|
SA-kuva Martti Juho Miettinen
1903−1976 |
|
21 suomalaisen sotaupseerin elämäntarina |
Kenraaliluutnantti Martti Miettinen
Suursaaren komentaja
Perjantaina syyskuun 15. päivänä vuonna 1944 kymmenen minuuttia yli puolenyön kolme Kriegsmarinen raivaajaa kiinnittyy Suursaaren Suurkylän laituriin keskellä Suomenlahtea. Maihin nousee saksalainen meriupseeri.
”Miksi ette noudattaneet tulokieltoa”?
laiturilla vastassa ollut Suursaaren komentaja Martti Miettinen kysyy. ”Mikä on
vierailunne syy?”
”Herra everstiluutnantti”, komentajakapteeni Erich Kieffer vastaa. ”Minun
on määrä neuvotella kanssanne saaren luovuttamisesta saksalaisille joukoille.”
”Ei käy, ei missään tapauksessa!”
”Tietojeni mukaan olisitte valmis luovuttamaan saaren.”
”Minulla on määräykseni”, Miettinen vastaa. ”Otan käskyjä vastaan vain
Suomen marsalkka
Mannerheimiltä.”
”Siinä tapauksessa, herra everstiluutnantti, nousemme maihin niin suurella
joukolla, ettei teillä ole mitään mahdollisuuksia torjua hyökkäys.”
Sotaherrojen neuvottelua kestää viisitoista minuuttia. ”Pyydän teitä aluksinenne jättämään satamamme viipymättä”, Miettinen sanoo lopuksi. ”Ilmoittakaa amiraalillenne, että minulla on määräys torjua jokainen maihinnousuyritys kaikin käytettävissäni olevin keinoin.”
Komentajakapteeni Kieffer pyytää viisitoista minuuttia aikaa ottaakseen
yhteyden Tallinnaan. Miettinen antaa luvan. Mitään ei kuitenkaan tapahdu.
Kello 00.40 Miettinen antaa taisteluhälytyksen. Maihinnousu-osaston
johtaja, kommodori Karl Mecke käskee laivassaan olevat rannikkotykkimiehet
rantautumaan. He kävelevät rauhallisesti maihin ja sijoittavat konekiväärit
tuliasemiin.
Saksalaiset raivaajat irtautuvat satamasta antaakseen tilaa perässä
seuraaville aluksille, joissa odottaa yli kaksituhatta miestä. Kello yksi yöllä
everstiluutnantti Miettinen antaa tulenavauskäskyn. Aallonmurtajan molemmin
puolin olevat varmistusryhmät tekevät työtä käskettyä. Ilmatorjuntapatteri lähettää
laukauksen kohti saksalaisaluksia. Sota aseveljien välillä on alkanut.
Neuvostoliiton asettamasta saksalaisjoukkojen poistamisen takarajasta on
kulunut tasan tunti.
LINNAKKEEN
PÄÄLLIKÖKSI
Martti Juho Miettinen syntyi keskiviikkona lokakuun 14. päivänä vuonna 1903 Pohjois-Savon Muuruvedellä. Hänen vanhempansa olivat veturimestari Frans Henrik Miettinen ja Maria Emilia o.s. Hartikainen. Martti Miettinen kirjoitti ylioppilaaksi Viipurin lyseosta vuonna 1923.
Asevelvollisuutensa Miettinen palveli Karjalan kaartin rykmentissä ja hän
suoritti reserviupseeritutkinnon. Kadettikoulun
hän kävi vuosina 1924−1926, jonka jälkeen hän palveli nuorempana upseerina
ja patterinpäällikkönä rannikkotykistörykmentti 2:ssa. Luutnantiksi hänet
ylennettiin vuoden 1928 toukokuussa.
Miettinen kävi tiedustelu-upseerikurssin vuonna 1929. Luutnantti
Miettisellä oli ratkaiseva osuus Seiskarin rantaan ajautuneen purjekoululaivan
salaisuuksien selvittämisessä. Luotsin apulaisena hän purjehti pitkin Nevaa ja
teki sotilaallisia havaintoja.
Miettinen toimi meripuolustuksen esikunnan tiedustelu- ja toimistoupseerina
vuosina 1931−1935. Kapteeniksi hänet ylennettiin vuoden 1933 tammikuussa.
Miettinen oli kielitaitoinen, kotimaisten kielten lisäksi hän puhui saksaa,
ranskaa ja venäjää. Hän toimi Moskovassa sotilasasiamiehen apulaisena vuosina
1935−1937. Seuraavana vuonna hänet määrättiin Saarenpään linnakkeen
päälliköksi Koiviston lohkolle Viipurinlahden eteläpuolelle.
