Robert Brantberg

Sotaupseerit

21 suomalaisen sotaupseerin elämäntarina.

288 sivua ja kuvaliite.

Revontuli 1999.

Eversti Aladàr Paasonen

Marsalkan epäsuosittu tiedustelupäällikkö

14. päivänä lokakuuta 1939, Kreml. Joukko miehiä seisoo ison kirjoituspöydän ääressä.

- Sallikaa minun esittää teille eräs kysymys, eversti Aladàr Paasonen kysyy ruskeaan sotilastakkiin ja saapashousuihin pukeutuneelta Josif Stalinilta.

- Olkaa hyvä, požaluista, Stalin myhäilee piippunsa takaa.

- Te olette sanonut, että Neuvostoliitto ei halua tuumaakaan vierasta maata, mutta ei tule luopumaan vaaksastakaan omaa maata. Miten tämä soveltuu teidän aluevaatimuksiinne?

Vieressä seisovan valtioneuvos Juho Kusti Paasikiven nenä punastuu entisestään, silkasta harmista.

Stalin on hetken vaiti. Sitten hän nostaa sormensa koulumestarimaisesti.

- Selitän sen teille. Katsokaas, sen mitä otimme Puolalta, se oli meidän, ja mitä nyt on tapahtunut Baltian maiden ja Neuvostoliiton kesken, se on vain lujittanut niiden itsenäisyyttä. Ja mitä tulee siihen, mitä nyt olemme teille ehdottaneet, riippuu kokonaan teistä, hyväksyttekö.

Lokakuun 5. päivänä 1939 Josif Stalinin lähin apulainen, Neuvostoliiton ulkoasiain kansankomissaari Vjatšeslav Molotov, ilmoittaa Suomen Moskovan lähettiläälle Aarno Yrjö-Koskiselle, että Neuvostoliitto haluaisi ryhtyä "ajatusten vaihtoon Suomen hallituksen kanssa eräistä konkreettisista poliittisluonteisista kysymyksistä".

Suomen hallitus päättä lähettää Moskovaan valtuuskunnan Suomen Tukholman lähettilään, valtioneuvos Juho Kusti Paasikiven, johdolla.

Presidenti Kyösti Kallion adjutantti, eversti Aladàr Paasonen ihmettelee valtuuskunnan kokoonpanoa marsalkka Gustaf Mannerheimille.

- Hallitus ei ole määrännyt ketään sotilashenkilöä mukaan, vaikka ne kysymykset, joista tullaan keskustelemaan, ovat pääasiassa sotilaallista laatua, Paasonen toteaa.

- Olette vallan oikeassa, marsalkka sanoo. - Mutta miten on, haluaisitteko itse lähteä?

Näin Paasonen joutuu mukaan valtuuskuntaan.

“Konkreettisilla poliittisilla kysymyksillä" Molotov tarkoitti keskinäistä avunantosopimusta Viron, Latvian ja Liettuan malliin. Sekä alueiden vaihtoa ja Hangon vuokraamista 30 vuodeksi.

Moskovassa Paasikivi lukee Paasosen laatiman muistion, jossa todetaan, että Suomi kykenee puolustamaan puolueettomuuttaan ja ettei laivasto voi liikkua Suomen vaikeakulkuisella pohjoisrannikolla ilman Suomen apua. Muistiossa todetaan myös, että Leningradin turvallisuus riippui täysin siitä, kenen hallussa Suomen eteläranta on.

- Se voisi olla mielenkiintoinen artikkeli jossain sotilasaikakauslehdessä, Stalin huomauttaa. - Mutta Leningradin puolustukseen se ei anna tyydyttävää vastausta.

Neuvostoliitto esittää vaatimuksia, joista Paasikivellä ei ole valtuuksia keskustella. Valtuuskunta palaaa Suomeen hakemaan lisäohjeita.

Paasonen on mukana myös kahdella seuraavalla neuvottelumatkalla. Valmista ei tule ja Mainilan laukaukset 26. päivänä marraskuuta herättävät Suomen kovaan todellisuuteen.

Talvisota syttyy.

Eversti Aladàr Paasonen on merkillisen salaperäinen mies. Mannerheim ei koskaan tehnyt hänestä kenraalia, vaikka muuten luottikin monessa asiassa tiedustelupäällikköönsä, joka kuului "sisärenkaaseen", eli marsalkan vakituiseen pöytäseurueeseen Mikkelissä jatkosodan aikana.

