|
Viljam
Pylkäs 1912−1999 SA-kuva |
|
Kersantti Viljam Pylkäs
Eletään vuoden 1942 huhtikuun puoliväliä Syvärin eteläpuolisessa erämaassa. Yhtenäistä rintamaa ei ole, etulinjassa on vain erillisiä kenttävartioita, joiden välissä kulkevat yhdysladut. Tiedetään, että puna-armeija suunnittele suurhyökkäystä, jonka tarkoituksena on heittää valkobandiitit takaisin Syvärin yli.
Eversti Pietari Autin rykmentin ensimmäisen pataljoonan tehtävä on partioida oman ja ruotsinkielisen rykmentin välimaastossa. Konekivääriryhmän johtaja Viljam Pylkäs on miehineen majoittunut kenttävartioon, jonka nimi juhlallisesti on Yrjö.
Eräänä aamuna pelätty hyökkäys käynnistyy. ”Ryssä tulee!”
Miehet ryntäävät ulos teltoistaan juuri ajoissa ennen vihollisen tavanomaisen tarkkaa tulivalmistelua, joka repii teltat riekaleiksi. Venäläiset ovat jo lähes silmillä, kun alikersantti Pylkäs miehineen pääsee konekiväärilleen. Pylkäs avaa tulen, joka lähietäisyydellä on tappava. Suomalaiset onnistuvat torjumaan hyökkäyksen ja vihollinen päättää yrittää läpi naapurirykmentin kautta. Kohta naapurista kuuluu taistelun melskettä ja avunhuutoja.
”Lähde katsomaan ovatko ne jättämässä asemansa!” joukkueenjohtaja Einari Kokkonen huutaa Pylkkäälle.
Naapurirykmentin lähimpään kenttävartioon on runsaan sadan metrin matka. Pylkäs ottaa mukaansa konepistoolin ja lähtee matkaan sotamies Kärkkäisen kanssa. Kun he lähestyvät kenttävartiota, vastaan tulee vartion joukkueenjohtaja.
”Pikakiväärimies on kaatunut!” vänrikki huutaa. ”Ryssät tulevat päälle!”
Pylkäs tajuaa tilanteen, venäläiset ovat jo parinkymmenen metrin päässä. Pikakivääripesäke on hyvällä paikalla, mutta ase on Pylkkäälle outo. ”Järjestäkää minulle konepistoolilippaita”, hän huutaa ja lähtee sotamies Kärkkäisen kanssa ryömimään kohti pesäkettä. He pääsevät turvallisesti asemiin.
Näin alkaa tosielämän kohtaus, jonka Väinö Linna on kuvannut teoksessaan Tuntematon sotilas. Siinä Antti Rokka tuhoaa konepistoolillaan viitisenkymmentä venäläistä eräälle suoaukealle.
On laskettu, että Viljam Pylkäs edellä kuvatussa tilanteessa olisi ampunut peräti kahdeksankymmentäkolme venäläistä. Luku on saatu laskemalla kaatuneiden kokardit. Pylkäs tyhjensi seitsemäntoista konepistoolilipasta, eli ampui lähes seitsemänsataa laukausta. Miehet toimittivat Pylkkäälle ketjua pitkin täydet lippaat. Sitten Suomi-konepistoolin piippu kuumeni liikaa ja tilanne oli ohi.
Vuoden 1942 toukokuussa Pylkkäälle myönnettiin tapauksen seurauksena 4. luokan Vapaudenristi miekkojen kera. Hän sai myös Saksan armeijan II luokan Rautaristin.
Viljam Pylkäs oli Antti Rokan esikuva Väinö Linnan kirjassa Tuntematon sotilas. Joukkueenjohtaja Einari Kokkonen puolestaan oli Tuntemattoman vänrikki Vilho Koskela.
Viljam Pylkäs syntyi helmikuun 28. päivänä vuonna 1912 Valkjärvellä Karjalankannaksella. Hänen isänsä oli maanviljelijä Mikko Pylkäs. Perhe hankki Viljamin lapsuudenaikana Sakkolasta maatilan.