Vuonna 1936 Miettinen meni naimisiin Marina Sventorzetskin, SDP:n
kansanedustajan ja tulevan 2. ulkoministerin Reinhold Sventon tyttären kanssa.
Pariskunnalle syntyi neljä lasta, Irmeli Maria vuonna 1937, Anitra Helena 1939,
Eva Karita 1941 ja Aaro Heikki 1943.
TAISTELULAIVAT
SAAVAT KYYTIÄ
Saarenpään linnake oli Mannerheim-linjan läntisin osa. Kapteeni Miettinen joutui itse tekemään suurimman työn, kun linnake piti saattaa taistelukuntoon. Hän onnistui rakentamaan linnakkeeseen erinomaisen taisteluhengen. Talvisota syttyi marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1939.
Punalippuisen Itämeren laivaston komentaja, amiraali Vladimir Tributs
päätti sodan alkupäivinä kokeilla Suomen meripuolustuksen kestävyyttä. 8 800
tonnin risteilijä Kirov yritti
murskata Russarön linnakkeen Hangon eteläpuolella jo joulukuun 1. päivänä,
mutta epäonnistui. Joulukuun 14. päivänä Utön linnake Turun ulkosaaristossa
torjui neljä Gnevnyi-luokan
hävittäjää.
Neuvostoliiton 7. armeija aloitti joulukuun 17. päivänä suurhyökkäyksen. Aikomuksena
oli murtaa suomalaisten linjat. Seuraavana aamuna Saarenpään linnake joutui
ilmahyökkäyksen kohteeksi. Miettisen miehet torjuivat harvoilla
ilmatorjunta-aseillaan hyökkäyksen neljä tuntia kestäneiden ankarien
taistelujen jälkeen.
Heti puolenpäivän jälkeen ilmestyi kaakosta amiraali Tributsin ylpeys, 25
000 tonnin taistelulaiva Oktjabrskaja
Revolutsija, Lokakuun Vallankumous. Taistelulaivaa seurasi viisi
hävittäjäalusta ja varmistuksena oli lentokoneita. Uiva linnoitus avasi tykeillään
tulen Saarenpään linnaketta vastaan. Miettinen vastasi järeällä 254 millimetrin
patterillaan.
Revolutsijan kahdentoista tuuman ammukset moukaroivat linnaketta
pahanpäiväisesti. Korsuja ja muita rakennuksia sortui ja viestiyhteydet
katkesivat mutta patterit jäivät tuhoamatta. Osa tykeistä hajosi ja loput
jatkoivat ampumistaan taistelun loppuun asti. Revolutsija häipyi paikalta kahden tunnin kuluttua. Linnakkeen
alueelle putosi noin neljäsataa kranaattia ja taistelulaiva sai niskaansa 58 laukausta.
Seuraavana aamuna, 19. helmikuuta, vihollisen lentäjät jatkoivat linnakkeen
ahdistelua. Puolenpäivän aikaan kaakosta lähestyi jälleen suuri sota-alus,
tällä kertaa ranskalaisen vallankumousmiehen Jean Paul Maratin mukaan nimetty
taistelulaiva Marat, Revolutsijan sisaralus.
Marat avasi tulen parinkymmenen kilometrin etäisyydeltä. Välähdys ja pieni
savupilvi kertoivat, että neljä kappaletta lähes viidensadan kilon kranaattia
oli lähtenyt aluksen tykeistä. Kuului ujellusta ja kranaatit iskivät
linnakkeeseen. Räjähdykset löivät korvat lukkoon. Maratin tykkien kohteena oli myös tulenjohtotorni, iskemät
lähestyivät sitä. Torni huojui ja siitä irtosi suuria kappaleita, mutta se
kesti.
Runsaan neljänkymmenen minuutin aikana Marat ampui 42 yhteislaukausta, yli
sataviisikymmentä kranaattia. Miettisen järeä patteri vastasi 32 laukauksella. Maratin kohdalla nähtiin tummia
räjähdyspilviä, mutta täyttä varmuutta ei osumista saatu. Suomalaisista yksi
mies kaatui ja kolme haavoittui.
Sukellusvene Vesikko ehti melkein
paikalle, mutta joutui lähtemään takaisin Suomenlinnaan tyhjin toimin. Marat oli poistunut.
Vihollinen jatkoi päivittäisiä ilmapommituksiaan vuoden loppuun saakka.
Taistelulaivoja ei enää näkynyt, meri oli saanut vahvan jääpeitteen.
