääriä eteen työnnetyssä asemassa aika lähellä ryssän linjoja. Siinä oli useana
päivänä ankaraa tykistökeskitystä.
− Yhdyshauta oli
metsikön reunassa, ne olivat isoja mäntyjä. Konekiväärit olivat viidenkymmenen
metrin etäisyydellä toisistaan. Jalassa oli huovasta tehdyt isot syylingit,
jotka oli vedetty jalkineiden päälle, etteivät olisi narisseet siinä polulla.
Jos vain narinaa kuului, siihen varmasti tuli kranaattia.
− Sanottiin aina,
että pannaan henkivakuutukset jalkaan.
Iso kranaatti
Eräänä aamuna helmikuun puolivälissä
alkoi ankara tykistökeskitys. − Tuli täysosuma konekivääriin, joka oli
penkan päällä. Se oli iso kranaatti, 8 tai 12 tuumaa.
− Konekivääri meni
ihan murusiksi. Menetin ilmanpaineesta tajuntani ja kaaduin yhdyshaudan
pohjalle. Konekivääriampuja kaatui päälleni, sirpale oli katkaissut hänen
vasemman kätensä irtipoikki. Verta vuoti kovasti. Olin alimmaisena ja enemmän
veressä kuin tämä haavoittunut.
− En tiedä miten
minut vietiin pois, paarinkantajat vissiin hakivat joukkosidontapaikan
teltalle. Se oli ennen puolta päivää. Kertoivat jälkeenpäin, että teltan eteen
lumiselle kentälle oli kerätty tavattoman paljon haavoittuneita ja kaatuneita
odottamaan poiskuljetusta.
Miehet vietiin kenttäsairaalaan linja-autolla. − Haavoittuneiden paareja varten auton laidoilla
oli telineet, paareja sai useampaan kerrokseen. Kaatuneet pantiin lattialle,
samaan kuormaan. Kaatuneiden keräyspaikka oli kenttäsairaalan liiterissä.
− Lääkintämiehet
olivat kaatuneiden otsaan merkinneet keltaisella liidulla ristin, että
kuormantekijät tiesivät, kuka oli haavoittunut ja kuka kaatunut. Minunkin
otsaan laitettiin risti. Olin heidän kirjoissaan muonavahvuudesta pois.
Virtanen kuljetettiin
kaatuneiden joukossa kenttäsairaalaan, jonne saavuttiin illalla. Hän heräsi
sairaalassa seuraavana päivänä. − Meinasit joutua kylmien poikien
liiteriin, eräs kuorman purkaja sanoi. − Sinulla oli kaatuneitten risti
otsassa, mutta kun et ollut jäätynyt kuten ne toiset, niin tuotiin tänne
sisälle.
− Parin päivän
päästä ne siirsivät minut Viipuriin sotilassairaalaan. Sieltä minä pääsin
kahden viikon toipumislomalle kotiin Hollolaan.
Konekiväärin johtajaksi
Armas Olavi Virtanen syntyi heinäkuun
13. päivänä vuonna 1918 Hollolassa. Hänen isänsä oli maanviljelijä Huvi
Virtanen ja äitinsä Signe o.s. Kanerva.
Perheeseen syntyi myöhemmin kaksi tyttöä. Armas Virtanen kävi kansakoulun
ja koulun jatkoluokat Hollolassa.
Vuoden 1939 tammikuussa
Virtanen määrättiin asevelvollisena Terijoelle jääkäripataljoona 1:een.
Syksyllä sodan uhka kävi ilmeiseksi. Syyskuussa tulleet uudet alokkaat
siirrettiin lokakuussa pois Terijoelta koulutettujen ikäluokkien tieltä ja
korpraali Virtanen komennettiin heidän kouluttajaksi Ristiinaan, Mikkelin
eteläpuolelle.
Talvisota syttyi
marraskuun 30. päivänä. Syksyn alokkaat hajautettiin joulun aikoihin eri
joukko-osastoihin täydennysmiehiksi, Virtanen komennettiin konekiväärin
johtajaksi jääkäripataljoona 2:een.
− Siellä oli ollut
menetyksiä, Virtanen kertoi.
Jääkäripataljoona 2 oli Yskjärven rannassa. Virtasen konekivääripesäke oli hankalassa paikassa, yhdyshauta kulki
maantien poikki.