- Eversti Paasonen oli tumma, hiljainen ja ehkä vähän salaperäiseltäkin vaikuttava upseeri, mikä tiedustelupäällikön rooliin sopii hyvin, kenraali Erik Heinrichsin adjutantti Erkki Sutela sanoo.

Aladàr Antero Zoltàn Béla Gyula Arpàd Paasonen syntyi 11. päivänä joulukuuta vuonna 1898 Budapestissä. Hänen vanhempansa olivat professori Heikki Paasonen ja unkaritar Mariska Paskay de Palàsth. Heikki Paasonen toimi tuolloin yliopiston professorina Budapestissa ja oli vuosina 1904-1919 Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielitieteen professori.

Paasonen kirjoitti ylioppilaaksi Hämeenlinnan lyseosta vuonna 1918. Hänen ensimmäinen sotakoulunsa oli saksalainen Fahnenjunker-kurssi, joka toimi Haminassa syyskuusta 1918 tammikuun loppuun 1919.

Paasonen osallistui sisällissotaan ja hänet ylennettiin reservin vänrikiksi. Suurin osa Fahnenjunkereista siirtyi Suomen Kadettikouluun, joka avasi ovensa vapaussodan vuosipäivänä 1919.

Paasonen valmistui upseerin uralle vuonna 1920 maan ensimmäiseltä kadettikurssilta. Hänet ylennettiin luutnantiksi. Kielitaitoisena miehenä hänet komennettiin Ranskaan Saint-Cyrin maasotakouluun ja vuoden jälkeen École Supérieure de Guerreen, Ranskan sotakorkeakouluun.

Saint-Cyrin sotahistorian opettajana oli tuohon aikaan muuan majuri Charles de Gaulle, joka komennettiin samaiselle sotakorkeakoulun kurssille johon Paasonen osallistui.

- de Gaulle oli ehdottomasti kurssimme etevimpiä upseereita. Hän esiintyi itsetietoisesti ja varmasti. Opettajat ikäänkuin arkailivat antautua arvostelemaan hänen ratkaisujaan.

Paasonen ylennettiin kapteeniksi vuonna 1923. Seuraavana vuonna Paasonen määrättiin yleisesikuntaan.

Vuonna 1926 Paasonen ylennettiin majuriksi ja hänet määrättiin Huoltopataljoonan ensimmäiseksi komentajaksi. Hän yleni everstiluutnantiksi vuonna 1929.

Vuonna 1931 Paasonen nimitettiin sotilasasiamieheksi Moskovaan ja kahden vuoden kuluttua sotilasasiamieheksi Berliiniin. Vuonna 1935 hänet nimitettiin Sotakorkeakoulun johtajan apulaiseksi ja vanhemmaksi taktiikan opettajaksi.

Presidentin vaalin jälkeen vuonna 1937 Paasonen sai käskyn ilmoittautua presidentti Kyösti Kalliolle. Paasonen oli ehdokkaana presidentin vanhemman adjutantin paikalle.

- Minkälainen on teidän diettinne? oli Kallion ensimmäinen kysymys.

- Herra presidentti, en ole absolutisti, mutta en myöskään mikään juoppo, Paasonen vastasi.

- Jos te hyväksytte minut vanhemmaksi adjutantiksi, tulen aina sanomaan teille mielipiteeni peittelemättä.

- Vieläpä siinäkin tapauksessa, että mielipiteemme menisivät ristiin.

- Suostun mielihyvin, Kallio vastasi.

Näin nimitys oli selvä.

Vuonna 1937 Paasonen ylennettiin everstiksi. Seuraavana vuonna hän meni naimisiin unkarilaisen Flóra Ilona Bartan kanssa. Heille syntyi kolme lasta Alàdar Heikki Gyula, Flóra Tuulikki ja Anna-Maria. Vuodesta 1938 Paasonen oli valtion Suomi-Unkari kulttuurikomitean jäsen.

Marraskuun 30. päivän aamuna vuonna 1939 Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen.

Olosuhteet presidentin esittelyn aikana olivat dramaattiset. Punatähtiset koneet lensivät matalalla Suurtorin yllä ja siellä täällä paukahteli. Koneet tulittivat kaduilla juoksevia kansalaisia. Ilmavalvonta oli antanut hälytyksen ajoissa, mutta harvalukuiset ilmatorjuntatykit eivät ehtineet toimia ajoissa.