LAUKAUKSET AINA
MAALISSA
Saarenpään linnake osallistui myös maarintaman tukemiseen tuhoamalla lukuisia pattereita, kolonnia, hyökkäysvaunuja ja pesäkkeitä.
Helmikuun 11.−18. päivinä puna-armeija yritti jään kautta hyökätä
Muurilaan, mutta vain osa joukoista pääsi rantaviivalle. Rannalla vihollinen
tuhottiin. Epäonnistuminen oli rannikkotykistön ansiota. Torjuntaan
osallistuivat Saarenpään ja Humalojan 152 millimetrin patterit.
Huonosta näkyvyydestä johtuen ei kaikkina päivinä voitu käyttää
linnakkeiden omaa tulenjohtoa, vaan piti käyttää Muurilassa olevaa
tulenjohtajaa, luutnantti Verasta. Ammunnoissa käytettiin apuna niin sanottua
jääruudukkoa ja laukaukset olivat aina maalissa.
Vihollisen suurhyökkäys jään yli Viipurinlahden luoteisrannikkoa vastaan
alkoi maaliskuun 4. päivänä. Kapteeni Miettisen joukot puolustivat Vilaniemeä,
jossa vihollinen torjuttiin seuraavana aamuna. Taistelujen aikana osasto Jokela
tuhosi parikymmentä vihollispanssaria.
”Se oli panssarikammon ja ylivoiman pelon voittaneiden miesten työ”,
Miettinen kertoi.
Miettinen ylennettiin majuriksi vuoden 1940 toukokuussa. Välirauhan ajan
lopulla Miettinen toimi Merisotakoulun
kadettiosaston johtajana.
Jatkosodan alkuvaiheessa majuri Miettinen organisoi rannikkopataljoona 2:n.
Miettisen tykistöllä vahvistettu pataljoona valtasi Virolahden saaret ja Pukkion
linnakkeen, jonka pääaseistuksena oli kahdeksan 122 millimetrin kanuunaa.
Rannikkopataljoona valtasi myös Satamaniemen ja Ristiniemen sekä
Viipurinlahden saaria, muun muassa Teikarsaaren ylläköllä.
Vuosina 1941−1942 Miettinen toimi Itä-Suomen rannikkoprikaatin
esikuntapäällikkönä ja osallistui taistelumenetelmien kehittämiseen
jääolosuhteissa.
SUURSAAREN VALTAUS
1942
Saksalaiset ehdottivat Suomelle vuoden 1942 keväällä strategisesti tärkeiden Suursaaren, Lavansaaren ja Tytärsaarten takaisinvaltaamista venäläisiltä. Valtaus helpottaisi punalippuisen Itämeren laivaston sulkemista Suomenlahden itäosaan seuraavana purjehduskautena. Maaliskuun 9. päivänä sotamarsalkka Gustaf Mannerheim päättikin toimeenpanna Suursaaren ja Tytärsaarten valtausoperaation.
Operaation johtajaksi Mannerheim valitsi kenraalimajuri Aaro Pajarin.
Esikuntapäälliköksi tuli majuri Martti Miettinen. Operaatio oli hankala, matkaa
Suursaareen hyökkääjien päätukikohdasta Kotkasta oli neljäkymmentä kilometriä.
Pajari päätti hyökätä maaliskuun 27. päivän vastaisena yönä. Taisteluosasto P:n
vahvuus oli noin 3 500 miestä. Suursaarta puolusti eversti Barinovin
pataljoona, runsaat viisisataa miestä.
Hyökkäysvaiheessa Miettinen sai komentoonsa osasto Miettisen, johon kuului
kolme iskukomppaniaa, tykistöä, kranaatinheitinjoukkoja ja muita tukijoukkoja.
Majuri Miettisen tehtävänä oli aluksi tehdä harhautushyökkäys
toistakymmentä kilometriä pitkän saaren itäosiin samalla kun pääjoukot
hyökkäsivät saareen lännestä. Miettisen oli myös estettävä vihollisen pakenemisen
itään.
Hyökkäys alkoi aamuyöllä kello neljä. Pajarin käskyn
mukaa saari oli vallattava kello 21 mennessä. Näin myös tapahtui saaren
pohjoispäätä lukuun ottamatta. Harhautushyökkäyksen jälkeen osasto Miettinen
valtasi Kappelniemen tukikohdan ja puhdisti saaren itärannikkoa. Koko saari oli
vallattu seuraavan päivän iltaan mennessä.
Venäläiset menettivät kaatuneina 213 miestä, vangiksi jäi 36 sotilasta.