Alikersantti Antti Rokka oli pienviljelijä, mutta Mikko Pylkkään maatila ei ollut mikään pientila, maata oli lähes sataneljäkymmentä hehtaaria. Perheessä oli yhdeksän lasta. Elettiin suuressa yhteistaloudessa, Tila oli lohkottu kahteen osaan, toista viljeli Viljam, toista hänen veljensä Tauno.
Nuori Viljam kävi neljä vuotta kiertokoulua ja ryhtyi maanviljelijäksi kotitilallaan. Varusmiespalveluksensa hän suoritti vuosina 1934−1935 Karjalan kaartin rykmentissä Viipurissa.
Eurooppa valmistautui sotaan, mutta Suomessa nukuttiin Ruususen unta, kun suurvaltajohtajat Josif Stalin ja Adolf Hitler sopivat keskenään Euroopan etupiirijaosta.
Vuoden 1939 marraskuun lopulla puhjenneeseen talvisotaan Pylkäs osallistui konekiväärimiehenä majuri Onni Saarelaisen komentaman erillinen pataljoona 6:n riveissä. Joukko-osastoa sanottiin Karjalaiseksi pataljoonaksi ja sitä pidettiin valiojoukkona, vaikka olikin saanut tavanomaisen koulutuksen. Pataljoona taisteli miesten kotiseudulla Vuoksen ja Taipaleenjoen rannoilla. He puolustivat sananmukaisesti kotiaan.
Joulupäivänä rintamalla oli sakea lumipyry. Huonon sään turvin venäläiset pääsivät ylittämään Suvannon jääkentän. Keljassa tehdyn maihinnousun laajuus jäi suomalaisilta ajoissa huomaamatta ja kun vastahyökkäys pääsi käyntiin, vihollisella oli jo vahva sillanpääasema. Vastaisku epäonnistui.
Tilanne muodostui kriittiseksi, koko rintama oli uhattuna. Kahden päivän taistelun jälkeen avuksi lähetettiin Karjalainen pataljoona sekä kaikki saatavissa oleva tykistö. Kiivaat taistelut jatkuivat yön yli ja muuttuivat aamulla lähitaisteluksi mies miestä vastaan. Suomalaiset pääsivät venäläisten asemiin ja ryhtyivät vyöryttämään niitä.
”Lähdetään ottamaan takaisin ranta!” konekivääriryhmän johtaja huusi Pylkkäälle. Niin sitä mentiin.
Kotinurkillaan taisteleva sotamies opasti ryhmän tuttuja ojia pitkin kohti rantaa. Eräs laskuoja oli niin täynnä kaatuneita vihollisia, että miehet eivät päässeet eteenpäin. ”Tuon talon taakse on kaivettu juoksuhauta”, opas huusi ja osoitti lähes kivijalkaan palanutta rakennusta.
”Ryömitään sinne!” ryhmänjohtaja päätti.
He pääsivät juoksuhautaan, joka sekin oli täynnä kaatuneita ja pahoin haavoittuneita vihollisia. Juoksuhautaan oli osunut yksi harvoista suomalaisten tykistökeskityksistä. Suomalaiset teloittivat haavoittuneet ja heittivät ruumiit juoksuhaudan reunan yli. Pohjalle he jättivät sen verran kaatuneita, että ylsivät tähystämään. Ehjäksi jääneet vihollisen konekiväärit he suuntasivat juoksuhaudan toiselle reunalle kohti vihollista. Aseita riitti jokaiselle ja täysiä panosvöitä oli jäänyt yllin kyllin.
Miehet ryhtyivät ampumaan ja huomasivat samalla, että vöissä oli myös valojuova-ammuksia. He jatkoivat kuitenkin ampumistaan, koska asemat olivat hyvät. Vihollinen havaitsi heidän sijaintinsa ja ryhtyi ampumaan suorasuuntaustykeillään. Suomalaisten ammuskelu loppui siihen. He kyyristyivät juoksuhautaan. Kohta paikalle saapui komppanianpäällikön lähetti.