− Sitä ei ollut
kaivettu auki maantien kohdalla. Päivällä oli mahdotonta vaihtaa miehiä
pesäkkeeseen. Siitä pitivät vihollisen tarkka-ampujat huolen. − Siinä
sitten priimuksella lämmitettiin likaista lunta, että näkkileivän kanssa
saatiin tsaikkaa.
Jääkäripataljoona 2 siirtyi
Muolaanjärvelle, Virtanen heräsi kuolleista ja pääsi toipumislomalle. Hän
palasi maaliskuun alkupäivinä joukko-osastoonsa, joka oli joutunut vetäytymään
Oinaalasta Viipurin suuntaan Kavantsaarelle. Asemista ei ollut tietoakaan.
− Olimme melkein
vain ihan luonnonkivien takana.
Siellä hän oli linjassa
kun välirauha tuli maaliskuun 13. päivänä kello yksitoista.
− Meillä ei ollut
siitä tietoa, mutta kaikki ammunta lakkasi, hiljeni. Olihan se linjamiehille
helpotus, mutta kun rupesi ajattelemaan, mitä kaikkea siitä seurasi, niin kyllä
se raskasta oli.
Pataljoona siirtyi
Nuijamaan kautta Lappeenrantaan. Pataljoonasta oli jäljellä noin 70 miestä.
Heidät siirrettiin Kuopioon, josta miehet keväällä pääsivät siviiliin.
− Jouduin
kuitenkin Päämajan käskyn perusteella jäämään, kouluttamaan nostomiehiä, kun ne
rupesi ottamaan niitä sisälle silloin. Koko kesä meni siellä.
Ryssät lakosivat
Jatkosota syttyi vuoden 1941 kesäkuussa. Myös Virtasen sota jatkui, nyt Hollolan kevyt osasto 10:ssä. Osasto ylitti
rajan Rautjärvellä Imatran koillispuolella.
− Saavuimme
Ojajärven aseman lähelle illan suussa, Virtanen sanoi. − Asemalta kuului
harmonikan ja balalaikan soittoa, naisten ja lapsien ääniä. Olivat kai
kuormanneet evakkojunan valmiiksi ja lähtötunnelmissa.
Virtasen ryhmä määrättiin seuraavana aamuna
varmistamaan Hiitolan suuntaan kulkevaa rauta- ja maantietä. Rataa katkaisemaan
oli lähetetty pioneeriryhmä, jonka paluu piti turvata.
Miehet saapuivat
määrättyyn paikkaan, Virtanen jätti polkupyöränsä ratavartijan kopin seinää
vasten nojaamaan ja ryhmä asettui asemiin 70 metrin päähän viereiselle
harjanteelle.
− Kun sain miehet
paikoilleen, muistin, että leipälaukku, jossa oli konepistoolin rumpulippaita,
oli jäänyt polkupyörän telineelle.
Virtanen lähti hakemaan lippaita. Hän
pääsi puoleen väliin, kun hän huomasi, että rataa pitkin Ojajärven suunnalta
tulee loputon letka venäläisiä sotilaita, jotka marssivat kolme rinnan.
Vihollisia oli ainakin kaksisataa. Keulassa oli resiina, jonka kyydissä oli
kaksi upseeria ja Emma-pikakivääri.
Upseerit heiluttivat käsiään Virtaselle.
− Viittasin heille
kintaalla ja lähdin kävelemään rinnettä ylös. Uskoin hetkeni tulleen, taisivat
housutkin vähän kastua. Odotin vain, milloin luoti tulee.
Virtanen pääsi lopulta
syöksymään omiin asemiin. Hän näki, miten vihollisen luutnantti hyppäsi
resiinalta hakemaan Virtasen polkupyörää.
− Sillä hetkellä
komensin tulenavauksen. Itse otin kohteeksi pyörävarkaan. Pyörä putosi maahan,
kun upseeri sai reikiä nahkaansa. Myös toinen upseeri haavoittui ja lyyhistyi
maahan. Tulen avaus yllätti kolonnan täysin, he lakosivat kuin heinä ratapenkan
suojaan, kuka ehjänä kuka haavoittuneena.
Virtanen lähetti miehen pyytämään apua. Itse hän jäi asemiin sotamies Kalle Tuomisen ja muutaman muun miehen
kanssa. Apua ei kuulunut.
− Tilanne oli
hirvittävän jännittävä. Pelkäsin, että ryssä lähtee hyökkäämään tai kiertämään
meidän selkään.
Vihollinen oli kuitenkin
menettänyt upseerinsa.