Lavansaarelle, neljänkymmenen kilometrin päähän, onnistui pääsemään 265 miestä,
heidän mukana eversti Barinov. Koko muu johto oli kaatunut. Lisäksi venäläiset
menettivät ilmataisteluissa kolmekymmentä lentokonetta. Suomalaiset menettivät
kaatuneina 61 miestä. Haavoittuneita oli 109 ja kadonneita kaksi. Lentokoneita
suomalaiset menettivät kaksi.
Valtauksen jälkeen Miettinen määrättiin Suursaareen sijoitetun rannikkotykistörykmentti
12:n komentajaksi. Suomalaiset miehittivät myös yhdessä saksalaisten kanssa
parikymmentä kilometriä Suursaaresta kaakkoon sijaitsevan venäläisten
tyhjentämän Tytärsaaren. Tieto venäläisten lähdöstä oli saatu radiotiedustelun
kautta.
“Vain huolettomuus saattoi olla syynä Suursaaren ja Tytärsaaren
luovutukseen”, Lavansaaren komentaja, eversti Rajkov, sähkötti Leningradin
alueen puolustuksesta vastaavalle komentajalle, kenraalieversti Andrei
Zdanoville.
Leningradin sotaneuvosto päätti maalis-huhtikuun vaihteessa, että Suursaari
ja Tytärsaari on vallattava takaisin. Tytärsaaresta taisteltiin huhtikuun
alussa kahteen otteeseen, saaren yritti ottaa haltuunsa eversti Rajkoville
alistettu hiihtorykmentti. Huhtikuun 8. päivän taisteluissa venäläiset
menettivät kaatuneina 270 miestä, joukossa rykmentin komentaja. Suursaarta
venäläiset eivät edes yrittäneet vallata takaisin ja kevään tulo esti myöhemmät
yritykset.
Majuri Miettinen aloitti Suursaaren määrätietoisen linnoittamisen. Hänellä
oli käytössä linnoitustöihin enimmillään yli neljäsataa henkeä, joukossa sata
siviilivankia. Varuskunnan koko oli kaksituhatta miestä.
Suursaaren komentajaa pidettiin täsmällisenä ja tiukkana, jopa
pikkutarkkana komentajana.
”Hänet muistetaan miellyttävänä, ryyppyseurassakin asiallisesti
käyttäytyvänä mutta myös nimenomaan näissä yhteyksissä oikkuilevana, jopa äksynä
päällikkönä”, silloinen tulenjohtomies Pentti Salmelin kertoi.
”Hänen luonaan ensin syötiin, sitten saatiin haukut ja pois lähtiessä kaikilla
oli paha mieli”.
Miettinen ylennettiin everstiluutnantiksi vuoden 1942 heinäkuussa.
OLETTEKO
AJATELLEET SUURSAAREN TYHJENTÄMISTÄ?
Vuonna 1943 saksalaisten tietoon tuli Suomen pyrkimykset erillisrauhaan Neuvostoliiton kanssa. Saksan sodanjohto laati syksyllä suunnitelman, joka sai nimekseen operaatio Tanne, Saksankuusi. Valtakunnankansleri Adolf Hitlerin ohjeella numero 50 oli hahmoteltu suunnitelma Ahvenanmaan ja Suursaaren valtaamiseksi välirikkotilanteessa. Suunnitelma oli kaksiosainen. Operaatio Tanne West tähtäsi Ahvenanmaan ja Tanne Ost Suursaaren valtaukseen.
”Oletteko mahdollisesti ajatellut Suursaaren ja Tytärsaaren tyhjentämistä?”
suuramiraali Karl Dönitz kysyi Suomen armeijan edustajalta Saksan päämajassa
vuoden 1944 tammikuun lopulla.
”En ole kuullutkaan sellaisista suunnitelmista”, kenraaliluutnantti Paavo Talvela
vastasi Saksan merivoimien komentajalle. ”Suomi tulee pitämään saaret
viimeiseen saakka.”
Saksalaiset suunnittelivat tästä huolimatta maihinnousua Suursaareen.
Operaation oli määrä alkaa maaliskuun 6. päivänä. Rauhantunnusteluista ei
kuitenkaan tullut mitään ja hyökkäystä ei toteutettu. Mutta ehdottoman
salaisena pidettyyn suunnitelman valmistelua jatkettiin. Strategisesti tärkeänä
pidetty Suursaari oli otettava haltuun joko Suomen suostumuksella tai ilman.