”Älkää ampuko, omia ollaan!” Luutnantti käski lopettaa tulituksen, vihollista ei saa ärsyttää. Kerätkää ehjät aseet, miehet tulevat hakemaan niitä.
Miehet tekivät käskettyä työtä.
27. päivän iltaan mennessä Karjalainen pataljoona oli työntänyt venäläiset Suvannon pohjoisrannalta. Seuraavana aamuna väsynyt pataljoona siirrettiin etulinjasta lepoon. Joka kolmas mies oli kaatunut tai haavoittunut, heidän joukossaan kahdeksan upseeria. Suvannon kolme päivää kestäneet taistelut maksoivat venäläisille parituhatta kaatunutta. Suvannon jää oli mustanaan kaatuneita. Suomalaiset saivat sotasaaliiksi yli kahdeksansataa automaattiasetta.
Karjalaisen pataljoonan lepo päättyi perjantaina tammikuun 12. päivänä. Sunnuntai-iltana pataljoona otti rintamavastuun Kirvesmäen lohkolla Taipaleessa Suvannon itäpuolella. Pylkkään tukikohta oli peltoaukealla. Siihen kuului kahden konekivääriryhmän lisäksi jalkaväkijoukkue.
Venäläiset viihdyttivät suomalaisia tykistötulella ja musiikilla sekä puheella. ”Saarelaisen verikoirat”, tehokkaista kaiuttimista kuului. ”Me kostamme Keljan. Tappakaa upseerinne ja antautukaa. Teitä kohdellaan hyvin. Te saatte leipää ja tupakkaa ja lämpimät saappaat.”
Puheen jälkeen seurasi tykistökeskitys, ilmapommitus ja jalkaväkihyökkäys. Venäläiset etenivät metrin korkuisten teräslevyjen suojassa. Näytelmä toistui päivästä toiseen. Majuri Onni Saarelainen kiersi etulinjan asemia. ”Mitäs pojat?”
”Ei mitään erikoista, herra majuri!” Pylkäs vastasi kerran.
”Ei tässä mitään titteleitä tarvita”, Saarelainen tokaisi. ”Kaikki me katsomme kuolemaa silmästä silmään.”
Pylkäs vaihtoi heti sinutteluksi. ”Älä sinä juokse täällä suotta vaarantamassa henkeäsi. Kyllä me teemme mitä voidaan.”
Majuri hymyili. Seuraavana päivänä hän oli jälleen paikalla. ”Kyllä minä teihin luotan”, Saarelainen sanoi. ”Mutta ottakaa tästä tupakkaa.”
Tammikuun 22. päivänä Saarelaisen pataljoona siirrettiin lepoon. Kymmenen päivän taistelut olivat maksaneet pataljoonalle seitsemäntoista kaatunutta ja neljäkymmentäkaksi haavoittunutta. Lepoa kesti maanantaihin helmikuun 5. päivään eli Runebergin päivään asti, jolloin pataljoona miehitti tutuksi tulleet Kirvesmäen asemat. Torstaina alkoi venäläisten suurhyökkäys Taipaleella.
Taipaleen rintama kesti sodan loppuun asti. ”Taipaleesha myö pelättiin”, Antti Rokka sanoo Tuntemattomassa sotilaassa.
Sunnuntai 11. helmikuuta oli pataljoonan synkin päivä. Venäläisten tykistökeskitys alkoi kello seitsemän aamulla ja kesti kuusi tuntia. Tämän jälkeen jalkaväki lähti hyökkäykseen kokonaisen rykmentin voimin kohti Saarelaisen pataljoonaa. Vihollinen pääsi puolustajien asemiin, mutta pataljoona onnistui illalla verisen vastahyökkäyksen avulla heittämään hyökkääjät takaisin.
Pataljoonan vahvuus oli kuitenkin supistunut alle kolmeen ja puoleensataan mieheen ja se vaihdettiin pois rintamalta maanantain vastaisena yönä. Pataljoona puolusti sodan loppuun asti Vuoksen rantalohkoa. Vihollisuudet päättyivät keskiviikkona maaliskuun 13. päivänä.