− He olivat täysin
hajalle lyöty porukka ja alkoivat vetäytyä viereisen rehevän heinäpellon sarkaojia
pitkin pakoon metsän suojaan. Patruunat olivat loppumassa, apua ei kuulunut.
Miesteni hermot alkoivat pettää ja osa jätti asemansa. Lopulta meitä oli
harjanteella vain kolme miestä, joukossa Kalle Tuominen.
− Siinä vaiheessa,
kun koko ryssälauma oli hajonnut metsään, haavoittuneet upseerit, kapteeni ja
luutnantti, räjäyttivät itsensä. Kukaan ei enää ampunut, kuului vain
valitusääniä sarkaojista.
− Lähdin hakemaan
pyörääni, joka muutaman tunnin oli ollut ryssän hallinnassa. Kumitkin olivat
ehjät, kuka sitä nyt omaa pyöräänsä ampuisi. Tarkastelimme upseerien ruumiita,
se oli ikävää katseltavaa. Aamupäivä oli elämäni pisin.
Toiminnallaan Virtanen
ryhmineen ilmeisesti pelasti rataa katkaisemaan lähetetyn pioneeriryhmän.
Ei perhana! Ryssä!
Eräänä päivänä Ojalahden taistelun jälkeen rykmentin komentaja, everstiluutnantti Eino Vänttinen, sanoi Virtaselle,
että kylän takana metsän reunassa olevalle naapurirykmentille pitää viedä
tärkeä suullinen viesti. Oli selvitettävä viereisen rykmentin ja myös vihollisen
asemat.
− Otin sotamies
Kalle Tuomisen ja erään toisen miehen mukaani.
Miehet lähtivät matkaan,
oli keskipäivä.
− Olimme keskellä
heinäpeltoa, kun huomasin, että ei perhana, pellon reunassa juoksi
piippalakkinen mies, ryssä. Matkaa oli seitsemänkymmentä metriä. Huomasin, että
siinä metsikön laidassa oli useampi kone- ja pikakivääri.
− Sanoin pojille,
että meillä on suolet pellolla justiinsa jos ne huomaavat, että olemme
suomalaisia.
Ei auttanut muu kuin
yrittää hämätä. Virtanen otti esiin karttalaukkunsa ja oli tutkivinaan reittiä.
Hiljaa miehet kaartoivat poispäin.
− Minulla oli
suojeluskunnan kesäpuku, joka oli melkein samanvärinen kuin ryssien kesäpuku.
Ne eivät varmaan olleet selvillä, ketä me oikein ollaan. Matka tuntui pitkältä.
Väärä keskitys
Miehet pääsivät onnellisesti
viesteineen suomalaisten linjoille. Virtanen meni rykmentin komentajan
telttaan. Komentaja merkitsi kartalleen omat ja vihollisen asemat. Virtanen
kopioi tiedot omaan karttaansa.
− Mistä pääsitte
tänne, komentaja kysyi?
− Tuosta me tultiin,
Virtanen osoitti. − Paikan piti olla suomalaisten hallussa, mutta
ryssäthän siellä olivat.
Komentaja pyöritti
päätään. − Mistä te meinaatte takaisin mennä? hän kysyi.
− Tuosta, mistä
tulimme, Virtanen vastasi.
Miehet pääsivät kuin
pääsivätkin takaisin usvan suojassa. Perillä odotti yllättynyt
everstiluutnantti Vänttinen, joka oli luullut, että partio oli menetetty.
Virtanen sai illalla uuden tehtävän.
Samaiselle naapurirykmentin komentajalle oli vietävä viesti
tykistökeskityksestä ja käsky hyökätä.
− Sellaisen
viestin sinne vein.
Keskitys tuli kuitenkin
väärään harjanteeseen, keskelle naapurirykmenttiä. − Siinä tuli
hirvittävät tuhot suomalaisille. Minulle tultiin sanomaan, että olin merkinnyt
karttaani linjat väärin.
Virtanen kehotti kysyjää
vertaamaan omaa, rykmentin komentajan ja tykistön komentajan karttaa. −
Tulkaa vasta sitten puhumaan sotaoikeudesta, Virtanen sanoi.
− Tämän jälkeen
minulle ei tultu puhumaan sanaakaan asiasta, varmaan ovat keskenään sen
selvittäneet. Ei tämä ainoa kerta ollut, että omat jäivät tykistön alle.