Valmistelutyön tehnyt Itämeren sodanjohto MOK Ost sai suunnitelmansa valmiiksi maalis-huhtikuun vaihteessa.
Suursaaren operaatiota varten perustettiin Lehr-Brigade
Nord, joka valmistautui Virossa maihinnousuun harjoittelemalla Suursaaren
kaltaisissa maastoissa.
Saksalaisilla oli tarkat tiedot Suursaaresta, siitä oli pitänyt huolta
yhteysupseeri, Oberleutnant, Dr.
Wilhelm Müller. Yliluutnantti luetteloi tarkasti saaren aseistuksen tukikohta
tukikohdalta ja sai lukeakseen saaren puolustussuunnitelmat. Myös Suursaaren
valloittajaksi alun perin tarkoitettu eversti Helmuth Mäder kävi huhtikuun lopulla
saarella seurassaan Tytärsaaren komentaja, Korvettenkapitän
Paul Fanze. Mäder teki Miettisestä luonneanalyysin.
”Ostettavissa mies ei ole”, Mäder raportoi. Hän sai valmiiksi
yksityiskohtaisen suunnitelman saaren valloittamiseksi toukokuun 7. päivänä.
Uusien järjestelyjen vuoksi Mäder kuitenkin komennettiin muualle, eikä
päässyt yrittämään saaren valtausta. Heinäkuussa operaatio määrättiin laivaston
vastuulle.
TOIVON, ETTEI
MARSALKKA ANNA SELLAISTA KÄSKYÄ
Presidentti Risto Ryti erosi tehtävästään elokuun 1. päivänä ja tilalle tuli marsalkka Gustaf Mannerheim. Saksalaisten epäluulot kasvoivat.
”Kun jossain sotaa käyvässä maassa jokin marsalkka ottaa johdon käsiinsä,
alkaa heti tuntua antautumisen haju”, Saksan propaganda- ja
kansanvalistusministeri Joseph Goebbels sanoi.
Rauhanneuvottelut olivat syyskuun alussa loppusuoralla. Moskovan asettamien
ennakkoehtojen mukaan Suomen oli katkaistava välinsä Saksaan ja vaadittava
saksalaisten joukkojen poistumista maasta syyskuun 15. päivään mennessä. Maahan
jääneet saksalaiset olisi vangittava, internoitava, ja luovutettava
venäläisille.
”Miten Te suhtaudutte saksalaisten joukkojen internointivaatimuksiin?”
Tallinnaan sijoitettu Admiral östlische
Ostsee, vara-amiraali Theodor Burchardi kysyi Suomen merivoimien
komentajalta, kenraaliluutnantti Väinö
Valveelta?
”Ich hoffe nicht dass Marschall
derartigen Befehl gibt”, Valve vastasi diplomaattisesti. ”Toivon, ettei marsalkka
anna sellaista käskyä.”
Syyskuun 3. päivänä Hitler päätti luopua Tanne Westistä, Ahvenanmaan miehittämisestä, koska siitä olisi
aiheutunut kansainvälisiä diplomaattisia ongelmia. Saksalle elintärkeä Ruotsi
olisi hermostunut. Tanne Ost jäi
edelleen auki.
Aseet vaikenivat Suomen ja Neuvostoliiton välillä 4.−5. syyskuuta.
Suursaaressa saksalaisilla oli joukkueen verran miehiä. Suomalaisten
vahvuus oli vajaat kaksituhatta miestä. Suursaaren luovutus Neuvostoliitolle
oli edessä. Everstiluutnantti Miettisen oli saatettava saari luovutuskuntoon,
mahdollisimman paljon aseistusta oli siirrettävä turvaan Suomeen.
Päämaja antoi selkeän käskyn, raskaat patterit oli evakuoitava. Se oli
helpommin sanottu kuin tehty, raskaimman tykin paino oli kuusi tonnia.
Autojoukkojen Volvojen maksimikuorma
oli neljä ja puoli tonnia. Mäet olivat jyrkät.
”Jos jarrut pettävät, hypätkää ulos ja antakaa auton mennä”,
liikenneupseeri valisti kuljettajiaan. Onnella siitäkin selvittiin.
Välirauhanneuvottelut olivat vielä kesken ja saareen tuotiin varmuuden
vuoksi patruunatäydennyksiä, keveitä tykkejä ja Somerin saarella ollut 9.
torjuntakomppania.
SUURSAAREN
KOMENTAJA EI TEKISI VASTARINTAA
”Miten suomalaiset menettelisivät, jos saksalaiset päättäisivät ottaa Suursaaren haltuunsa?” Saksan merivoimien esikunta tiedusteli yhteysupseeri Mülleriltä.