Moskovan pakkorauhassa meni myös Pylkkään kotitila. Viljam muutti vaimonsa Selma Maria o.s. Ollikaisen kanssa Lempäälään erään järven rannalle. Perheen elatukseksi Viljam oli välirauhan aikana metsätöissä Kuorevedellä. Hän oli myös linnoitustöissä Miehikkälässä.
Vuoden 1941 tammikuussa Selma synnytti perheeseen kaksoset, Tenhon ja Tertun.
Jatkosotaan korpraali Viljam Pylkäs lähti ystävänsä Toivo Ruunan kanssa eversti Pietari Ukko Autin komentaman jalkaväkirykmentti 8:n riveissä, jossa myös muuan alikersantti Väinö Linna palveli. Linnan romaanissa Toivo Ruuna kantoi niemeä sotamies Susi eli Suentassu. Rykmentti kuului eversti Kaarlo Kylmä-Kalle Heiskasen divisioonaan, Iskevään kiilaan.
Pylkästä kymmenen vuotta nuorempi alikersantti Linna oli purnaaja, joka huomautti joka asiasta. Muuten hänellä oli syrjäänvetäytyvä luonne. Hän haaveili kirjailijan urasta ja tilaisuuden tullen hän merkitsi tarkoin vihkoihinsa muistiin juttuja ja sutkauksia sekä tietysti taistelukuvauksia.
Kerran korpraali Pylkkäältä kysyttiin, miksi hän itsepäisesti kieltäytyy teitittelemästä esimiehiään. ”Olen aina sinutellut nuorempiani”, 29-vuotias Pylkäs vastasi. Hän oli varusmiesyksikössä ikämies.
Ensimmäinen pataljoona ylitti vanhan rajan Hyrsylässä maanantaina elokuun 8. päivänä kello 19. ”Nyt ollaan ulkomailla.”
Rykmentti jatkoi hyökkäystään kohti Petroskoita. Lauantaina elokuun 23. päivänä pataljoona taisteli Tsalkin kylän liepeillä. Näissä taisteluissa kaatui alikersantti Tuure Lehtonen, joka oli komppanian parhaita ryhmänjohtajia. Hän oli ryhmineen joutunut venäläisten väijytykseen. Pikakivääritulitukseen joutui Lehtosen lisäksi kolme ryhmän sotamiestä. Haavoittuneiden suomalaisten tuskanhuudot kuuluivat pitkään, mutta heidän noutaminen oli mahdotonta, koska he makasivat aivan vihollisasemien edessä. Tuntemattomassa sotilaassa alikersantti Lehtonen kantaa nimeä Lehto.
Alikersantti Lehtosen tilaksi ryhmänjohtajaksi tuli Viljam Pylkäs.
Eversti Pietari Autti lähetti miehensä lauantaina elokuun 30. päivänä pitkälle koukkaukselle suomaastoon, vihollisen linjojen taakse. Marssia on luonnehdittu Autin rykmentin röyhkeimmäksi, mutta myös raskaimmaksi ja uhkarohkeimmaksi operaatioksi. Se kuvataan myös Tuntemattomassa sotilaassa.
Miehet lähtivät suolle tihkusateessa kahdessa erässä, kello 13 ja kello 17. Heillä oli huoltoyhteyksien puuttumisen vuoksi mukanaan iso kantamus, johon kuului kaksi tuliannosta ja kolmen päivän muona. Ylimääräisenä oli vielä lisätty puolen kilon lihapurkki. Jokaisen miehen selkään kiinnitettiin valkoinen liina tai paperi, jotta letka pysyisi koossa pimeässä maastossa. Matkaa oli viisitoista kilometriä, tavoitteena oli Säämäjärven ranta. Koukkaus tehtiin tietenkin salaa. Kovaääninen keskustelu ja kolistelu oli kielletty, kuten myös tulen virittäminen ja tupakanpoltto. Monituhatpäinen muulikaravaani eteni pitkin pimeää suota, perkeleitä kuului sieltä täältä miesten rämpiessä upottavassa maastossa.