Presidentti ja Paasonen kävelivät kuitenkin valtioneuvostosta linnaan jalan.

- Kun presidentti astui adjutanttien huoneeseen, kysyi virkaveljeni, majuri Åke Slöör, miten hallitus aikoo vastata haasteeseen.

- Kruutia vaan, presidentti Kallio sanoi kovalla äänellä ja huitaisi käsillään oikealle ja vasemmalle.

Joulukuun 5. päivänä Paasonen nimitettiin ministeri Rudolf Holstin valtuuskuntaan, joka Genevessä esitti Suomen vetoomuksen Kansainliitolle Neuvostoliiton hyökkäyksen tuomitsemiseksi.

- Olen tietenkin käytettävissä, vaikka olenkin aikonut pyytää komennusta rintamalle, Paasonen sanoi ulkoministeri Väinö Tannerille.

- Siihen teillä tulee olemaan tarpeeksi tilaisuutta palattuanne, Tanner sanoi.

Genevessä Ruotsin delegaatio nujersi kaikki toiveet Pohjoismaiden yhtenäisestä esiintymisestä Neuvostoliiton sulkemiseksi pois Kansainliiton jäsenyydestä.

- Jos Suomi olisi kysynyt neuvoa Ruotsin hallitukselta, se olisi ehdottomasti neuvonut Suomen hallitusta pidättyvyyteen, Ruotsin delegaation puheenjohtaja Östen Undén sanoi Pohjoismaiden valtuuskuntien kokouksessa.

Norjan valtuuskunnan johtaja, Suomen ystävänä tunnettu suurkäräjien puhemies Carl Hambro, hymyili ivallisesti.

- Kansainliiton piirissä herätti suurta huomiota Skandinavian maiden, lähinnä Ruotsin arkaileva kanta, Paasonen sanoo.

Joulukuun 14. päivänä Neuvostoliitto suljettiin Kansainliiton jäsenyydestä, Skandinavian maat äänestivät tyhjää. Päätöksessä kehotettiin jäsenmaita antamaan Suomelle aineellista ja humanitaarista apua.

Paasonen ei päässyt Genevestä rintamalle, vaan hänet komennettiin suoraan Pariisiin asehankintareissulle. Luettelo oli pitkä: haupitseja, tykkejä, panssaritorjuntatykkejä, ilmatorjuntatykkejä, konekiväärejä, kiväärejä, käsikranaatteja, ammuksia, lentokoneita...

Asehankinnat sujuivat suhteellisen hyvin, pääministeri Edouard Daladier osoittautui Suomen ystäväksi. Lentokoneet ehtivät Suomeen ennen välirauhaa. Suomeen saapui Norjan kautta myös neljätoista laivallista muuta sotamateriaalia, joista osa ehti mukaan talvisotaan.

Lisää aseita, muun muassa pommikoneita, oli tulossa Ranskasta, Englannista ja Yhdysvalloista. Puolan pakolaishallituksen päämies, kenraali Wladyslaw Sikorski, lupasi useita tuhansia miehiä, mutta heidän tulonsa kariutui Ruotsin haluttomuuteen auttaa läpikulkuasiassa.

Ranska ja Englanti lupasivat lähettää Suomeen Norjan kautta neljä divisioonaa, yhteensä 57 000 miestä. Ensimmäisen englantilais-ranskalaisen valiodivisioonan laskettiin saapuvat Suomeen maaliskuun lopulla. Suomen puolustusvoimien kokonaisvahvuus talvisodan alkaessa oli 275 000 miestä.

- Onhan se kauhea asia, jos liittoutuneet todella tulevat, mutta emmehän me voi estää heitä kulkemasta läpi, Ruotsin vanha leskikuningas Kustaa V huokaili Tukholman linnassaan.

Apuretkikuntien tulo kaatui välirauhan solmimiseen Moskovassa maaliskuun 13. päivänä 1940. Mutta pelkkä suunnitelma auttoi Suomea rauhanneuvotteluissa.

- Liittoutuneitten intervention uhka oli omiaan lisäämään Neuvostoliiton neuvotteluhalukkuutta, mikä johti Kuusisen hallituksen hylkäämiseen, Paasonen sanoo.

Jatkosota syttyi 25.päivänä kesäkuuta 1941. Henäkuun puolivälissä Paasonen pyysi presidentti Risto Rytiltä vapautusta adjutantin tehtävistä ja kertoi Mannerheimille olevansa käytettävissä.