”Komentaja ei antaisi ampua saksalaisia sotilaita, vaikka saisi siihen
käskyn esimiehiltään”, Oberleutnant
Müller vastasi syyskuun 8. päivänä. ”Neuvostoliittoa hämätäkseen hän ehkä
antaisi ampua saksalaisten alusten yli tai avaisi tulen vasta sitten, kun
saksalaiset olisivat jo maissa.”
Kahden päivän kuluttua MOK Ost ja
Admiral östlische Ostsee saivat
käskyn joukkojen kokoamisesta Tanne Ostia
varten.
”Suursaaren komentaja ei tekisi vastarintaa”, Müller raportoi Tallinnaan. ”Sotilasvala
velvoittaisi hänet kuitenkin tekemään ilmoituksen esimiehilleen, mutta näiden
mahdollista käskyä vastarinnasta hän ei noudattaisi.”
Raportti välitettiin Saksan puolustusvoimien päämajalle, OKW:lle. Tanne Ostin X-päiväksi määrättiin 15. syyskuuta. Maihinnousujoukot
aloittaisivat Suursaaren haltuunoton kello kaksi aamulla. Päätökseen vaikutti
yhteysupseeri Müllerin raporttien lisäksi pelko siitä, että Suomi luopuisi
Suursaaresta ja että venäläiset ehtisivät sinne ensiksi.
Suuramiraali Dönitz kannusti joukkojaan. ”Määräävänä tulee olla tahto ottaa
kohde kovastakin vastarinnasta huolimatta. Suursaari on Suomenlahden avainkohta
ja se on tarpeen omia myöhempiä tarkoituksia varten.”
Suursaaren maihinnousun johtaminen annettiin kommodori Karl Mecken
tehtäväksi. Rautaristin ritari Mecke
tunnettiin merivoimissa Saint-Nazairen leijonana, koska hän oli torjunut
englantilaisten maihinnousun tuohon tärkeään ranskalaiseen satama- ja
telakkakaupunkiin. Hän sai kolme päivää aikaa valmistautua tehtäväänsä.
Operaatioon oli määrä osallistua yli kolmetuhatta miestä. Maihinnousun
suorittaisivat kaksi tykistöpatteristoa, yksi rynnäkköpioneerikomppania ja yksi
tukikomppania. Pääjoukkojen kuljetuksiin varattiin yli kolmekymmentä alusta.
Lisäksi laivasto-osastossa oli syöksyveneitä, moottoritorpedoveneitä,
ilmatorjunta-aluksia, tykkilauttoja, miinanraivaajia ja hävittäjiä.
Suunnitelma oli ovela. Neuvostoliiton ja Suomen rauhanneuvottelujen
ennakkoehtojen mukaisesti yhteysupseeri Müllerin ja Suursaaressa olevien
kahdenkymmenenviiden muun saksalaisen oli määrä poistua saarelta 14. päivän
loppuun mennessä. Miesten haku liitettiin maihinnousuun.
TAISTELU
SUURSAARESTA
Kolme saksalaista raivaajaa ajoi Suursaaren Suurkylän laituriin kymmenen minuuttia yli puolenyön. Ensimmäisissä aluksissa tulivat kommodori Karl Mecke ja laivasto-osaston komentaja, komentajakapteeni Erich Kieffer. Heillä oli mukanaan antautumiskehotus.
”Seis, ei saa tulla laituriin”, alukselle ilmoitettiin huutotorvella
everstiluutnantti Miettisen käskystä. Saksalaiset eivät välittäneet huudosta
vaan kiinnittyivät laituriin. Komentajakapteeni Kieffer nousi maihin.
Tuloksettomien neuvottelujen jälkeen saksalaiset aloittivat maihinnousun
koko satama-alueella. Alkoi kiivas tulitaistelu.
Saksalaiset onnistuivat yön saamaan sillanpääasemat sataman lisäksi
Kappelniemessä sataman eteläpuolella ja pitkin sataman pohjoispuolista
rannikkoa. Siihen heidät pysäytettiin. Rannikon keskiosissa vihollinen
pysäytettiin jo merelle.
Aamuyöllä myös Kotkasta lähteneet suomalaiset moottoritorpedoveneet
osallistuivat taisteluihin, kohteena olivat raivaajat. Muutama raivaaja saikin
osuman suomalaisveneiden toimesta.
Aamulla suomalaiset aloittivat vastahyökkäyksen. Saksalaiset olivat
tukalassa tilanteensa, koska heidän aluksensa joutuivat Tallinnan käskystä
poistumaan Suursaaren vesiltä. Aluksia ei haluttu jättää ilmahyökkäysten
armoille.