Yhtäkkiä muuan kersantti huomasi puun alla mustassa sadetakissa olevan miehen polttamassa tupakkaa. ”Etkö sinä äijä tiedä, ettei saa tupakoida”, kersantti tiuskaisi.
”Kuka te olette”, sadepukuinen Autti kysyi. Saatuaan vastauksen Ukko pyyhki kosteutta viiksistään ja hymyili. ”Kersantti on toiminut aivan oikein.”
Lähes viisikymmentävuotias reumaattinen rykmentinkomentaja liikkui itsekin vetisessä ja tiettömässä suomaastossa kysellen miesten tuntoja. Tupakkatempullaan hän halusi kokeilla käskyjen noudattamista.
Miesten mielialoja pitkän suomarssin aikana kohotti jonoa myöten saatu tieto, että Viipuri oli vallattu venäläisiltä. Rykmentti saavutti tavoitteensa ja lähti onnistuneeseen hyökkäykseen seuraavana aamuna kello 5.30.
Pari päivää menestyksekkään suokoukkauksen jälkeen Autin rykmentti joutui Kutismajoen mottitaisteluun. Tuota mottia sanottiin useastakin syystä Paskamotiksi. Vastassa oli Neuvostoliiton sisäasiain komissariaatin KGB:n edeltäjän NKVD:n Moottoroitu Punalipun jalkaväkirykmentti 15. Se oli valiojoukko, jonka upseerit kuuluivat kommunistipuolueeseen ja puolet varusmiehistä NKP:n nuorisojärjestöön Komsomoliin.
Sodan jumalat puuttuivat peliin jo taistelujen alkaessa. Syyskuun 2. päivänä kello 14.30 alkoi tykistövalmistelu, toisen pataljoonan oli määrä lähteä hyökkäykseen kello 15. Siitä ei tullut mitään, koska osa keskityksestä tuli omaan niskaan.
Tapausta ei ole koskaan selvitetty. Pahimmat tappiot tulivat 9. komppanian ja kranaatinheitinkomppanian osalle. On arveltu, että omaan tykistötuleen kaatui kymmenkunta ja haavoittui parikymmentä miestä. Omassa keskityksessä ja vihollisen tulessa kaatuneita ja haavoittuneita makasi joenrannan kuusikossa. Ankaria tuskia kärsivien kuumeiset rukoukset, manaukset ja kiroilut eivät olleet mieluisaa kuultavaa.
Selityksiä tykistön vahingolle oli ainakin kaksi. Ensimmäisen mukaan tykistössä oli mukana ruotsinkielinen patteristo, joka oli kielivaikeuksien vuoksi saanut väärät lukemat. Virallisen tutkimuksen mukaan syynä vahinkoon olivat kuluneet putket.
Hyökkäys olisi keskeytynyt, jollei Ukko Autti olisi jälleen kerran ollut etulinjassa. Hän tuli paikalle heti harhaan osuneen keskityksen jälkeen ja sai joukkoihin järjestystä. Osa keskityksestä oli mennyt oikeaan osoitteeseen ja hyökkäystä jatkettiin. Paskamotin taisteluja kesti neljä päivää. Siinä olivat vastakkain kaksi varusmiehistä koottua valioyksikköä. Ukkorykmentti menetti kaatuneina yli seitsemänkymmentä ja haavoittuneina satakahdeksankymmentä miestä. Puna-armeijan moottoroitu jalkaväkirykmentti menetti kaatuneina noin kahdeksansataa miestä.
Kutismajoen rankkojen mottitaistelujen jälkeen Pylkkäälle myönnettiin 2. luokan Vapaudenmitali.
”Petroskoissa satatuhatta ryssää odottaa vavisten meidän viimeistä iskuamme. Sen he tulevat saamaan.”
Suikkapäinen ja viiksekäs puhuja oli jääkärieversti Pietari Autti, Ukko, jalkaväkirykmentti 8:n komentaja. Elettiin vuoden 1941 syyskuuta.
”Kuka hyvänsä ensimmäisenä marssineekaan Petroskoihin, niin sen on tunnustettava, että te olette olleet sinne tien aukaisijana”, Ukko jatkoi. ”Ellei historia tätä todista, niin se valehtelee joka lehdellään.”