- Kaksi päivää myöhemmin sain päämajasta puhelinsoiton, jossa marsalkka tarjosi minulle jalkaväkirykmentti 5:n komentajan tehtävää. Tietysti ilmoitin ottavani sen vastaan.

Sota vei Paasosen rykmentin Karjalan kannaksen kautta Viipurin valtaukseen ja Itä-Karjalaan. Rykmentti eteni Suojärveltä Petroskoihin ja sieltä Kontupohjan kautta Karhumäelle.

- Seuraavat seitsemän kuukautta tulin monta kokemusta rikkaammaksi, Paasonen sanoo. - Opin kunnioittamaan ei ainoastaan suomalaisen sotilaan urhoollisuutta vaan myös hänen vastustajansa sitkeyttä. Kantanani oli silloin, että jokaisen suomalaisen upseerin pitäisi osallistua myös rintamaolosuhteissa kansamme ainutlaatuiseen taisteluun.

Tammikuun lopulla vuonna 1942 Paasonen sai kutsun päämajaan Mikkeliin.

- Olen komentanut everstin rykmentistänne, koska aikomukseni oli nimittää teidät tiedustelujaoston päälliköksi, marsalkka sanoi. - Mutta miten itse suhtaudutte sellaiseen siirtoon?

- Mielestäni ei pidä vaihtaa miestä sillä paikalla keskellä sotaa, Paasonen sanoi.

Marsalkka yllättyi kielteisestä vastauksesta. - Voitte olla oikeassa, minä harkitsen asiaa.

Seuraavana aamuna Paasonen sai uudelleen kutsun ylipäällikön huoneeseen. - Olette aivan oikeassa siinä, ettei pidä vaihtaa miestä sillä paikalla, marsalkka sanoi. Pienen tauon jälkeen hän lisäsi:

- Mutta minä vaihdan sittenkin.

Paasoselle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kiittää marsalkkaa osoitetusta luottamuksesta.

- Tiesin että tehtävä, joka minulle oli uskottu, ei ollut helppo, Paasonen sanoo. - Olin alusta lähtien ollut epäilevällä kannalla Saksan voiton suhteen ja ymmärsin, mitä sen häviö merkitsi Suomelle. Kun armeijamme ylitti vanhan rajan, olin sitä mieltä, että me silloin menetimme suuren diplomaattisen valtin, joka olisi suonut meille tilaisuuden päästä yhteisymmärrykseen liittoutuneitten ja venäläisten kanssa sodan jälkeisessä loppuselvittelyssä ja ehkäpä pitää 1939 rajamme vain pienin muutoksin. Tiesin, että minusta tulisi hyvin epäsuosittu henkilö Päämajassa näiden mielipiteideni takia, niin kuin sitten tapahtuikin.

Paasonen peri eversti L.R. Melanderilta organisaation, joka oli hyvin tehtäviensä tasalla vaikka sillä myös oli heikkoutensa.

- Sen suurimmat puutteet olivat ulkomaanosastossa, jossa ei ollut tarpeellista elintä tiedusteluaineiston muokkausta varten. Saksan ja sen liittolaisiin kohdistuva tiedustelu oli laiminlyöty henkilökunnan vähäisyyden vuoksi.

Kaikkiaan tiedustelujaostoon kuului, Erillinen Pataljoona 4 mukaan luettuna, lähes kaksi ja puolituhatta henkilöä.

Maaliskuussa 1942 Paasonen kävi Unkarissa, jossa hän tapasi valtionhoitaja ja amiraali Miklòs Horthyn, jonka mielestä Suomi oli Unkarin tavoin maantieteellisten lakien vanki.

- Tällä ymmärsin hänen tarkoittavan, että Unkari oli liittynyt sotaan ainoastaan pakon vuoksi. Vuonna 1942 Unkarin yleisesikunnassa vallitsi yleensä vielä optimistinen mieliala sotaan nähden. Poikkeuksena oli eversti Géza Ujszászy, Unkarin tiedustelun johtaja, joka avoimesti ilmaisi mielipiteensä.

- Hänen mukaansa Unkarin armeija oli saanut Voronetshin rintamalla aivan liian laajan lohkon. Puutteellisesti varustettuina ja koulutettuina unkarilaiset joukot tulisivat kärsimään musertavan tappion, niin kuin sitten kävikin.