Kello kahdeksan aamulla saksalainen yliluutnantti Gerhard Kähler tuli
neuvottelemaan Miettisen kanssa. ”Kommodori Mecke haluaa lopettaa
vihollisuudet, jos me saamme poistua aseinemme saarelta.”
”Vain ehdoton antautuminen tulee kyseeseen”, Miettinen vastasi. ”Siitä on
ilmoitettava viidentoista minuutin kuluessa.”
Vastausta ei kuulunut. Seuraava neuvottelija, majuri Kurt Grooke saapui
kello yksitoista. Miettinen esitti myös hänelle antautumisvaatimuksen. Turhaan.
Päivän valjettua Neuvostoliiton ja Saksan ilmavoimat liittyivät
taisteluihin.
Saint-Nazairen leijona Mecke haavoittui lievästi niskaan kranaatin
sirpaleesta. Mecke joutui vangiksi ja sirpale poistettiin. Tämän jälkeen hän
karkasi takaisin omien puolelle. Matkalla hän kuitenkin näki suomalaisten
hyökkäysvalmistelut ja joutui toteamaan, että peli on menetetty. Niinpä Mecke jättäytyi
uudelleen vangiksi.
”Olen valmis antautumaan joukkoineni ehdoitta ampumatarvikkeiden puutteen
vuoksi”, Mecke ilmoitti. Kello 18.45 Mecke ja Miettinen olivat sopineet
järjestelyistä.
Suursaaren taistelussa kaatui sataviisikymmentä saksalaista. Vangiksi
joutui yli tuhatkaksisataa miestä, joista upseereita oli 29. Haavoittuneita oli
175. Noin yhdeksänsataa miestä ei päässyt lainkaan nousemaan maihin. Osa heistä
menehtyi paluumatkalla venäläisten ilmahyökkäyksissä.
Vangit luovutettiin Neuvostoliitolle, jonka leireillä kuoli arviolta yhdeksänsataa
miestä. Vuonna 1955 kommodori Mecke pääsi palaamaan kotimaahansa. Hän kuoli
vuonna 1982.
Suomalaisia kaatui 36, haavoittui 67 ja katosi 8 sotilasta. Vangiksi joutui
7 miestä.
TAIVAAN LAHJA
Suursaaren taistelu oli taivaan lahja suomalaisille. Maihinnousuyritys sattui samalle päivälle, jona Suomen piti Neuvostoliiton vaatimuksesta aloittaa sotatoimet Saksaa vastaan. Nyt toista tuhatta saksalaista oli internoitu. Mannerheimille Suursaaren operaatio antoi syyn painostaa kenraalieversti Lothar Rendulicia kiirehtimään joukkojensa poisvetämistä Pohjois-Suomesta.
Välirauhansopimus Neuvostoliiton ja Suomen välillä tuli voimaan syyskuun
19. päivänä. Miettinen sai samana päivänä käskyn Suursaaren evakuoimisesta.
Lapissa sota saksalaisia vastaan alkoi toden teolla lokakuun 1. päivänä,
jolloin kenraaliluutnantti Hjalmar
Siilasvuon joukot tekivät maihinnousun saksalaisten selustaan Torniossa.
Samana päivänä everstiluutnantti Miettinen luovutti Suursaaren venäläisille.
Seuraavana päivänä hänet nimitettiin Mannerheim-ristin
ritariksi.
“Joutuessaan 14.−15.9.44 kavalasti yllätetyksi hän osoitti henkistä
lujuutta ja suurta johtajakykyä vaikeassa tilanteessa”, perusteluissa todetaan.
“Hän toimi määrätietoisen varmasti ja välittömän nopeasti ja ryhtyi
vastatoimenpiteisiin, jotka johtivat meille suhteellisin pienin tappioin saaren
puhdistamiseen ja huomattavan vankimäärän ottamiseen.”
Jatkosodan jälkeen Miettinen toimi Suomenlinnan rannikkolinnakkeiston
komentajan apulaisena joulukuusta 1944 tammikuuhun 1946. Tämän jälkeen hän
suoritti Sotakorkeakoulun yleisen
osaston kurssin ja toimi opettajana Sotakorkeakoulussa. Hän oli sotaylioikeuden
jäsen asekätkentäjutussa.