Lauseet toistuvat lähes samanlaisina Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa. Lausujana oli vänrikki Kariluoto, joka kukkulalta katseli Petroskoin valtausta lokakuun 1. päivänä vuonna 1941.
Todellisuudessa eversti Autti piti puheensa jo aikaisemmin, jakaessaan kunniamerkkejä korpisotureilleen Prääsän taisteluiden jälkeen syyskuun puolivälissä.
Eversti Autin väite jalkaväkirykmentti 8:n osuudesta oli epäilemättä totuudenmukainen. Rykmentti oli eversti Kylmä-Kalle Heiskasen divisioonan menestyksekäs iskujoukko Petroskoin tien avaamisessa. Autti käytti häikäilemättä operaatioihin rykmentin kahta varusmiespataljoonaa, ensimmäistä ja toista. Kolmas pataljoona oli koottu reserviläisistä, ja sen komentaja valitti kerran, että hänen pataljoonansa usein joutui toisarvoisiin tehtäviin. Miksi?
”Että vanhemmat miehet jaksaisivat paremmin”, Ukko vastasi.
Menestyksellä oli hintansa. Eversti Autti marssi hyökkäyksen alkuvaiheiden jälkeen armeijakunnan komentajan Paavo Talvelan puheille ja pyysi täydennystä, koska oli menettänyt jo seitsemänsataa miestä.
”Hän taitaa olla hyvä rintamasoturi, jota täytyy muistaa kunniamerkkien jaossa”, kenraalimajuri Talvela kirjoitti päiväkirjaansa.
Aurin rykmentin tappioluvut hyökkäysvaiheessa 1941 olivat hirvittävät, 1 358 miestä kaatuneina, kadonneina ja haavoittuneina, lähes neljäkymmentä prosenttia määrävahvuudesta. Mutta Kylmä-Kalle ja Karjalan armeijan komentaja, kenraaliluutnantti Erik Heinrichs olivat tyytyväisiä menestykseen. Petroskoi vallattiin ja Itä-Karjalan pääkaupungin nimeksi tuli Äänislinna.
”Jalkaväkirykmentti 8:n ensimmäinen pataljoona on ollut eräänlaisena pohjapiirroksena”, Väinö Linna kertoi. ”Mutta olen täysin vapaasti käsitellyt materiaaliani.”
Rykmentti katkaisi Petroskoin pohjoispuolella Muurmannin radan ja samalla puna-armeijan vetäytymistien. Lokakuussa Viljam Pylkäs ylennettiin alikersantiksi ja hänelle myönnettiin 1. luokan Vapaudenmitali.
Asemasodassa rykmentti taisteli Syvärin yläjuoksulla. Täällä alikersantti Pylkäs ampui suolle yli kahdeksankymmentä puna-armeijan sotilasta.
Puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen Karjalankannaksella perjantaina kesäkuun 9. päivänä 1944. Viikon kuluttua ylipäällikkö Gustaf Mannerheim määräsi Iskevän kiilan Syväriltä Kannakselle suurhyökkäystä torjumaan. Eversti Martti Ahon jalkaväkirykmentti 50 irtautui sunnuntaina kesäkuun 18. päivänä ja eversti Yrjö Tikan jalkaväkirykmentti 8 otti rintamavastuun Syvärillä. Seuraavana keskiviikkona suurhyökkäys alkoi myös siellä.
Rykmentti vetäytyi taistellen Pyhäjärven, Prääsän ja Vieljärven kautta Loimolaan. Tulemajoki laskee samannimisestä järvestä Laatokkaan Lunkulansaaren kohdalla. Rykmentin ensimmäinen pataljoona, jossa myös Pylkäs taisteli, saapui Tulemajoen yli johtavalle sillalle tiistaiaamuna heinäkuun 4. päivänä. Pylkäs oletti, että pataljoona ryhmittäytyisi puolustukseen joen pohjoisrannalle, mutta toisin kävi.