Heinäkuussa 1942 Paasonen matkusti marsalkan seurueessa vastavierailulle valtakunnankansleri Adolf Hitlerin luo Rastenburgiin Itä-Preussiin, missä Hitlerin päämaja sijaitsi. Vastavierailun syynä oli, että Hitler oli käynyt onnittelemassa marsalkkaa tämän 75-vuotispäivänä kesäkuussa.

Kenraalieversti Alfred Jodl piti tilannekatsauksen operatiivisessa bunkkerissa.

- Heeresgruppe Mittenin lohkolla tapahtuu offensiivi ja sen jälkeen Leningrad hajoitetaan maan tasalle, Jodl sanoi.

- Näin tapahtuu, jollei Suomi tarvitse Leningradia, Hiler lisäsi.

- Näin marsalkan tyrmistyneen ilmeen, mutta hän ei sanonut mitään, Paasonen sanoo.

Joulun alla vuonna 1942 Paasonen matkusti Kööpenhaminaan tapaamaan Saksan tiedustelun Abwehrin johtajaa, amiraali Wilhelm Canarista. Paasonen oli tavannut amiraalin jo puoli vuotta aikaisemmin Tallinnassa ja halusi nyt selvittää, mikä oli Canariksen todellinen käsitys sodasta.

Paasonen esitti kahden kesken Canarikselle pessimistisen arvionsa, jonka mukaan Saksan mahdollisuudet selviytyä suursodan voittajana olivat olemattomat.

- Yhdysvaltojen mukaantulo ja sen mahtavat voimavarat ovat ratkaisevia tekijöitä suursodassa. Saksan ja sen liittolaisten resurssit ovat loppumassa ja Puna-armeijan voimavarat ovat edelleen suuret, Paasonen sanoi.

Canaris tuijotti hetken suomalaista tiedustelupäällikköä.

- Herra eversti, olen täydellisesti samaa mieltä kanssanne, Canaris vastasi. - Saksa ei voi voittaa sotaa, itse asiassa olemme jo hävinneet sodan. Puna-armeijaa ei ole lyöty, ja liittoutuneitten voimavarat ovat ehtymättömät.

Helsingissä Paasonen selosti keskusteluaan presidentti Rytille ja päämajassa Mannerheimille sekä lähimmälle esimiehelleen, jalkaväenkenraali Erik Heinrichsille.

Helmikuussa 1943 Paasonen piti päämajassa valtiojohdolle ja korkeimmalle sotilaspäällystölle esitelmän yleistilanteesta. Sotamarsalkka Friedrich von Pauluksen kuudes armeija oli kokonaisuudessaan tuhottu Stalingradissa. Unkarilaiset, italialaiset ja romanialaiset joukot oli murskattu.

- Saksa ja sen liittolaiset ovat menettäneet kuusikymmentä divisioonaa, joita ei voida korvata, Paasonen totesi kuulijoilleen. - Toisen rintaman muodostuminen länteen on ajan kysymys. Saksan häviö on varma ja sen mukana myös Suomi joutuu tappioon.

Paasosen esitelmä otettiin vastaan hyväksyen ja hänelle annettiin tehtäväksi informoida myös eduskuntaa tilanteesta. - Käsitelkää aihetta yhtä realistisesti, marsalkka evästi tiedustelupäällikköään. Antakaa edustajien kuulla kunniansa. Älkää säästäkö ruutia, sillä useimmat heistä ovat syylliset siihen, että me olemme siinä missä olemme. Jos he eivät olisi estäneet maanpuolustuksemme rakentamista, emme olisi tässä tilanteessa.

Tiedustelueversti kertasi eduskunnassa käsitystään, jonka mukaan uuden Moskovan rauhan allekirjoittaminen olisi paras enää saavutettavissa oleva mahdollisuus. Paasosen esitelmä sai vihamielisen vastaanoton.

- Erään IKL:n edustajan mukaan olisi pitänyt viheltää minulle, Paasonen sanoo.

- Eduskunta ei ollut kypsä kuulemaan näin realistista esitystä. Sain kyllä myös kirjeitä, jotka kiittivät minua rohkeasta esiintymisestä.

Amiraali Canariksen Paasonen tapasi vielä kerran marraskuussa 1943 Zossenissa, Berliinin eteläpuolella, minne Abwehrin virastot oli evakuoitu. Paasonen oli saanut tehtäväkseen puhua saksalaisten lyhytnäköisestä politiikasta Baltian maissa ja Ukrainassa. Vähemmistökansallisuuksien tyly kohtelu oli tehnyt mahdottomaksi näiden maiden osallistumisen taisteluun Neuvostoliittoa vastaa.