Toinen haavoittuminen
Virtanen haavoittui toisen kerran
Siirlahden taistelussa, tällä kertaa suorasuuntaustykin laukauksen paineesta.
Ammus osui kiveen, jonka suojassa Virtanen oli.
− Filmi meni
poikki. Myöhemmin kuulin, että olin lähtenyt takaisin omia kohti ja sanonut,
että sattui.
Virtasella oli
aivorepeämä. Häntä lähdettiin kuljettamaan sairasjunalla kohti
sotilassairaalaa. Matkalla lääkäri määräsi junan pysäytettäväksi, koska
Virtaselta oli takaraivon kautta poistettava verta aivoista.
− Kolmen
vuorokauden jälkeen tulin tajuihini. Olin sairaalassa monta viikkoa. Pääsin
kolmeksi viikoksi toipumislomalle kotiin.
Kevyt osasto 10 oli edennyt Kannasta
pitkin Raudun kautta Venäjän puolelle Lempäälänjärvelle.
− Pääsin samaan komppaniaan,
mutta pää oli sellaisessa kunnossa, että olemisesta ei meinannut tulla mitään.
Särky oli kova ja kaikki räjähtävät äänet tekivät pahaa.
Eräänä päivänä
venäläiset saivat täysosuman ammustelttaan. Virtaselta tuntui, kuin olisi
suoraan päähän sattunut.
− Ette ole
linjakunnossa, komppanianpäällikkö sanoi. − Virtanen se menee mihin
lystää, mutta me menemme minne käsketään.
Tällä
komppanianpäällikkö tarkoitti sitä, että Virtanen oli aina valmis menemään
tiedustelutehtäviin, vaikka yksinkin.
− Nyt minä määrään
mihin sinä menet, Valkjärven kenttäsairaalaan.
Sairaalakierroksen jälkeen Virtanen
komennettiin Lahteen, jossa hän B-miehenä oli palveluksessa asepajalla ja
asevaraston hoitajana. Matka jatkui Hennalaan, josta lääkärit jälleen
määräsivät hoitoon, tällä kertaa Punaisen Ristin sairaalaan ja edelleen
Arkadian sotasairaalaan Helsinkiin.
Vaimonsa Lempi Esteri
Nihtilän, Lahden rahatoimiston kanslistin, Virtanen löysi lottakanttiinista
Lahden läntisellä kansakoululla vuoden 1942 joulukuussa. Kesäkuussa he menivät
naimisiin Lahden vanhassa, nykyisin Ristin kirkon alta puretussa puukirkossa.
Pariskunta on lapseton.
Kierros jatkui vuoron
perään palveluksessa ja sairaalassa.
− Ne kauheat
päävaivat jatkuivat kymmenen vuotta, ennen kuin helpottivat siedettävään
kuntoon, Virtanen sanoi.
Vuonna 1944 juhannuksen
alla Virtanen määrättiin päämajan erilliseen autokomppaniaan Luumäelle. −
Haettiin ammustäydennystä Ihantalaan ja Taliin, kaatuneita tuotiin
paluumatkalla arkuissa ja laatikoissa.
Rasitus oli kuitenkin
vielä liikaa Virtaselle. − Halvaannuin, kädet ja jalat eivät toimineet.
Kolmen viikon ajan minua jouduttiin jopa syöttämään.
Siviiliin
Vuoden 1944 jouluna Virtanen pääsi keppien varassa kuukauden lomalle Arkadian sairaalasta. Toukokuussa 1945 sotasairaala lopetettiin ja Virtanen kotiutettiin.
Virtanen ylennettiin
sotien jälkeen kersantiksi. Hän perusti puusepäntehtaan Lahteen.
− Tehtiin
kaikenlaista puutyötä, etupäässä kehruurukkeja. Rukeista oli kova kysyntä,
siirtoväen rukit olivat hajonneet, rukit menivät hyvin kaupaksi. Monta vuotta
niitä tehtiin, sitten yhtäkkiä kysyntä loppui.
− Sitten teimme
tilaustöitä pienemmässä mittakaavassa, loppujen lopuksi tein niitä yksin.
Vuonna 1955 Virtanen
pääsi oikeuslaitoksen palvelukseen, hänestä tuli haastemies ja myöhemmin
haastemiesten esimies. Hän toimi Lahdessa myös vt. kunnallisneuvosmiehenä
raastuvanoikeuden istunnoissa. Hän pääsi eläkkeelle vuonna 1980.
Teksti: Robert
Brantberg 2000, 2009