Osa pataljoonaa oli kuormaston kanssa jo ylittänyt sillan, kun Pylkäs ja Toivo Ruuna saapuivat paikalle. Pataljoonan komentaja määräsi yhden komppanian puolustukseen sillan etelärannalle. Pylkkään ryhmä määrättiin ryhmittymään sillan itäpuolelle.
Pylkäs vilkaisi jokea. ”Syökää pojat äsken jaettu pikamuona saman tien”, hän sanoi. ”Kohta me uidaan ja sokeri kastuu.”
Joukkueenjohtajana oli vänrikki, joka juuri oli saapunut rintamalle täydennysmiehenä. ”Mitä alikersantti Pylkäs mahtaa tarkoittaa?” vänrikki kysyi kovalla äänellä.
”Pitäisit pienempää ääntä”, Pylkäs tokaisi. ”Vihollinen kuulee ja tulee silmille. Silloin me uidaan tuon joen yli.”
”Me vetäydymme sillan yli hyvässä järjestyksessä sitten, kun aika koittaa.”
”Kyllä me hetken voidaan ryssää viivyttää, mutta kuka lähtee sillalle ammuttavaksi, kun vihollinen on kimpussa?”
”Käsky on vetäytyä sillan kautta ja sillä selvä.”
Pylkäs pysyi kuitenkin kannassaan. ”Syökää pojat vain sokerit pois.”
Sillalle johtavalta maantieltä alkoi kuulua taistelun melskettä ja vänrikki sai muuta ajateltavaa. ”Nyt ollaan ihan hiljakseen”, Pylkäs varoitti poikiaan.
Kävi juuri, kuten Pylkäs oli ennustanut. Ylivoimainen vihollinen painoi päälle ja eversti Yrjö Tikka antoi pioneereilleen käskyn sillan räjäyttämiseksi, vaikka hyvin tiesi, että etelärannalle oli jäänyt suomalaisia. Hän ei voinut ottaa riskiä, että silta olisi ehjänä jäänyt venäläisten käsiin. Vihdoin taistelulähetti toi joukkueenjohtajalle vetäytymiskäskyn. ”Siltaa kohti!” vänrikki huusi.
Paniikki oli valmis. Kun Pylkäs saapui alas sillalle johtavan maantien varteen, hän näki, että silta oli täynnä pakenevia suomalaisia. Sitten hän kuuli pioneerien epätoivoisesti huutavan: ”Silta räjähtää!”
”Odotetaan räjähdystä!” Pylkäs sanoi. ”Syntyy savua ja meteliä ja sitten me lähdemme uimaan.”
Silta räjähti huumaavasti. Ilma oli täynnä tukkeja ja lankunpätkiä ja sätkiviä ihmisiä. Sitten musta savuverho peitti kaameuden. ”Nyt lähdetään!” Pylkäs huusi.
Miehet heittäytyivät voimakkaaseen virtaan. Pylkäs huomasi muiden tavoin, että konepistoolista ja saappaista oli luovuttava, muuten hän painuisi veden alle. Vastarannan lähellä hän totesi kauhukseen, että sai vastaansa suomalaisten tulta. Huudot eivät taistelun metelissä kuuluneet. Pylkäs pääsi kuitenkin penkereelle, mutta kun hän kipusi ylöspäin, hänen käsivarteensa osui. Käsi meni hervottomaksi, mutta Pylkäs pääsi puiden suojaan, jossa lysähti uupuneena maahan.
Lääkintämies löysi hänet ja talutti hänet joukkosidontapaikalle. Myös Toivo Ruuna oli haavoittunut lievästi ja ystävykset kuljetettiin kenttäsairaalaan. Luoti oli katkaissut Pylkkään käsivarren luun. Käsivarsi laitettiin kipsiin ja kenttäsairaalasta matka jatkui Jyväskylän kautta proomulla Jämsänkosken seuraintaloon, joka oli muutettu sotasairaalaksi
Heinäkuun 10. päivänä uudeksi jalkaväkirykmentti 8:n komentajaksi tuli everstiluutnantti Viljo Laakso, jota sanottiin Puujalka-Laaksoksi. lempinimensä hän oli saanut menetettyään toisen jalkansa jo hyökkäysvaiheessa.