- Liian myöhään, Canaris sanoi.

Vuoden 1944 huhtikuussa Paasonen sai tiedon Canariksen erottamisesta ja pian sen jälkeen hänen vangitsemisestaan osallistumisesta Hitlerin vastaiseen salaliittoon.

- Canariksen loppu oli erityisen traaginen. Hänet hirtettiin seitsemän kertaa aina välillä tajuihin virvoittaen.

– Suomalaisten rauhanneuvottelujen epäonnistuminen keväällä 1944 ja saksalaisten saartorenkaan murtuminen Leningradin ympärillä tammikuussa viittasivat siihen, että Kannaksella oli pian odotettavissa suurhyökkäys, Paasonen sanoo.

Päämajoitusmestari Aksel Airo oli sitä mieltä ettei hyökkäystä tulisi, ja jos sellainen tulisikin, niin kyllä pääasema kestää.

- Tämä oli myös operatiivisen osaston päällikön, eversti Valo Nihtilän vakaumus. Se kestää ainakin kuukauden, Airo sanoi.

- Kuinka se voisi kestää kuukauden, kun siinä ei ole edes panssariesteitä, Paasonen vastasi. - Hyvä jos se kestää vuorokauden.

Juuri sen se kestikin.

- Hyökkäysvalmistelut Kannaksella kävivät yhä ilmeisemmiksi. Maaliskuun lopusta lähtien Kannakselle oli saapunut runsaasti uusia joukkoja ja toukokuun puolivälissä vihollinen ryhtyi kaivautumaan lähemmäksi suomalaisten asemia.

Huhtikuun viimeisellä viikolla Paasonen ehdotti, että etulinjan miehitysjoukot siirretään taaksepäin ja että etulinjaan jätetään pelkästään konetuliaseita.

Esimerkkinä Paasonen mainitsi ranskalaisten taktiikan Champagnen rintamalla heinäkuussä 1918. Siellä joukot vedettiin saksalaisten offensiivin tieltä taaempaan asemaan. Etulinjaan jätettiin ainoastaan automaattiaseita. Saksalaisten tykit ampuivat tyhjiä asemia ja heidän hyökkäyksensä kilpistyi taaemman aseman eteen.

- Siitä tuli Der scwartze Tag der deutschen Armee, Saksan armeijan musta päivä, Paasonen sanoo. - Mutta ehdotukseni ei johtanut tulokseen. Pääaseman joukkojen vetäytyminen tapahtui epäjärjestyksessä ja 10. divisioona hajosi suureksi osaksi. Se menetti myös suurimman osan tykistöstään.

- Minun on nyt myönnettävä, että panin enemmän arvoa Airon mielipiteille kuin niille tiedoille, joita eversti minulle esitti, marsalkka sanoi Paasoselle 14. päivänä kesäkuuta. - Mutta vaikkei näin olisikaan ollut, en kai olisi kuitenkaan voinut tehdä mitään.

- Hetki oli liian traaginen, jotta olisin voinut kertoa ylipäällikölle mitä olisi voitu tehdä, Paasonen sanoo.

Toukokuussa 1944 Paasonen organisoi niinsanottuja Matteja, jotka jäivät vetäytymisvaiheen aikana vihollisen alueelle. Nämä olivat Erlllinen Pataljoona 4:n yhdenmiehen radiopartioita, jotka varustettiin kahden kuukauden muonalla.

- Mattien ansiosta päämaja sai nopeasti tietää vihollisen etenemisen. Heinäkuun puolivälissä ne informoivat vihollisen panssarivoimien ja tykistön irrottamisen ja siirron pois Kannakselta.

- Kaikki Kannaksen Matit pelastautuivat aikanaan omalle puolelle uiden yli Vuoksen. Myös Itä-Karjalassa toimineet Matit pääsivät omalle puolelle. Mattien operaatio oli yksi tiedustelumme kauneimmista saavutuksista.

Suomen radiotiedustelu saavutti everstiluutnantti Reino Hallamaan johdolla huipputuloksia sotien aikana. Jo talvisodassa suomalaisten onnistui murtaa vihollisen koodin, jota se käytti divisioonien ja rykmenttien välisessä liikenteessä. Talvisodan jälkeen suomalaiset onnistuivat murtamaan myös maavoimien radioliikenteen divisioonista ylöspäin.