Vuoden 1948 helmikuussa Miettinen määrättiin Suomen sotilasasiamieheksi
Moskovaan ja ylennettiin everstiksi. Se oli suomalaisten kannalta vilkasta
aikaa Moskovassa. Maaliskuussa Moskovaan matkusti pääministeri Mauno Pekkalan
johtama valtuuskunta neuvottelemaan YYA-sopimuksesta. Mukana oli myös Miettisen
appi, toinen ulkoministeri Reinhold Svento. Sopimus allekirjoitettiin huhtikuun
4. päivänä.
Moskovan komennuksen aikana Miettinen toimi myös Barentsinmeren ja
Mustanmeren miinanraivauskollegion jäsenenä.
Vuosina 1953−1955 hän toimi sotalaitosopin ja rannikkopuolustusopin
opettajana Sotakorkeakoulussa. Kenraalimajuriksi hänet ylennettiin vuoden 1956 helmikuussa.
Hän toimi meripuolustuksen tarkastajana pääesikunnassa vuoteen 1960 ja
Uudenmaan sotilasläänin komentajana vuosina 1960−1963.
Kenraaliluutnantiksi hänet ylennettiin toukokuussa 1963. Lokakuussa hän erosi
täysin palvelleena pääesikunnan tykistön tarkastajan virasta.
Mannerheim-ristin ritari Martti Juho Miettinen kuoli toukokuun 3. päivänä
1976. Hänet on haudattu Kirkon hautausmaalle Espooseen.
MARAT JA REVOLUTSIJA
Neuvostoliiton Itämeren laivaston ylpeydet, 25 000 tonnin taistelulaiva
Marat, entinen Petropavlovsk ja Oktjabrskaja
Revolutsija, entinen Gangut,
laskettiin vesille jo vuonna 1911, Venäjän viimeisen tsaarin, Nikolai II:n
aikana. Alusten nopeus oli 23 solmua. Näissä uivissa linnoituksissa oli
kaksitoista 305 millimetrin, kuusitoista 120 millimetrin ja kuusi 76
millimetrin tykkiä. Aluksissa oli myös neljä 45 senttimetrin torpedoputkea. Alukset
nykyaikaistettiin pariin otteeseen 1930-luvun alussa.
Leningradin piirityksen alussa alukset olivat Kronstadtin ja
Oranienbaumin välisillä vesillä ja muodostivat arvokkaan lisän kaupungin
puolustuksessa. Välttääkseen vihollisen osumia alukset vaihtoivat jatkuvasti
sijoituspaikkaansa. Saksalaiset päättivät Luftwaffen
avulla ajaa Itämeren laivaston merelle.
Kriegsmarinen tuliterä 43 000 tonnin taistelulaiva Tirpitz, risteilijät Admiral Scheer, Köln ja Nürnberg, kolme
hävittäjää, viisi torpedovenettä ja viisi moottoritorpedovenettä asettuivat väijyksiin Ahvenanmaan vesille.
Syyskuun 23. päivänä vuonna
1941 saksalaisen Junkers Ju
87 -lentokoneen pommi osui keskelle Maratin keulaosaa Kronstadtissa. Keula
murskaantui järeää ykköstornia ja komentosiltaa myöten. Alus vajosi keula
edellä matalaan veteen satamalaiturin viereen ja jäi pystysuoraan asentoon. Yli
kolmesataa merimiestä kaatui ja muutama telakkatyöläinen sai surmansa. Marat ei enää koskaan
purjehtinut.
Pommeja väistelevä Oktjabrskaja
Revolutsija sai Merikanavassa kuusi pienemmän pommin osumaa ja oli
hinattava telakalle korjattavaksi.
Risteilijät Kirov ja
Maksim Gorki vaurioituivat syksyn
1941 lentopommituksissa lievästi. Hävittäjät Minsk ja Stereguštši kaatuivat täysosumaan, Gordyi, Grozaštši ja Šilnyi vaurioituivat pahoin.
Kaikki suuret alukset
olivat poissa pelistä, eivät
kyenneet lähtemään merille. Syyskuun 25. päivänä Tirpitz ja Admiral Scheer
nostivat ankkurinsa ja poistuivat kahden torpedoveneen saattamina Ahvenanmaan
vesiltä tyhjin toimin.
Taistelulaiva Oktjabrskaja
Revolutsija pysyi käyttökunnossa sodan loppuun ja poistettiin rekisteristä
vuonna 1956.
Lähteet:
Per-Olof Ekman: Meririntama, WSOY 1983.
Niilo Lappalainen: Suursaari toisessa maailmansodassa, WSOY 1987.
Pentti Salmelin: Suursaaren sota, Otava 1989.
Teksti: Robert Brantberg 1999, 2009