Jämsänkoskella Pylkkään käsivarsi jouduttiin kipsaamaan uudestaan, mutta vamma ei ottanut parantuakseen. Jalkaväkirykmentti 8 määrättiin syksyllä Puujalka-Laakson komennossa vielä Lapin sotaan, mutta Vilhelm Pylkkään sota oli ohi.
Oli jälleenrakennuksen aika. Pylkäs muutti vuonna 1946 perheineen Punkalaitumelle, josta suvun perikunta sai nimiinsä oman tilan. Peltoa oli muutama hehtaari ja metsää hieman toistakymmentä hehtaaria. Rakennuksia tilalla ei ollut ja rakennustyöt aloitettiin.
Sähkövalo tilalle tuli olympiavuonna 1952. Viljam hankki lisätuloja metsätöissä ja kiertelevänä porsaskauppiaana.
Viljam ja Selma saivat kaksosten lisäksi vielä kaksi tytärtä, Irman ja Ritvan.
Väinö Linnan Tuntematon sotilas ilmestyi vuoden 1954 joulukuussa WSOY:n kustantamana. Kirja aiheutti kiivasta keskustelua siitäkin huolimatta, että kustantaja oli sensuroinut teoksesta useita pahennusta herättäviä kohtia. Helsingin Sanomat julkaisi kirja-arvostelunsa otsikolla Purnaajan sota.
”Väinö Linnan Tuntematon sotilas saa siis olla tyyliltään miten erinomainen tahansa”, lehden kirjallisuusarvostelija Toini Havu totesi. ”Mutta se ei kelpaa täysin todistusvoimaiseksi sotaromaaniksi. Kirjailijailta puuttuvat tärkeimmät edellytykset: selvä perspektiivi, suuret näköalat, eettinen ja henkinen asennoituminen, terävä johtopäätösten tekotaito…”
Arvostelu päättyy sanoihin: ”Tuntematon sotilas on paksu, mutta ei suuri sotaromaani.”
Toini Havun asenne kuvastaa hyvin ajan upseerikunnan asennetta kirjaan. Havu oli upseerin vaimo ja oli sotien aikana ollut aktiivisesti mukana laivaston aseveljien naiskerhossa.
”Koska kerran olet kirjan lukenut, niin kyllä kai sinut täytyy kuvasi tuntea”, Väinö Linna kirjoitti Viljam Pylkkäälle Tampereelta vuoden 1955 toukokuussa. ”Sillä sinä olet Rokan esikuva. Kuten olet huomannut, olen minä muunnellut tapahtumia, sijoittanut niitä toiseen aikajärjestykseen, siirrellyt toisten miesten tekoja toisille, ja niin edespäin. Mutta ne kuuluvat romaanin luonteeseen ja ovat vain sikäli todenmukaisia."
Tuona vuonna muuan kustannusliike Pohjola ja Kumpp. julkaisi Viljam Pylkkään sotamuistelmat otsikolla Rokka: kertomus konekiväärimiehen sodasta. Teoksen toimitti Kaarlo Nuorvala, joka oli nauhurilla haastatellut Pylkästä. Nuorvala oli menestyksekäs kirjoittaja, joka oli elokuvien Tukkijoella ja Miljonäärimonni käsikirjoittaja. Myöhemmin hän yhdessä Matti Kassilan kanssa teki käsikirjoituksia komisario Palmu -elokuviin.
Eläkepäivänsä Viljam Pylkäs vietti Lempäälässä. Vuonna 1968 hänet ylennettiin kersantiksi.
Viljam Pylkäs jäi leskeksi vuonna 1972. Hän kuoli helmikuun 6. päivänä vuonna 1999 Lempäälässä. Vuonna 2000 ilmestyi Revontulen kustantamana Petri Sarjasen kirja Tuntematon Rokka.
Seuraavana vuonna WSOY julkaisi lyhentämättömän version Tuntemattomasta nimellä Sotaromaani.
Teksti: Robert Brantberg
2007, 2009