- Hyökkäysvaiheen aikana kesällä 1941 luimme kahdeksankymmentä prosenttia vihollisen radioliikenteestä väleillä armeija - armeijakunta - divisioona, Paasonen sanoo. - Operatiivisella johdollamme oli paikoin paremmat tiedot vihollisesta kuin omista joukoista. Tämän ansiosta onnistuttiin torjumaan monet vihollisen vastahyökkäykset.

Kannaksen suurhyökkäystä kesäkuuussa 1944 edelsi radiohiljaisuus. Suomalaisten ja saksalaisten kokemusten perusteella tämä tulkittiin hyökkäyksen enteeksi.

Hyökkäys alkoi 9. päivänä kesäkuuta.

- Noin viikon viivytyksen jälkeen kykenimme lukemaan Kannaksella hyökkäävien panssarivoimien radioliikennettä yhtä nopeasti kuin vihollinen.

Suomalaiset kuuntelivat sujuvasti myös Englannin, Yhdysvaltain ja seitsemän muun maan diplomaattista radioliikennettä.

Radiotiedustelun avulla pystyttiin varoittamaan Helsingin väestöä 2 - 4 tuntia ennen ilmapommituksia.

Toukokuussa 1945 Paasonen siirtyi marsalkan kehoituksesta ulkomaille. Huhtikuun puolivälissä 1948 hän sai marsalkalta kirjeen Luganosta, jossa Mannerheim pyysi Paasosta avukseen muistelmiensa kirjoittamisessa.

Paasonen suostui, vaikka totesikin, ettei ole saanut koulutusta historioitsijaksi. Paasonen laati ehdotuksen muistelmien jäsentelyksi, joka hyväksyttiin teoksen pohjaksi ja jota noudatettiin koko työn kestäessä.

Työn alkuunpanemisessa oli mukana myös kenraali Erik Heinrichs.

Työ jatkui tammikuulle 1951, jolloin muistelmat olivat lopullisessa kunnossa. Tammikuun 20. päivänä marsalkka sairastui vakavasti ja kuoli viikkoa myöhemmin.

- Marsalkka Mannerheimin kuolemaan liittyi omalaatuista suuruutta, sillä kohtalo salli hänen poistua hänen ensimmäisen ratkaisevan toimenpiteen vuosipäivänä, Paasonen sanoo. - Yöllä 28. päivänä tammikuuta 1918 Mannerheim riisui aseista maan venäläiset varuskunnat ja loi siten perustan itsenäisyystaistelulle.

Eversti Aladàr Paasonen kirjoitti omat muistelmansa huhtikuussa 1974. Hän kuoli saman vuoden heinäkuun 6. päivänä Flourtownissa Yhdysvalloissa, missä hän oli asunut elämänsä viimeiset vuodet.

Lähteitä: Aladàr Paasonen: Marsalkan tiedustelupäällikkönä ja hallituksen asiamiehenä, Weilin+Göös 1974. Juho Niukkanen: Talvisodan puolustusministeri kertoo, WSOY 1951. Erkki Sutela: Heinrichsin adjutanttina, Otava 1979.

Presidentin viimeinen matka

19. päivänä joulukuuta vuonna 1940 presidentti Kyösti Kallion oli määrä matkustaa junalla kotiinsa Nivalaan. Presidentti ja rouva Kallio hyvästelivät linnan henkilökunnan ja nousivat autoon, joka vei heidät asemalle ylioppilaiden soihturivistön ohitse. Jäähyväistilaisuus pidettiin Helsingin rautatieasemalla presidentin odotushuoneessa. Läsnä olivat presidentti Risto Ryti, marsalkka Gustaf Mannerheim ja maan korkeimmat viranomaiset.

- Se oli presidentti Kalliolle varmaan hänen elämänsä raskain hetki ja mitä ankarin voimainponnistus, mikä kosti itsensä, Paasonen sanoo.

- Porilaisten marssi kaikui. Kunniakomppanian keskelle ehdittyään presidentti Kallio horjahti. Olin varta vasten seurannut hänen takanaan, ja kun hän kaatui onnistuin vastaanottamaan hänet syliini. Käteni tunsivat hänen sydämensä viimeisen korahtelun.

- Kannettuamme presidentin hänen vaunuunsa lääkäri saattoi todeta, että matka oli päättynyt.